torstai 31. joulukuuta 2015

Västäräkki tapaninpäivänä

[äsken, kohta, nyt]


                                                                                          Kyösti Salovaara 26.12.2015.

Tapaninpäivänä aurinko paistoi Vanhassakaupungissa niin matalalta, että jos pitkä mies olisi ojentanut itsensä, hän olisi katsellut auringon kehrää alaviistoon.
    Västäräkki kipitti rantakoivikossa.
    Lämpöä piisasi puolenpäivän tienoilla; syksy oli kestänyt pitkään lämpimänä ja ruohikosta löytyi yhä syötävää. Läheisellä ruokintapaikalla kiukkuinen ryhmä tali- ja sinitiaisia hääräsi ruokakupin reunoilla, lahossa koivussa kiipeilevästä käpytikasta välittämättä.
    Västäräkki ehkä kuvitteli, että kaikki jatkuu entisen kaltaisena. Että äsken ja kohta on samanlaista kuin nyt.
    Mutta jo kahden maissa maahan satoi lunta, ei paljon mutta riittävästi peittääkseen ruohikon juuriston ja pakkanen kiristyi nopeasti, väistämättä ja pahaenteisesti. Jos västäräkki oli kuvitellut, että lämmin syksy jatkuu, se erehtyi. Riski oli otettu. Sen iskiessä päälle västäräkin askel hyytyi ennen kuin joulunpyhien jälkein arki koitti.
    Kylmään sopeutuneet tiaiset ja käpytikka jatkoivat ruokailuaan.


Västäräkin ajantajusta emme tiedä, en ainakaan minä tiedä, mutta meille ihmisillekin aika on kummallinen juttu ja kummallisinta on, että myös tiedemiehet ihmettelevät mitä se on.
    Antiikin filosofi totesi ettei samaan jokeen voi astua kahta kertaan. Hän tarkoitti elämän kulkua, ajan rientoa.
    Norjalaista ja korsikalaista syntyperää oleva matemaatikko Ivar Ekeland totesi 1980-luvun alussa, että modernin teorian mukaan aika on täysin arvaamatonta ja siten perinpohjin uusiintuvaa ja että se kieltäytyy itsepintaisesti sulkeutumasta nykyhetkeen. Ekelandkaan ei olisi osannut ”varoittaa ja opastaa” västäräkkiä: ”Matematiikka ei pysty ilmaisemaan ajan todellista luonnetta... Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta...”
    Tämän kertominen ei lohduta lintua jonka jalat jäätyivät tapaninpäivänä. Äsken oli lämmin, nyt paleltaa, kohta kuolen – tuon västäräkki ennätti oivaltaa.


Se mikä tuntuu ajan suhteen itsestäänselvyydeltä ei ole itsestään selvää.
    Luonnonlait eivät riipu ajasta; ne eivät tee eroa menneisyydelle ja tulevaisuudelle. Ne ovat tavallaan aina ja koko ajan "nyt". Suhteellisuusteorian mukaan, eikö vaan, menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä todellisia, yhtä lailla olemassa yhtä aikaa.
    Tästä huolimatta me pystymme erottamaan menneisyyden tulevaisuudesta. ”Miksi muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta?” kysyi Stephen Hawking, matemaatikko hänkin. Miksi näinä päivinä sanomalehdet ja uutistoimistot muistelevat vuoden 2015 tapahtumia mutta eivät vuoden 2016 tapahtumia? Miksi kaikki on selvää vuoden 2015 suhteen, mutta vuotta 2016 pitää arvuutella? Heittääkö Jumala noppaa meidän kustannuksellamme?
    Ajalla on suunta ja sitä myös Herakleitos tarkoitti.
    Hawkingin mukaan ajan suunnan voi määritellä ainakin kolmella tavalla.
    Ensinnäkin termodynaaminen aika kertoo missä suunnassa epäjärjestys kasvaa. Elämä on järjestyksenpitoa, joka synnyttää toisaalle epäjärjestystä.
    Toiseksi meillä on psykologinen kokemus ajasta, siitä mikä on mennyttä ja mikä tulevaa, koska muistamme vain menneisyyden. Yleisesti ottaen kaikilla tai melkein kaikilla ihmisillä on suunnilleen samanlainen psykologinen kokemus ajan suunnasta. Ennustajaeukoista en osaa sanoa mitään.
    Kolmanneksi aika määrittyy kosmologisena tapahtumana: maailmankaikkeus laajenee ja vauhtia piisaa, etäisyydet kasvavat, tähtien väliin jää pimeitä hetkiä.


Västäräkki kipitti ruohikossa tapaninpäivänä, koska se ei tuntenut kalenteria eikä jalkoja vielä paleltanut, sillä syksy oli jatkunut pitkään lämpimänä.
    Me jotka tunnemme kalenterin ja osaamme laskea yksi ynnä yksi, kuvittelemme olevamme viisaampia kuin ruohikossa askeltava pikkulintu, joka ei murehtinut tulevaisuutta – eikä arjen koitettua enää muistellut menneisyyttäkään – ja tietysti me olemmekin asioista paremmin perillä kuin västäräkki.
    Epäilemättä me tiedämme mikä ero on eilisellä ja huomisella ja sillä mitä jää niiden väliin.
    Epäilemättä me tiedämme riittävästi osataksemme murehtia huomista. Se johtuu siitäkin, että muistamme mitä Herkaleitos sanoi: et voi astua samaan jokeen kahta kertaa.
    Jos sitä yrittää, saattaa liukastua.
    Silmäilin Marcel Proustin romaania Paikannimet: paikkakunta - eihän sitä muulla tavalla jaksakaan lukea, vaikka Proustin proosa on kirkasta ja ilmaisevaa kuin jääpuikon päässä sateenkaaren värit toistava vesipisara - mutta yhtä kaikki hyvin hienosti Proust kuvaa ajan suunnan, lähtemisen innon ja paluun mahdottomuuden ja tämän tajuamisesta syntyvän alakuloisen murheen.
    ”Ikävä kyllä”, Proust kirjoitti.
    ”Ikävä kyllä noilla maagisilla rautatieasemilla, mistä lähdetään pitkille matkoille, on myös oma tragiikkansa, sillä vaikka tapahtuukin se ihme, että seuduista, jotka ovat olemassa vain ajatuksissamme, tulee asuinpaikkamme, niin juuri tästä samasta syystä emme voikaan enää poistua asemahallista palataksemme tuttuun huoneeseemme, missä olimme vielä hetki sitten. Kaikki toivo saada viettää yönsä omassa vuoteessaan on mennyttä siinä silmänräpäyksessä, kun matkailija on päättänyt astua pahanhajuiseen luolaan, joka edeltää ihmeen täyttymistä, esimerkiksi Saint Lazare -aseman lasikattoiseen holviin...”
    Ajalla niin kuin matkallakin on vain yksi suunta: järjestyksestä epäjärjestykseen, pienestä suureen, olemattoman tyhjästä paljon muistamiseen.


Ja niinhän tapahtui, että tapaninpäivän iltana, iltapäivällä, kohta puolenpäivän jälkeen pakasti ja satoi vähän lunta ja rantakoivikossa jäätyvät ruohonkorret sihisivät vaimeasti västäräkin ohuiden jalkojen avatessa tietä tulevaisuuteen, joka pakeni askel askeleelta hidastuen. Sitten aurinko meni mailleen ja täysi kuu verhosi petoksen kuin kylmä uni.
    Kun näet vedessä kelluvat pitkospuut, et voi tietää nojaavatko ne lujasti pohjaan vai vaipuvatko jalkojesi alla syvyyteen.
    Hypätäkö kelluvalle polulle vai... jähmettyä paikalleen?
    Et tiedä mitä on kohta.
______________________________________________________________

Ivar Ekeland: Ennakoimattoman matematiikka. (La Calcul, l'Imprevu, 1984.) Suom. Klaus ja Heikki Vala. Art House, 1989.
Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa. Paikannimet: Paikkakunta. (A la recherche du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleur. Noms de Pays: Le Pays, 1919.) Suom. Inkeri Tuomikoski. Otava 1982.


8 kommenttia:

  1. Jos västäräkki selviäisi talven yli ja jatkaisi sukuaan, yhä enemmän syntyisi västäräkkejä jotka jäisivät talveksi. Turussa luultavasti västäräkki selviäisi, sillä se toimitettaisiin eläinhoitolaan, tai en tiedä, mutta paljon villieläimiä sinne ainakin viedään, siilejä, oravia, pöllöjä, kanahaukkoja jne..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin on ja ehkä noin pitkän päälle tapahtuu...

      Sekin on mahdollista että västäräkki vilun iskiessä lensi Viroon lämmittelemään ja palaa takaisin heti kun maassa taas ötököitä syötäväksi.

      Poista
  2. Västäräkistä vähäsen...
    Minä myös ajattelin, että jo on vuodenajat sekaisin, kun nuorin poika vaimoineen tulivat näyttämään tapaninpäivän jälkeisenä päivänä sieniretken saalistaan. Korillinen suppilovahveroita oli löytynyt lähimetsästä. Seuraavana päivänä, jolloin meilläkin kylmeni, polkaisin kauppaan ja mitä näin - runebergintorttuja! Niitä piti ostaa kuriositeettina.

    Paljon käytetään aikaa menneisyyden kertaamiseen, ymmärtämiseen ja selittämiseen, mutta eipä siitä yleensä paljon opita.
    Aika on niin outo käsite. Se tuntuu aivan eri asialta omista mielialoista riippuen. Samoin eri ikäiselle aika on eri. Vähän isompana ei pysty enää ymmärtämään, mitä lapsen rajaton aika oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - lapsena aika on pitkä, vanhempana yhä lyhyempi. Joskus muisti palaa sinne kauas - nostalgia on siinä että jotenkin muistaa mitä silloin kauan sitten, jonakin hetkenä, haaveili ja ajatteli tulevaisuudesta.

      Se on nyt - tässä sitä ollaan! Hemmetti!

      Poista
  3. Nykyfysiikka totisesti nyrjäyttää aivot. Jonkun entropian lisääntymisen tai ajan suhteellisuuden voi tavallinen ihminen vielä jotenkin ymmärtää, mutta kvanttifysiikan kanssa tulee seinä vastaan. Sitä ei voi enää ymmärtää tavallisella terveellä järjellä, sillä siinä ei ole mitään tervejärkistä.

    En silti yhtään epäile etteikö kaikki se, mitä kvanttifyysikot meille kertovat, olisi täysin totta. Tällainen tämä maailmankaikkeutemme on, mutta aivomme eivät ole muotoutuneet sitä kaikilta osin hahmottamaan. Se opettaa nöyryyttä.

    Mielenkiintoista on, että me ihmiset kuitenkin kovasti yritämme ymmärtää. Minäkin olen lukenut Hawkingit ja muut. Esko Valtaoja on aika hyvä opas tälle matkalle. Uusi vuosi ja ikään kuin uusi alku. Maailmankaikkeus, ihminen ja elämä - siinä sitä sitten riittääkin myös tälle vuodelle pohdiskeltavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tai hyvä selityksiä kun ei parempia ole - hahhaa, epäilijä sanoisi joka kaikkea epäilee. Jopa tiedemiesten selityksiä. Toisaalta lienee järkevää uskoa jopa suhteellisuusteorian (kvanteista puhumattakaan) totuuteen vaikka ei ymmärtäisikään, sillä jos sen kannan ottaa ettei usko mihinkään mitä ei arkijärjellä ymmärrä, saattaa olla aika "out" kaikesta.

      Niin että ihmeteltävää riittää - olipa kysymys ihan pienestä (kvantit) tai tolkuttoman suuresta (universumi). Huonoina aikoinakin ajatus pääsee lentoon, se on lohduttuvaa (ja ajat eivät faktisesti edes ole niin huonot kuin yhteisen apaptian tilassa vakuutellaan).

      Tämä taitaa mennä otsikon ohi - mutta niinhän kaikki aina menee, elämäkin - mutta kiinnostavaa on tarkkailla jollakin alueella pätevöityneitä ihmisiä (kvanttitutkijaa, kirjailijaa, taloustieteilijää jne) ja huomata että kun he puhuvat oman alueensa ohi, esim. politiikasta, hyvin usein heidän puheensa ei ole sen "tieteellisempää" kuin kenen tahansa mattimeikäläisen, vaikka toimittajat ja mediaväki tuon puheen ihan todesta ottavatkin.

      Joten... lisää pohdiskeltavaa, kerta kaikkiaan! Siinäkin mielessä: Hyvää alkanutta vuotta Pekka!

      Poista
    2. Kiitos, sitä samaa Sinulle, Kyösti. Jatketaan pohdiskelua ja keskustelua. Ollaan vaikka välillä eri mieltä. Toivottavasti jaksat myös jatkaa mainiota blogiasi, jonka soisin yhä useamman löytävän. Luulisi, että tällaiselle sivistyneelle, laaja-alaiselle blogille löytyisi laajempaakin kiinnostusta, kunhan vain ihmiset sen jotenkin löytäisivät blogien valtavasta merestä.

      Olet aivan oikeassa havainnossasi, että pätevät asiantuntijat saattavat oman osaamisalueensa ulkopuolella muuttua ihan tavallisiksi maallikoiksi, usein aika rajoittuneine mielipiteineen.

      Siitä tulee mieleen toinen huomio, jonka olen tehnyt. Kun luen lehdestä artikkelin, joka käsittelee jotakin omaan ammattiosaamiseeni liittyvää aihetta, on siinä ällistyttävän paljon virheitä. Usein sinänsä pieniä, mutta virheitä tai epätäsmällisyyksiä kuitenkin. Johtopäätös lienee, että sama koskee kaikkia artikkeleita, mutta yleensä en vain maallikkona virheitä huomaa?

      Poista
    3. Olen huomannut saman - ja moni muukin tietysti. Se tuntuu oikeastaan pelottavalta, sillä nuo artikkelit saattavat sitten vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, taloudellisiin tai poliittisiin johtopäätöksiin jne.

      Tästä kokemuksesta johtuukin, että vain hyvin yksinkertaisissa päätöstilanteissa - asioissa joihin ei kätkeydy monimutkaisia ja mahdollisesti ristikkäisiä perusteita - mielestäni kannattaa viedä "asia" kansanäänestykseen tai semmoiseen. En usko esimerkiksi että minkään tai missään lehdessä julkaistun "artikkelin" perusteella juuri kukaan osaisi päättää pitäisikö erota eurosta vai päinvastoin tukeutua siihen entistä jykevämmin. Tunteellahan noin isosta asiasta ei pitäisi päätöksiä tehdä.

      Poista