Räpiköikäämme

[informaatiolammikossa]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Reaalikielen lause sisältää sitä enemmän informaatiota, mitä useampia keskenään rinnastettavia tapauksia tämä lause, sikäli kuin se on tosi, sulkee mahdollisuuksien ulkopuolelle. 

- Yrjö Ahmavaara

Ellei lauseen totuus seuraa sen itsestäänselvyydestä, niin itsestäänselvyys ei myöskään oikeuta uskomaan lauseen totuuteen.

- Ludwig Wittgenstein

Otin valokuvan tekojärvessä uivasta kilpikonnasta.

    Se räpiköi tuulenvireen keinuttamana ikään kuin ei olisi tiennyt minne menee ja miten sinne pääsee minne se ei tiennyt menevänsä.

    Kilpikonnan piti väistellä hanhen näköisiä hanhia ja karpin näköisiä karppeja.

    Sitten näytti, että se näykkäisi hanhea jalasta.

    Sen jälkeen kilpikonna jatkoi suunnitelmallista ajelehtimista. 

Tiedämme maailmasta hyvin paljon.

    Korjaan: luulemme tietävämme maailmasta hyvin paljon.

    Täsmennän: maailmasta paljon tietävien lukumäärä kasvaa sitä mukaa kun he tietävät entistä vähemmän maailmasta.

    Opetus: itsestään selvistä lauseista ei Erkkikään ota selvää.

Ihminen on informaatioeläin, joka huolestuu kaikenlaisesta.

    Siitäkin ihminen huolestuu, mitä muut eläimet ajattelevat ihmisestä. Eikä ihmisellä ole kanttia kysyä. Tai ei osaa. Informaation välittämiseen tarvitaan yhteinen kieli ellei mieli.

    Ihminen yllättyy seuratessaan eläinten temppuja (pois lukien ihmisen omat temput).

    ”Älkää huolestuko”, kirjoittaa australialainen Benjamin Stevenson dekkarissaan, jossa joukko kirjailijoita matkustaa junalla Australian läpi. ”Pensaspalot ovat luonnollisia, vaikka suoraan sanottuna eivät syty itsestään. Uskokaa tai älkää, pikku tuhopolttajamme on lintu. Tarkkaan ottaen eräs haukkalaji. Ne etsivät lentäessään maasta pensaspaloja ja poimivat mukaansa palavia oksia, joita ne pudottelevat kuivalle nurmelle. Kun tuli nurmikossa leviää, ne ryhtyvät pyydystämään pakenevia jyrsijöitä.”

    Uskokaa tai älkää, mutta älkää.

Ihminen osaa kirjoittaa ja lukea.

    Mitä muuta se osaa? Tai toisinperin: mitä se osaa joka ei osaa?

    Uutinen kertoi eräästä amerikkalaisesta haukasta - ja tämä on tosijuttu - joka oli oppinut käyttämään vilkasliikenteisen kadun liikennevaloja kytätessään saalista. Haukka tiesi milloin kannattaa autojen lomitse hyökätä kadun toiselle puolelle matalentoa saaliin kimppuun.

    Eräs tutkija huomasi haukan. Ryhtyi tutkimaan sen käytöstä ja todellakin: haukka käytti liikennevaloja ja niiden ääniohjausta omaksi hyödykseen. 

    Pitäisikö haukat kouluttaa muihinkin hyödyllisiin tehtäviin?

Yhtä kummallinen uutinen tuli Ibizalta, Baleaareilta.

    Saari on tunnettu liskoistaan. (Ja hipeistään mutta se on toinen juttu.)

    Tai oli.

     Nyt hevosenkenkäkäärme on vallannut saaresta jo 90 %. Se syö kaikki liskot ja kasvaa jopa 1,8 metrin mittaiseksi. Hyvä ruoka kasvattaa pituutta. Saman tien kaikki muutkin pieneliöt joutuvat tämän valloittajakäärmeen suihin.

    Käärme osaa myös uida lähiluodoille, joten nekin autioituvat liskoista, pikkunisäkkäistä ja linnuista.

    Ihmistä huolestuttaa luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Miten tuon ilmoittaisi hevosenkenkäkäärmeelle?

    Tutkijoita kiinnostaa se päivä jolloin kaikki liskot ja pikkueläimet on syöty Ibizan saarelta. Mitä käärmeille sitten tapahtuu? Oppivatko syömään toisiaan? Vai panevatko pillit pussiin ja ottavat pitkät, niin kuin ihminen sanoo tekevänsä jos elämä alkaa tuntua mahdottomalta tai tylsältä.

Johtava laatulehtemme Helsingin Sanomat kertoi luopuvansa klikkiotsikoista. Kaikilla kanavillaan. Lehden päätoimittaja Erja Yläjärvi perusteli lehden tekemää päätöstä (8.6) näin: ”Ajassa, jota ohjaavat globaalisti Donald Trumpin kaltaisten vallanpitäjien tunnepuuskat, median tehtävä on näyttää esimerkkiä: tunteita voi ilmaista normaalisti, aikuisen ihmisen rekisterissä. Adjektiivien ei tarvitse olla ylitsevuotavia, useimmiten niitä ei tarvita lainkaan.”

    Niin sitä pitää jos sanansa pitää.

    Tiistaina tällä viikolla Suomen Pankki kertoi miltä Suomen talouden tilanne näyttää lähiaikoina. 

    Suomen Pankki otsikoi tiedotteensa näin: ”Sitkasta kasvua kauppasodan varjossa”.

    Yle otsikoi tiistaina nettisivullaan uutisen näin: ”Suomen Pankki ennustaa Suomen talouskasvun virkoavan ”.

    Helsingin Sanomien nettisivulla otsikoitiin näin: ”Suomen Pankki: Talouskasvu sakkaa ja velkaantuminen pahenee.”

    Keskiviikkona Hesarin printtilehden etusivulla asiasta kerrottiin näin: ”Suomen Pankki ennustaa talouden elpymisen hidastuvan”.

    Keskiviikkona Hesarin talousosaston artikkeli samasta asiasta otsikoitiin näin: ”SP: Talous uhkaa haurastua”.

    Miten tässä informaatiolammikossa tulisi räpiköidä?

    Ilmeisesti niin kuin Wittgenstein opastaa: ”Ellei lauseen totuus seuraa sen itsestäänselvyydestä, niin itsestäänselvyys ei myöskään oikeuta uskomaan lauseen totuuteen.”

Edelliset esimerkit kertovat, kuinka selkeästi selvä asia saadaan epäselväksi. Vai onko selkeitä ”asioita” olemassakaan.

    Melkein huvittaa kun lukee Hesarin otsikoita.

    Ihan tosissaan huvittaa.

    Mutta ihmistä ei oikeastaan kannata syyttää selkeyden puuttumisesta, sillä informaatiolammikossa voi räpiköidä niin monella tavalla, että hirvittää ja silti päästä sinne minne ei halua edes päästä. 

    Jos jotakin tai jotakuta pitäisi syyttää, niin syytetään luonnollista kieltä, siis tätä jota kirjoitamme ja puhumme. Ja jos Suomen Pankin selkeästä (?) uutisesta esitetään otsikkotasolla viisi (5) erilaista tulkintaa (Suomen Pankin tiedotteen oma otsikko mukaan lukien), niin millä ihmeellä media ja poliitikot ja ekonomistit ja yhteiskuntatieteilijät ikinä voivat päästä yhteiseen tilannekuvaan siitä, millaisessa Suomessa elämme?

    Ehdotan: antautukaamme sarkasmeille:

    ”Luonnollisen kielen tarkastelema maailma on periaatteessa avarin mahdollinen: se käsittää sekä todellisuuden että mielikuvitusmaailman”, sanoi Yrjö Ahmavaara teoksessaan Informaatio (3.p) vuonna 1975.

Pari päivää sitten raju tuuli painoi pensasaitani kyyryyn. Aivan kuin ihmisen selkää olisi taivutettu.

    Ihminen näkee kuvansa kaikkialle, maassa, merellä, pilvissä ja niiden takana.

    Aikamoinen egoisti tämä olento, jota ihmiseksi sanotaan. Siis ihminen sanoo, ei haukka eikä hevosenkenkäkäärme.

    Kysyisin myös kilpikonnan mielipidettä, mutta en tiedä onko se jo päässyt perille, jos sekään tietää minne perille se yrittää.

    Sataa, vettä sataa.

    Bond, James Bond!

     

Kyösti Salovaara, 2025.

   

Kun ihminen ärsyyntyy

[hän on olemassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Soista ja surkeaa! 

- trad.

Kun tulis kesä ja kärpäset!

- trad.

Ihminen on eläin, joka ajattelee olevansa ihminen.

    Ajattelen, olen siis olemassa, kerrotaan Descartesin ajatelleen ja olihan hän olemassa.

    Entäpä 2000-luvun ihminen? Ajatteleeko hän ollakseen vai onko olevinaan ajattelija?

    Paremman tiedon puuttuessa sanon, että moderni suomalainen on ärsytetty ihminen. Hän (tai se) on eläin jota lauman toiset eläimet ärsyttävät, jos nämä ajattelevat eri tavalla kuin ”minä” ajattelee.

    Ärsytetty ihmiseläin ei murise vaan tarttuu somen digikynään kertoakseen mikä ärsyttää.

    Ärsytetty ihminen on mielensäpahoittajan versio 3.1.

    Minäkin.

Minuakin ärsyttää kun joku päästelee suustaan erilaisia mielipiteitä kuin minulla itselläni on. Täysin yhdentekevät asiat herättävät miettimään miksi ”toi” ajattelee noin kummallisesti. 

    Eikö edes elämän päälinjoista osata olla yksimielisiä?

    Jokin päivä sitten jossakin julkaisussa kyseltiin puolijulkkisten kesänvietosta.

    Yksi vastasi, että kesä ei ole kiinnostavaa aikaa vaan kevät. Koska keväällä kaikki muuttuu. Toiselle syksy merkitsi enemmän kuin kesä. Kolmas sanoi viettävänsä koko kesän mökillään ettei vaan kukaan pitäisi häntä ulkomaille menijänä. Neljännelle talvi… jne.

    Minua ärsytti kesän vähättely. Kevätkö muka kivaa? Huhtikuu on kuukausista julmin, kirjoitti T.S. Eliot. Heinäkuu on helvettiä, parahtaa suomalainen puolijulkkis.

    Miksi ärsyynnyin? Miksi välittäisin toisten ihmisten mieltymyksistä? Yksi tykkää äidistä ja toinen naapurin koirasta.

    Kun olen pohtinut ärtymystäni tunnin jos kolmannenkin, selitän ärtymystäni sillä, että noilla haastatelluilla kesän vähättely tuntui ilmaisevan rivien väliin piilotetun poliittisen julkilausuman – siis ääneen lausumattoman. He tuntuivat kesää vähättelemällä ilmoittavan: meitä ei hyvinvointivaltion tavat kiinnosta, me emme suosi lentomatkoja, me emme pidä siitä mistä muut pitävät, mutta meistä muiden pitäisi ajatella meidän tavalla, koska meidän pitämisissä on sitä järkeä mikä muilta puuttuu. 

    Kesästä saa ajatella mitä tahansa, mutta sopiiko että siitä, sen vähättelystä, tehdään poliittinen kysymys?

    Ollakseni arvoliberaali sanon vastuullisesti: tietysti sopii.

    Ollakseni minä, joka ei pidä kaiken politisoimisesta, vastaan subjektiivisesti: kesää ei pidä ideologisoida.

    Subjektiivisuuteeni saattaa vaikuttaa sekin, että viimevuotisen DNA-testin mukaan 7 % geeneistäni periytyy Italiasta ja Kreikasta. Suonissani lainehtii tippa Välimerta.

Helsingin Sanomat muutti pääkirjoitussivuaan jokin aika sitten niin, että toinen pääkirjoitus julkaistaan kirjoittajansa nimellä. Se tuo pääkirjoituksiin inhimillisen lisäpiirteen. Ainakaan niitä ei tehtailla AI-koneella.

    Paavo Rautio ja Saska Saarikoski kirjoittavat Hesarin pääkirjoituksista terävimmät ja persoonallisimmat. Hyvä pääkirjoittaja uskaltaa sanoa, mutta osaa myös perustella sen mitä sanoo. Hyvässä pääkirjoituksessa pitää (tai saa) olla huumoria.

   ”Suomen on päästävä takaisin jatkuvan kasvun oravanpyörään”, Paavo Rautio kirjoitti Hesarin pääkirjoituksessa toukokuun lopulla (HS, 31.5.2025).

    Otsikko saattoi olla tarkoituksella provosoiva. Siinä oli myös kiinnostavasti linkki vasemmistolaiseen lauluperinteeseen, koska Kristiina Halkola oli muutama viikko aikaisemmin tuskaillut lehden 80-vuotishaastattelussa, kuinka me (tai he äärivasemmalla) pääsisivät jatkuvan kasvun oravanpyörästä pois.

    Rautio vastasi Halkolalle ettei kannata moista asiaa surra: ”Tilastokeskuksen mittaukset kertovat lohdullista viestiä Halkolalle: me pääsimme jo! Suomi on ollut kohta 20 vuotta poissa jatkuvan kasvun oravanpyörästä.”

    Raution pääkirjoituksen idea oli kertoa, että hyvinvointivaltion mahdollisuus ja tulevaisuus perustuu kasvulle. Suomalainen ”oravanpyörä” pysähtyi suunnilleen silloin kun Nokian matkapuhelintoiminnot sammuivat ja finanssikriisi hyydytti taloutemme. ”Tämän jälkeen Suomen talouspolitiikkaa hahmottelevat ovat katsoneet kateellisena niitä Ruotsin kaltaisia maita, jotka pyörässä juoksevat ja hyvän juoksutahtinsa vuoksi pystyvät maksamaan hyvinvointivaltion laskut.”

    Rautio lopetti kirjoituksensa ilkikurisesti:

    ”Halkolalle tiedoksi: oikean oravanpyörän ja jatkuvan kasvun oravanpyörän välinen ero on se, että kasvun pyörästä pudonnut orava laihtuu ja kuihtuu.”

Hesarin lukijat ärsyyntyivät Raution kirjoituksesta.

    Vain muutama nettikommentoija ymmärsi mitä kirjoituksessa sanottiin.

    Halkolan toispuoleinen vaatimus kasvun ja kulutuksen vähentämisestä sai ymmärtäjiä ja puolustajia. Eikö tavaroiden valmistamisen ja kuluttamisen sijaan pitäisi ryhtyä kuluttamaan taidetta, koska se muka ei kuluta mitään, joku kysyi. Monet päivittelivät Raution ideaa kasvun tuomasta vauraudesta ja sanoivat sitä ”ahneudeksi”, joka johtaa maapallon tuhoutumiseen.

    Juuri ketään ei kiinnostanut pohtia Raution esittämää faktaa: jos yhteiskunnalla ei ole tuloja, ei se voi maksaa hyvinvointivaltion laskujakaan. 

    Kun ihminen ärsyyntyy, hän lopettaa ajattelun.

    Kokonaan toinen juttu - se vakavampi - on ettei nykyhetken keskustelussa hyvinvointivaltion kustannuksia haluta tunnustaa osaksi kokonaistalouden prosessia. Kuvitellaan tai jopa väitetään, että hienoja sairaalapalveluksia, laajaa koulutusta, toimivaa infrastruktuuria ja kansalaisten turvallisuuskehystä voidaan kehittää ja ylläpitää siitä riippumatta millaista aineellista ja henkistä teollisuutta Suomessa harjoitetaan ja siitä huolimatta huvittaako suomalaisia enää ”töissä käyminen”.

    Yhä useampi suomalainen kuvittelee - ja sanoo sen ääneen - että laiskotellen syntyisi parempi Suomi.

    Tämäkös minua ärsyttää!

Suomen valtio tarvitsee tänä vuonna n. 90 miljardia euroa maksaakseen hyvinvointivaltion laskut.

    Siitä noin 76 miljardia saadaan kerätyksi erilaisilla veroilla ja maksuilla. Loput pitää lainata. Valtion rinnalla kuntatalous kerää omat veronsa.

    Yllättävää on, että nimenomaan vasemmistossa (jonne vihreätkin ovat kotiutuneet) haaveillaan laiskottelevasta Suomesta ja pidetään sitä yhteiskunnallisena mahdollisuutena.

    Jos Suomessa ei valmistettaisi mitään, ei yhtäkään tavaraa eikä viljeltäisi yhtäkään hehtaaria eikä kasvatettaisi yhtäkään eläintä syötäväksi vaan kaikki - tavarat ja sapuskat  - tuotaisiin ulkomailta niin, että täällä riittäisi elämäntehtäväksi pelkästään laiskottelu ja taidekulttuurin loputtomat tupaillat, niin millä rahalla tuo ulkomailta tuotava tavara- ja ruokapaljous maksettaisiin? 

    Tietääkseni oravannahka ei kelpaa nykyään kansainvälisessä kaupassa maksuvälineeksi. 

    Ärsyttävää olla suomalainen, eikö totta?

     

Kyösti Salovaara, 2025.