Askelia muistissa

[muisti askeleissa]

Kyösti Salovaara, 2021.
Askeleiden muisti.
Käytävät joita ei ole.
Avaamaton ovi ruusutarhaan.

Askelia kaikuu muistissamme

käytäviltä jota emme ole kulkeneet

ovea kohti jota emme koskaan aukaisseet

- T.S. Eliot: Neljä kvartettia.

Kerro minulle! Missä ovat kaikki muinaiset mestarit, jotka tunsit hyvin, kun he vielä elivät ja kun he olivat menestyksensä huipulla? Heidän paikallaan ovat jo toiset enkä tiedä, muistavatko nämä heitä.

- Tuomas Kempiläinen: Kristuksen seuraamisesta.

Edellä on tullut monesti ja monella tapaa esille, ettei historiantutkimus pysty saavuttamaan totuutta, koska totuus ei ole koskaan eikä mitenkään todistettavissa.

- Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.

Matematiikka ei pysty ilmaisemaan ajan todellista luonnetta...Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.

- Ivar Ekeland: Ennakoimattoman matematiikka.

Miten tähän nyt tarttuisi?

    Olen jo vähän ”kärsämätön”, niin kuin Nalle Puhissa kuuluu olla.

    Onko vuosilla, vuosikymmenillä tai vuosisadoilla mitään merkitystä toisiinsa rinnastettuna? Vai onko kaikki sattumaa, sekin että Putin pullistelee juuri nyt ja Sauli Niinistö viittaa 1930-luvun tapahtumiin?

    Ajatuksilla voi leikkiä, vaikka se on vaikeaa. Sanoilla leikkiminen käy helpommin.

    Niinkuin: Loppiainen lopsahtaa, kaalikuppi kopsahtaa.

    Tai Ludwig Wittgensteinia lainataen: ”Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on.”

    Ja edelleen LW: ”Sivumennen sanoen: Oliot ovat värittömiä.”

    Ja Wittgensteinin kuuluisin lause: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.”

    Minä: Eikö Wittgensteinin lauseissa kuulekin humoristin äänen?

On siis Wittgensteinin Tractatus Logico-Philophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma.

    On myös James Joycen romaani Odysseus.

    Sen lisäksi on T.S. Eliotin runo Autio maa.

    Nämä julkaistiin vuonna 1922. Sata vuotta sitten.

    Käännekohtia kulttuurissa?

    Tuossako filosofia, runous ja romaani ryhtyivät moderniksi?

    Monen mielestä kyllä. En ole toista mieltä, vaikka kaikki saattaa olla sattumaa, siis se milloin kirja ilmestyy ja mihin se vaikuttaa.

    Mutta otetaan nyt todesta, että 1922 oli merkittävä kulttuurivuosi. Ensimmäisen maailmansodan ja espanjantaudin taistelukentiltä syntynyt, eteenpäin kääntyvä, ei vielä hetkeen kaatuva, jopa iloinen.

    Jussi Alhroth otsikoi viime perjantaina Helsingin Sanomissa hienon esseensä näin: "Mistä ei voi kirjoittaa siitä täytyy vaieta" – Tämän vuoksi sata vuotta sitten tehty filosofian perusteos on niin tärkeä, vaikka sitä on lähes mahdoton ymmärtää.

    Mahdoton ymmärtää - siis klassikko!

Espanjalainen Javier Rodriguez Marcos otsikoi Madridissa ilmestyvän El País -lehden kirjallisuusliitteessä vuoden ensimmäisenä päivänä esseensä yhtä komeasti kuin Ahlroth omansa: 1922, kulttuurivallankumouksen vuosi.

    Joycen, Wittgensteinin ja Eliotin kumouksellisuuden rinnalle nostettiin Virginia Woolf.

    Javier Rodriguez Marcosin kirjoituksessa lainattiin muuatta irlantilaista, joka sanoi, että Joyce on Irlannille samaa kuin Dante Italialle ja Cervantes Espanjalle. Olisiko Aleksis Kivi sitten samaa suomalaisille?

    Ironisessa mielessä kirjoja, joita kaikkien tulisi lukea, mutta joihin harva jaksaa paneutua. Pakkolukemisen pilaamia?

    Ei ole aivan selvää miten kerran kirjoitetut kirjat vaikuttavat kirjallisuuteen myöhemmin vai vaikuttavatko mitenkään. Kuka tänään kirjoittaa kuin Joyce? Kuka ajattelee kuin Wittgenstein? Kuka runoilee kuin Eliot?

    Vai löytyykö jokaisesta uudesta ajatuksesta, uudesta romaanista, uudesta runosta vuonna 1922 kirjoitettu, jotenkin?

    Javier Rodriguez Marcosin esseessä on mielenkiintoinen heitto. Hän sanoo, että em. kirjailijoiden aikalainen Marcel Duchamps vaikuttaa yhä ”pääteoksellaan” Suuri lasi (1915-1923) enemmän taiteen hegemonian virtauksiin kuin Joycen Odysseus romaanin valtavirtaan.

    Mutta ehkäpä virtaukset muuttuvat?

    Kenties askeleita kuuluu kun alkaa kuunnella. Kaiku on ajasta tiheänä. Aivan kuin James Webb -teleskoopin näkemä valon menneisyys.

Kyösti Salovaara, 2021.
Menneisyyden ja tulevaisuuden välissä:
tämä hetki, NYT!

Oliko vuosi 1922 modernin kaunokirjallisuuden kannalta merkittävämpi kuin vaikkapa 1925 tai 1926?

    En osaa sanoa. Ja mitä sillä väliä?

    On kuitenkin valaisevaa luetella vuonna 1922 julkaisseita kirjailijoita. Löytyy paljon sellaisia joita tuntee ainakin nimeltä, ja jopa sellaisia joita on tullut luetuksi.

    Tässä muutamia Wikipediasta (engl.) poimittuina.

    James Joycen ja Virginia Woolfin lisäksi vuonna 1922 romaaninsa julkaisivat mm. F. Scott Fitzgerald, Edgar Rice Burroughs, Karel Čapek, Willa Cather, Agatha Christie, Colette, Freeman Wills Crofts, Herman Hesse, D.H. Lawrence, Sinclair Lewis, A.A. Milne, Marcel Proust, Rafael Sabatini, Booth Tarkington, Edgar Wallace ja Stefan Zweig. Ja vuoden 1922 runoilijoita Eliotin lisäksi olivat mm. Enid Blyton, Thomas Hardy, A.E. Housman, Edith Sitwell, W.B. Yeats, Conrad Aiken, John Peale Bishop, Edmund Wilson, John Dos Passos, Carl Sandburg, Gertrude Stein, William Carlos Williams, Paul Valéry, Anna Ahmatova ja Rainer Maria Rilke.

    Näiden kirjailijoiden askeleita kuulee yhä kirjallisuuden kammareissa.

    On mielenkiintoista (ja huolestuttavaa?), että vuonna 1922 kuolleista kirjailijoista en oikeastaan tunnista ketään. Minne katosivat mestareiden edeltäjät, ne muinaiset mestarit?

    Sitä vastoin vuonna 1922 syntyneistä löytyy tuttuja nimiä: Jack Kerouac, John Braine, Kingsley Amis, Alistair Maclean, Philip Larkin, Alain Robbe-Grillet, Kurt Vonnegut, José Saramago, Charles M. Schultz ja William Gaddis.

    Niin että: ”Askelia kaikuu muistissamme / käytäviltä jota emme ole kulkeneet /ovea kohti jota emme koskaan aukaisseet” (Eliot, 1943. Suom. Sinikka Kallio-Visapää, 1949).

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen maailma oli sirpaleina.

    Ehkä se vaikutti myös kieleen ja kirjoitettuun fiktioon. Runokin meni sirpaleiksi, oli surrealistista tai muuten vaan modernia, siis vaikeaa. Mutta ennen kaikkea maalaustaide hajosi atomeiksi, toisiinsa liittymättömiksi maalipintojen molekyyleiksi, jotka ihastuttavat, kauhistuttavat, kiinnostavat katsetta.

    Kulkiko proosa sittenkin toiseen suuntaan, enemmän kohti maailmaa kuin siitä pois?

    Oliko nuori kirjallisuus kadotettujen sukupolvien luomaa? Yrittivätkö he, nuoret kirjailijat tarttua 1920-luvulla maailmaan selittämällä, ei hajottamalla. Eiväthän Ernest Hemingwayn tai F. Scott Fitzgeraldin loistavat teokset 1920-luvun puolivälissä hajoittaneet tajuntaa vaan yrittivät koota sen, kenties silti illuusioita paljastaen.

    Entä suomalainen nuori kirjallisuus - oliko Mika Waltarin ja Pentti Haanpään proosa tahoillaan suomalaisen kadotetun sukupolven ääripäissä 1920-luvulla? Ja tienviittoja tulevaisuuteen?

    Waltarin runo Maailman valloittajat vuodelta 1928 kuvastanee 1920-luvun kosmopoliittisia tunnelmia ajan yli, muistissa, askelten perässä käytävillä joille ei ehditty, ovea kohtia jota ei avattu ruusutarhaan:

    Me olimme kadotettujen joukko; elämä oli merkinnyt

      kasvomme ja kätemme lähtemättömin merkein,

    meillä ei ollut synnyinpaikkaa, Jumala oli meiltä kuollut,

      isänmaamme oli koko maailma,

    ja me valloitimme maailman valkoisen rodun väkevyydellä

      merkiten tiemme lahoavin ristein ja häviävin haudoin...

    ...

    Me olimme kadotettujen joukko; elämä oli merkinnyt

      meidät; me valloitimme maailman.

    Meidän nimiämme ei kukaan tunne; puuristit lahoavat;

      hautamme häviävät hiekkaan.

Kyösti Salovaara, 2021.
Loputtomasti virtaavan ajan reunalle pusertuu hengen fossiileja.