Kumpi meistä on oikeassa

[minä vai Quentin Tarantino?]

Silloinkin kun amerikkalaiset kirjailijat välittävät työläisistä, he ovat taipuvaisia joko märehtimään menneisyyttä – jopa  Doctorow, Kennedy, Alice Walker – tai kirjoittamaan ”tavallisista ihmisistä” ikään kuin nämä olisivat eläintieteellisiä lajeja mikroskoopissa – Raymond Carver, Richard Ford jne. Kun taas parhaat rikoskirjailijat osallistuvat eri tavalla: he eivät pelkästään kirjoita ihmisistä; heillä on pakostakin läheisempi, synnynnäinen suhde tarpeeseen kirjoittaa massoille eikä niinkään kirjalliselle väelle. Tästä päästään tosiasiaan, että he ovat enemmän tai vähemmän poliittisia kuin valtavirran kirjailijat; rikos edellyttää  sittenkin poliittista reaktiota. 

- John Williams: Into the Badlands – A Journey through The American Dream. 1991.

En ole tullut pähkähulluksi. Mätäkuu ei pehmentänyt aivojani, vaikka muuten hallaa teki.

    Mutta kieltämättä tuntuu komealta kirjoittaa oma minä ja amerikkalaisen elokuvan viimeisten vuosikymmenten kenties merkittävin tekijä Quentin Tarantino (s. 1963) samaan lauseeseen. 

    Pohjan perukoilla uskaltaa olla tyhmänrohkea.

    Media on "kehunut" viime päivinä niin Englannissa, Espanjassa kuin Suomessakin Tarantinoa, joka radio-ohjelmassa paljasti, mitä ohjaamaamistaan elokuvista pitää parhaana. Tarantino on ohjannut ja käsikirjoittanut vuosina 1992-2019 yhdeksän pitkää elokuvaa.

    Tarantino sanoi, että Kunniattomat paskiaiset (2009) on hänen paras elokuvansa, mutta että Once Upon a Time in … Hollywood (2019) on hänen oma suosikkinsa. Tarantino selitti, että Bill Kill (kolme filmiä 2003-2006) on kuitenkin ”tarantinomaisin” filmi kaikista. ”Minusta Kill Bill on elokuva, jonka ohjaaksi synnyin”, Tarantino kertoi The Guardianin sanoin. ”Kunniattomat paskiaiset on mestariteokseni, mutta Once Upon a Time in … Hollywood on suosikkini.” 

    Minä väitän, että Jackie Brown (1997) on Tarantinon paras elokuva, melkein mestariteos. Näin ollen Tarantino on väärässä arvioidessaan omia taideteoksiaan, mutta tietysti hän tietää elokuvista hieman ellei paljonkin enemmän kuin suomalainen elokuvakatsoja. Toisaalta: minäpä katson elokuvia omasta kokemusmaailmastani käsin eikä Tarantino tiedä siitä mitään.

Tarantinon teki kansainvälisen läpimurtonsa tolkuttomalla väkivallalla ja hervottoman vitsikkäällä dialogilla herkuttelevalla Pulp Fictionilla vuonna 1994. Katsoin elokuvan pari päivää sitten ja pidän sitä edelleen osin vastenmielisenä tarinana (tai tarinoina) huumausaineitten, väkivallan ja nihilistisen käyttäytymisen nykymaailmasta. 

    Elokuvasivustolla IMDB (https://www.imdb.com/) Tarantinon yhdeksän filmiä noteerataan korkealle, kenties korkeammalle kuin kenenkään nykyohjaajan teokset. Pulp Fiction saa siellä pisteitä 8,8 (kymmenestä mahdollisesta), Kunniattomattomat paskiaiset saa 8,4 ja Once Upon a Time in … Hollywood tekijänsä omasta käsityksestä poiketen ”vain” 7,6. Jackie Brownille IMDB-yhteisö antaa 7,5 ja Kill Bill -sarjalle pisteitä väliltä 8,0 – 8,7.

    Hollywoodia kuvaava filmi on minusta Tarantinon riman alitus. Huomaan että samalla kun Tarantinon filmit viettelivät minutkin mukaansa, koen ne jatkuvasti myös vastenmielisinä nihilistisen väkivallan takia. Eikä Tarantinon elokuvien ”puheripulia” aina kestä.

    Oma suosikkini Jackie Brown poikkeaa Tarantinon muista elokuvista. Se ei olekaan alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva vaan sovittaa valkokankaalle Elmore Leonardin romaanin Rommipunssi (Rum Punch, 1992. Suom. 1993.) Tässä elokuvassa tapaa Leonardin romaaneista tutun hieman romanttisen piirteen ja ihmisuskon siitä huolimatta millaisiin ongelmiin ihminen joutuu. Kenties Tarantino ei siksi pidä omasta filmistään; siihen on ikään kuin vahingossa livahtanut kahden kypsän keski-ikäisen ihmisen, lentoemäntä Jackie Brownin ja takuuasiamies Max Cherryn romanttisen karhea suhde, joka saattaa elokuvan päättyessä jopa jatkua. Ehkä rakastan tätä elokuvaa myös sen hieman tuntemattomien päätähtien takia. Pam Grierin ja Robert Forsterin katseissa on sellaista kemiaa, jonka valkokangas joskus maagisesti tavoittaa.

    Quentin Tarantinoa pitää tietysti kehua hänen elokuviensa musiikkitaustoista. Kukaan ei voi unohtaa Pulp Fictionin Chuck Berry -iloittelua. Jackie Brownissa soinut Bobby Womackin Across 110th Street (vuodelta 1972) soi yhä vuonna 2025 päivittäin suomalaisilla radiokanavilla. Ja kuinkakohan moni meistä Jackie Brownin nähtyään kiiruhti levykauppaan etsimään 1960-lukulaisen Delfonics-yhtyeen levyjä? 

Lainasin alussa Cardiffissa syntynyttä John Williamsia, joka matkusti 1989 Yhdysvaltoihin tutustuakseen amerikkalaisiin rikoskirjailijoihin, koska piti heitä aikakautensa parhaina kronikoitsijoina.

    Jos dekkarit laajasti ajatellen kuvaavat parhaiten yhteiskuntaa Williamsin esittämällä tavalla, miten tuo pätee amerikkalaiseen elokuvaan? Vai päteekö lainkaan?

    Romaani on aina yhden ihmisen, yhden elämänkokijan tilitys ja näkemys maailmasta. Samalla kun se on täysin henkilökohtainen, se myös kuvastaa yleistä ilmapiiriä. Mutta elokuvat tehdään väistämättä kollektiivisesti. Vaikka elokuvan ohjaaja olisi millainen diktaattori ja yltiökokija tahansa, hänen elokuvansa riippuu monista muista ammattilaisista, joiden henkistä ja fyysistä panosta ohjaaja tuskin pystyy täysin häivyttämään.

   Elokuvan historiaa pinnallistaen rohkenen väittää, että siinä missä amerikkalaisen elokuvan väkivalta (dekkareissa, westerneissä, sotaelokuvissa) oli 1970-luvulle asti moraalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevaa, niin 1990-luvulta lähtien väkivalta muuttui nihilistiseksi ja kyyniseksi. Siitä tuli Coenin veljesten Fargon ja Tarantinon Pulp Fictionin myötä kyyninen vitsi, jolle katsoja sai nauraa väkivallan kuvauksen törkeydestä huolimatta, ja jolle katsojat, minä muiden mukana, myös nauroivat. Ehkä hieman häpeillen mutta nauroivat kuitenkin.

    Otsikkoni kysymykseen vastaan sopuisasti: Tietenkin me molemmat olemme oikeassa, minä ja Tarantino!