Kun avioliittolaki muuttui

[Helmi ja Kalle pääsivät naimisiin]

Helmi ja lapset 14.3.1915.
Kullervo 4 v, Osmo 6 kk ja Tuulikki 6 v.

Välähdyksiä historiasta, ihmisen elämästä, tapahtumain käänteistä.

    Yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta sitten tammikuussa Suomessa saatiin avioliittolakiin muutos, joka salli avioliittoon vihkimisen ilman kirkon siunausta. Muutos tehtiin asetuksella joka tuli voimaan 1.1.1918.

    Siivilivihkiminen vapautti kansalaiset kirkon kahleesta.

    Eilen, maaliskuun ensimmäisenä 2017, Suomessa saatiin uusi avioliittolaki, joka virallistaa samaa sukupuolta olevien kansalaisten avioliiton. Nyt keskustelua käydään siitä pitääkö myös kirkon vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon.

    Ironia on käsin kosketeltavissa. Sata vuotta sitten radikaalit pyrkivät irrottamaan ihmisyksilön kirkon kahleraudasta. Tänään radikaalit edellyttävät, että kirkko syleilee koko kansaa. Kahlitsemisen pakovoima kiertyy itseensä. Vuonna 1918 emansipaatio tarkoitti vapautumista kirkosta, tänään se näyttää tarkoittavan vapautumista kirkkoon!

    Tulee mieleen Karl Marxin lisäys Hegelin ajatukseen, että maailmanhistoriassa suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät kahdesti. Marx lisäsi: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.

    En kuitenkaan puhu farssista; inhimillistä komediaahan me elämme kukin tahoillamme. Moderniin vakavuuteen pitää suhtautua lempeästi.

    ”Kuolleitten sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja”, Marx sanoi.

Tänään en kirjoita tästä päivästä.

    Kirjoitan menneisyydestä, murhenäytelmästä. Nämä lauseet ovat pelkkiä välähdyksiä, sillä tietoja on kovin vähän. Muistikuvat ja kuulopuheet ovat haalistuneet, hautautuneet aivojen tuntemattomiin kerroksiin.

    Muutaman faktan, parin dokumentin lävitse näkyy murhenäytelmään.

    Tammikuun 26. päivänä vuonna 1918 Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty.

    Jyväskylän työväentalolla siviiliviranomainen vihki seuraavalla viikolla, helmikuun ensimmäisenä, neljä paria avioliittoon, ensimmäiset siviilivihkimyksellä avioliittoon ”päässeet”. Isovanhempani Helmi Hanhinen ja Kaarlo (Kalle) Salovaara olivat heistä yksi pari. Helmillä ja Kallella oli tuolloin kolme lasta, kaksi Kallen ensimmäisestä avioliitosta ja yksi yhteinen, isäni Osmo.

    Vihkiminen tapahtui perjantaina.

    Maanantaina helmikuun neljäntenä Kalle Salovaara vangittiin. Hänet siirrettiin Seinäjoen ja Kokkolan kautta Tammisaaren vankileirille.

    Elokuussa hänet tuomittiin Tammisaaressa viiden vuoden vankeuteen valtiopetoksen valmistelusta. Sisällissotaan hän ei ehtinyt osallistua. Jyväskylän suojeluskunnan esikunnan lausunnossa (elokuussa 1918) vastattiin kysymykseen ”onko vanki tehnyt mitään muita esikunnan tiedossa olevia rikoksia nykyisen sodan aikana” lakonisesti: ”Ei kerinnyt.”

    Ei kerinnyt!

    Niistäkin rikoksista voidaan tuomita, joita ei ole vielä ehtinyt suorittaa.

    Synkkinäkin aikoina ajatellaan, silloinkin ajatellaan mutta synkkinä aikoina myös ajatus saattaa olla rikos.

    Lokakuussa Kalle kuoli keuhkotautiin. Hänen leskensä oli raskaana.

Lapsi kuoli pian synnyttyään. Mummoni kertoi, että Jyväskylässä eivät lääkärit välittäneet punikkien lapsista. Hän muuttikin pian Kotkaan.

Kaarlo Engelbrekt Salovaara.

En tiedä miksi Kalle ja Helmi elivät ”susiparina” - tosin niin että muutamissa lehtiuutisissa heidät mainittiin avioparina! 

    Miksi he kasvattivat lapsensa kirkon siunauksen ulkopuolella. Ollakseni täsmällinen: sekä Kalle että Helmi ja heidän lapsensa kuuluivat silti evankelisluterilaiseen kirkkoon.

    Ehkä Kalle oli heistä radikaalimpi. Sen mitä muistan mummostani, hän oli aika uskonnollinen elämänsä loppuun asti.

    Kalle oli kuitenkin ollut naimisissa edellisen vaimonsa Idan kanssa. Perhe oli matkalla Etelä-Amerikkaan keväällä 1912 kun Ida sairastui Hampurissa. Kalle palasi kahden lapsensa, Tuulikin ja Kullervon kanssa Suomeen. Ida kuoli Hampurissa.

    Kallen ja Helmin suhde alkoi melko pian tämän jälkeen. Isäni Osmo syntyi syksyllä 1914.

    Oikeudelle jätetyissä lausunnoissa monet todistivat, että Kalle oli rauhallinen ja säntillinen mies. Kivenveistäjänä työkenneltyään Kalle Salovaarasta tuli Sorretun Voiman vastaava toimittaja ja myöhemmin taloudenhoitaja. Päiviö Tommila sanoo Keski-Suomen lehdistön historiaa käsittelevässä teoksessa (1973), että Sorretun Voiman toimituksen linja siirtyi vasemmalle Kallen tultua sen johtoon.

    Kalle toimi myös työväenyhdistyksen puheenjohtajana muutaman vuoden ja oli punakaartin johdossa syksyllä 1917 suurlakon aikaan. Hän riisui tuolloin parilta lyseolaiselta aseet lyseon pihalla. Ja oli johtamassa muutaman poliisimiehen pidätystä. Telefoonisentraalin valloitukseen Kalle ei kuitenkaan osallistunut, koska oli silloin matkoilla.

    Valtiorikosoikeuden mielestä em. toimet riittivät tuomioon valtiopetoksen valmistelusta.

    Kapinallinen mieli asuu ihmisessä.

    Ei auttanut että kunnianarvoiset kansalaiset vetosivat oikeuteen. Kallen veli Kosti Salovaara, Mouhijärven Villakehruutehtaan ja Mouhijärvi-Karkun Sähkön johtaja ja Mouhijärven Suojeluskunnan Esikunnan Puheenjohtaja, kirjoitti tuomion jälkeen, että ”antakaa veljelleni anteeksi. Minä edelleen vakuutan ettei hän tule millään tavalla väärin käyttämään ehdollista vapauttaan. Antakaa hänelle anteeksi pienten turvattomien lastensakin takia. Ottakaa huomioon minun nöyrä pyyntöni.”

Perjantaina 1.2.1918 Kalle Salovaara siis sai viralliseksi vaimokseen Helmi Hanhisen. Molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta. Kun Kalle kävi Ilmajoella kansakoulun, hänen nimensä oli vielä Kaarlo Engelbrekt Hjorth. Sukunimensä hän sitten muutti itse; eri yhteyksissä ja papereissa Engelbrekt muuttui välillä Engelbertiksi. Kansakoulun toisen luokan todistuksessa Kallella oli hyviä arvosanoja ja tietenkin uskonnosta täysi kymppi.

    Muistaakseni Helmi oli käynyt kauppakoulun Oulussa. Hän oli ammatiltaan kirjanpitäjä. Kaunis käsiala.

    Pietari Salmenoja, merkittävä työväenrunoilija, osuuskauppamies ja sittemmin myös kansanedustaja ja ministeri, kirjoitti uran aukaisijoille runon, joka painettiin kartonkipahville, ilmeisesti Sorretun Voiman (Työn Voiman) kirjapainossa.

    Laitan runon tähän kokonaisuudessaan. Sen jyrkkä kirkonvastaisuus kuumottaa poskia. Olikohan isoäitini Helmi samaa mieltä Salmenojan kanssa?

    En tiedä. Kotkassa heidän tiensä vielä kohtasivat, koska Salmenojasta tuli 1920-luvulla paikallisen osuuskaupan johtaja.

    Pietari Salmenoja kirjoitti:

Uran aukaisijoille

Hääpäivänä 1.2.1918

Painoi harteitamme kirkon raskas kivikoura,

sydän oli synkeä ja sielun täytti houra.

Syntyi, lempeen liittyikö tai veikö ruumiin hauta,

aina oli kaulassasi kirkon kahlerauta.

Aina upotettiin sinut taivaselon mannaan

Ken ei tyytynyt sen pantiin pahimpaan pannaan,

sitä kiros kirkko sitä vainos mustatakki,

kintereille kiipesi ja nalkutti kuin rakki.

Terve siispä tuhatkerroin sulle nelilehti!

Luotit aamuun, uskoit aamuun – ja se viimein ehti.

Teidän uranuurtajien, jotka tuossa näämme,

teidän eessä kunnioittaen kumarramme päämme,

teidän, jotka paikoillanne seisotte kuin paasi,

vaikka pyhä mahti ympäriltä kaikki kaasi,

vaikka sadat kanssakamppailijat tuskaan turtui,

jätti kesken taistelun ja kirkon kiroon murtui.

Te, ette murtunehet! Se on vaimon vaimo,

se on tuki, voiman lähde, ystävänä aimo,

joka kestää joukon ivan, pilkan pistoinensa,

marttyyrinä unohtaen oman minuutensa;

se on mies, mi myrskysäätkin seisoo ylevänä,

omaa tyhmää aikakauttaan päätään pitempänä,

päätään pitempänä heitä miljoonia muita,

jotka möivät sielunsa ja kammos taisteluita.

Te, ette tutkinehet koskaan sielultanne:

Lempi, joka kerran lemmen löysi rinnastanne,

eli, vaati sydäntenne lain ja tahdon mukaan,

oli pyhin, ylin, oli korkeimpi kuin kukaan.

Ja se lempi, se se antoi uskoa ja voimaa,

kantaa vuotten solvausta, sortoa ja soimaa,

käydä valittua tietään eespäin empimättä,

puristain vain lämpimämmin kanssakäyvän kättä.

Terve sulle, riemuin terve sulle nelilehti!

Pitkän, pitkän yösen jälkeen aamu viimein ehti.

Teko, jolle ilkuttihin, tänään kutrejasi

kruunaa voitonseppelein, on suurin kunniasi.

    Ja siviiliviranomaisen todistus solmitusta avioliitosta:

    ”Laillisessa järjestyksessä toimitetun kuulutuksen jälkeen ovat, evankelis-luterilaisen seurakunnan jäsenet: Kivenhakkaaja Kaarlo Engelbert Salovaara, syntynyt Ilmajoella syyskuun 8 päivänä 1884 ja Junailijantytär Helmi Hanhinen, syntynyt Ätsärissä [nykyään Ähtäri] marraskuun 1 päivänä 1885, molemmat tästä Jyväskylän kaupungista, allekirjoittaneen edessä solmineet avioliiton ja lain minulle antaman vallan nojalla julistetut aviopuolisoiksi...”

"Salakirje" Tammisaaresta "Muija kullalle".
Taustalla postituskoneen piirustus.
Kirjeessä on yhä naru, jolla se
kiinnitettiin piiloon kuriirin vaatteisiin.

Usvan sisässä menneisyys, hahmoja jotka kääntyvät puoleesi mutta jäävät seisomaan etäälle. Suomen itsenäisyyden varjokuvia, revittyjä ja sirpaleiksi murtuvia, epämääräiset mielikuvat vuorenraskaina elävien aivoissa.

    Vankileirillä Kalle Salovaara yritti yhä harjoittaa keksimistä. Hänen kuoltuaan, leski sai pienen kirjekuoren, jossa oli suunnitellun moottorireen piirustus ja selitys.

    ”Toveri Salovaara oli siis ensimmäisiä tämän kidutusjärjestelmän uhreja meidän keskuudestamme, nimittäin jyväskyläläisten”, Kaarle Nordlund kirjoitti marraskuussa Tammisaaresta Helmi Salovaaralle. Nordlund oli osuuskauppamies, joka jatkoi Kallen työtä Sorretun Voiman taloudenhoitajana. ”Tuskinpa moni meistä täältä elävänä palaa. Otan vilpittömästi osaa suruunne, Salovaara oli kunnon puoluetoveri ja periaatteelleen uskollinen viimeiseen asti. Jyväskylän herrain painostus hänet tänne jätti niin kuin meidät toisetkin kuolemaan. Mutta ehkä sorto joskus loppuu, ellei meidän aikanammme niin lapsiemme aikana.”

    Nordlund jatkoi, että koko maan työväenluokka kitui ja kärsi.

    Millainen mies Kalle sitten oli?

    ”Luonteeltaan työtätekemätön ja keksintökeinotteluillaan eläjä. Elämäntavat säännölliset”, totesi Jyväskylän suojeluskunnan tiedusteluosasto elokuussa 1918 oikeudelle jättämässään lausunnossa. ”On elänyt luvatonta yhdyselämää erään naisen kanssa”, kirjoitti puolestaan Jyväskylän kaupunkiseurakunnan v.t kirkkoherra virkatodistuksessa syytettä varten.

    Kun miehellä on niin monta ammattia kuin Kalle Salovaaralla oli, voiko häntä pitää työtä tekemättömänä? Kivenveistäjä, kivenhakkaaja, mylläri, vastaava toimittaja, aputoimittaja, kaivertaja, mekaanikko ja pitkin matkaa keksijä – työtäkö pelkäävä?

    Jäljelle jääneestä kirjeenvaihdosta (tai lähinnä firmojen Kallelle lähettämistä kirjeistä) saattaa päätellä, että Kalle uskoi keksintöihinsä ja luotti, että ne varmistivat perheen taloudellisen tulevaisuuden. Tätä luottamusta kuvastaa myös Kallen laatima testamentti.

    Akatin-hella ja mullistava postituskone herättivät myös julkista kiinnostusta. Mänttäläiselle paperitehtaalle Kalle tarjosi keksintöä, jolla rullataan WC-paperia. Muuramelaiselle huonekalutehtaalle hän myi keinutuolikeksinnön: sopimuksen mukaan jokaisesta myydystä tuolista piti Osmo Ensiolle tilitettämän yksi markka. Postituskone sai postihallitukselta hyväksymisen joulukuussa 1913. Sille oli patentit monessa eurooppalaisessa maassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa.

Mallikappale postituskoneen painamasta osoitteesta.
Tämä oli liitteenä Postihallituksen lupa-anomuksessa.

  
   Mutta keksintö ei ole valmis tuote. 

   Tämän saivat Kalle ja Helmi kokea nahoissaan. Kalle kävi kamppailua postituskoneesta Fredr. Wagnerin kanssa; firman mukaan alkuperäinen keksintö oli puutteellinen. Kun Helmi Kallen kuoltua yritti periä postituskoneesta maksuja, hänelle selitettiin ettei keskeneräisestä voi maksaa, tosin eräässä kirjessä ehdotettiin että Helmi tinkisi sovituista provisioista mutta... ehkä hän ei tinkinyt eikä niin muodoin saanut mitään.

    ”Teidän, Helsingissä olevalle haaraliikkeellemme lähettämänne kirje, jossa te huomautatte, ettei amerikkalaista kilpailua olisi pelättävissä, koska patentti on myönnetty eikä siis sellaisia koneita siellä ennestään olisi olemassa, osottaa Teidän olevan täysin perehtymättömän patenttiasioihin”, kirjoitti Aktiebolaget Fredr. Wagnerin edustaja 3.4.1919 Tukholmasta Fru Helmi Salovaaralle Jyväskylään. ”Sehän onkin luonnollista ja rohkenemme sen vuoksi hiukan selittää asiaa.”

    Asiat eivät lutviutuneet Helmin toiveiden mukaisesti.

    Kahdessa vastinekirjeessä Helmi Salovaaralle, toinen osoitettuna Eteenpäin konttoriin Kotkassa ja toinen Museokadulle, tammikuussa 1923 ja heinäkuussa 1924 Fredr. Wagnerin G.A. Blomfelt näyttää päättävän postituskoneen ”tarinan”:

    ”Vastaukseksi arv. t. k. 25 p:n kirjeeseenne on meidän valitettavasti ilmoitettava että Tukholmasta jo aikaisemmin tulleen vastineen mukaisesti ei voida mitään etumaksuja maksaa miesvainajannne keksimästä postituskoneesta, kun ainoa kone, mikä aikoinaan myytiin Hufvudstadsbladetin kirjapainoon täällä, on sekin epäkäytännöllisenä hylätty, ja meillä ei ole mitään mahdollisuutta enää myydä sellaista konetta. Tukholmassa on kyllä parannuksilla rakennettu uusi kone, joka on tullut maksamaan melkoisia summia, mutta jota, niin kuin sanottu, on mahdoton saada myydyksi ja kun aikoinaan patenttihakemuksetkin tulivat kovin kalliiksi on meillä vain ollut suuria menoja, mutta ei yhtään tuloja, joten koko homma on vain tuottanut meille tuntuvaa tappiota. Näin ollen emme valitettavasti voi pyyntöänne täyttää.... Valitettavasti näyttäytyi kone epäkäytännölliseltä sellaisenaan, joten Hufvudsbladet sen hylkäsi käytännöstä, ja meidän on nyttemmin täytynyt ottaa kone takaisin saamatta siitä täyttä maksua... ja meille siis koko koneesta vain on ollut suuria tappioita, ymmärrätte hyvin, ettemme voi Teille enää miesvainajanne keksinnöstä mitään suorittaa, kun sillä ei enää ole mitään arvoa."

    ”Tärkeä uutuus”, oli Kalle Salovaara kirjoittanut postituskoneen mainoslehtisessä joukuussa 1913: ”Postituskone, joka automaattisesti painaa osotteet suoraan sanomalehtiin. 3-5000 osotetta tunnissa. Ei osotepaperia ei liimaa. Postitus entiseen verraten puolet huokeempi, monta kertaa nopeampi. Ehdoton täsmällisyys.”

Varjokuvia taivaanrannassa, häilyvät kuin puut illan tuulessa.

    Kallen yksityiselämän jälkiä on mahdoton tavoittaa.

    Hän oli nuori mies kuollessaan, 34 vuotias.

    Hän ehti paljon, työtä ”karttelevanakin”.

    Minulla on muistikuva pienestä lehtiuutisesta, jossa kerrottiin että Kalle Salovaara oli käynyt Brasiliassa. Lehtileike on kadonnut. Muistanko väärin? Jos en, niin milloin se olisi tapahtunut? Tuskinpa vuosisadan ensimmäisellä kymmenykselllä; silloin Kalle opetteli neljän vuoden oppisopimuksella kivenveistämistä, oli työssä kivenhakkaajana ja sitten toimittajana ja taloudenhoitajana. Vastaavana toimittajana hän kärsi lehden puolesta myös linnatuomiot Vaasan linnassa herjauksesta ja kunnianloukkauksesta.

    Entä sitten vaimonsa kuoleman jälkeen, uudessa parisuhteessa, sen jälkeen kun isäni Osmo syntyi?

    Epäilen tätäkin, miksi hän nyt olisi yksin Brasiliaan lähtenyt. Keksintöjen parissa näytti olevan runsaasti puuhaa. Tosin testamentissaan vuonna 1916 Kalle kirjoitti olevansa lähdössä ”matkoille”. Minne? Kuinka kauas? Poisko melkein ihmisten ilmoilta?

    Loogisinta olisi sijoittaa Brasilianmatka vuodelle 1912; hän irtisanoutui keväällä taloudenhoitajan työstään.

    Onneksi Kansalliskirjaston digiarkisto auttaa hieman. Sorretun Voimassa oli uutinen 3.5.1912 Salovaaran perheen lähdöstä Brasiliaan. Toivottiin että lehti saa myöhemmin kuulla uutisia Etelä-Amerikasta. Muutamaa päivää myöhemmin sama lehti kertoi, että Ida Salovaara oli kuollut Hampurissa. Lehden mukaan "vainaja oli jo toista vuotta sairastellut yleistä heikoutta, josta piti itsensä ja lääkärin arvelun mukaan merimatkalla ja lämpöisessä ilmanalassa parantua".

    Kuolinuutinen toistettiin monissa lehdissä kevään ja alkukesän aikana.    

    Mutta mitä Kallelle sen jälkeen tapahtui vuonna 1912?

    Lähtikö hän uudestaan matkalle tuotuaan lapset Suomeen. Sorretun Voimassa oli seuraavan vuoden alussa (3.1) pieni uutinen, jossa mainittiin, että Sorretun Voiman hallinto oli ottanut taloudenhoitajakseen entisen taloudenhoitajan tov. Kaarlo Salovaaran, joka "on tällä välin ollut Amerikassa". Oliko todella ollut vai oliko sinne mennytkään?

    Pelkkää arvailua, historian pyörä pyörähtää mutta ei jätä jälkeä maahan meidän katsottavaksi.

Kaarlo Salovaaran kuoltua lokakuussa 1918 todetaan perukirjassa joulukuun viimeisellä päivällä, että hänen varansa olivat 150 markkaa (n. 55 euroa nykyrahassa). ”Omaisuus” sisälsi yhden käytetyn puvun, kaksi huonompaa pukua, yhden talvi- ja yhden kesäpalttoon ja liinavaatteita.

    Keksinnöt Kalle oli myynyt aikaisemmin vaimolleen.

    Velkoja Kallella oli 33 000 markkaa (n. 11 000 euroa nykyrahassa).

    Kalle yritti paljon, mutta monet asiat jäivät haaveeksi.

    Hän toimi taloudenhoitajana, mutta ei ollut mikään talousmies.

    ”Ensimmäisten vuosiensa aikana Sorretun Voima eli siis selvissä vaikeuksissa”, Päiviö Tommila toteaa lehdistöhistoriassaan. ”Varhaisimmat taloudenhoitajat olivat täysiä amatöörejä eikä Salovaarakaan mikään talousmies ollut. Tahallisesti hän ei varmaankaan tehtäviään lyönyt laimin. Liike yksinkertaisesti kasvoi yli hänen voimiensa.”

    Kesäkuussa 1916 Sorretun Voimassa kuulutettiin pakkohuutokaupasta, jossa 3.7 myytäisiin mekaanikko Kaarlo ja hänen vaimonsa Helmi Salovaaran omistama Akatinmylly rakennuksineen ja vuokra-oikeuksineen Jyväskylän pitäjän Keljon kylässä ellei velat muuten tulisi maksetuksi.

    Elämä kurittaa haaveilijaa. Realisti sitä ei ehkä edes huomaa.

Vankileirillä piirrettyä.

Elokuussa 1916 Kaarlo ”Kalle” Salovaara kirjoitti testamentin, jonka hän sinetöi kirjekuoreen. Sen saisi avata vasta hänen kuoltuaan.

    Olen aikaisemmin lukenut testamentin pikaisesti ja hämmästellyt sen jyrkkää ehdottomuutta.

    Kun nyt lukee rauhallisesti Kallen kirjoittaman, siitä löytää enemmän sävyjä, pehmeyttä ja jopa lievää katumusta itse valitusta tiestä.

    Testamentin kirjoittaja on 32 vuotias mies, joka on kokenut paljon elämässään:

Kun tämä ihmisen elämänlanka on niin heikko, ettei voi koskaan olla varma koska se sattuu taittumaan, niin on minuakin usein – ainakin matkoilla ollessa – vaivannut se ajatus ettei ole tullut mitään järjestettyä sen varalle.

    Nytkin taas lähden matkalle. Junaonnettomuudet j.m.m.s eivät ole mitään harvinaisuuksia. Sitä paitsi asustaa suonissani jo alun viidettä vuotta pirullinen tauti, joka jäytää ruumistani ja uhkaa milloin tahansa tehdä lopun kaikesta.

    Vaikkakaan ei tällaisestä testamentistä ole suurtakaan iloa muille, on se kuitenkin minulle jonain lohtuna: olenhan edes jostain merkinnyt muistiin, ainakin sen ajatuksen, että haluni olisi huoltaa edes perheestäni, vaikkakaan velttouteni tähden en sitä saisi toteutetuksi.

    Perheeni toimeentulon toivon tulevan taatuksi, jos vaan oikein valvotaan keksijäosuuteni. Ne olen kaikki jo aikaisemmin eri välikirjalla myynyt vaimolleni, joka yksin siis on oikeutettu nostamaan ne kaikki. Varojen käytöstä lasten suhteen olen jo aikaisemmin jotain määrännyt.

    Tässä vielä lisään: Äiti hoitaa varat ja lapset hankkien heille, lapsille, mahdollisimman hyvän kasvatuksen ja opetuksen; ehdottomasti minun käsityskantojani vastaavassa hengessä. Jos äiti menee naimisiin tai pitää vähänkin yhteyttä jonkun miehen kanssa, hänen on kaikki lapseni annettava jonkun valistuneen, vapaamielisen henkilön kasvatettavaksi, pois kokonaan luotaan. Sitten kun Tuulikki täyttää 15 vuotta olkoon hän pojille hoitaja. Varojen hoito tulee jättää varatuomari Åke Lundille, jos hän on täällä tahi sitten jollekin toiselle luotettavalle lakimiehelle. Varojen jako tapahtuu siten, että äiti saa neljännen osan ja lapset kukin samaten neljännesosan.

    Minun velkojani toivon myös suoritettavan, jos varoja on. Tuloista käytettäköön niihin korkeintaan kymmenen prosenttia vuosittain.

    Itseni suhteen tahtoisin myös jotain mainita, mutta elämäni on tähän asti ollut puhtaita unelmia ja sellaisia on vieläkin siksi paljon, että olen liian laiska niistä edes ylimalkaistakaan merkitsemään. Paikkani elämässä olen aina koettanut täyttää niin hyvin kun minulla kykyä ja voimia on ollut. Rehellisesti ja avoimesti olen aina yrittänyt toimia. Yhteisissä asioissa on minulla ainakin ollut tarkoitus toimia aina asiain vaatimuksen mukaan, eikä oman itseni tarpeittein ja mielijohteitten mukaan. Vikojani en suinkaan halua kaunistella: niitä on minussa ehkä enempi kuin monessa; ainakin kotielämässä ja muuallakin.

    Jos satun kuolemaan tai muuten joutumaan pois ihmisten ilmoilta, on äidin heti hävitettävä kaikki minun paperini, lukuunottamatta asiapapereita, jotka saattavat olla joksikin hyödyksi.

    Elämää kyllä kernaasti haluaisin vielä jatkaa ellei vaan sitä joku sattuma katkaise. Töitä minulla on paljon kesken. Ja nähdä ja kokea maailmaa sitä vielä haluaisin. Tähän saakka olen syntymästäni asti tapellut ainaista puutetta ja nälkää vastaan. Ne ovat minulle hyvin tuttuja. Mielelläni katselisin elämää toiseltakin puolelta. Se ei kuitenkaan minua sureta, vaikka toisinkin käy. Ainoa, jonka takia erikoisesti tahtoisin elää, on perheeni.

    Jyväskylässä 25/8 1916.

    K. Salovaara ”

Helmi Salovaara eläkkeellä Anjalan Huhdanniemessä 1950-luvulla.
Vesi tuli mökkiin ja meni, kunhan sen jaksoi kantaa.

________________________________

________________________________