John le Carré, 1931-2020

 [Englantilaisen romaanin suurmestari]

Sota ilman sankareita. Tammi, 1979
"Väki tietää kuten minäkin
mitä lapset koulussa oppivat:
Kaikki vääryyttä kärsineet
sitä muillekin tuottavat."
W.H. Auden

Maanantai.

    Harmaa. Ruohikossa hieman lunta.

    Samanlainen päivä kuin eilen. Kenties myös huomenna. Kuka ties.

    Ei sittenkään.

    Aamulla puoliunisena kuulin radion uutisista, että John le Carré on kuollut 89 vuotiaana.

    Jotakin pitää sanoa. Eräänlaisia matkakumppaneita ollaan – kirjailija ja lukija. Toinen ei tiedä toisesta mitään. Toinen tietää ehkä enemmän kuin tarpeeksi.

    Elämä on palapeli, jonka palasia ei ole aseteltu etukäteen pöydälle. Vasta jälkeenpäin viimeinen palanen osuu kohdalleen.

    Se ei tarkoita että kaikki olisi selitetty, kerrottu, kuvattu.

Muutama viikko sitten kirjoitin pienen arvostelun Ruumiin kulttuuri -lehteen John le Carrén viimeisimmästä romaanista Vielä yksi tehtävä (Agent Running in the Field, 2019). Arvostelu ilmestyy tällä viikolla, näinä päivinä, kenties juuri tänään kun maanantai on harmaa ja mitättömiä lumen rippeitä ruohikossa.

    ”Yllätyin”, kirjoitin arvostelun ensimmäiseksi sanaksi: ”John le Carré lähestyy 90. vuottaan ja kirjoittaa virkeää ja terävää proosaa kuin maailmanpoliitikan raadollisuuteen juuri nyt havahtunut nuori mies. Tämä on lukijan vaistomainen reaktio”

    Ja lopetin jutun laajenevaan kaareen kirjailijan elämästä: ”Joku voi sanoa, että le Carré menee liian pitkälle; että maailmassa on muutakin kuin petettyjä lojaalisuuksia. Ehkä onkin, mutta hieman liioiteltuna tulkintana uskallan ajatella, että le Carrén pitkä ura kirjailijana, joka yhä uudestaan palaa petoksen ja luottamuksen taikapiiriin kuvastaa myös hänen omaa elämäänsä, johon kuuluu keskeisesti hänen huijari-isänsä tositarina ja hänen oma menneisyytensä ”kunnollisena” kirjailijana, joka huijasi yksityiselämänsä kiiltokuvamaisella brändäämisellä uskollista lukijakuntaansa.”

    John le Carré kirjoitti suurenmoisia romaaneja.

    Hänelle ei annettu Nobelin kirjallisuuspalkintoa.

    Eikä paljon muillekaan viihde- tai jännityskirjailijoille.

    Kirjallisuuden eliittiporukka pitää marginaalikirjallisuudesta. Se kääntää katseensa pois kun pitäisi lukea romaaneja, jotka paljastavat maailman muutenkin kuin psykologisella syväkairalla tai olemisen kummalliselta reunalta.

    Mutta koska John le Carré yhä uudestaan palasi petoksen ja ristiriitaisten lojaalisuuksien maailmaan, eikö sekin olekin psykologinen arvio ihmisen perimmäisestä suhteesta toisiin ihmisiin ja näiden luomiin instituutioihin?

John le Carré – oikealta nimeltään David John More Cornwell - kirjoitti 25 romaania.

    Kaikki eivät ole vakoiluromaaneja, mutta vakoiluromaaneista hän teki taidetta sanan parhaassa merkityksessä.

    Läpimurtoromaani Mies kylmästä ilmestyi 1963, suomessa 1964.

    Jonkinlaisen kirjallistaiteellisen huipun le Carré saavutti 1970-luvulla romaaneillaan Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tinker Tailor, Soldier Spy, 1974), Sota ilman sankareita (The Honourable Schoolboy, 1979) ja Värisuora (Smiley’s People, 1980). Seuraavan vuosikymmenen romaanit vahvistivat kirjailijan aseman englantilaisen kirjallisuuden ”mestariluokassa”, vakoilukirjallisuuden Dickensinä, niin kuin on sanottu.

    Kylmän sodan päättyminen ei katkaissut le Carrén kynää. Hän kirjoitti romaaninsa käsin, ei koneella.

Koska elämä on palapeli, jonka palojen oikean lokaation huomaamme vasta jälkeenpäin, poimin tähän John le Carrén romaaneista muutamia huomioita, jotka olen kirjoittanut romaanien ilmestyessä, tietämättä silloin mihin kumppanuutemme johtaa; huomioita kirjailijan ja lukijan yhteiseltä matkalta, kahden toisilleen vieraan ystävyydestä.

    Leikkaan lainaukseni suoraan Suomen Sosialidemokraatin leikkeistä. Tällaista palapeliä saattaa olla vaikea lukea.

    Mutta sellaistahan elämä lopulta on.

    Ota tai jätä.

    Mestari poistuu... jonnekin... sanat ja lauseet jäävät.

Sota ilman sankareita: arvostelu Suomen Sosialidemokraatissa
41 vuotta sitten 17.11.1979.

Värisuora: arvostelu Suomen Sosialidemokraatissa 
4.10.1980

Kyösti Salovaara, 2020.
Kohtaamisia matkan varrelta... ja minne polku johtaakin
katsot olkapääsi yli menneisyyteen.

Tuulen ja sateen määrääminen

 [utopiaa vai dystopiaa?]

Kyösti Salovaara. Trier, 2019.
Historian merkittävin takatukka?

On tarpeen oppia ohjaamaan säätä, sääntelemään tuulta ja lämpöä samoin kuin nyt säännellään jokia, siirtelemään pilviä ja määräämään harkinnan mukaan sateet ja selkeä sää, lumi ja helle.

    - Marxismin-Leninismin perusteet. Oppikirja.

Meidät luotiin elämään paratiisissa, paratiisi määrättiin palvelemaan meitä. Meitä koskevaa määräystä on muutettu; se että näin on tapahtunut myös paratiisia koskevan määräyksen suhteen, jätetään sanomatta.

    - Franz Kafka: Keisarin viesti.

1950-luvun Neuvostoliitossa Karl Marx oli maanpäällinen jumala, jonka Johannes Kastajana toimi V.I. Lenin ja jonka Messias, meidän Vapahtajamme, oli totta kai toveri Stalin… Ehkä vain tyhmä voi nähdä Marxin syylliseksi vankileirin saaristoon, mutta ikävä kyllä näitä typeryksiä riittää.

    - Frances Wheen: Karl Marx.

Historia on siitä mukavaa, että sitä voi lukea monella tavalla eikä sinne, menneisyyteen tarvitse kuitenkaan palata.

    Ikävämpi juttu on, että historia ohjailee meitä ja yhteiskuntia sekä hyvässä että pahassa.

    Toisaalta olisi stressaavaa jos kaikki – ei siis pelkästään kaikki vaan kaikki kaikki - pitäisi aloittaa kerran vuodessa tyhjältä pöydältä. Tuollainen todellisuus kuulostaisi dystopialta - tai murmelin päivältä.

    On siis edettävä kapeaa käytävää menneisyyden ja tulevaisuuden puristuksessa. Kun menneisyyksiä on objektiivisesti vain yksi, tulevaisuuksia on potentiaalisesti useita.

On kivaa (ja toisinaan pelottavaa) lukea menneisyydessä kirjoitettuja ennustuksia tulevaisuudesta. Ennustukset kertovat enemmän ajastaan kuin tulevaisuudesta. Ne ovat unelmia ja painajaisunia.

    Itsenäisyyspäivänä Helsingin Sanomien 50 vuotta sitten -palstalla kerrottiin uudesta kodinkoneesta, automaattisesta kahvinkeittimestä otsikolla Kahvinkeitin - elintasolelu vai emännän apu? Asiantuntijat pitivät sitä vuonna 1970 turhana kapistuksena, ylellisyystavarana, jota tavallinen ihminen ei tule tarvitsemaan. "Ne joilla on varaa, voivat sellaisen mainiosti ostaa."

    Toisenlaista ääripäätä ennusti O.W. Kuusisen johtaman neuvostoliittolaisen asiantuntijaryhmän oppikirja Marxismi-Leninismistä. ”Eteneminen kohden kommunistisen sivistyksen hohtavia huippuja tulee aina synnyttämään ihmisissä epätavallista tahdon ja järjen voimaa, luovaa innostusta, rohkeutta ja elävöittävää tarmoa”, 1950-luvulla kirjoitetun oppikirjan viimeisessä virkkeessä luvataan.

    Tuossa kirjassa ennustettiin ihmisen järjen kasvamista aina niin pitkälle, että jopa luonnonlait ja luonnon ilmiöt otetaan ihmisen hallintaan.

    Kirjan loppusivuilla luetellaan tavoitteet luonnon kahlitsemiseen. Moiset haaveet nyt luettuna naurattavat ensin, mutta sitten ne alkavat pelottaa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Karl Marx ohjaa liikennettä
 Trierissä, lounaissaksalaisessa
 syntymäkaupungissaan Mosel-joen varrella.

Karl Marxin (1818-1883) suhde monenlaisiin ”opetuslapsiin” on problemaattinen. Semminkin kun Marxin kirjoituksia on luettu tieteellisinä asiakirjoina, joiden nojalla voi perustaa valtioita ja yhteiskuntajärjestelmiä.

    ”Marxin oppi on kaikkivoipa, sillä se on oikea”, sanoo V.I. Lenin em. Marxismin-Leninismin oppikirjan motossa.

    Tuo kuulostaa kehäpäätelmältä.

    Oliko Leninin ja Stalinin luoma kommunistinen ”diktatuuri” marxilainen yhteiskunta sillä perusteella, että se julisti olevansa marxilainen yhteiskunta?

    Marx ja hänen kaverinsa Friedrich Engels kirjoittivat kapitalismista ja sen ihmisiä sortavasta luonteesta paljon ja syvällisesti. Mutta piirsivätkö he myös utopiayhteiskunnan täsmällisen rakennuskaavan?

    Kun olen lukenut Marxia, olen löytänyt perusteluja ihmisen vapauttamiselle luonnon ja yhteiskunnan kahleista. Yksilön vapaus tulee esille, voimakkaasti julistaen tai rivien välistä tihkuen yhä uudestaan Marxin sarkastisissa ja ironisissa kirjoituksista. Toki hän kirjoittaa kapitalismin korvaamisesta työväenluokan ohjaamalla tasa-arvoisella yhteiskunnalla, mutta en löydä Marxilta sellaista ajatusta, että uudessa yhteiskunnassa kollektiivi vaatisi yksilöä luopumaan vapaudestaan kollektiivin hyväksi. Päinvastoin Marx on melkein anarkisti kirjoittaessaan, että ”kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta.”

    Modernissa yhteiskunnassa on paljon Marxin utopiaa, jos kohta ammattikuntien rajat ja reviirit ovat yhä korkeita ja vaikeasti romutettavia. Marx ei tietenkään aavistanut, kuinka monimutkaiseksi teknologis-sosiaaliseksi apparaatiksi kapitalismi kehittyy ja kuinka paljon spesiaalitietoja siinä työskentelevältä ihmiseltä vaaditaan.

Oliko Marx itse asiassa enemmän renessanssityyppinen taiteilija kuin yhteiskuntatieteilijä tai ekonomisti?

    Tällaisen tulkinnan esittää mainion Marx-elämäkerran (1999. Suom. Otava, 2000.) kirjoittanut Frances Wheen.

    Wheen sanoo, että ”Marxin köyhyyden määritelmä on yhtä paljon hengellinen kuin talouspoliittinenkin, aivan kuten Kristuksen vastaava”. Wheenin mielestä Marxin Pääoma ”ei ole tieteellinen hypoteesi eikä edes taloustieteellinen tutkimus” vaan pikemminkin taideteos. Marx kutsui Pääomaa kirjoittaessaan sitä taideteokseksi, vaikka tunnusti ettei ole vielä yltänyt pyrkimiinsä taiteellisiin tavoitteisiin.

    Wheelan luonnehtii Pääomaa ”veijaritarinaksi”: ”Pääoma on täynnä mitä erilaisempia luokituksia, syllogismeja, paradokseja ja metafysiikkaa, teorioita ja oletuksia, mitä oudoimpia selityksiä ja suoranaista hullutteluakin.”

    ”Tehdäkseen oikeutta kapitalismin sijoiltaan nyrjähtäneelle logiikalle Marx tuuppaa tekstinsä täyteen - joskus ihan upoksiin saakka - ironiaa ja vielä sellaista, jonka vain harva lukija on kuluneiden yli sadan vuoden aikana ironiaksi tajunnut”, Wheelan huomauttaa. Yksi näistä harvoista on amerikkalainen kirjallisuusmies Edmund Wilson, joka julisti Marxin ”vuosisadan ehdottomaksi pilkkakirveeksi sitten Swiftin”.

    Ironian ironia häikäisee.

    Voiko valtakunnan perustaa ironiselle ja satiiriselle taideokselle niin kuin Lenin kuvitteli voivansa?

O.W. Kuusinen ja työryhmä:
Marxismin-Leninismin perusteet.
Oppikirja. 
Karjalan ASNT:n Valtion Kustannusliike.
Petroskoi, 1960.

Näin pääsemme Otto Wille Kuusisen työryhmän tulevaisuuden haaveisiin.

    Seuraavalle saa nauraa. Itkeäkin sopii. Usko ihmisen ja tieteen järkeen on tietysti lohduttavaa, jos kohta pelottavaa.

    Marxismin-Leninismin oppikirjassa lainataan huipennuksena neuvostoliittolaista tiedemiestä akateemikko V. A. Obrutševiä, joka tarkoin harkittuaan kirjoitti listan siitä mitä ihmisillä on oikeus odottaa tieteeltä.

    Obrutševin mielestä on tarpeen:

    - pidentää ihmisen ikää keskimäärin 150-200 vuoteen, hävittää tarttuvat taudit ja vähentää ei-tarttuvat vähimmäismäärään, voittaa vanhuus ja väsymys, oppia saamaan ihminen jälleen henkiin sattuman aiheuttaessa ennenaikaisen kuoleman;

    - alistaa ihmisen palvelukseen kaikki luonnonvoimat, Auringon ja tuulen energia sekä maanalainen lämpö, ottaa atomivoima käyttöön teollisuudessa, liikenteessä ja rakennustöissä, oppia varastoimaan energiaa hyödyllisesti ja toimittamaan sitä mihin tahansa ilman johtoja;

    -ennustaa ja tehdä lopullisesti vaarattomiksi luonnonmullistukset: tulvat, hirmumyrskyt, tulivuorten purkaukset ja maanjäristykset;

    -valmistaa tehtaissa kaikkia Maassa tunnettuja aineita aina kaikkein monimutkaisimpia – valkuaisaineita - myöten, samoin myös luonnossa tuntemattomia aineita: timantteja kovempia, suurempaa kuumuutta kestäviä kuin tulenkestävät tiilet, vaikeammin sulavia kuin wolfram ja osmium, joustavampia kuin silkki ja kimmoisempia kuin kumi;

    -kehittää uusia eläinrotuja ja kasvilajeja, jotka kasvavat nopeammin ja antavat enemmän lihaa, maitoa, villaa, viljaa, hedelmiä, kuituja ja puutavaraa kansantalouden tarpeisiin;

    - kaventaa, muokata elinkelpoisiksi ja ottaa käyttöön karuja alueita, soita, vuoria, autiomaita, taigaa, tundraa ja kenties meren pohjaakin;

    - oppia ohjaaman säätä, säätelemään tuulta ja lämpöä samoin kuin nyt säännellään jokia, siirtelemään pilviä ja määräämään harkinnan mukaan saateet ja selkeä sää, lumi ja helle.

Ironisen, säälivän, ylemmyydentuntoisen tai paheksuvan naurun/itkun keskeltä on syytä huomata, että monet akateemikko Obrutševin haaveista on 1950-luvun jälkeen toteutettu, tosin länsimaissa eikä edesmenneessä Neuvostoliitossa.

    Eräänlaista ”yli-ihmisen” toiminnallista ironiaa löytää myös modernista luonnnonsuojelusta, missä ihminen puuttuu melko huolettomasti evoluutioon ja mestaroi luontoa omien mieltymyksiensä mukaan. Kaikkivoivassa ”viisaudessaan” ihminen poistaa luonnosta ”vieraslajeja”, vaikka muuten vannoo kunnioittavansa diversiteettiä. Samoin luonnonsuojelu pyrkii "väkivaltaisesti" puuttumaan niiden eläinten olosuhteisiin, jotka ihmisen mielestä kuvastavat aitoa, muuttumatonta luonnontilaa.

    Esimerkiksi merikotkien suojelu ja niiden ruokkiminen on koitunut toisten eläinlajien kohtaloksi, kun merikotkia yllättäen on enemmän kuin luonnon tasapainoon sopii. Kohta pitääkin suojella muita lintuja merikotkien ”terrorilta”. Puuttuessaan biosfäärin prosessiin, ihminen ajautuu loputtomaan luonnon ”korjailuun”.

    Elämä tehdään haaveista ja unelmista. Niissä ihminen on melkein kuin Jumala. Kukaan ei tiedä kuinka monta kertaa Jumala on erehtynyt, mutta sen tiedämme, että ihminen erehtyy yhä uudestaan rakentaessaan utopiaansa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kiinan valtion lahjoittama pronssipatsas
pystytettiin Trieriin Karl Marxin
 syntymän 200-vuotispäivän
kunniaksi.

Fanfaari vai hopeahuilu?

 [edistyksellinen edistys]

Kyösti Salovaara, 2020.
Hennoisitko ajaa monitoimikoneen tähän idylliin?
Jos et, sinun pitää keksiä millä korvataan metsäteollisuuden
20 % osuus - yli 12 miljardia vuodessa - vientituloistamme.

Jos sana vetoaa voimakkaasti tunteeseen, sen merkitys ei välttämättä ole täsmällinen.

    - Tarmo Kunnas: Fasismin lumous. Atena, 2014.

Maailmankatsomuksia on erilaisia: sekä edistyksellisiä että taantumuksellisia… Elämä ilman edistyksellistä maailmankatsomusta – onko se nykyajan kehittyneen ihmisen arvolle sopivaa?

    - Marxismi-Leninismin perusteet. Petroskoi, 1960.

”Puhdas taide", ”puolueeton taide” tai ”taide taiteen vuoksi” ovat vain valheellisia iskulauseita. Kaikki taide on ”tendenssiä”… taiteenkin päämäärä on luokkapoliittinen ja sen arvosteluperiaate luokkamoraalinen. ”Yleisinhimillinen” on hallitsevan luokan luokkavalhe.

    - Raoul Palmgren teoksessa Marxilaisuus. Akateeminen sosialistiseura, 1937.

Sinertävää rantaheinää kasvavalle alueelle rantahietikon ja matalaa, tummaa, istutettua mäntymetsää kasvavien dyynien väliin on rakennettu tämä vilkas, nykyaikaisen ulkoiluharrastuksen synnyttämä yhdyskunta… Kansallissosialismi, jonka pääpyrkimyksenä on suurkaupunkielämän vastustaminen ja ihmisen kiinnittäminen jälleen maahan ja maaseutuun, suosii erityisesti tällaisia siirtoloita, joten niitä tapaa Saksassa tuhkatiheään… Saksalaiset ovat jo Wandervögelien ajoista innokkaasti harrastaneet retkeilyä ja ulkoilua, mutta Kolmannen Valtakunnan aikana siitä on tullut suorastaan pyhä velvollisuus. ”Luontoon palaaminen" ei ole ainoastaan yksilöllinen nautinto ja ilonaihe; siihenkin liittyy nyt korkeampi moraalinen käsky. Führer tahtoo niin…

    - Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Gummerus, 1936.

Tunnustan.

    Olen rakentanut sanoista itselleni vankilan.

    Koppini ovi on auki, mutta yrittäessäni poistua sieltä, kynnykselle kasaamani sanat pysäyttävät minut. Epäröin. Uskallanko lakaista ulospääsyä estävät sanat pois. Jos uskallan, mitä jää jäljelle?

    Jälleen tartun luudan varteen.

On siis pakko lähteä liikkeelle kirjoitetuista sanoista.

    Anni Kytömäen voitettua kaunokirjallisuuden Finlandian Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Arla Kanerva tiivisti Margarita-romaanin näin: ”Anni Kytömäen Margarita-romaanin teemoja ovat luonto ja yksilön taipuminen ylhäältä tuleviin määräyksiin.”

    Kanervan artikkelissa (HS. 25.11) Anni Kytömäki sanoi, että ”näin se historia toistuu.” Kytömäen mielestä ”taudit tuovat esille luonnon ylivaltaa ihmisestä. Aina vain, uudestaan ja uudestaan, ihmiskunta on kaikesta edistyksellisyydestään huolimatta jossain kohtaa polvillaan. Siinä on viesti meille: ei se meidän näennäinen ylivaltamme kovin luja ole.”

    Koska olin kuunnellut Yleltä (26.11) Anni Kytömäen haastattelun, kirjoitin Kanervan artikkeliin hieman poikkipuolisen kommentin:

    ”Panteismi, luonnon ihaileminen aina sen jumaloimiseen asti, näyttää olevan yhä voimissaan.

    Kummallista tässä on muutama asia.

    Ensimmäiseksi se, että Finlandiapalkinnon saaja (en epäile etteikö hän palkintoa ansaitse) kokee olevansa jollakin tavoin edistyksellinen ja avant gardessa yleiseen mielipiteeseen nähden. Kun kuuntelin aamulla Kytömäen haastattelun Ylellä, totesin hänen toistavan kaikkea sitä luonnonsuojeluhypeä, joka täyttää median muutenkin. 

    Toiseksi, eihän luonnolla ole sinänsä mitään moraalia, hyvää eikä pahaa. Se toimii tavoittelematta mitään päämäärää, usein hyvin julmasti (ihmiskatseella katsottuna) ja toisia lajeja alleen polkien. Tämä luonnon sisäinen olemus tuskin kaipaa ihmiseltä myötätuntoa.

     Kolmanneksi, Kytömäki sanoo että ihminen on polvillaan luonnon edessä toistuvasti. Ehkä on, mutta paljon suurempi ihme on, että ihminen toistuvasti sopeutuu ja selviää ahdingosta - ja aika lailla tieteellisen ja teknologisen kehityksen ansiosta. En tiedä kuinka kauan poliorokotteen kehittämiseen meni, mutta nyt koko maailman tiedeyhteisö on kehittänyt koronarokotteita alle vuodessa. Se on ihme, ei se että virus tulee ja leviää.

    Neljänneksi vähän pessimistinen kysymys: Onko kaunokirjallisuus koskaan ja missään tuottanut todella avantgardista ja yhteiskunnallisesti edistyksellistä romaania? Vai myötäileekö se aina ajassa virtaavia ja aika laajalti hyväksyttyjä näennäisesti edistyksellisiä ajatuksia, sellaisia jotka muutenkin ovat voimakkaasti esillä? ”

    Tuon jälkeen muuan kommentoija kysyi: ”Minkälainen ja mistä kertova, olisi mielestäsi ’todella avantgardinen ja yhteiskunnallisesti edistyksellinen romaani’? ”

    Siinäpä vasta kysymys!

Tästä eteenpäin liikun esitetyn kysymyksen herättämissä ajatuksissa. Seuraavat mietteet eivät liity millään tavalla Anni Kytömäen romaaniin.

    Raoul Palmgren kysyi Tulenkantajat-lehdessä v. 1933, että kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu. Palmgren vastasi itse, että taide on molempia, mutta yhä enemmän fanfaari joukoille. Vastaamatta jäi, onko fanfaarin esittäminen aina edistyksellistä.

    Edistyksellinen on neutraali sana, jota jatkuvasti käytetään yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa. Sillä kuvataan sekä yhteiskunnan että taiteen muuttumista jostakin vanhasta, ei-edistyksellisestä johonkin uuteen, edistykselliseen.

    Lienee ilmeistä että edistyksellisyydestä ovat vuosien mittaan puhuneet ja jopa saarnanneet ylisummaan vasemmistolaiset puolueet ja kansalaisliikkeet. Viime aikoina vihreä kansalaisliike ja puolue ovat liittyneet ”edistyksellisten” porukkaan.

    Otanpa esimerkin taloudesta.

    Kansalaissodan jälkeen suomalainen osuuskauppa jakautui edistykselliseen - ”edistysmieliseen” niin kuin ilmaisu kuului - ja porvarilliseen osuuskauppaan. Ideana oli, että luokka-asema määrittelee ruokakaupan, josta piti ostaa perheelle sapuskat. Työväenliikettä lähellä oleva osuuskauppa laajeni kaikille kaupankäynnin ja monille kulttuurin alueille, ennen kuin se romahti yhteiskunnan muuttuessa, työväestön vaurastuessa ja oppiessa etsimään sapuskan sieltä mistä sen sai kukkarolle sopivaan hintaan ja laatuun.

    Tässä tapauksessa historia vapautti edistysmielisen osuuskaupan pakonomaisen edistyksellisyyden kaulapannasta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Vallankumouksen jälkeen Neuvostoliitossa
 suosittiin avantgardista ja futuristista taidetta.
 Sitten tilalle tuli sosialistinen realismi.
Oliko se edistyksellistä?
Colección del Museo Ruso, Malaga.

  Onko oikeistolla, porvareilla, ei-vasemmistolaisilla edistyksellistä taidetta? Onko koskaan ollut vai onko edistyksellinen-sana kaapattu vasemmistohenkisen taiteen ja kulttuurin adjektiiviksi? 

    Huolimattomasti ja pinnallisesti uskaltaa ”väittää” (vaikka ei todistaa), että kaunokirjallisuudesta on vaikea löytää porvarillista edistyksellistä romaania. Tämä huomio koskee taideteoksen sisältöä, sen ”tendenssiä” jos haluaa lainata Raoul Palmgrenia. Tai kenties 1800-luvulla porvarillinen romaani oli edistyksellinen taidemuoto.

    Sitä vastoin muodon rikkomisen kohdalla avant gardea löytyy myös ei-vasemmistolaisesta taiteesta. Varsinkin maalaustaiteessa muotoja ja sääntöjä on rikottu toistuvasti, eikä muodon rikkominen ole liittynyt ensisijaisesti taiteen poliittiseen sisältöön. Olihan jopa impressionismi aluksi vastavoima entiselle taidekäsitykselle ja sillä tavoin avantgardista. Sitä seurasivat sitten erilaiset yritykset vapautua taideteoksen esittävästä perinteestä yhä abstraktimpaan ja sirpaleisempaan ilmaisuun.

    Myös runoudessa sanomisen muotoja rikottiin ilman yhteiskunnallista agendaa. Kieltä särjettiin särkemisen ilosta. Esimerkiksi futurismista tuli Benito Mussolinin mielikulttuuria.

Edistyksellisenä itseään pitävät elävät jonkinlaisessa joukkoharhassa. Jokainen heistä kuvittelee olevansa melkein yksin edistyksellisyydessään, vaikka edistyksellistä sanomaa julkistetaan kaikissa mahdollisissa medioissa yllin kyllin.

    1960- ja 1970-luvulla edistyksellisyys oli sekä vasemmistopuolueiden että yhden asian liikkeiden kulta-aikaa. Silloin esille tulivat melkein kaikki ne ”edistykselliset” tavoitteet, joihin yhä vannotaan, vaikka suuri osa tavoitteista on saavutettu tai muuten vaan tullut osaksi kaikkien puolueiden ohjelmaa.

    Mieleeni ei tule yhtäkään nykykeskustelussa olevaa "edistyksellistä" teemaa, jonka alkupuheenvuoroja ei olisi lausuttu tai laulettu 60- ja 70-luvuilla.

    Edistyksellisyys on ihailtavaa pyrkimistä parempaan.

    Sen ongelma on väistämättömässä vastakkainasettelussa. Et voi olla edistyksellinen ellei sinulla ole vastavoimana taantumuksellisia. Kaikki eivät voi kuitenkaan olla edistyksellisiä tai jos voivat, sanan merkitys lässähtää kuin tyhjenevä ilmapallo.

    Edistyksellisyys on myös utopian tavoittelua. Hyvin harvoin kuulee edistyksellisen tavoittelevan jotakin aidosti moniarvoista. Liikettä ei synny löysäilemällä. Peliin pitää laittaa kaikki: joko olet puolellani tai minua vastaan. Valitse! Oletko luonnon puolesta vai sen tuhoaja? Pilaatko maailman syömällä lihaa vai pelastatko sen ryhtymällä vegaaniksi? Käytätkö yksilönvapauttasi kestävien arvojen tuhoamiseen vai ymmärrätkö, että kollektiivi on tärkeämpi kuin yksilö?

    Edistyksellisyys synnyttää sivuvaikutuksia. Syntyy uhreja, joita siivotaan näyttämöltä pois, koska heillä oli erilainen käsitys siitä mikä yhteiskunnassa on hyväksi ja mikä pahaksi.

    Epämiellyttävä esimerkki edistyksellisten ankarasta puritaanisuudesta on professori, kirjailija ja kansanedustaja Kullervo Rainion (1924-2020) kohtelu 1970-luvulla. Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa (25.11) Klaus Helkama, Rauni Myllyniemi ja Paavo Lipponen kirjoittivat suoraan näin: ”Suomen 1970-luvun ilmapiiristä kertoo se, että Rainion kaltainen, itsenäisesti sananvapautta, perinteistä liberalismia ja parlamentarismia kannattanut henkilö leimattiin miltei fasistiksi. ”

    Tunnustan kulkeneeni silloin itsekin noiden puritaanisten edistyksellisten joukossa.

Kyösti Salovaara, 2017.
Lokakuun alussa 2017 Madridissa osoitettiin
mieltä yhtenäisen Espanjan puolesta.
Samaan aikaan Kataloniassa fanfaarit julistivat
Madridin keskusvallasta irtautuvaa itsenäistä Kataloniaa.
Sekä Madridissa että Barcelonassa oltiin "edistyksellisiä".
Onko se mahdollista?

No, tuleeko mieleen romaania, jota voisi pitää edistyksellisenä? Romaania joka todella on ollut edellä aikaansa eikä vain myötäillyt mielipideilmastossa muutenkin vahvasti esillä olleita ideoita ja tavoitteita?

    Uskon, että moni vetoaa Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan. Toisille feministinen kaunokirjallisuus Virginia Woolfista lähtien kelpaa esimerkiksi siitä kuinka edistykselliset romaanit muuttavat maailmaa. Tosin Woolfin vaikeat romaanit olivat niin elitistisiä, että ne tuskin muuttivat maailmaa, ainakaan sitä maailma missä suuri rahvas eli.

    Romaanit eivät synny päivässä eikä kahdessa. Yleensä niitä kirjoitetaan pitkään ja hartaasti. Tässäkään katsannossa ne eivät voi olla avant gardea.

    Kuinka kauan Linna teki taustatutkimuksia mahtavaan romaanitrilogiaan, jota monet lukijat yhä pitävät objektiivisena historiantutkimuksena?

    Linnan Täällä Pohjantähden alla julkaistiin vuosina 1959-62. Se toi tunteikkaasti ja realistisesti esille punaisten kohtalon kansalaissodassa ja osaltaan paljasti valkoisen valheen. Luulen että se lisäsi valtavasti ”punikkien” lasten ja lastenlasten itsekunnioitusta ja oikeutettua vaatimusta osallistua yhteiskunnan muuttamiseen oman arvomaailmansa perusteella.

    Kun vasemmisto voitti eduskuntavaalit vuonna 1966, voiton ennusmerkkejä ei pelkästään laulettu Orvokkikabareessa ja Lapualaisoopperassa vaan nimenomaan kirjoitettiin Väinö Linnan kynällä. Tässä suhteessa Täällä Pohjantäden alla taitaa olla edistyksellinen romaanitrilogia.

    Mutta oliko se avangardistinen?

    Panu Rajala kertoi äskettäin Ylellä Jakke Holvaksen haastattelussa toimittamastaan teoksesta Päivä on tehnyt kierroksensa, jossa Väinö Linna muistelee elämäänsä ja uraansa. Rajala sanoi, että Pohjantähden kaksi ensimmäistä osaa saivat jopa huonommat arvostelut kuin Tuntematon sotilas.

    Pohjantähteä syytettiin puolueelliseksi ja vanhanaikaiseksi kirjalliselta muodoltaan.

    Väinö Linna ei välittänyt puolueellisuussyytöksistä, koska tiesi olevansa aika lailla oikeassa. Mutta modernistien, Tuomas Anhavan sukupolven kriitikoiden armoton tyrmäys romaanin vanhakantaisuudesta satutti Linnaa paljon enemmän. Se että hänen romaaniaan ei oikeastaan pidetty (modernistit eivät pitäneet) edes taideteoksena, masensi Linnan perinpohjin.

Kyösti Salovaara, 2018.
Puut kasvavat veteen, metsä taivaaseen.

Nykyhetken edistyksellisyys rakastaa marginaaleja. Paitsi yhdessä asiassa.

    Ainoa totaalinen edistyksellisyyden mittari on ilmastonmuutos ja sen torjuminen. Ei ole juuri ainoatakaan haastattelua, edes naistenlehdissä, jossa yhteiskunnasta tietoinen haastateltava ei muistuttaisi ilmastonmuutoksen uhasta, sen kauheudesta. Edistyksellisyys ei ole tässä mittarissa kovin avantgardistista.

    Entä henkisyys?

    Voisiko sen tavoitteleminen - tai edes pohdiskelu - luoda uudenlaista edistyksellistä kaunokirjallisuutta? Siitä huolimatta, että kirkko näyttäytyy kirkon ulkopuoliselle tarkkailijalle enemmänkin marginaaliryhmien auttamiseen keskittyvältä hyväntekeväisyysjärjestöltä kuin armoa, sovitusta, pelastusta ja synninpäästöä miettivältä ja yksilön henkiseen hätään vastaavalta tukipilarilta.

    Olisiko mahdollista hyväksyä ja tunnustaa nykyisen hyvinvointivaltion tarjoama turva ihmisille ja pitää sitä lähtökohtana eikä dystooppisena päätepisteenä ja tulevan tuhon alkuna?

    Tämä ajatus tuli mieleeni luettuani Arla Kanervan arvostelun (HS, 28.11) Joel Haahtelan pienoisromaanista Hengittämisen taito.

    ”Haahtela kuvaa uskoa kirkkaasti ja kokonaisvaltaisesti, uskovan psyykeä ja tekoja tarkkailevasti. Uskosta ja hengellisyydestä lukeminen on uskontoihin ulkopuolisena suhtautuvalle lukijalle tärkeä matka oman pään sisälle”, Kanerva kirjoitti.

    Tuntuu vanhanaikaiselta ajatella, että jokin aineellisen maailman tuonpuoleinen voisi olla edistyksellisen ajattelun kohteena; että sellainen olisi millään muotoa edistyksellistä.

    Toisaalta yhteiskunnan, kansalaisten arvomäärittelyjen jakautuessa yhä pienempiin sfääreihin on vaikea kuvitella mitään kollektiivista olemassaolevaa tai kuviteltua sfääriä, jonka kuvaamiseen kaunokirjallisuudella olisi kysyntää tai mahdollisuutta.

    Googlasin piruuttani hakusanoilla Albert Schweitzer, Bertrand Russell ja Greta Thunberg. Schweitzer sai 26 miljoonaa osumaa, Russell 35 miljoonaa ja Thunberg 22 miljoonaa. Sitten kokeilin hakusanoja ”ilmastonmuutos ”ja ”yksilönvapaus”. Ilmastonmuutos sai 5 000 000 osumaa ja yksilönvapaus ”vain” 59 000 osumaa. Mutta kun toistin haun englanniksi, ilmastonmuutos sai 798 miljoonaa osumaa ja yksilönvapaus 824 miljoonaa.

    Edellisistä luvuista voi vetää toiveikkaan tai pahaenteisen johtopäätöksen.

    Minä vedän pahaenteisen. Onko suomalainen edistyksellisyys muualla maailmassa taantumuksellista? Vai onko kysymys siitä, että edistyksellisyyden ajasta on siirrytty "jälki-edistyksellisyyteen"?

    Myönnän istuvani sanojen vankisellissä.

Kyösti Salovaara, 2020.
Vähitellen... edistys muuttuu mullaksi
ja maaksi... ja liukenee
maailman meriin.