torstai 22. lokakuuta 2015

Saksalaisen mielen maisemassa

[Anselm Kiefer Mäntässä]

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Mittakaava:
Anselm Kieferin teoksia Serlachius-museo Göstassa
.


Ei, en ryhdy analysoimaan saksalaisen Anselm Kieferin (s. 1945) mieleen iskeviä, huoneen kokoisia ja historian alkemiaa tihkuvia taideteoksia.
    Järkevämpää on pysytellä pakinatyylissä.
    Olinhan siellä minäkin ja mitäpä sitten tapahtui?
    Kaunis syyspäivä, aurinkoinen matka moottoriteitä vältellen Helsingistä Mänttään. Sänkipellolla laulujoutsenet lepäävät, Orivedellä huoltoasemalla työmiehet hakevat seisovasta pöydästä mammuttimaisia annoksia, keltaiset metsät reunustavat aamunkosteaa asfalttia, järveen viettävällä pellolla punainen traktori muuttaa syksynvärisen pinnan alkemistin taidolla mustiksi viiruiksi .
    Suomalainen maisema on tylsän tasainen. Hetkellistä ilonpilkettä tuovat ohi vilahtavat järvet. Eräästä piipusta nousee savua: täällä asutaan.


Yksityiskohta Kieferin teoksesta
'Lehmusten alla on nurmen nukkaa taittelemalla kukkaa,
siellä se nytkin nähtäisiin' (2015).


Kieferin maalaukset tai maalausveistokset tai veistokselliset maalaukset hämmästyttävät, koska ne ovat niin modernisti perinteisiä; silkkaa ekspressionismia abstraktin kuvakielen sisässä, siis kielessä.
    Saksalainen historia, länsimainen menneisyys: myytit, hirviöpeikkojen kuvittelemat metsät hautoineen, hirviöihmisten rakentamat talot ja tehtaat ja koneet ja puhdas maisema jossa perspektiivi järjestyksessä. Kiefer sijoittaa aina kaaoksen ja järjestyksen rinnakkain ja toisiinsa: niin kuin taivas ja maa, romanttinen käsitys kaikkialla olevasta, vaikka värit olisivat rumaksi värjätyt ja paljaaksi kalutut.
    Keltaisella sänkipellolla valkoiset laulujoutsenet ovat niin viaton ja yksinkertainen näky, että... ah, ei sellaista viattomuutta ole olemassa.
    Kun Kieferin maalauksia oli viime vuonna näytteillä Lontoossa, muuan arvostelija sanoi, että jokunen rohkeampi katsoja yrittää purkaa ja selittää mitä on nähnyt kun taas toiset, ehkä järkevämmät, tyytyvät vain uppoutumaan näkemäänsä.
    ”Saksalaiset haluavat unohtaa menneisyyden ja aloittaa kaiken alusta”, Kiefer sanoi The Guardianin toimittajalle vuonna 2011, ”mutta vain menemällä menneisyyteen pääset tulevaisuuteen.”
    Saksalainen Kiefer muutti Ranskaan 1992 - ei poliittisena mielenilmaisuna vaan uuden vaimonsa luokse joka ei halunnut asua Saksassa. Seuraan aina naisiani, Kiefer tunnustaa Telegraph-lehden haastattelijalle. Myös Thomas Mann löysi saksalaisuutensa ulkomailla, Roomassa, kirjoittaessaan siellä Buddenbrookeja, Kiefer sanoo.


Jos saksalainen mielenmaisema on ristiriitoja täynnä, kauheuksia ja epätoivoa kyyneliin asti, romantiikkaa ja mystiikkaa sekoitettuna, ja jos Kieferin mammuttimaiset teokset, öljyväreillä, tikuilla, sementillä, lyijyillä, kuolleilla kukkasilla ja ruostuneilla pienoismalleilla raskautettuina kertovat, viittaavat, näyttävät ja jopa ironisoivat eivät vain historian näkyjä vaan myös ihmistä joka on historian näkevinään sitä katsellessaan, niin mitä näistä tauluista oikeastaan osaa sanoa?
    Ei paljon mitään.
    Kun haastattelija kysyy Kieferiltä, että mihin taiteesta on, Kiefer vastaa: Ei paljon mihinkään, suoraan. Taide ei suoraan auta mihinkään. Taide on tapa tuoda esille ilmiselvä. ”Taide on kyynistä, se tuo esille maailman negatiivisuuden, se on maailman ensimmäinen tuomio.”
    Taide ei ole juhlallista, siis Kieferin taide, hänen omasta mielestään. Matissen taulut ovat Kieferin mielestä juhlavia, kun taas hän itse näkee juhlavan läpi epätoivoon.
    Mutta ei Mäntässä vaivuta epätoivoon.
    Giganttimainen Kiefer on sittenkin ironinen, humoristinen, kaiken uhallakin eurooppalainen eikä menneisyyden vanki.


Kiefer: Lehmusten alla...
 Postikorttina.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Kieferin teos pelkkänä postikorttikuvana
 kadottaa mittakaavan
ja latistuu; vasta ihmiseen rinnastettuna
teos valloittaa tilan.
Sen voima pitää "nähdä", kokea luonnossa!



Uskon Sartrea jonka mielestä maalaus ja runous ovat sen toisella puolella mitä niiden voi sanoa merkitsevän. Merkityksiä on monta - ei väistämättä yhtään.
    Sartren mielestä edes Picasson Guernican verilöylyä ei voi pitää osallistuvana maalauksena; se ei sitouduta poliittisesti. ”Onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?” Sartre kysyi. ”Ja kuitenkin siinä on sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”
    Tarvittaisiin loputtomasti sanoja!
    Myös Kieferin historiaa ja inhimillistä alkemiaa tihkuvien kuvien selittämiseen tarvittaisiin tuhottomasti sanoja, mutta eikö ole niin että liian monet sanat tuhoavat sen mitä yrittävät ilmaista? Eikö ole niin, kuten myös Kiefer sanoo, että vaikka todellisuus olisi kuinka ruma, siitä piiretty kuva on väistämättä kaunis, ainakin vähän?
    Saksa ei pääse pakoon, ei edes ironisessa mielessä.
    Suuria (vertauskuvallisia) maisemia piirtävä Kiefer muistuttaa, että vaikka natsien taide oli kauheaa ja ikävystyttävää, saksalaiset eivät huomaa että natsien ajan arkitehtuuri ei ollut erityisen saksalaista vaan yleismaailmallista, 30-lukuun kuuluvaa. ”Speer oli huono poliitikko, mutta hän ei ollut huono arkkitehti”, Kiefer sanoo.
    Kieferin teosten suuret pinnat ovat eräänlaista arkkitehtuuria, kerroksia elämässä tai sen kuvassa, sillä yhdellä kuvalla ilman kerroksia ei voi paljon sanoa. Kolmiulotteisuus on samalla kertaa harhaa ja todelliseksi tehtyä, esineistä maalauksen pinnassa, värivuorien välissä. Se että kuvat ovat mammuttimaisia, on idea sinänsä. Iso kuva huutaa ihmistä viereensä: mittakaavan arkkitehtuuri!
    Modernin kuvan katsoja ei pääse helpolla.
    Pitää raapia päätään.
    Keltaisella sänkipellolla laulujoutsenet ponnistelevat siivilleen.


Saksa ei pääse pakoon, ja hyvä niin.
    Saksalaisessa menneisyydessä kauheinta saattoi olla hämmästyttävä kyky muuttaa pelko ja tunne järjestäytyneeksi toiminnaksi. Tunteissa rypevä yksilö ja kollektiivi muodostivat teräksenkovan organisaation.
    Ohi Kieferin, ei Kieferiä selittäen vaan saksalaista maisemaa, tulee mieleen hänen maanmiehensä filosofi Martin Heidegger, joka hurmaantui natsiaatteeseen ja pettyi siihen lopulta.
    Mutta se miksi Heidegger pettyi, on yhä mielenkiintoista ja nykyhetken yhteiskuntapuheeseen liittyvää.
    Juhani Pietarinen kirjoittaa uusimmassa Kanavassa (6/2015), että Heidegger toi esille käsityksensä, jonka mukaan natsi-Saksa ”sortui siihen maailmanjuutalaisten ohjaamaan vehkeilyyn, joka tuottaa kaikkialle koneita, teollisuutta, aseita ja suurkaupunkeja”. Pietarisen mukaan Heidegger ei pitänyt natsien suurimpana rikoksena juutalaisten tappamista sinänsä vaan sitä, että tuhotyössä turvauduttiin tekniikkaan ja koneisiin.
    Barbaarinen natsismi viehätti aluksi Heideggeriä, koska hän uskoi että kansallissosialismi herättää aidon kansallisen tahdon. "Heidegger uskoi vahvasti, että kansallissosialistinen liike pystyy hävittämään velton rappiokulttuurin ja antamaan uuden alun terveen ja aidon täällä-olemisen etsimiselle", Pietarinen sanoo.
    Heideggerin pettymykseksi kansallisosialismi ei hylännyt kaupungistumista, tekniikkaa, koneellistumista. 
    Modernin maailman, teknologisen kehityksen vastustaminen on edelleen muodikasta ja saattaa jonakin päivänä johtaa kauheuksiin. Yhä saamme kuulla kuinka kymmennet tuhannet Saksassa kerääntyvät lippujen alle vastustamaan nykyaikaa, tekniikkaa, vapaata kauppaa. Itse asiassa panen merkille, että Kiefer melkein "taistelee" teknisen evoluution puolesta ostelemalla tehdaslaitoksia ja jopa yhden ydinvoimalan, jotta niitä ei purettaisi ja peitettäisi nurmikentällä - menneisyyttä ei pidä saksalaiseen tyyliin hävittää, Kiefer on sanonut.
    Kun lukee tiivistyksen Heideggerin suhtautumisesta natsismiin ja uuteen aikaan, ei voi olla vetämättä paralleelia nykyhetkeen ja siinä esitettyyn ”uuden ajan” kritiikkiin. Näin Pietarinen tiivistää Heideggerin pettymyksen:
    ”Mutta Heidegger on vakuuttunut siitä, mikä vääristää ja turmelee Seinsfragen, vie siltä kaiken pohjan. Siihen kuuluvat englantilais-amerikkalainen filosofia, tieteellinen tutkimus, tekniikka, teollisuus, koneellistuminen, kaupungistuminen, viihdekulttuuri, kaikki mikä tekee ihmisistä irrallisia, vieroittaen heidät luonnosta ja kotoisesta maaperästä – oikeastaan kaikki mikä ei ole hänen omaa filosofiaansa eikä kuulu aitoon saksalaisuuteen.”
    Kauhea ironia on siinä, että myös natsit yrittivät etsiä tuota aitoa, vieraantumatonta, luonnonläheistä ja myyttistä saksalaisuutta ja tekivät sen niin organisoidun tehokkaasti ettei luonnollisuudesta jäänyt ruohonkorttakaan aamutuulessa heilumaan.


Anselm Kieferin mammuttimaiset, huoneen kokoiset maalaukset ovat saksalaista menneisyyttä tänään, viittauksia siihen mihin ei voi nähdä nykyhetkessä, puhetta siitä mistä ei voi vaieta, äänettömyyttä sen partaalla missä jokainen sana ymmärretään väärin.
    Joku kertoi järkyttyneensä Mäntässä.
    Minä en uskalla mennä niin pitkälle.
    Riittää kun sanon, että hämmästyin.
    Kiefer tavoittaa jokaiseen maisemaansa saksalaisen mielen kaksi puolta: järjestyksen ja kaaoksen. Hämmästyttävintä on se, että Kieferin piirtämä maisema on yhtä aikaa abstraktinen ja realistinen.


                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Serlachius-museo Gösta, Mänttä.


_____________________________________________________________

Anselm Kiefer - Teoksia Grothe-kokoelmasta 3.10.2015 -24.4.2016
Serlachius-museo Gösta. Joenniementie 47, Mänttä.

8 kommenttia:

  1. Anselm Kiefer Mäntässä. Mies on suuri nimi nykytaiteessa. Aikamoisia odotuksia näyttely herättää. Taulut ovat massiivisia mutta aika samanlaisia. Paksulti maalia pintaan joka kuivuessaan halkeilee, salaperäisiä tekstin pätkiä sinne tänne, outoja esineitä maalikerroksen päälle, tilateoksissa monta kupruista lyijylevyä. Tekstit pitää lukea jotta tauluun saa jonkinlaisen otteen. Taulut herättävät varmasti monenlaisia mielikuvia mutta ei yksikään oikein pysäyttänyt enkä ole jälkeenpäin niitä muistellut. Vähän tuli tunne kuin olisi tullut huijatuksi, mutta se riski nykytaiteen kohdalla tietysti täytyy aina ottaa. Taidemuseota ympäröivä puisto oli syksyisen värikäs. Siellä vierähtikin aikaa saman verran kuin itse näyttelyssä ja monta näkymää puistosta on edelleen elävästi mielessä. Varmaan en osannut katsoa Kieferiä oikealla tavalla tai olin väärässä moodissa.
    Video aulassa valaisi taiteilijan taidekäsityksiä monipuolisesti. Kiefer tuntuu todelliselta idealingolta, aika maaniselta kaverilta. Koko ajan on suuria projekteja työn alla. Saa muotimallit pyörimään tuhkassa, heittelee timantteja ja monenlaista suuressa mittakaavassa. Tuli mieleen että jospa hän huijaa ja nauraa ilkikurisesti taiteensa katsojille? No ei tietysti. Hänhän on ylistetty nykytaiteilija. Teosten mittasuhteet ainakin ovat kunnioitettavia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, aika moni abstraktin taiteen tekijä jättää tunnistettavan jäljen; johtuisiko juuri siitä että todellisuus on hajoitettu palasiksi jotka eivät sellaisenaan ilmaise mitään tiettyä asiaa.

      Kieferin "tauluissa" on kuitenkin usein eräänlainen maisema, joka "näyttää" ihan oikealta perspektiivineineen. Mitä "se" sitten tarkoittaa - jätän miettimättä.

      En tiedä kuinka kauan niitä olisi pitänyt katsella ja selityksiä lukea, päästäkseen todella ajatukseen kiinni. Toisaalta - riittää kun jää raapimaan päätään...

      Pakinan kirjoitettuani tuli vielä mileen tuosta mittakaavasta - Kieferin kuvia ei oikeastaan voi lainkaan "ymmärtää" muuten kuin seisomalla teoksen lähellä, toisin kuin melkein kenen tahansa muun taiteilijan. Tarkoitan että kyllähän jostain van Goghin maalauksesta (esimerkiksi) saa hyvästä valokuvastakin aika hyvän käsityksen ja jopa tunteen mistä on kysymys, mutta Kieferiä pitää hengittää vieressä! (Toki van Goghin taulun värit tajuaa vasta kun seisoo maalauksen vieressä, mutta...)

      Näin Picasson Guernican pari vuotta sitten Madridissa ja melkein sanoisin että jollakin tasolla Kieferin muutama teos "vaikutti" enemmän - älä kuitenkaan kysy että miten!

      Poista
  2. Minusta taideteosta, oli se mihin taiteenalaan kuuluva tahansa, kuvataidetta, musiikkia, runoutta, teatteria tai jotain muuta, pitää katsoa, kuunnella, aistia, nähdä se ilman mitään ennakkoluuloja tai ennakkokäsityksiä. Jos se vaikuttaa jollain tavalla, synnyttää ajatuksia tai tunteita, positiivisia tai negatiivisia, voi sanoa, että se on tehnyt tehtävänsä.

    Teoksen ja sen kokijan välinen suhde on ratkaiseva. Se antaa tai ottaa. Kokija antaa parhaassa tapauksessa teokselle merkityksen ja elämän. Ilman yhtään katsojaa tai kuulijaa mikä tahansa teos menettää merkityksensä, on kuollut tavallaan.
    Teos puolestaan antaa mielihyvää ja ajattelemisen aihetta kokijalle. Parhaassa tapauksessa se laajentaa kokijan käsitystä elämästä ja sen näkymätömästä puolesta.

    J.S. on tuossa yläpuolella selostanut rehellisen tuntuisesti tuntemuksiaan Kieferin teoksista niitä nähtyään. Hänellä on ollut suuria odotuksia, mutta työt ovatkin herättäneet hänessä pettymystä. Ajatuksia ne ovat kuitenkin hänessä herättäneet, samoin kuin blogin kirjoittajassa, sinussa Kyösti Salovaara, joka olet nähnyt ne ehkä eri valossa. Tämä on luonnollista. Näin se menee. Kaikilla meillä ihmisillä on omat ajatuksemme ja omat kokemuksemme asiasta kuin asiasta. Ja jos odottaa liikaa, useimmiten pettyy.

    Nyt jännään miten ne työt minuun vaikuttavat. Olen juuri tänään ilmoittautunut Kauno ry:n järjestämälle yhteismatkalle näitä samoja töitä katselemaan.

    Kiefer on sen verran tuttu, että olen nähnyt Kasselin näyttelyssä Saksassa hänen töitään, mutta siitä on jo niin paljon aikaa, että tuskin siellä samoja teoksia on esillä. Ne työt, mitä tässä Serlachius-museon näyttelykutsussa on laitettu liitteinä näytille, ovat minusta hyviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin, hyvin epämääräisesti tulee mieleen ajatus että maalaus - esimerkiksi juuri tuollainen Kieferin abstraktisen realistinen (voisiko kauheammin määritellä?) - on eräällä tavalla samanlaisessa suhteessa todellisuuteen kuin fiktio, jota tässä taannoin mietittiin. Siis jotakin ihan "toden" ja "ihan" valheen väliltä ja juuri siksi kokijan suhde lopulta on hänelle se ainoa "oikea" tulkinta.

      J.S:n tunne että jospa taiteilija jopa huijaa - tai tekee taulun vitsiksi jota katsoja ei vitsiksi huomaa - tietysti usein liittyy absraktiin kuvaan, mutta kyllähän monta kertaa fiktion kohdalla voisi ajatella samoin. "Tosissaan valehteleminen" on monelle ammatti!

      Kaikki liittyy kaikkeen ja ehkäpä minulle nyt jää pitkäksi aikaan näkökuvaan päällekkäin joku Kieferin teos (vaikka se Böömi meren rannalla vai miten sen nimi kuuluikaan) ja laulujoutsenet keltaisella sänkipellolla eikä nämä liity yhteen kenenkään muun päässä kuin minun.

      Poista
  3. Kuvataiteissa mielikuvitus ja sen käyttäminen ääriin asti on melko yleistä ja usein se paljon puhuttu 'taide' piilee juuri siinä, taitelijan mielikuvassa jostain ilmiöstä käsittämättömässä muodossa. Mutta värit ja sommittelu, herkät viivat ja taiteilijan ilmiömäinen taito riittävät katsojalle ja hän voi seisoa lumoutuneena pitkäänkin teoksen edessä ja nauttia sitä pelkästään katsellessaan.

    Tunnetaan yksi tekijä, joka "osaa" tehdä täsmälleen "oikean" näköistä jälkeä. jossa puu näyttää puulta, maa on vihreä ja taivas on sininen. Toisin sanoen hän jäljittelee luontoa aina saman kaavan mukaan käyttäen voimakasta maneeria. "Käsityöläinen, ei taiteilija", oli erään nimekkään taiteentekijän arviointi hänestä. Mutta hän myy hyvin, ja on omasta mielestään juuri siitä syystä hyvä tekijä.

    Usein on sitten niin, että taiteilija on saanut nimeä, ja mitä enemmän hän on nimeä saanut, sitä kalliimmat hinnat hänen töissään. Kerrotaan että joku, joka oli ostanut työn Säreistöniemeltä, joka käyttää paksuja värimassoja maalauksissaan, valitti Säreistöniemelle: "Siitä maalauksesta värit on karisseet lattialle!" tämä oli vastannut: "Noh, onhhan siinä nimi jälhjellä!"

    Kyllä minä edelleen olen sitä mieltä, että hyvän taiteilijan työt eivät ole koskaan valehtelua eivätkä petosta. Ja hyvä taide on enemmän ilmaisua kuin pelkkää taitavaa käityötä. Samoin kun kuuntelee musiikkia, teknisesti taitava soittaja ei ole hyvä muusikko, jos hänen esityksestään puuttuu tulkinta. Ilmaisu ja tulkinta ovat sitä todellista taidetta. Jos ne puuttuvat, taide on mitäänsanomatonta ja kuollutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei tietenkään petosta juridisessa mielessä ja "valhettakin" siinä katsannossa mitä taannoin käsitelty Platon ajatteli - fiktio on melkein valheen synonyymi.

      Platon haaveilemaan totuuteen ei tietysti arkielämässä päästä ja pitäisikö edes yrittää, sehän on mielenkiintoinen kysmys sinänsä.

      Sitä paitsi, kaikki elämästä ja yhteiskunnasta kirjoitettu, sanottu ja piirretty (jopa valokuvakin) on aina jossain määrin "fiktiota", siis tulkintaa. Jos dokumentaarisen ja/tai journalistisen tekstin lukija ei tätä oivalla, häntä on helppo harhauttaa valitsemalla todellisuudesta "tahdottuun tulkintaan" sopivia faktoja.

      Liikaa lainausmerkkejä edellä mutta...

      Rothin Haamukirjailijassa nuori kirjailija huudahtaa: "Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin elämä!" Hänen ajatuksensa on että vain kuvittelemalla hurjasti pääsee "todellisuuden" lähelle, itse todellisuuteen. Mutta jos niin käy, jos kirjailija osaa keksiä riittävästi, niin miten hänelle itselleen käy, Roth kysyy: "Mutta jos minä milloinkaan onnistuisin (keksimään), mitä ne silloin minusta ajattelisivat, minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani kestäisivät?... miten kestäisin minä sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja käännettäisiin minulle selkä?"

      Poista
  4. Roth puhuu totta.
    Monet kirjailijat kertovat omien kokemustensa pohjalta. Siten ne vaikuttavat uskottavilta, vaikka ne tapahtumat olisi väännetty fiktioksi.
    Olen tainnut jo kertoa (?) Karl Ove Knausgårdista, joka kirjasarjassaas Taisteluni kertoo koko elämäänsä siten, että se on kirjallisuutta, jota lukiessa tulee vastaan asioita, jotka kuuluvat myös omiin tapahtumiin omassa elämässä. Ja tuntuvat sen takia erittäin uskottavilta. Joudun vielä pitkään elämään hänen kanssaan, sillä sen verran mielenkiintoinen hänen kertomatapansa on ja aloitin vasta toisen kirjan ja niitä on ainakin viisi, olen käsittänyt. Edistyn hitaasti, muiden töiden takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos hieman liioittelee, niin Rothan sanoo että jos kirjailija pystyisi puhumaan aivan totta ja kaiken mikä on totta, hän joutuisi sekä vanhempiensa että yhteisönsä hylkäämäksi ja kysyy että kestäisikö kirjailija sen.

      Tietysti voi ajatella että sama kysymys koskee jokaista ihmistä kaikkialla ja sitten, jos kaikki tekisivät Haamukirjailijan nuoren kirjailijan esittämällä tavalla, ja kun koko totuus olisi joka puolella lausuttu ääneen ja kaikki laspet olisivat vanhempiensa hylkäämiä eikä yhteisö hyväksyisi ketään joka on "totuuden" lausunut, niin millainen yhteisö sitten olisi jäljellä? Eli kun kaikki olisi "totta", niin olisiko mikään itse asiassa enää toiminnassa?

      No, toisaalta, onko esim. nykysuomessa enää oikeastaan minkäänlaisia ristiriitoja, joista totta-puhuminen saattaisi kirjailijan kohtaamaan vanhempiensa hylkäyksen? Tai siis ainakaan ns. yhteiskunnallisia ristiriitoja.

      Poista