Totuus sivulla 112

[laiskan mielen kirjallisuustutkimusta]

Yksityiskohta.
Gardner: Tuomari Purleyn todistus.

Ihminen on kummallisen laiska ahkera olento. Se tarkoittaa, että puuhaillaan kaikenlaista ettei tarvitsisi tehdä mitään.

    Oikotietä onneen (vaurauteen, sivistykseen, mielenrauhaan...) ei ehkä ole, mutta kannattaa silti etsiä. Idealisti uskoo, että etsivä lopulta löytää.

    ”Luetko romaania kaksi tuntia voidaksesi päättää oletko löytänyt hyvän kirjan?” kysyi Alison Flood viime perjantaina blogissaan Guardianissa. ”Tästä eteenpäin minä luen vain sivun 112”, Flood ilmoitti.

    Flood viittasi ranskalaisen kirjallisuuspalkintoon – todelliseen tai pelkkään vitsiin – jota innoittaa Woody Allenin elokuva Hannah ja sisaret, jossa sanotaan että ”älä unohda runoa sivulla 112. Se muistutti minua sinusta.” 

    Ranskalaisen Le Prix de la Page 112 sivuston (www.prix-de-la-page-112.com) mukaan lukemalla sivun 112 voi päätellä kannattaako kirja lukea kokonaan. Totuus laadusta löytyy yhdeltä sivulta. Yleensä kustantajat ja kirjailijat kuulemma keskittyvät teoksen ensimmäisiin virkkeisiin, joten ”yhdentekevän” sivun 112 lukeminen kertoo enemmän teoksen laadusta kuin ensimmäisen sivun lukeminen. Ja kun lukee yhden sivun, tietää riittävästi – sen kannattaako koko kirja lukea.

    No, on myös väitetty, että ensimmäisten lauseiden lukemisella pääsee perille romaanin tai runoteoksen kokonaislaadusta. Usein se pitää paikkansa, mutta kuinka monta hyvää tai merkittävää romaania jää lukematta jos vilkaisee vain ensimmäiselle sivulle, sen ensimmäiseen lauseeseen?

    Yhtä hyvin voisi lukea romaanin viimeisen virkkeen, mutta ainakin jännärin kohdalla se turmelee lukunautinnon, jos sieltä paljastuu romaanin idea. Viimeisistä lauseista muistan F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun hienon aforistisen lopun, jota olen lainannut useammin kuin sielu sietää. Toinen mieleen jäänyt on Raymond Chandlerin Pitkien jäähyväisten ironinen lopetus:

    ”En koskaan nähnyt ketään heistä uudelleen – paitsi poliiseja. Vielä ei ole keksitty mitään keinoa sanoa jäähyväisiä heille.”

Koska suhtaudun maailmaan, kirjoihin ja itseeni hyvin vakavasti, päätin kokeilla sivun 112 kirjallis-tieteellistä pätevyyttä.

    Puhun ”tieteestä” sillä varauksella ettei kaunokirjallisuuden lukeminen ja luetun analysointi tietenkään ole ”kovaa tiedettä”, siis mitään kemia tai fysiikkaa, vaikka kirjallisuudentutkijat ja kriitikot mielellään hakevat sanastoa kemiasta ja fysiikasta kuvaillessaan ja arvottaessaan kirjallisuutta.

    Jos kirjallisuudentutkimus (ja kritiikki) olisi pelkkää mutua ja hölynpölyä, ei vakavan mielen kannattaisi uhrata sille yhtä ajatusta.

    Poimin siis kirjahyllystäni joukon romaaneja ja luin sivun 112.

    Tieteestä puhuen en noudattanut aineiston satunnaisen valinnan sääntöä, sillä ohitin monta romaania, koska sivulta 112 ei saanut mitään käsitystä kirjailijan tai kirjan laadusta. Jotkut kirjat valitsin mukaan pelkästään kauniin, komean tai nostalgisen kansiaiheen perusteella.

    Niinpä testin validisuus on kuin Volkkari Nokian kumeilla, mutta...

Kansi:
Markko Taina

Ajatuksena tässä on, että yksityiskohta (sivu 112) sisältää itsessään riittävän kattavan vaikutelman kokonaisuudesta; vähän niin kuin fraktaalit toistavat itseään (vaikka ovat aina erilaisia) oltiinpa isossa kuvassa tai aivan pienessä yksityiskohdassa isoa kuvaa aina vaan suurennettaessa.

    Sivuhuomatus: Onko romaani ja sen yksittäiset osat, luvut ja sivut ilmaistavissa fraktaaleina?

    Jätän ajatuksen muhimaan ja totean, että Ernest Hemingwayn teoksen (joka ei ole romaani vaikka on hyvinkin kaunokirjallinen ilmaisussaan) Kuolema iltapäivällä laadun löytää mainiosti sivulta 112. Kun sivun lukee, tekee mieli lukea koko kirja, siitä riippumatta mitä ajattelee härkätaisteluista. Hemingwayn jokaisessa lausessa on häivähdys jostakin suuremmasta ajatuksesta (taas tulevat fraktaalit mieleen, hemmetti).

    ”Menetettyään kunniansa”, Hemingway kirjoitti, ”härkätaistelija hoitaa edelleen sopimuksensa, inhoaa yleisöä jonka edessä hän taistelee, ajattelee ettei yleisöllä ole mitään oikeutta buuata ja ilkkua miehelle, joka katsoo kuolemaa kasvoihin yleisön itsensä istuessa mukavasti ja turvassa penkeillään, ajattelee että pystyy milloin tahansa esiintymään suurenmoisesti jos haluaa ja että yleisö saa odottaa kunnes hän haluaa.”

    Jos ei takerru sanaan ”kunnia”, Hemingway kuvaa tässä terävästi yleisön suosiosta riippuvan ammattilaisen kohtalon, ja hän voisi aivan yhtä hyvin puhua oopperalaulajasta, iskelmätähdestä, jalkapalloilijasta, poliitikosta tai - nimenomaan - kirjailijasta.

Hemingwayn suhde Sherwood Andersoniin oli vähintään problemaattinen. Uransa alkuvaiheessa hän kiitti Andersonia proosatyylin mestaruudesta ja otti Andersonilta oppia. Myöhemmin Hemingway ryhtyi pilkkamaan tuota tyyliä eikä ehkä huomannut, että hänen omaa proosaansa voisi pilkata yhtä lailla.

Kansi:
Heikki Ahtiala.

    En kuitenkaan pilkkaa kumpaakaan.

    Lukemalla sivun 112 Sherwood Andersonin novellimaisesta romaanista Pikkukaupunki, huomaa kuinka lähellä näiden kirjailijoiden tyyli on toisiaan, todellakin. Pikkukaupunki siis pitää lukea, jos haluaa lukea taitavaa ja paljon vähillä sanoilla ilmaisevaa kaunokirjallisuutta.

    Kun mietitään tyyliä, sivun 112 taika kohtelee hyvin sellaisia kirjoittajia, joilla on selvästi ”jokin", jollakin tavalla oma kirjoitustyylinsä, vaikka tyylin käsite on lopulta ongelmallinen ja kenties sormien välistä pois livahtava, jos tyyliä yrittää täsmällisesti kuvata.

    Mitä esimerkiksi Hemingwayn "tyyli" perimmiltään oli? Lauseita jotka kaihtoivat adjektiiveja ja ilmaisivat silti "paljon" - hohhoijaa!  

    Kun otin hyllystä pari Georges Simenonin Maigret-romaania, en pystynyt yhden sivun perusteella sanomaan juuta-tai-jaata kirjan luonteesta tai kirjailijan tyylistä. Yksi sivu ei siis houkutellut lukemaan, vaikka tiedän kuinka ”hyviä” nämä romaanit ovat. Olen joskus aikaisemminkin pettynyt Simenoniin, kun olen yrittänyt etsiä hänen kirjoistaan Pariisia kuvaavia lauseita. Simenonin romaaneista toki kasvaa Pariisin atmosfääri, mutta se ei perustu suoraan yksittäisille lauseille vaan mystisesti romaanin kokonaishahmolle.

    Sitä vastoin Len Deightonin romaanissa Hautajaiset Berliinissä jo yksi sivu kertoo kuinka modernista kirjailijasta on kysymys. En puhu tyylistä vaan absurdin leikistä agenttiromaanin kaavan sisällä ja tuon kaavan rikkomisen taiturimaisuudesta. Deighton on paljon kokeilevampi kirjailija kuin ikätoverinsa John le Carré, jonka proosa on perinteistä, saksalaista romaaniperinnettä ja Dickensin tarinointia yhdistävää.

Sitten yllätyin: suositut jännityskirjailijat, bestsellereitä kirjoittaneet ja monessa tapauksessa genren kehyksiä laajentaneet kirjoittajat eivät pärjää tässä sivun 112 testissä.

    Ei heidän proosansa karkota lukijaa, mutta yhden sivun otos ei viettele mukaan jännityskertomukseen. He kirjoittavat tasapaksua proosaa, käyttävät paljon dialogia. Runollinen aines ei tihku läpi eikä koristele eikä ”pilaa” pragmaattista kieltä.

    Niinpä päädyn ajatukseen, että Erle Stanley Gardnerin Tuomari Purleyn todistus, Maurice Leblancin Cagliostron kreivitär, Quentin Patrickin Lumi peittää rikoksen ja Maj Sjöwall & Per Wahlöön Mies parvekkeella perustavat ominaislaatunsa ja suosionsa johonkin muuhun kuin kirjoittamisen tyyliin. Ne kertovat todellisuudesta tavalla, joka ei perustu kielen mahdolliseen rikkauteen vaan asioiden keskinäiseen suhteeseen ja tuon suhteen taitavaan sommitteluun. En yksinkertaista tätä pelkkään juonikuvioon, sillä onhan esimerkiksi ruotsalaisessa dekkarissa yhteiskunta hyvin voimakkaasti läsnä. ”Tukholmassa oli, esikaupungit mukaan luettuina, tässä vaiheessa yli miljoona peloissaan olevaa ihmistä”, Sjöwall & Wahlöö kirjoittaa suomennoksen sivulla 112.

    Martin Beck -juttuja katsoneet tietävät kuinka tärkeä asema öykkärimäisellä ja ennalta arvaamattomalla Gunvald Larssonilla on rauhallisen ja harkitsevan Martin Beckin vastapainona tv-elokuvissa. Alkuperäisessä kertomuksessa asetelma on tylysti toisenlainen:

    ”Jonkinlaista psykologista taktikointia, ajatteli Martin Beck katsellessaan kollegaansa. Hän ei arvostanut Gunvald Larssonia eikä hänellä ollut ylen suuria ajatuksia Rönnistä.”

Sivun 112 testiin tuli mukaan romaaneja, joita aikanaan yhdisti radikaali emansipaation julistus ahdistavan yhteiskunnan puristuksessa. Tuo emansipaatio liittyi poliitikkaan, sosiologiaan, luokkarakenteen murtamiseen, naisen seksuaaliseen kapinaan tai miehen seksuaalisen ”poikkeavuuden” ilmaisuun ja ylisummaan yksilön esittämään kapinaan suvaitsemattomuutta vastaan.

    Niin kuin aikanaan suosittuja jännäreitä, tässäkin aika kohtelee kaltoin ajassaan raflaavia, paljon luettuja ja hyvinkin radikaaleja romaaneja. En tarkoita, että romaanit ovat muuttuneet lukukelvottomiksi, vaan sitä että tyylin ja sisällön suhde ei kanna vuosien yli – tai täsmentäen, ei kanna sivun 112 sisällön perusteella.

    Tietenkin maailma on myös muuttunut siihen suuntaan, mihin nämäkin romaanit halusivat sen muuttuvan.

    Erica Jongin Tekisit jotakin elämällesi yritti perustella naisen seksuaalista vapautumista. Nyt lukemani sivu saattaisi olla naistenlehtinovellista. Feministikirjailijoita syytettiin joskus siitä, että he vain yrittivät "miehettää" naisen, vapauttaa naisen tekemällä hänestä kritikoimansa miehen kloonin. Erica Jongin romaanin yksi sivu ei kerro tästä ajatuksesta, puolesta eikä vastaan.

    Aldous Huxleyn romaani Uljas uusi maailma tuntuu yhden sivun perusteella sovinnaiselta scifiltä. Haaluillaan oudossa paikassa, ihmetellen. Yhtä miedolta maistuu Christer Kilhmanin romaanin Varo, autuas kuvaus suomenruotsalaisen pikkukaupungin tunkkaisesta elämästä, vaikka tiedän että kokonaisuudessaan Kihlmanin kirja on täynnä ruutia, joka räjäyttää pikkuporvarillisen sovinnaisuuden pirstaleiksi. 

    James Baldwinin Sano minulle milloin juna lähti tarjoaa mukavanpirteää taiteilijaelämän kuvausta, mutta yksi sivu ei mitenkään vihjaa Baldwinin merkitykseen mustan Amerikan ja homoseksuaalisuuden emansipaation historiassa. Eikä Alpo Ruuthin Nousukausi piirrä kovinkaan innostavaa kuvaa helsinkiläisen vasemmiston emansipaatiosta, pikemmin se näyttää tavoittelevan samanlaista pikkuporvarillista boheemisuutta, jota vasemmisto oli pilkkaavinaan.

    ”Puhuminen antaa naiselle edes jonkinlaisen mahdollisuuden olla tasa-arvoinen”, Ruuth kirjoittaa sivulla 112, joten lause kyllä kantaa.

Näyttää, että tieteellisessä katsannossa ”sivun 112 totuus” on pulmallinen hypoteesi. Toisinaan se johdattelee yksityiskohdasta laajempaan totuuteen, toisinaan se ei kerro kokonaisuudesta juuri mitään ja useimmiten se ilmaisee heikkoja värähdyksiä ääripäiden väliltä.

Kansi:
Hannu Taina.

    Se että otin mukaan vanhoja, aikoja sitten ilmestyneitä romaaneja, saattoi vaikuttaa tutkimuksen lopputulokseen. Semminkin kun olen lukenut nuo romaanit vuosien saatossa, joten yhden sivun kokemus ei ollut nyt aito ensituntuma tekstiin. Jatkotutkimuksen osalta kannattaisi keskittyä aivan uusiin kirjoihin, sellaisiin joita ei ole lukenut ja joista ei tiedä mitään. Ehkäpä sivu 112 pitäisi lukea niin ettei tiedä kenen kirjoittamaa tekstiä lukee.

    Käsittelin tässä suomennoksia, joten mitä tarkoittaa jos sivu 112 on suomennoksessa kiehtovaa kirjallisuutta, mutta alkuteoksessa (siellähän se yleensä osuu eri kohtaan tarinassa) aivan mitätöntä ja tylsää proosaa? Kumoaako tämä sivun 112 hypoteettisen merkityksen, vai onko se pikemmin todistus siitä, että käännös on omalakinen "teos" alkuperäiseen verrattuna? Mielenkiintoisen haastava kysymys, joka...

    Panen myös häkeltyneenä merkille etten aikonut kirjoittaa valitsemistani ”emansipaatioromaaneista” niin kriittisesti kuin nyt kirjoitin; näppäimistö ohjasi ajatusta eli yhden sivun lukeminen ei sinänsä riittänyt arvottamiseen, mutta sanojen poimiminen sana-avaruudesta kylläkin.

    Sekin täytyy tunnustaa, että sivu 112 oli Graham Greenen romaanissa Etusivun juttu niin raikkaan ironinen, että aloin eilen lukea romaania alusta pitäen.

    Sattumaa, joku sanoo.

    Niin on, sivulla 112.

Sherwood Anderson: Pikkukaupunki. (Winesburg, Ohio, 1919.) Suom. Leena-Maija Reunanen. WSOY, 1955.

James Baldwin: Sano minulle milloin juna lähti. (Tell Me How Long the Train's Been Gone, 1955.) Suom. Irmeli Sallamo. Kirjayhtymä, 1970.

Raymond Chandler: Pitkät jäähyväiset. (The Long Goodbye, 1953.) Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1956.)

Len Deighton: Hautajaiset Berliinissä. (Funeral in Berlin, 1964.) Suom. Juhani Jaskari. WSOY, 1965.

Erle Stanley Gardner: Tuomari Purleyn todistus. (The Case of the Sulky Girl, 1933.) Suom. Kai Kaila. Aura, 1948.

Graham Greene: Etusivun juttu. (It's a Battlefield, 1934.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi, 1981.

Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä. (Death in the Afternoon, 1932.) Suom. Tauno Tainio. Tarkistanut Hilkka Pekkanen. Tammi, 1962, 2012.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma. (Brave New World, 1932.) Suom. I.H. Orras. Tammi, 1944.

Erica Jong: Tekisit jotakin elämällesi. (How to Save Your Own Life, 1977.) Suom. Markku Lahtela. Otava 1977.

Christen Kihlman: Varo, autuas! (Se up salige, 1960.) Suom. Kristiina Kivivuori. Tammi, 2.p 1972.

Maurice Leblanc: Cagliostron kreivitär. (La Comtesse de Cagliostro, 1924.) Suom. tuntematon. Minerva 1924.

Quentin Patrick: Lumi peittää rikoksen. (Darker Grows the Valley, 1935.) Suom. tuntematon. Suomen Kirja, 1943.

Alpo Ruuth: Nousukausi. Tammi, 1977.

Maj Sjöwall & Per Wahlöö: Mies parvekkeella. (Mannen på balkongen, 1967.) Suom. Margit Salmenoja. Karisto, 1980.