Eskapismin tabu

 [suomalaisessa taidepuheessa]

Kyösti Salovaara, 2024.

Minun kirjahyllyssäni viihdettä ei erotella vakavasta.

Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana: unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys. Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä… Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benedetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari ja pelkkä aloittelija elämäntaidossa.

- Raymond Chandler, 1944.

On se.

    Suomi ja liehuva lippu. 

    Kyllä.

    Keskustellaan, ollaan jotakin mieltä, jonkin puolesta ja jotakin vastaan. Väliin jää iso monttu, jonka pohjaa ei näy.

    Puhutaan kirjoista ja taiteesta. Lukemisesta ja siitä että ei lueta. Väitetään että kaunokirjallisuus tekee hyviä ihmisiä ja sirkushuvit huonoja. Tarkoitetaan että lukeminenkin on terveellistä ja hyödyllistä, taloudellisestikin (lukijalle) kannattavaa ja ennen kaikkea kannatettavaa.

    Kierretään lukemisen ydintä kuin kissa kuumaa puuroa. Ei uskalleta sanoa, niin kuin amerikkalainen Raymond Chandler sanoi, että lukeva ihminen haluaa hetkeksi paeta omaa hetkeään.

    Suomessa lukemiseen ja taiteeseen liitetään kaikki hyvät asiat ja tavoitteet, mutta siitä pidetään huoli ettei ihmisiä innosteta viihtymään eikä iloitsemaan. Viihtymisessä on jotakin syntistä, vaikka kirkko ei enää asettele arkipäivän henkisen olemisen kehyksiä. 

    Itku pitkästä ilosta, suomalainen sanoo ja uskoo vankasti että niin on. Ja varsinkin kirjoja kirjoittavat ja niistä arvosteluja kirjoittavat ovat samaa mieltä. Kirja on liian vakava juttu kevyesti otettavaksi. Huvikseen lukeminen olisi ihan kauheaa.

Kun Finlandia-palkinnot jaettiin, puhetta piisasi kuin persialaisella torilla. 

   ”Leikkaukset taiteelta, muun muassa kirjojen arvonlisäveron korotus, rankaisevat ihmisiä lukemisesta, tarpeesta ymmärtää maailmaa taiteen avulla”, toisti palkinnon voittanut Pajtim Statovic kirjallisuusväen mantraa. Aivan kuin yhden euron korotus 28 euroa maksavaan kirjaan lopettaisi kirjojen myynnin ja estäisi lukijoita ymmärtämästä taiteen avulla maailmaa. On ilmeisesti mahdoton hyväksyä tosiasiaa, että kirjoja ostava porukka on hyvin koulutettua ja varakasta, niin että yksi euro sinne tai tänne ei tätä väkeä heilauta. Kirjojen ostaminen on luksusta vaikka kuinka muuta väitettäisiin.

     Tietysti myös 1 (yksi) euro on rahaa. Helsingissä laitettiin suositun hiihtoalueen parkkipaikka maksulliseksi – kolme tuntia maksaa yhden euron. Siitä nousi hirveä äläkkä. Katumaastureilla hiihtämään saapuvat eivät halua maksaa kolmen tunnin pysäköinnistä edes yhtä euroa. Joten auto ajetaan jonnekin piiloon, sivukaduille ja peltojen pientareille.

    Mutta en toisaalta ymmärrä miksi kirjojen pitäisi olla ilmaisia. Kuka niitä sitten kustantaisi? Valtioko? Onko jossakin joskus tapahtunut, että valtio olisi kustantanut jonkin merkkiteoksen? Ihan oikeasti?

    Päinvastaisia esimerkkejä löytyy kosolti. Kirjoja jotka valtio on repinyt, silpunnut ja polttanut. Muuallakin kuin berliiniläisellä torilla.

    No, kyllä myös kirjallisuusväki osaa. Sarjakuvia itsesensuroidaan, puhutaan jopa Tarzanin ja Robinson Crusoen vaarallisuudesta. Aikaisemmin julkaistuja teoksia muutetaan 2020-luvun puritaaniseen ilmapiiriin sopiviksi.

    ”Matemaattis-tieteelliset taipumukset merkitsevät ennen muuta kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita, ja erityisesti myös kvantitatiivisia suhteita”, Yrjö Ahmavaara sanoi teoksessaan Hyvinvointivaltion Tabut (1998).

   Jostakin syystä kulttuuriväki ei edes yritä ymmärtää asioiden mittakaavaa. Eivätkö kirjailijat olekaan niin älykkäitä kuin itse itseään pitävät?

Kyösti Salovaara, 2023.

James Joycen muistomerkki Triestessä.
Joycen Odysseus julkaistiin Pariisissa, ladottiin ja
painettiin siellä 1922, koska Brittein saarilla mieli oli ahdasta.
Muutamaa vuotta aikaisemmin Englannissa hallinto
poltti julkisesti D.H. Lawrencen kirjoja.

Lasten ja nuortenkirjojen Finlandian voittanut Päivi Lukkarila sanoi juhlapuheessaan, että ”vihan sokaisema ihminen seuraa sitä ääliötä, jolla on kovin ääni ja typerimmät väitteet. Lukeva ihminen ajattelee ja kyseenalaistaa.”

    Ville Similä tarttui tuohon väitteeseen Helsingin Sanomissa  jutussaan Lukeminen ei tee kenestäkään viisaampaa (28.11). ”Vihan sokaisema ihminen on usein lukeva ihminen”, Similä sanoi. ”Kovaäänisiä ja typeriä väitteitä voi lukea myös kirjoista. ”

   Jos Lukkarila tarkoitti, että lukeminen suojaa populistiselta politiikalta, hän Similän mukaan on väärässä. ”Kirjaviisaat miehet ovat tuoneet maailmaan paljon tuhoa ja hävitystä”, Similä kirjoitti. Hän luetteli joukon ”lukeneita” hirmuhallitsijoita sekä vasemmalta että oikealta: ”Neuvostoliiton perustaja Vladimir Lenin vietti koko elämänsä kirjastoissa. Kiinan kansantasavallan perustaja Mao Zedong oli kirjafriikki, joka luki aamusta iltaan viimeiseen henkäykseensä asti. Kambodžan kansanmurhan arkkitehdit olivat Sorbonnessa ja muissa Ranskan huippuyliopistoissa opiskelleita älyköitä. Natsi-Saksan kulttuuri- ja propagandaministeri Joseph Goebbels opiskeli kirjallisuutta ja historiaa viidessä yliopistossa ja väitteli lopulta tohtoriksi. Hän kirjoitti kolme näytelmää ja kaikkiaan 14 kirjaa. Se ei estänyt Goebbelsia hyökkäämästä ”epäarjalaiseksi” katsomaansa taidetta vastaan saati osallistumasta miljoonien juutalaisten murhaamiseen.” 

    Listaa voi jatkaa loputtomiin. Koulutus ei väistämättä tee ihmistä paremmaksi, viisaammaksi eikä romaaneja ja runoja lukevasta kehity aina humaania ihmisystävää.

    Jotkut Similän kommenttia arvostelleet lukijat vetosivat siihen, että vaikka hirveät johtomiehet olivatkin lukutoukkia, niin kenties heidän apurinsa olivat kouluttamattomia ääliöitä, jotka sitten ohjasivat johtajansa pahoille teille.

    Tämäkään väite ei pidä paikkaansa. Maailman sivu älymystöstä on löytynyt jokaiselle hirmuhallitsijalle tukea ja liehittelyä. Valta vetoaa älypäihin; hallitsijat tuntevat vetoa älypäihin.

    Lauri Hokkanen tiivistää omakohtaisessa teoksessaan Kenen joukoissa seisoin – taistolaiset ja valtioterrorin perintö (2021) kuinka lukeneisto ihastuu totalitäärisiin ajatuksiin: ”Nuortaistolaisuuden ydinjohto koostui opiskelijoista, tiedesivistyneistöstä ja kulttuurin ammattilaisista, joiden tehtävänä piti olla oman ajattelun ja sivistyneistön tärkeimmän ominaispiirteen, kriittisyyden vaaliminen. Me nuortaistolaiset luovuimme – vapaaehtoisesti – omasta ajattelusta. Me haimme ratkaisua maailman polttaviin ongelmiin menneisyydestä. Meidän puolesta oli ajateltu ja ajateltiin. Puolue oli – sitten kun se oli ’oikea’ – ’luokan aivot luokan asia’. Meidän oli vain liityttävä tuohon tajunnan virtaan.”

    

Joulukuun ensimmäisenä päivänä runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoitti Hesarissa, että ”viihde tarjoaa meille sen, mitä osaamme pyytää. Taide vie meidät sinne, mistä emme vielä tiedä. Taide kohtaa tarpeen syvällä sisimmässämme.”

    Mihin tuo väite perustuu? Ihmisaivojen neurologiaan? Vai kuvitelmaan siitä, että on olemassa hyviä ihmisiä (jotka lukevat hyvää kirjallisuutta) ja huonoja ihmisiä (jotka lukevat huonoa kirjallisuutta eli viihdettä)?

    Jos niin olisi, niin miksi runoilija valitsee ihmiset, jotka ovat valmiiksi hyviä? Eikö kannattaisi valita ne onnettomat, jotka etsivät kulttuurista viihtymistä ja iloa, sirkushuvejakin? Vai onko viihteen kuluttajan sielussa jokin vamma, joka estää oikean taiteen kokemisen? 

    ”Leipä ja sirkushuvit riittävät pitkälle”, Huotarinen jatkoi esseemäistä pamflettiaan. ”Mutta kun ne loppuvat, vain taide meidät vapauttaa.” 

    Mistä taide vapauttaa ihmisen, jolta leipä loppuu? Mihin ihminen taloudellisen pohjan pettäessä vapautetaan? Hautausmaalle?

    On mielenkiintoista, että taideväki vaatii, että keskiluokkainen ”rahvas” maksaa taiteen ja taiteen tekijöiden elämän, mutta samalla se pilkkaa rahvasta siitä, että rahvas haluaa viihtyä eikä osallistua kollektiiviseen murjottamiseen vakavan taiteen äärellä.  

    Englantilainen man of letters John Carey totesi kirjassaan What Good are the Arts? (2005), että koska taide ei tarjoa tosia vastauksia, ei se koskaan ole väärässäkään. Careyn mielestä oleellista on, että taiteessa, vaikkapa kaunokirjallisuudessa, menneisyydellä on yhtä tärkeä osa kuin nykyisyydellä. Taideteoksiin ei kumuloidu ajan kuluessa mitään viisautta, toisin kuin luonnontieteissä, joissa tiede kehittyy ja tieto kumuloituu.

    Tämä tarkoittaa ettei vuonna 2024 julkaistu romaani väistämättä korvaa vuonna 1924 samasta ”aiheesta” kirjoitettua romaania ”viisaudellaan”, ”tietämyksellään” tai ”älyllään”, olemalla enemmän ”totta” kuin tuo aikaisemmin julkaistu romaani.

    Joten: naurettavasti meidät on valjastettu maailman kärryjen eteen.

    Hahhahhaa!

    

     

Kyösti Salovaara, 2024.