Pimeyden ruhtinas

[Pääpalloja]

                                                                    SALOVAARA
Arto Tolsa - keskushyökkääjä, libero.

Selitystä voi etsiä monesta.

    Kirjoista löytää selityksiä elämälle ja luonnolle, pysyvälle ja vaihtuvalle, ainutkertaiselle ja toistuvalle, sille mitä voi ennustaa.

    Atomien ja hiukkasten maailmaa ei kuolevainen näe. Pitäisikö se, kvanttimaailma uskoa? Tarvitaan kenties niin monta ulottuvuutta selittämään pieni ja suuri ettei laskuissa pysy.

    Jalkapalloa pelataan kolmessa ulottuvuudessa, neljättä unohtamatta.

    Kaikessa rajallisuudessaan – tai juuri siksi – jalkapallossa voi nähdä ihmisten elämän vertauskuvan, tai muutaman sellaisen. Jalkapallopeli koostuu liikkeestä, johon vaikuttaa vastustajan pelaajien asema ja liike ja kaiken taustalla on strategia miten voitto saavutetaan ja taktiikka mitä juuri tässä pelissä pitää tehdä voittaakseen, ainakin yhdellä maalilla.

    Jalkapallo muistuttaa oikeaa elämää siksi, että siinä otetaan koko ajan huomioon pelikentällä liikkuvat ja peliin vaikuttavat muut pelaajat. Tätä peliä, niin kuin ei yhteiskuntapeliäkään voi pelata yksin. ”Yhteiskuntapeli” varustetaan tässä yhteydessä lainausmerkeillä.

Viime vuosina voitollinen strategia – vai onko se taktiikkaa – jalkapallokentillä on perustunut pallon hallintaan; se joukkue voittaa joka pitää palloa hallussaan enimmän osan pelistä, tai tarkemmin sanottuna se kumman joukkueen pelaajat koskettelevat palloa keskenään suomatta vastustajalle pelivälineen koskettelun mahdollisuutta.

    Aikaisemmin englantilaisessa pelityylissä pyrittiin pallo saamaan nopeasti vastustajan rankkarialueelle tai sinne päin, koska maalit tehdään maalin läheltä, ei kaukaa. Yksinkertaista matematiikkaa.

    Barcelonan pallonhallintapelin ollessa vahvimmillaan, koko joukkue puolusti prässäten jo vastustajan maalin tuntumassa; kun pallo riistettiin heti boxin tuntumassa, oltiin jo maalintekotilanteessa. Pyrittiin siis samaan kuin aikaisemmin pitkän pallon pelissä mutta eri keinolla.

    ”Ilman palloa et voi voittaa”, sanoi Ajaxissa ja Barcelonassa pelannut ja valmentanut Johan Cruyff. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”

    Pallon hallitsemisen, pallosta pitämisen pelityyliä sanotaan barcajax-peliksi, koska sen perusta luotiin Amsterdamin Ajaxissa ja jalostettiin Barcelonassa, mistä se on sitten levinnyt kaikkialle, ei vähiten FC Barcelonassa vaikuttaneiden pelaajien ja valmentajien mukana.

    Aluksi puhuttiin totaalisesta jalkapallosta; sen luojina pidetään englantilaista Vic Buckinghamia ja hollantilaista Rinus Michelsiä.

Elävä systeemi kehittyy.

    Tiedämme että barcajax-pelityyli on viime vuosina kärsinyt myös tappioita. Barcelona häviää pelejä, Espanja jäi MM-kisoissa alkulohkoon. Entisen Barcelona-pelaajan ja -valmentajan Pep Guardiolan valmentama Bayern München on toki Saksassa ylivoimainen mutta ei välttämättä Euroopan kentillä. Sekin on selvää ettei ole yhtä monoliittista barcajax-pelityyliä vaan kosolti vaihtelua, samanlaisuutta erilaisuudessa, yksilöllisyyttä yhteisessä.

    Pelinhallintaa, pallolla pelaamista sanotaan ”valon peliksi”. Valon peli kohtaa joskus voittamattoman pimeyden pelin – pelitavan jossa odotetaan että palloa pelaava joukkue tekee virheen. Vetäytyminen on hyökkäykseen varautumista. Puolustaminen sabotoi vastustajan pelin. Sekin on tarkoitus.

    Valon pelin tuhoavaksi ”pimeyden ruhtinaaksi” kutsutaan portugalilaista José Mourinhoa, joka nykyään valmentaa Chelseaa; tai ainakin Jonathan Wilson kutsui loistavassa jalkapalloesseessään The Guardianissa viime viikolla (23.4). Wilsonin artikkelin otsikko kertoi asian ytimen: ”José Mourinho, the anti-Barcelona, stands alone in modern football”.

    Wilsonin mukaan Mourinho paljasti kyynisen pelityylinsä armottomuuden äskettäisessä pelissä Manchester Unitedia vastaan. Chelsea piti palloa vain 28 % peliajasta ja voitti tekemällä yhden vastahyökkäysmaalin.

    Mourinho on varovaisella vastahyökkäyspelillään barcelonalaisen pelityylin ulkopuolinen, lainsuojaton, eräänlainen pimeyden ruhtinas. Mutta ironia tai paradoksi tässä Mourinhon pelityylissä on, että vaikka hän valmentajana vastustaa pallonhallintapeliä, hän antaa palloa pitävän vastustajan määritellä pelin luonteen. Pallonhallintaa noudattava barcajax joukkue sanelee Mourinhon joukkueelle miten toimia, mihin vetäytyä, miten minimoida epäonnistumisen riski.

    Vai onko niin, että Mourinhon on nimenomaan taisteltava Barcelonaa vastaan eikä niinkään sen pelityylistä kirvonneita monia erilaisia tyylejä vastaan? Barcelona, Mourinhon entinen seuraa uhkaa yhä sokaisevalla valolla pimeyden ruhtinasta. Hän kääntää katseen siitä pois.

    Sillä Mourinho ei voi mitään tosiasialle, että keskimäärin barcajax-peli on voittoisempaa kuin hänen edustamansa ”pimeän peli”, vaikka hän saakin loistavista pelaajista koostuvan Chelsean yhä uudestaan kukistamaan tylsännäköisellä, varovaisella ja kyynisellä pelityylillä vastustajansa.

    Pimeyden ruhtinas ei perusta estetiikkaan vaan tulokseen.

    Mourinho korostaa rationaalisesti voiton ensisijaisuutta. Oikeastaan muuta ei olekaan, Mourinhon mielestä. Tyylipisteitä ei jaeta. Mutta jos jalkapallosta muokkaantuu pelkästään pimeyden peli, viitsiikö sitä kukaan ajan mittaan katsella?

    Voitto ilman tyyliä – mitä se on?

Jonathan Wilson lainasi esseessään José Mourinhosta elämäkerran kirjoittanutta Diego Torresia, joka kokosi yhteen Mourinhon pelityylin seitsemän kulmakiveä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pimeyden ruhtinaan pelistrategia pyyhkii hymyn romantikon kasvoilta. Näin voitat Mourinhon teeseillä:

1. Se voittaa joka tekee vähiten virheitä.

2. Jalkapallo suosii sitä, joka saa vastustajan tekemään enemmän virheitä.

3. Kun pelaat vieraissa, sen sijaan että yrittäisit olla ylivoimainen, on parempi rohkaista vastustajaa virheisiin.

4. Se jolla on pallo, todennäköisesti tekee virheen.

5. Se joka luopuu pallonhallinnasta, vähentää mahdollisuutta virheeseen.

6. Palloa pitävä pelkää.

7. Siksi palloton on vahvempi.

    Kun edelliset ”ohjeet” lukee, tajuaa välittömästi että tässä puhutaan muustakin kuin jalkapallosta.

    Mourinhon ”peliohjetta” voi käyttää yhteiskunnassa melkein kaikkialla, missä pyritään (kilvoittelemalla) johonkin ja missä pyrkijöitä on usempia kuin yksi. Pimeyden ruhtinaan ohjeet sopivat esimerkiksi politiikkaan, yhteiskuntapeliin.

    Kun luin Jonathan Wilsonin artikkelin tuoreeltaan viime torstaina, se kolahti ahaa-elämyksenä puiseen päähäni. Samana iltana kirjoitin kommentin Helsingin Sanomien Perässähiihtäjä-blogiin, jossa politiikan toimittaja Unto Hämäläinen taitavasti houkuttelee politiikasta kiinnostuneita ajankohtaiseen debattiin.

    Nyt aiheena oli SDP:n tukala asema vaalihäviön hetkellä, sen jälkeen. Niinpä kierrätin Diego Torresin Mourinho-teesejä kommenttiini näin: ”Tänään sitten SDP keskittyy vain puolustamaan saavutettua olotilaa – ja tietysti sen puolustaminen on järkevää. Mutta jos ihmisille ei luvata mitään muuta kuin puolustustaistelua, se ei todellakaan vetoa kehenkään. Puolustamalla ei pärjää – paitsi José Mourinho jonka joukkue pyrkii vain siihen että vastustaja tekee virheen. Politiikassa se ei riitä. Pallo pitää myös pitää hallussa, sillä pitää pelata.”

    Väitteeni ettei pelkkä puolustaminen riitä poliitiikassa, ei ehkä ole aivan totta. Käydyissä vaaleissa Juha Sipilän keskustapuolue ratsasti voittoon katselemalla kuinka edellinen hallitus teki virheitä, pallon hallinnasta riippumatta tai juuri sen tähden. Puolustauduttiin koskematta palloon, pelivälineeseen.

    Mutta Mourinho-teesit eivät kolahtaneet pelkästään minun päähäni, sillä seuraavana päivänä (24.4) Marina Hyde kirjoitti The Guardianissa sikäläisestä vaalitaistelusta otsikolla ”Controlled, defensive and risk-averse: this is the José Mourinho election”. Hyde kertoi hämmästyneensä havaitessaan, että modernin vaalitaistelun periaatteet oli jo koodattu Mourinhon taktisiin askelmerkkeihin.

    Hyde kyllä huomautti, että kun Mourinholla on erinomainen joukkue toteuttamaan varovaisen voittamisen taktiikkaa, englantilaisilta puolueilta tuollainen taitava joukkue puuttuu.

Johan Cruyff sanoi, että ”jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla”. Pep Guardiola puolestaan viittasi totaaliseen jalkapalloon: ”Me pelaamme vasemmistolaista jalkapalloa. Kaikki tekevät kaikkea.”

    Onkohan tuossa ja jo aikaisemmin Cruyffin ja Guardiolan suulla sanottu kaikki mitä tarvitaan, jos on tarkoitus ymmärtää modernia maailmaa? Tai ainakin modernia jalkapalloa. Muistaen että pimeyden ruhtinaat yrittävät käyttää hyväksi aktiivisen toimijan ensimmäistä virheitä. He odottavat oikeaa hetkeä iskeä.

    Guardiolan ajatuksesta tulee mieleen Karl Marxin utopia, missä työnjako ei enää määrää ihmisen asemaa eikä hänen mahdollisuuttaan osallistua ja toimia vaikkapa taiteilijana.

    Kaikki tekevät kentällä kaikkea, puolustajat hyökkäävät ja hyökkääjät puolustavat, keskikenttämiehet rakentavat peliä hyökkäämällä tai prässäämällä. Futiskentän dynamiikkaa hahmotteleva Pep Guardiola ei ehkä ajatellut Marxia puhuessaan totaalisesta peliin osallistumista. Mutta jos hän olisi ajatellut, hän olisi muistanut ainakin atavistisesti nämä lauseet:

    ”Joka tapauksessa kommunistinen yhteiskuntajärjestys poistaa taiteilijan alistumisen nurkakuntaiseen ja kansalliseen rajoittuneisuuteen, joka kokonaan aiheutuu työjaosta, samoin kuin taiteilijan sulkeutumisen jonkin taidelajin piiriin, jolloin hän esiintyy pelkkänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä jne., niin että jo pelkkä hänen ammattinsa nimi riittää ilmaisemaan hänen ammattikehityksensä rajoittuneisuutta ja hänen riippuvuuttaan työnjaosta. Kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta.”

    Marx ja Friedrich Engels kuulostavat tässä romantikoilta, joiden ennustus renessanssimaisesta tulevaisuudesta meni pieleen. Kenties se johtui siitä, että utopia on aina lopulta totalitäärinen; siinä ei ole sijaa toisinajattelijoille, dynaamiselle muutokselle, aidolle yhteiskuntapelille.

    Mutta modernin jalkapallon kehityksen nämä herrat ennustivat mainiosti, vaikka eivät jalkapallosta mitään tienneet.

                                                                    SALOVAARA
Arto Tolsa ja Kalervo Paananen maajoukkueen harjoituksissa
noin vuonna 1965 Kotkan urheilukeskuksessa.
1960-luvulla pelisysteemit muuttuivat.
KTP:ssä Tolsa pelasi keskushyökkääjänä, Paananen tukimiehenä.
Belgiassa Tolsasta tuli libero, vapaa puolustaja joka
osallistuu myös hyökkäyksiin.
HJK:ssakin pelannut Paananen oli tuon aikakauden
 tyypillinen tukimies,
nykyään puhutaan keskikenttämiehistä.
Liberoista kuuluisin lienee Bayern Münchenin Franz Beckenbauer.

Lähteitä:

Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli. Suom. Juha Sainio. HS Kirjat 2013.

Marx – Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys 1974.

www.theguardian.com/uk.

Mestarien liigan ensimmäiset semifinaaliottelut:

Juventus - Real Madrid 5.5.2015. TV2 klo 21:35.

Barcelona - Bayern München 6.5.2015. MTV Max klo 21:05.

Sanattomana

[Meri Salovaara 26.12.1918 - 18.4.2015]

Soittivat sunnuntaiaamuna Eskolan hoivakodista.

    Äitini oli nukkunut pois lauantai-iltana klo 23.15.

    Se ei ollut yllätys. Muutama päivä aikaisemmin koettu aivoinfarkti oli liikaa 96-vuotiaalle. Ihminen kestää paljon, ei kaikkea.

    Nyt hän on pitkien jäähyväisten jälkeen matkalla jonnekin.

Tänään sanat tuntuvat melkein kevymielisiltä.

    Ehkä olisi parasta vaieta. Kuunnella sitä mitä ei sanottu, ehditty, haluttu, osattu, uskallettu.

    Mitä enemmän sanoja pistää peräkkäin, sitä kauemmaksi ajautuu siitä mitä oli tarkoitus sanoa. Sanoista tulee huonosti verhoiltu puolustuspuhe omalle kykenemättömyydellä ilmaista rakkautta, kaipuuta ja ystävyyttä, kiitollisuudesta puhumattakaan.

    Äitini syntyi ja kuoli Kotkassa, meren rannalla ja sen toisella puolella asui hänen tuntemattomaksi jäänyt isänsä.

    Sekin kuuluu tarinaan, jota sanoilla muotoillaan.

    Ja sittenkin, ehdottomasti: äitini elämä oli totta.

Kun isäni, Merin aviomies Osmo kuoli toukuussa 1991, kirjoitin kuolinilmoitukseen lainauksen kiinalaiselta runoilijalta: ”Aina kun saan rauhallisen hetken / juttelen ajatuksissani sinun kanssasi.”

    Parhaimmillaan elämä oli juttelua sinun kanssasi, isä ja äiti.

    Kenen kanssa minä nyt puhun?

    Onko enää mitään tärkeää sanottavaa? Edes yhdentekevää?

    Jos yritän, minne päin ja millä voimakkuudella ja mihin aikaan? Onko väliä mitä telkkarista sattuu tulemaan tai mistä aamun lehdet kirjoittivat?

    En ole vielä tajunnut, että et puhu minulle, äiti.

Ihminen ei ymmärrä kaikkea, tuskin mitään.

    Ihminen muistaa paljon, tuskin mitään.

    Luulin muistavani kuinka John Irving kirjoitti vanhempien antamasta turvasta, eräänlaisesta henkisestä sateenvarjosta lapsilleen, niin kauan kuin isä tai äiti elää ja niin kauan kuin lapsi elää, vaikka kuinka aikuiseksi.

    Ehkä muistan väärin, olen kuvitellut olemattomia sillä Garpin maailmaa selatessa en nyt löydä tuota hienoa, koskettavaa ajatusta joka on niin tosi.

    Mutta löysin ajatuksen Marcus Aureliukselta, jota Irving lainaa:

    ”Ihmisen elämässä hänen aikansa on vain hetki, olemisensa alituista vaihtelua, järkensä himmeä tuikku, ruumiinsa matojen saalis, sielunsa rauhaton pyörre, kohtalonsa synkkä, maineensa epäilyttävä. Lyhyesti, kaikki mikä on ruumista on kuin virtaavaa vettä ja kaikki mikä henkeä, unelmia ja haihattalua.”

    Sanat ovat tosia eivätkä kerro mitään. Elämää voi yrittää jäljitellä kertomalla siitä, mutta aina siinä epäonnistuu.

    Elämä on kokonainen ja täynnä palasia jotka eivät sovi yhteen tai vaikka sopisivatkin, me emme tiedä millä tavalla ja mistä kuvasta ne leikattiin irti.

    Onneksi äitini elämän sanoja ja kuvia on minussa riittävästi.

Kun kirjoittaa jotakin, vaikka äidistä, ketä kirjoittaja oikeastaan ajattelee? Itseään vai sitä mistä kirjoittaa? Pystyykö kirjoittaja, jos rehellisiä ollaan, ajattelemaan muita kuin itseään? Eikö rakkauden, kaipuun, murheen tai tuskan ja surun sanat ole kirjoittajan kokemus eikä kirjoituksen kohteen?

    Rehellisintäkö olisi vaieta? Niinkö tulisi enemmän sanotuksi?

    Mutta meren rantaan pääsee vain kävelemällä sinne.

    Etsin runoilijan säkeistä jotakin universaalia, jolla yksityisen ihmisen elämä kerrotaan, vaikka eihän sitä kukaan ulkopuolinen pysty kertomaan. Mutta nyt, tässä hetkessä, lainaan Po Chü-in runoa ja asetan sen sanat äitini vierelle, ja minua lähelle niin kuin hän, äiti siinä olisi:

”Väsynyt lintu palaa illalla metsään,

ajelehtiva pilvi palaa vuorille,

                        kun taivas kirkastuu.

Yksinäinen kulkija kulkee polkuaan kauas, kauas

                        tietämättä milloin palaa.

Ihmisen elämää ahdistaa alituinen touhu ja puuha,

kaiket päivät hän rientää toimesta toiseen.

Ja vaikeivät kaikkien toimet olekaan samat,

sama on kaikilla kiire.

Pursi saapuu Ch'un kylään...

Hevonen menee Ch'inin solaan...

Eron suru kiertää sydämen sopukoissa,

kiertää kuin kehää.

Voin vain kohottaa viinimaljan -

ehkä se vähän lientää eron surua kasvoilta."

Äitini syntyi Kotkassa ja hänen äitinsä Impi Johansson Haminassa. Sitä kautta äiti oli hatuntekijöiden sukua.

    Äitini isäpuoli Hermanni Koistinen oli kotoisin Savosta. Ankara mies, vaatturimestari ja helluntalainen, joka mielellään kulki myymässä pienen tekstiililiikkeensä tavaroita suomalaisten pikkukaupunkien markkinoilla.

    Aviomiehekseen Meri otti Osmon, joka oli haaveilija ja jonka suonissa virtasi "kirjapainomuste".

    Nuorempana, melkein tyttösenä äitini ”pakeni” Helsinkiin.

    Eräänä sunnuntaiaamuna, huhtikuussa 1943 helsinkiläisen kerrostaloasunnon ovikello soi. Meri meni aukaisemaan oven.

    Tuntematon mies, muuan taiteilija, ojensi Merille kauniin öljyvärimaalauksen. Hämmästyneenä nuori nainen katseli omaa kuvaansa. Taiteilija oli yhtä hämmästynyt: hän oli saamastaan mustavalkoisesta valokuvasta luonut hämmästyttävän aidon naiskuvan.

    En tiedä tapasiko tuo taiteilija, nimeltään Igor Kurkiranta isäni, maalauksen tilaajan, jatkosodan rintamalla ja sielläkö sai häneltä valokuvan ja selityksen kohteena olevasta naisesta, miehen rakastetusta vai oliko sotureilla tapana lähettää rintamalta valokuvia taiteilijalle maalattavaksi.

    Tarinassa on aukkoja; sanat eivät kerro kaikkea eikä totuutta voi ripustaa niihin.

    Kun katselen äitini kuvaa, taitelijan näkemystä hänestä, uskon että tarina on totta, että sanat kertovat... että minun on uskottava... että jokaisessa sanassani olet läsnä, äiti.

Äidistäni olen aikaisemmin kirjoittanut täällä otsikolla Äiti ja isästäni täällä otsikolla Keksijän poika, haaveilija.

John Irving: Garpin maailma. Suom. Kristiina Rikman. Tammi 1980.

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava 1975.

(Alaotsikossa ollut kirjoitusvirhe, väärä syntymäpäivä korjattu 25.4.2015.)

Tällä viikolla 10ynnä

[ääniä epämääräisessä suunnassa]

1.

Tällä viikolla kynnöspelloilla, niityillä ja joutomailla leivoset leikkiä lyö. Naurattaako?

Ääniä epämääräisessä suunnassa. 

Pilvipoutaa sunnuntaina. Vai kaksiko sataa?

Kuu kiurusta kesään – kokonainen vaalikausi.

2.

Sanovat että kansa äänestää jaloillaan. Miten niin? Autollahan ne meni.

Mekö kansa olemme? Ei peilistä näy kuin minä.

Verot kansa verta juo, lauletaan työväenlaulussa. Ihmeen kauan sitä piisaa – verta.

3.

Minä haluan. Sinä haluat. Me haluamme.

Yksi tahtoo, toinenkin. Kolmas nuolkoon näppinsä.

Jos poliittisen viisauden voisi tuotteistaa, se tehtäisiin.

4.

Kauas on pitkä matka. Ei muuten lohduta yhtään.

Vaikeita päätöksiä. Auttaisiko halpuuttaminen?

Kun joutuu ojasta allikkoon, tietää ainakin mihin päätyi. (Vanha viisaus.)

5.

Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Perinteistä maa- ja metsätaloutta.

Laskemaan oppii laskemalla. Paitsi jos koululle saadaan tabletit.

Demokratia pistää ajattelemaan. Ei allergisille.

6.

Jokainen ääni lasketaan. Vai niin.

Mies ja ääni – missä firmassa sinä oikeastaan työskentelet?

Kansanvallan juhlaviikot: kapellimestari otti pitkät.

7.

Suomessa kaikki saavat keskustella kaikista asioista.

Paitsi ulkopolitiikasta.

Ulkopolitiikasta saavat keskustella Niinistö, Tuomioja ja Aleksanteri-instituutti.

8.

Tiede on puolueetonta, objektiivista kuin pilvenhattara taivaalla.

Venäjästä täytyy puhua mainitsematta Venäjää.

Aleksanteri-instituutissa puolueetonta tiedettä tehdään Putinin pöksyissä.

Mutta myös tiedemies on ihminen. Ne tunteet! Ne tunteet!

9.

Muuan viisas kirjoitti ettei demokratia ole mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä vaan hallitsemisen muoto. Hän unohti suomalaisen saunan.

Edustuksellisuus tarkoittaa ettei sinua valita.

On yksi eduskunta ja monta Esson baaria. Korjaus: oli.

10.

Kansa odottaa muutosta. Se ei tajua että muutos ei odota kansaa.

Kun kaikki muuttuu, ei mikään muutu, mutta kannattaa yrittää.

Muutosvoimia riittää. Sanoilla on kiva leikkiä. Ei satu sormeen.

10ynnä

Jos jokainen ajattelisi naapurinsa parasta, syntyisi aikamoinen sekasotku.

Kävin äänestämässä. Mutta miksi se piti tehdä ihan hiljaa?

Väärin äänestäneet: Muistakaa, jokainen teistä on osasyyllinen!

Mutta eihän väärin voi äänestää. Ei voikaan mutta sitä yritetään.

Tuossa ei ole järkeä!

Ei niin mutta mitä hemmettiä minä sille mahdan?

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Aidattu K.J. Ståhlberg -
Remontti vai revoluutio?

Rosoista

[… ja särmikästä]

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Siistiä särmää?

Kevät on toistuva ja ainutkertainen; sen voi ennustaa mutta kokea myös uudella tavalla.

     Toistuvuus on huhtikuussa objektiivista, ainutkertaisuus subjektiivista.

     Toisena pääsiäispäivänä kuulin kevään ensimmäisen peipon laulavan Vanhankaupungin rantalepikossa. Joku kuuli ehkä aikaisemmin, moni myöhemmin.

     Puoli kuuta peipposesta - kesään.

     Vedenpitävä ennuste?

Kun valitsee sanoja, pitäisi välttää muodissa olevia.

     Mutta jos kääntää selän nykyhetkelle, kuulostaa entisaikaiselta. Sitä paitsi sanat kertovat enemmän kuin mitä kirjoitettu on. Sanan takana on sen varjo ja sitä myöten yhteiskunta, hetki siinä.

     Jos sanalla ei olisi varjoa, sellaista mitä ei näe mutta kyllä vaistoaa, todellisuudesta kertominen kävisi kuivakkaaksi puuhaksi. Tämäkin ajatus on sinällään tyhjä, sillä sanoja ei voi jättää heitteille, niin kuin vanhan saappaan tai onkivavan voi jättää.

     Elämä ja todellisuus eivät riipu sanoista vaan päinvastoin.

     Isossa kuvassa, tulokulma valittuna...

Tuli siis mieleen kun luin Kari Rydmanin kiirastorstaista blogia.

     Kirjoituksessa Rydman ihmetteli miksi kurjaa ja sotkuista pidetään parempana kuin kaunista ja siloteltua: ”Niin hullulta kuin se tuntuukin, olen kuullut ja lukenut kannanottoja joiden mukaan juuri maineikkaan Kurvin (ja ehkä perinteisen Helsinginkadun) rosoinen elämänmeno on ehdottomasti 'oikeampaa' ja 'kaupunkimaisempaa' kuin mikään siloteltu ja järjestynyt 'paremman väen' kaupunkiasutus.”

     Minkälaisia ovat ihmiset jotka flirttailevat kurjuudella, Rydman kysyi.

     Yksi mahdollisuus on, että liikkeellä ollaan esteettisen kapinan tähden, niin kuin Rydman epäili. Että vakiintunutta ja vallitsevaa yhteiskuntaa ollaan vastustavinaan esteettistä säröilyä ja rosoisuutta romanttisesti korostaen.

     Ruma on kaunista, koska se ei miellytä ketään. Tai ei ainakaan enemmistöjä, rahvasta, tavallista ihmistä. Niin muodoin ruman estetiikka läimäisee kunnollisuutta poskelle.

Rosoa ja särmää – muotisanoja.

     Olisi liian helppoa puhua elämänmakuisesta taiteesta tai elämän koko kirjosta siinä tai tässä romaanissa, laulussa tai maalauksessa. Joten rosoisuus tarvitaan - epämäärän ilmaisuun.

     Mutta nyt kapula osuu myös omaan jalkaan.

     Juuri ilmestyneessä Ruumiin kulttuurin kevätnumerossa kirjoitin Heleena Lönnrothin dekkarista Uhri otsikolla ”Rosoa ja risua”.

     Hemmetti!

     Koska Uhrin tarinaan oli kehitelty ”rosoa ja risua”, pidin romaania lukemisen arvoisena.

     ”Heleena Lönnrothilla on silmää maiseman ja ihmisen rosoiselle minälle”, minä kirjoitin. ”Mikään ei ole ihan hyvää eikä pahaa. Hulttioista voi kehittyä miehiä, pätevistä ja kunnollisista naisista hulttioita. Maisema ei selitä ihmisen käyttäytymistä, mutta korostaa ihmiselon rosoisuutta.”

     Arvostelukielen kliseitä, tyhjän puhumisen taiturointia – pitäisikö ottaa opiksi?

     Vältettävä sanoja: rosoinen, särmikäs!

En kuitenkaan kaipaa romanttisesti alkukantaisempaa elämää, en haaveile likaisista kaduista enkä niillä eletystä ”aidommasta” elämästä.

     Tietysti järjestyneeseen elämään saa suhtautua miten haluaa, ja olla vaikka kuinka Rousseauta tahansa ja ajatella, että kaikki yhteiskunnallinen on ihmiselle kahletta, paitsi luonto ja luonnonmukainen elämä.

     Saa ajatella mitä ajattelee, mutta naiivia on väittää, että luonnossa elävä olento on vapaa ja että kahleet puuttuvat.

     Järjestäytyneen yhteiskunnan kritiikki on vanha juttu.

     Jotenkin se on aina muodissa taiteellisen eliitin hellimänä ajatuksena.

     On inhmillistä etsiä autenttista elämää, jota ”hyvinvointi” ei ole pilannut. Ongelmaksi tässä vanhan (karun) elämän romantisoimisessa jää, että pilaako hyvinvointi muka ihmisyksilön elämän. Miten sen pystyisi todistamaan tai todentamaan? Ei todistusta tilastoista löydy.

     Yritin muuten pikaselaamisella tutkia, ajatteliko Karl Marx - ennustaessaan proletariaatin tulevaa diktatuuria - että proletariaatin elämä sellaisenaan olisi ollut jotenkin aidompaa, parempaa ja arvokkaampaa kuin porvariston.

     Silmäilemällä yksikäsitteinen vastaus jäi löytämättä.

     Mutta yhden kirjoituksen löysin, jossa Marx ja Friedrich Engels vakuuttavat, että proletariaatin maailmanhistoriallinen rooli ei johdu siitä, että ”sosialistit muka pitävät proletaareja jumalina”, kuten kritiikin kritiikki väitti. Pikemminkin päinvastoin.

     Marxin ja Engelsin mukaan sietämätön kurjuus ja puute saavat köyhälistön suuttumaan ja sen tehdessään proletariaatti kumoaa myös oman elämänsä ja elämäntapansa. Proletariaatti ei ”voi vapauttaa itseään hävittämättä omia elinolojaan.”

     Köyhälistön elämässä ei näin muodoin ollut mitään ihailtavaa, ei mitään parempaa kuin paremmin elävien ihmisten elämässä. Porvarillisen yhteiskunnan elämää ei paranneta vaihtamalla se työläiskurjaliston elämään, Marx ja Engels sanoivat.

     Kurjuus ja puute eivät ole romanttista.

     Paitsi taiteilijasta joka etsii rosoa ja särmää.

Pentti Haanpään romaanin Noitaympyrä (1931) problemaattinen sankari Pate Teikka lähtee tarinan lopussa etsimään autenttista elämää Neuvostoliitosta.

     Emme tiedä löysikö hän sellaisen elämän.

     Muutamaa vuotta myöhemmin Stalin murhautti ja eliminoi suuren osan venäläisestä sivistyneistöstä. Ei kuitenkaan siksi että hän olisi uskonut rousseaulaiseen elämäntapaan, vaikka luki venäläisiä klassikkoja mielikseen.

     Pate Teikka (tai oikeastaan Pentti Haanpää) arvioi yhteiskunnan tilannekuvan väärin, mutta rohkeneeko häntä siitä moittia?

     On yksi asia sanoa jotakin ja toinen tehdä jotakin.

     Pertti Karkaman teoksessa Sosiaalinen konfliktiromaani (1971) väitetään, että ”Haanpään mukaan yksilö on sitä kauempana itsestään mitä lähempänä hän on vallitsevaa yhteiskuntaa”.

     Ajatelma on hieno, kauheudessaan mahdoton. 

Vältettäviä sanoja: tilannekuva, mukavuusalue, särmikäs, rosoinen, autenttinen, problemaattinen, tulokulma, haasteellinen, isossa kuvassa.