[ja vaikean lumous]
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Tavallisista tavallisin kuva syksystä. Mutta tämä on minun kokemukseni, vaikka tiedän sen olevan klisee. |
Kun syksyn lehti maahan ehti
siinäkin soi blues.
- Reino Helismaa & Toivo Kärki, 1963.
Vain 24 ihmistä ikinä on matkustanut avaruuteen riittävän pitkälle nähdäkseen, että maa on pallon muotoinen.
- Jerry Brotton teoksessa Four Points of the Compass, 2024.
Tietää uskoakseen; uskoo luullakseen; luulee tietääkseen.
Tuossako tavallisen ihmisen ajatuskolmio?
Tavallisuus ei ole muotia. Mutta ei epätavallinenkaan keskustelua johdattele.
Tavallisen ihmisen epäloogista puhetta sanotaan populismiksi.
Älymystön hipiä punastuu herkästi.
Mutta tavallinen ihminen ei hallitse mediaa. Lukijaksi hän kelpaa. Hyväksytään tilauksen maksajaksi.
Kuka sitten on tavallinen? Entä kenet hyväksytään älymystön salaseuraan?
Eihän asia minulle kuulu, mutta…
Kenties tietäminen on väärinkäsitys.
On tietoa ja ”tietoa”.
Luonnontieteellinen tieto ei ole mielipide. Siitä ei kannata väitellä. Mene kuuhun niin näet omin silmin, että maapallo on pallo eikä lettu. Jos et mene, usko muiden havaintoihin.
Humanistiset tieteet ovat ns. pehmeitä tieteitä. Niissä käsitellään ihmistä ja ihmisen ajatuksia, jopa tekoja. Mutta vaikka teot ovat faktaa, niiden syyt ovat arvailua. Siksi humanistisista tieteistä syntyy debattia. Niin kuin pitääkin syntyä. Ihmisten yksilöllisistä havaintomaailmoista kannattaa väitellä.
Mistä muusta me voitaisiinkaan väitellä?
Sekin voi pitää kutinsa ettei älykkyys ja viisaat ajatukset kiinnosta tavallisen ihmisen tavallista ajattelua.
Jos niin on, kenen syy?
Miksi niin monet ajattelevat, että ajattelusta tai älymystöstä ei ole mitään hyötyä, kyseli huolestunut Asta Leppä Helsingin Sanomissa (HS. 12.10.2025).
Leppä kirjoitti: ”On siis joukko ihmisiä, jotka mitä ilmeisimmin uskovat, että tieteen ja taiteen harjoittajat ja muu niin sanottu älymystö puhuvat vaikeita ja taiteilevat kummia teoksia vain saadakseen ’tavalliset kunnon kansalaiset’ tuntemaan itsensä tyhmiksi .”
Vai johtuuko tavallisen ihmisen nihkeys siitä, että älymystö on yksipuolista poliittisessa viestissään: ”Älymystö yhdistetään usein vasemmistolaisuuteen. Taiteilijat, tieteentekijät, journalistit – suuri osa intelligentsiasta kannattaa nimenomaan vasemmistoa.”
Jos Leppä olisi erotellut kovat tieteet (luonnontieteet) pehmoisista (humanistisista) hänen kysymyksellään saattaisi olla kaikupohjaa ja sitä kannattaisi vakavasti miettiä. Mutta eihän fyysikko, esimerkiksi, voi kuvata jotain monimutkaista ilmiötä muuten kuin monimutkaisesti. Sen ymmärtäminen on vaikeaa kenelle tahansa.
Sitä vastoin esimerkiksi romaanin ei tarvitse olla vaikealukuinen ollakseen merkittävä. Vai tarvitseeko sittenkin?
Sitä paitsi taiteilijoiden vertaaminen luonnontieteilijöihin on älytöntä. Ei heistä voi vakavasti keskustella samassa kahvipöydässä. Eikä tämä tarkoita etteikö taide paljastaisi jotakin oleellista ihmisen todellisuudesta.
Muuten, kirjallisuusmies John Carey kertoi vuonna 1992 ilmestyneessä teoksessaan The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939, kuinka monet kirjailijat Englannissa ja Euroopassa 1900-luvun alkupuolella ryhtyivät kirjoittamaan vaikeasti ymmärrettäviä teoksia tajutessaan, että he eivät voi estää lukemaan oppinutta rahvasta lukemasta kirjoja, joten kirjoittamalla hyvin vaikeita romaaneja ja runoja he kuvittelivat pitävänsä rahvaan kirjallisuuden ulkopuolella.
Heitä kutsutaan postmodernisteiksi.
Taisivat olla oikeassa, älypäät.
 |
Salaisuuksien salaisuus (The Secret of Secrets). WSOY, 2025. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Päällys: Will Staehle/Unusual Co. |
Kirjailija, talousasioista perillä oleva Parnasson tuottaja (suomeksi päätoimittaja) Karo Hämäläinen kirjoitti salakavalan ironisen (?) ja/tai sarkastisen (?) pääkirjoituksen uusimpaan Parnassoon (5/2025) otsikolla Kenellä on varaa lukea Dan Brownia?
Hämäläinen ei tarkoittanut Dan Brownin juuri ilmestyneen jännärin Salaisuuksien salaisuus (WSOY) myyntihintaa. Tietoisuuden olemusta jahtaava romaani maksaa kirjakaupassa vain 30 euroa ja sillä saa 664 sivua luettavaa. Siis paljon.
Hämäläinen tarkoitti, että sovinnaisen Brownin lukemiseen menee niin pitkästi, että se ”maksaa” paljon menetettyinä tunteina, joina lukija voisi tehdä jotakin älykkäämpää tai hyödyllisempää.
Kun minä hankin luettavaa, toivon että osun oikeaan ja valitsemassani romaanista on moneksi tunniksi ajankulua. Hämäläinen on toisella kannalla, ehkä. Hän ihmettelee, mistä kivenkolosta ryömii taas miljoonittain tavallisia ihmisiä lukemaan Brownin keskinkertaista romaania. Hämäläisen mielestä tavalliset ihmiset investoivat ”kallista” aikaansa Salaisuuksien salaisuuden lukemiseen.
”Brown-investoinnin tuotto-odotuksen pystyy arvioimaan kohtalaisesti, sillä vaikka Brown yllättää lukijansa yhtenään, kirja ei yllätä”, Hämäläinen laskeskelee. ”Lukija saa tilaamansa. Kirja on kuin valtionlaina: varmahko matala tuotto, ei aina pärjää inflaatiolle.”
Brownin sijaan lukijan kannattaisi Hämäläisen mielestä ottaa suurempi riski ja tarttua vaikeaan romaanin, kuten Samuli Knuutin 857 sivuiseen teokseen Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä.
Niinpä niin – helposti mukaansa viettelevä romaani haiskahtaa älymystön mielestä liian tavalliselta ja kliseemäiseltä käydäkseen vakavasta kirjallisuudesta. Ajatellaan, että helppolukuinen on "helpon ajattelun" synonyymi.
Jos tuore Nobel-voittaja unkarilainen László Krasznahorkai olisi ollut tiedossa ennen kuin Hämäläinen kirjoitti pääkirjoituksensa, hän olisi varmaankin kehottanut investoimaan Krasznahorkain romaanien apokalyptisen pitkiin virkkeisiin, joita erkkikään ei jaksa lukea, mutta joiden parissa riski kannattaisi kuitenkin ottaa, ei siitä nokan koputtamista.
Yli 250 miljoonaa ihmistä on vuosien saatossa lukenut Dan Brownin romaaneja. Uusinta romaaniaan Brown ”kypsensi” mielessään kahdeksan vuotta. Mutta sekään ei riitä Karo Hämäläiselle eikä älypäille, joiden mielestä hauskuus ja viihtyminen eivät ole kirjallisuuden ydintä. Niin kuin kirjailija ja juristi Jarkko Tontti - joka ihailee ja kehuu Krasznahorkain romaaneja - sanoi viime perjantaina Ylen ykkösen kulttuurikeskustelussa: Krasznahorkain lukeminen ei ole huvia vaan kovaa työtä.
Pitääkö kirjallisuuden lukeminen arvottaa stahanovilaisella työn sankaruudella?
Jostakin syystä tuntuu olevan älykästä vaatia kaunokirjallisuutta, jonka lukeminen edellyttää työtä ja vaivaa. Ikään kuin ihmisen tulisi olla ”työssä” myös vapaa-aikanaan. Olla hyödyllinen tavallisuudestaan huolimatta ja kuitenkin tyytyä tavallisuutensa tähden osaansa.
Kuvastavatko apokalyptisen pitkät proosavirkkeet ja kiemuraiset lauseet ihmisen ajattelua, tietoisuuden olemusta?
Väitän että eivät.
Kun ajattelen (joskus minäkin nimittäin ajattelen, ihan oikeasti, hemmetti) päässäni on pikemminkin rinnakkaisia lauseen puolikkaita, välähdyksiä, jotka eivät jatku vaan ponnahtavat mieleen yhtä aikaa, ja katoavat ponnahtaakseen esille uudestaan. Ajattelu ei ole proosaa vaan ikään kuin runon ohimeneviä säkeitä, niin kuin Georges Bataille yritti kai sanoa.
Ihmisen tietoisuudella on kaksi dimensiota: sisäinen kokemus ja ulkomaailman havaitseminen.
Kai Kaila kuvasi ihmisen havaintomaailmaa teoksessa Hermoston ja käyttäytymisen biologiaa (Otava, 1985) näin: ”Itse asiassa ihmisen koko havaintomaailma on näköaistijärjestelmän dominoima, mutta myös ajattelumme rakentuu suurelta osin jonkinlaisen sisäisen näkömaailman varaan: tulevaisuus ja menneisyys, arvostukset, matemaattiset pohdinnat, musiikki ja monet muut asiat, joilla ei itsellään ole mitään avaruudellisia ulottuvuuksia synnyttävät kuvia - mielikuvia - tässä sisäisessä maailmassa.”
Kun näin kuvattua havaintomaailmaa jalostetaan kieleksi, sanoiksi ja lauseiksi, syntyy runoja ja proosaa eikä kukaan, ei edes kaikkitietävä älymystö, pysty arvioimaan millaista proosan tulisi olla vaikuttaakseen lukijaan paljon tai vähän. Jokainen lukija, yksi ihminen tykönään, on ainut validi hermojärjestelmä joka tietää ja tuntee miltä juuri hänen lukemansa runo tai romaani tuntuu. Ja kaikkien tuntemukset tahoillaan ovat universaalisti yhtä arvokkaita – tai turhia jos halutaan ottaa kyynisempi asenne tavallisen ihmisen kokemuksiin.
Salaisuuksien salaisuus saattaa olla kömpelösti kirjoitettua hölynpölyä, niin kuin fiktiolla on usein tapana olla. Mutta pyrkimys etsiä tietoisuuden salaisuutta jännärin muodossa viehättää ja vetää mukaansa, vaikka salaisuus jäisikin löytymättä.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Jos pihlajanmarjat olivat ketusta happamia, niin ovatko viihderomaanit älymystöstä epäterveellisen makeita? |
Tämä Hämäläisen pääkirjoitus on aika sekava mielestäni.
VastaaPoistaMinusta hän aluksi ironisoi ihmisten haluttomuutta lukea, koska he käyttävät aikaansa somessa edustamiseen ja katselevat turhia suoratoisto-ohjelmia ja A-studiota laskematta ajankäyttöään näissä.
No, tässä luettelossa minä näen vain somessa poseerailun, selfie-kulttuurin, turhana ajan haaskauksena. Netflixissä ja muissa suoratoistoissa on kaikkea (juuri katsoin Netflixistä elokuvan Steve, yhtä tasokasta en ole nähnyt aikoihin elokuvateattereissa tai tv-kanavilla) ja mitä vikaa A-Studiossa on.
Sitten hän näkee, että "helppolukuista" Dan Brownia sentään luetaan nostalgiasyistä, koska Da Vinci -koodi yhdisti ihmisiä silloin yhtenäiskulttuurin aikaan.
Riskialttiimpaa on lukea joku "vaikea" teos.
En pidä tällaisesta ilkeilystä. Itse asiassa se selfiesomettelukin on joillekin ihan tarpeen jossain elämänvaiheessa.
En ole lukenut Dan Brownin kirjoja. Olen kyllä katsonut elokuvan Da Vinci -koodi, mutta en pitänyt sitä kovin kummoisena.
Monet arvostetut kirjat ovat helppolukuisia, esim. viime vuosien Nobel-voittajista Abdulrazak Gurnahilta kaikki mitä olen lukenut (olisko viisi) ja Jon Fossen pieni kaunis kirja Aamu ja ilta.
Ei se ole vaikeus mikä tekee kirjasta hyvän vaan tyyli, ja joka genressä on sekä huippuhyviä että huonompia kirjoja. Onhan niitä ihan selkeitä yleisiä kriteerejä tekstin arvioimiseen, ja sitten on tietysti jokaisen oma maku.
Olen kauhean kyllästynyt siihen, ettei osata kirjoittaa ilman piikkejä ja ilkeää huumoria. Jos pyytäisi Hämäläistä kirjoittamaan pääkirjoituksen uudelleen asiallisesti ja lämpimällä otteella, niin mitä siitä jäisi?
On virheellistä ajatella, että kyynisyys ja negatiivisuus olisi älykästä ja hyväksyvä ystävällisyys tyhmää.
Kiitos ajatuksista Marjatta!
PoistaDa Vinci-koodi ilmestyi 2003 (suom. 2004) joten ei se palaudu yhtenäiskulttuurin aikoihin. Olin Roomassa poikani kanssa juhannuksen kieppeillä 2003. Lueskelin siellä Brownin edellistä kirjaa ja otin valokuvia (ensimmäiset digikamerakuvat lainassa olevalla kameralla) tuon romaanin paikoista - sehän tapahtuu Roomassa. Käytin niitä kuvia kun sitten tein Ruumiin kulttuurin jutun Brownista Da Vinci -koodin ilmestyttyä suomeksi (kirjan engl. version ostimme helteisestä Roomasta). Tuon jutun kainaloon jopa haastattelin romaanin suomentajaa.
En usko, että on mitään universaalia kriteeriä arvioida romaanin (tai juuri minkään tekstin) ns. tyyliä. Onko tyyliä ylisummaan olemassa, lienee kiistanalainen kysymys, toki mielenkiintoinen.
Ironia ja sarkasmit ovat kieleen, sanoihin ja niiden merkitykseen liittyvää ymmärrystä. Kaikki eivät ymmärrä. Mutta tietysti pilkka ja loukkaus ovat pilkkaa ja loukkaamista.
Tunnustan että aloitin sanomalehtikirjoittelun 56 vuotta sitten olemalla erittäin poleeminen: eka juttuni julkaistiin Eteenpäin -lehdessä 25.2.1969 ja siinä suoraan pilkkasin Jatkoajassa esiintyneitä Edwin Lainetta ja Lenita Airistoa. Hyvä tai paha, poleemisella linjalla olen jatkanut.
Mutta Parnasson pääkirjoituksesta vielä: hyvin osasit lukea Hämäläisen ajatuksenjuoksua.
Tyyli liittyy persoonaan, se on oma "käsiala" (rytmi, sävy ym.). Paul Auster, sanoi kerran haastattelussa, että kirjailija kirjoittaa samalla tavalla kuin kävelee ja että hänellä on tapana nousta aina työpöytänsä äärestä kävelemään sillä omalla tyylillään, joka siirtyy sitten tekstiin.
PoistaKirjoittamista muutoin voi kyllä opettaa ja opetetaan, tyyli on hyvän kirjoittamisen päälle.
Arvosteluissa näkee termejä persoonallinen, omaääninen, omalakinen, minusta ne ovat aika turhia, koska jokaiselle paljon lukevalle ja paljon kirjoittavalle kehittyy oma tyyli.
Kaikki julkaistun kirjan/kirjoja kirjoittaneet eivät kyllä hallitse edes hyvän tekstin perusasioita, laajaa tai hyvin valittua sanavarastoa, mietittyä rakennetta, jännitteen pitämistä, harkittua alkua ja loppua.
Ironia ja sarkasmi näyttäytyvät helposti vain kärttyisyytenä, omahyväisyytenä ja ylimielisyytenä. Vaikea laji!
On olemassa myös lämmintä sarkasmia, kuten esim. Ruben Stillerillä, ja tällöin piikki kääntyy usein myös itseen tai kohdistuu ilmiöihin, ja jos yksittäisiin ihmisiin niin lempeällä tatsilla. Sellainen on minusta älykästä sarkasmia.
En tiedä, millaista sinun sarkasmisi lehtijutuissa on ollut, jospa rakentavaa ja älykästä. Et sinä ainakaan nykyisissä kirjoituksissasi ilkeile, mielestäni.
Tuolla somekirjoittelussa tyypit käyttävät sanoja sarkasmi ja parodia selittelynä parjaamiselle ja mille tahansa letkautuksille. Olen nähnyt ihan karmean, rivon maahanmuuttajamiehiä pilkkaavan "runon", joka oli kuulemma sarkasmia.
Kiitos luottamuksesta Marjatta!
PoistaJoku on sanonut: tyyli on ihminen. Niin varmaankin voi sanoa, mutta sitten kun alkaa yksityiskohtaisesti määritellä (kuvata) mitä jonkun kirjoittajan tyyli on, tulee vaikeuksia.
Yrjö Ahmavaara käsitteli kirjassaan Informaatio (1969, 1975) Noam Chomskyn transformaatio-ajatusta.
Vaikuttaako tekstin muoto sen informaatiosisältöön? Sen merkityssisältöön? Jos muotoa (tyyliä) on olemassa, erilaisista teksteistä, lauseista, pitäisi pystyä löytämään niiden yhteinen ydinlause - siis vain yksi yhteinen informaatio. Jos tällaista ei löydy, erilaisia tyylejä ei ole.
No, kannattaako kaunokirjallisuudesta puhua informaatiosisällön kannalta, en tiedä, ehkei. Mutta toisaalta...
"Haukuin" aikoinani jossakin Demarin jutussani (ehkä, en ole varma) Jouko Tyyriä, joka Hesarin kolumneissa kirjoitti vain päälauseita, ei sivusellaisia. Eli tyyli oli hyvin pelkistettyä. Jos Tyyri todella kirjoitti noin, niin tänään voisin hänen "tyyliään" kehua.
Muistaakseni (jälleen: muistaakseni) kun pidin kiihkeää esitelmää Eino Leinon -seurassa (ja moitin suomalaisi mieskirjailijoita) ja "erehdyin" puhumaan romaanien muodosta vs sisällöstä, jostakin salin takariviltä kuului Anssi Sinnemäen kommentti: Ei muotoa voi erottaa sisällöstä!
Jos tyyliä on olemassa (luulen että on) se kokonaisuudessa (tyyli on ihminen), ei yksittäisissä lauseissa.
kyösti, marjatta
VastaaPoistaedesmennyt hannu taanila oli sitä mieltä että ihminen ei voi tuottaa yhtään sellaista lausetta, joka ei ole hänen mielipiteensä. hannu itse oli hyvä esimerkki tällaisesta ihmisestä. pidän siitä piirteestä, että hän osasi tikkuilla ilman vulgaaria ilkeilyä.
tiedän kirjoittavia ihmisiä, jotka ovat aloittaneet poleemikkoina, mutta vuosien myötä asenteet ovat muuttuneet monivivahteisemmiksi ja lievemmiksi. ei heistä mitään lempeitä moittijoita ole tullut, mutta vattuilu journalistisena keinona on jäänyt pois. taitoa tylysanaisuuteen kyllä olisi, mutta tahto puuttuu.
vaikeista kirjoista: uskon että on palkitsevaa lukea vaikeita teoksia, mutta itsetarkoituksellisen vaikea on vähän eri asia. olen valinnut vaikeita kirjoja niiden maineen vuoksi, mutta en ole päässyt kunnolla edes alkuun. ymmärtämisen paine on kamala, se tekee lukemisesta raskasta.
Taanila oli varmaankin oikeassa, mutta unohti lisätä että meillä usein on samasta asiasta monta mielipidettä. Jos ajattelee romaanin kirjoittajaa, niin hän elää monen henkilön lauseissa ja jos, niin kuin Taanila sanoo, kaikki lauseet ovat ihmisen mielipiteitä, niin hänellä, kirjailijalla on monta mielipidettä yhtä aikaa - jostakin.
PoistaSana "vaikea" on siinä mielessä vaikea, että kirja, romaani, voi olla "vaikea" monesta syystä. Niin kuin että kirjailija ei harrasta kappalejakoa lainkaan, on teknisesti vaikeaa lukea, vaikka itse tekstin sisältö olisi idioottimaisen helppoa. Tai sitten kirjailijan monisanaisuus, lörpöttely, alkaa tuntua vaikealta lukea; niin minulle on käynyt Waltarin kirjojen kohdalla, luin niitä teini-iässä innostuneena ja nykyään en jaksa muutamaa sivua pidemmälle. Dickens on myös eräs pahanlaatuinen lörpöttelijä. Noin ei saa sanoa, mutta sanon kuitenkin, koska tämän on minun oma puutteeni, ei Dickensin vika sinänsä. Sitten on kirjoja, joiden aihepiiri on vastenmielinen ja siksi sellaista on vaikea lukea. Varsinkin jos kirjailijalla on sympatiaa sellaiseen elämään, joka minusta tuntuu vasenmieliseltä. Mutta jälleen, tämäkin on oma vikani, puutteeni. Jne.
No, kaipa tässä vanhemiten on tullut aika nirsoksi sen suhteen mihin aikansa kuluttaa, olipa kyse kirjoista tai elokuvista. Semminkin kun ei todellakaan tarvitse esittää kenellekään mitään eikä olla mikään hyveellinen lukija. Luin tässä äskettäin, iltaisin ennen nukahtamista - idea tuli kun pyyhittiin pölyjä kirjahyllyni kirjoista - kymmenkunta Dick Francisin jännäriä. Noita ei nykyään lue kukaa eikä kukaan tiedä tai muista sellaisia olevan olemassakaan. Mutta tuossahan ne ovat: hyllyssäni.
"no, kaipa tässä vanhemiten on tullut aika nirsoksi sen suhteen mihin aikansa kuluttaa, olipa kyse kirjoista tai elokuvista."
VastaaPoistanirsoutta täälläkin. en tiedä saako tätä sanoa ääneen, mutta minusta kaikkia tarinoita ei kannattaisi kertoa, saatikka kirjoittaa niistä kirjoja.
johonkin sitä arjen ankeutta täytyy kuitenkin paeta. viime aikoina olen kokenut sykähdyttäviä asioita le bureau -nimisen tv-sarjan parissa. se on rikastanut elämääni aivan järjettömän paljon. jos tykkää vakoojatrillereistä, ei tämän kanssa voi mennä vikaan. okei, tietysti siinäkin on kyseessä se tarinan kertominen. tarinan, joka tulee valmiiksi vasta kun se kohtaa katsojan mielen.
Samaa mieltä meri, le bureau on mestarillinen tv-sarja.
PoistaTodellakaan kaikkia tarinoita ei tarttis kirjoittaa, mutta vielä vähemmän lukea. Koska sana on vapaa, tulkoot tarinat kirjoitetuksi. Kustantantaja sitten päättävät - ja oikeastaan lukijat - mikä kannatti julkaista.
Kulloisinakin aikoina taidetaan aina kirjoittaa tarinoita, jotka muistuttavat toisiaan. Ja päivän kritiikki keskittyy niihin. Kulttuurin rikkaus on tai olisi erilaisissa tarinoissa.
Tärkeä pointti on tässä, kaipa juuri se mitä sanot sinäkin: kukaan ei voi pakottaa lukijaa lukemaan sellaista mitä hän ei halua. Kirja saa jäädä myös lukemattomaksi.
Huomasitteko su 12.10. Hesarin kulttuurisivuilta Arttu Seppäsen jutun 'Kova luottamus trauman voimaan'?
PoistaKyseessä on erään romaanin kritiikki, mutta Seppänen kirjoittaa myös yleisesti kaunokirjallisuuden muuttumisesta autofiktion suuntaan. Osittain tähän on syynä äänikirjateollisuus, johon minäkerronta sopii.
Seppänen toteaa autofiktiobuumin vaikuttaneen fiktiiviseen kaunokirjallisuuteen niin, että muodolla ei ole paljon väliä.
" Kirjan tapahtumia ei tarvitse motivoida. Aivan kuin mikä tahansa olisi kiinnostavaa. Fiktion kirjoittamisen vaatimukset ovat laskeneet. Moni kotimainen realismiin nojaava uutuus rumpsuttaa eteenpäin kohtaus kohtaukselta perustelematta, miksi juuri nämä asiat valitaan kertoa."
Huokaisin helpotuksesta. Tämä on syy siihen, että kirjastosta kiikuttamistani kymmenkunnasta viime vuosina kirjoitetusta romaanista löydän ehkä yhden, jota pidän kiinnostavana.
Hyvin usein totean, jaa tämä on taas tätä, oman päiväkirjan julkaisua, joukossa joku lehtiuutinen tai mihinkään liittymätön henkilökuvaus, valitusta mielialoista ja päämäärättömyydestä.
Uusissa elokuvissakin on monesti samaa haahuilua.
Ei kyse ole mistään koukuttavasta juonesta, vaan jännitteestä, jonka puuttuminen tekee kirjasta ja elokuvasta tylsän.
Joo huomasin, ja pistin jutun talteen omaan arkistooni. Siinä on yksi lause jota aion käyttää... ehkä tulevassa jutussani.
Poista