torstai 12. toukokuuta 2016

Älymäki

[ajattelun hikinen urakka]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
"Snellmanilainen" maisema, Suomi?

Tällä viikolla siniristiliput liehuvat kevättuulessa.
    Maanantaina liputettiin Euroopalle, tänään torstaina suomalaisuudelle J.V. Snellmanin syntymäpäivänä. Kirjosieppoja ja satakieliäkin on etelärannikolla kuultu.
    Eurooppa-päivä tuli, oli ja meni. Eurooppa jäi ristiriitoineen ja ongelmineen jonnekin tuonne. Suomalaisuuden päivä on nyt, ja huomennakin se on, mutta kun kuuntelee radiota, kanavaa tai toista, ihmettelee missä maassa tässä eletään – jossakin hemmetin United HärmäMunicipalityssäkö?
    Eurooppa-päivänä ei juuri näkynyt EU:n lippuja salossa, toisin kuin vaikkapa Espanjassa missä jokaisen hotellin ja ravintolan lippurivistössä liehuu myös Euroopan lippu.
    Jos minulla olisi lipputanko vetäisin keväisin 9.5 tankoon EU:n tähtilipun.
    Mutta ei ole.


J.V. Snellman oli myös filosofi eikä vain valtiomies, joten hän oli myös germaanisen ajattelun harrastaja eikä vain suomalaisen. Yle Teemalla Klassinen Suomi - ohjelma muistutti meille, että klassinen musiikki on perimmiltään germaanista. Mielenkiintoinen kontrastina tähän pop-rock-musiikki raikuu pääosin anglona.
    Helatorstaina kiipesin Liperissä Salonnenän Älymäelle. Ei kovin raskasta rinnettä mutta hiki tuli.
    Ajattelin että siellä on tungosta; että mahtuukohan meikäläinen lainkaan Älymäellä älymystön sekaan, mutta ei siellä ketään ollut, vaikka Helsingissä ns. älymystö vaahtoaa suuna päänä asiasta jos toisestakin. Jossakin kaukana kukkui käki syleillessäni yksin älykiveä Älymäellä.
     Järvellä kiljaisi kaksi kuikkaa alkukantaisen soidinlaulun ja havahduin miettimään tätä Suomea, josta ”ajatus” tuntuu kadonneen, hukkuneen, seisahtuneen.
     Ihmiskunnan historiaa on näytelty erilaisilla mäillä. Oli kulttuurin Parnassusta, luonnonjumalien Arkadiaa, uskon ja petoksen Öljymäkeä ja tietysti tämä Salonnenän Älymäki, mistä sivilisaation meteli puuttuu kokonaan.
     Onkohan jonkinmoinen enne, että Suomen parlamentti on istutettu Arkadian mäelle, jolla oleskelijan pitäisi antiikin historian valossa kääntää selkä edistykselle ja tekniikalle ja syleillä aitoa luontoa panteismiin hurahtaen?


No, vakavasti ajatellen olen ryhtynyt ajattelemaan...
    Siis sitä että onko yhteiskunnan johtokerroksessa lainkaan ajatuksia, nimittäin vähänkään filosofisessa mielessä. Osaavatko nämä meidän poliittiset johtajamme filosofoida? Jos eivät osaa tai eivät julkisesti halua - senkin ymmärrän jos eivät – niin onko heidän taustajoukoissaan filosofiaan taipuvaisia? Saavatko he, nämä johtajamme, edes aamupalaveriin taustajoukkojen ”filosofisia ajatuksia” purtavakseen?
    Hiljaiselta kuulostaa, ajatuksien Älymäellä.
    Kun SDP:n tarmokas varapuheenjohtaja Sanna Marin oli jokin aika sitten keskustelemassa telkkarin ajankohtaisohjelmassa, hän aloitti noin 30 kertaa puheenvuoronsa sanomalla: ”Mä näen...”
    En tiedä mitä Marin näki, mutta yhtäkään filosofista ajatusta hän ei 30 lauseessaan ilmaissut.
    Ennen kuin Alexander Stubb ja Carl Haglund siirtyivät EU:n kentältä Suomen paikallispoliitiikkaan, heidän kuuli usein älykkäästi pohtivan Euroopan asioita. Suomessa pohtiminen lienee kiellettyä, julkisesti. Stubb on puheenparressaan surkastunut poliittisen kielen mitättömyyteen, Antti Rinteen ja Juha Sipilän kaveriksi, puoluepoliittisen lauseenvastikkeen pragmaan. Haglund kuulemma heittää rukkaset nurkkaan kokonaan. Ehkä hänelle jää sitten tilaa ajatella.
    Onkohan vika johtajissa vai Suomessa?
    Helpointa olisi syyttää mediaa ja mediailmastoa. Eihän nykyään kukaan halua kuulla poliitikon pohdiskelevan mitään. Pitää tietää vaikka ei tietäisikään; pitää uskoa vaikka ei uskoisikaan; pitää olla ollakseen vaikka ei olisikaan!
    Unto Hämäläisen mainiosta artikkelista Sosialistinen Suomi (Helsingin Sanomien kuukausiliite, 5/2016) huomaa kuinka nopeasti julkisen sanan maailma on muuttunut.
    Hämäläinen kertoo, miten vuonna 1982 Mauno Koivistolta tivattiin jatkuvasti onko hän sosialisti ja jos, niin minkä sortin. Helsingin Sanomien haastattelussa tammikuun kolmantena päivänä tuona vuonna Koivisto kertoi, että häneltä oli viisi kertaa edellisenä päivänä kyselty asiaa. ”Mä olen kertonut aina jotain lisää”, Koivisto sanoi. ”Minusta se on asia, jota ei pidä hätiköiden haaskata.”
    Mutta toimittaja ei antanut periksi vaan kysyi: ”Oletteko sosialisti?”
    Mauno Koivisto vastasi:
    ”Ei tyydytä siihen, että minä vastaan kvalifioidusti, vaan haluttiin, että mä vastaisin yksinkertaisesti, jotta sitä vastausta voitaisiin käyttää. Mä olen omasta mielestäni antanut tähän kysymykseen useitakin hyviä vastauksia, mutta haluttaisiin vaan, että minun pitäisi antaa yksinkertaisen tyhmä vastaus.”
    Tänään, 34 vuotta myöhemmin yksikään poliitikoistamme ei uskalla fundeerata median edustajien läsnäollessa. Johtuuko se filosofisen ajattelukyvyn puutteesta vai siitä, että medialla on niin suuri valta hyväksikäyttää (poliitikon urakehityksen haitaksi) politiikon epätäydellisiä puolia? Poliitikko ei saa olla epätietoinen ”oikeasta” suunnasta. Erehtyminen on kiellettyä, siitä rangaistaan julkisella jalkapuulla.
    Nykyaika ei rakasta pohtimista vaan yksinkertaisia totuuksia. Tosin tasavallan presidentti Niinistö puhuu joskus kiemuraisesti, kuin ajattelija, mutta minä en erota äänestä filosofia vaan monipolvisiin virkkeisiin piiloutuvan juristin. Riittävän monimutkainen virke on aina "oikeassa".


Älymäelle pitäisi jaksaa kiivetä.
    Vuonna 1988 Stephen Hawking pohti kirjassaan Ajan lyhyt historia sitä kuinka filosofit ovat tippuneet luonnontieteiden kehityksen vauhdista, ja kuinka he eivät enää pysty kysymään ”miksi” kysymyksiä vaan keskittyvät Wittgensteinin jalanjäljillä pelkästään analysoimaan kieltä ja lauseita.
    Hawkingin mukaan suuren kysymyksen - ”miksi” - esittäminen ja siihen vastaaminen on jäänyt luonnontieteilijöiden tehtäväksi. Ei riitä että maailma kuvataan, kerrotaan millainen se on vaan pitää kertoa myös se, että miksi se on sellainen kuin on.
    Kun nyt kevätkesässä ajatus poukkoilee kuin kirjosieppo puutarhassa, esitän rohkean väitteen:
    Poliitikoille on käynyt samoin kuin filosofeille; hekään eivät enää yritä kysyä että ”miksi”; hekin analysoivat "kieltä", joskin heille se tarkoittaa poliittisen liturgian kielioppia; he yrittävät pärjätä pelkästään lauseiden ja virkkeiden rakenteilla, ei sillä mitä lauseet ja virkkeet merkitsevät ja kertovat. Tämä liturgia näyttää kuvastavan todellisuutta, mutta tekee sen vain viittauksenomaisesti, sillä miten muuten olisi mahdollista, että eilinen oppositiomies (tai nainen) samoilla lauseilla, miinusmerkki eteen pantuna, on hallituksessa aivan päinvastaista mieltä. Kun poliitikko pääsee oppositiosta hallitukseen tai joutuu hallituksesta oppositioon, hänen käyttämiensä lauseiden merkitys muuttuu, vaikka todellisuus, jota lauseet kuvastavat, ei ole muuttunut miksikään.
    Matti Apunen kirjoitti Hesarissa, että kokoomuksen ongelmana on päämäärän puuttuminen. "Bernsteinilaiselle" Koivistolle riitti, että ollaan liikkeessä (vaikkapa kohti liberaalia sosialismia), mutta jos ei tiedä mihin suuntaan pyritään, liikekin näyttää pelkältä hyrrän pyörittämiseltä.
    Päämäärättömyys tietysti yhdistää kaikkia moderneja puolueita, ja kun päämäärä puuttuu, takerrutaan kieleen.


Platon ennusti Valtiossaan, että joko filosofien on ryhdyttävä kuninkaiksi tai sitten kuninkaiden ja hallitsijoiden on ryhdyttävä filosofeiksi, koska muuten ihmissuvun hukka perii.
    Liperin Salonnenän Älymäellä oli helatorstaina hiljaista, sivilisaatio nukkui hyvinvoivaa päiväuntaan.
    Järveltä kantautui kuikan primitiivinen huuto ja härkälinnun porsasmainen rääkäisy.



37 kommenttia:

  1. Minulla on ystävä, joka on ilmeisesti yrittänyt saada härkälinnun rääkäisyä puhelimella äänitetyksi, mutta ei ehkä ole onnistunut vaikka lintu/linnut ovat aivan rannassa. Se käsityksen sain että ne mölyävät niin hirveästi että eivät edes huomaa jos pusikossa on joku puhelimen tai kameran kans.

    Minun puheessani 9.5. on Voiton päivä, V-day, jolloin venäläiset menivät sinne kaupungintalolle tai jonnekin siellä päin. Joku väitti että se kuva venäläisestä hiipimässä punaisen lipun kanssa pitkin kattoa on väärennetty. Vuosi oli 1945. Minua ei ollut vielä olemassa, vasta elokuussa synnyin.

    Kaverilta tuli Pietarista hyvin pitkä vuodatus siitä, että nyt siis Suurn Isänmaallisen sodan voitettuamme voimme ruveta miettimään mitä eurooppalaisuus merkitse.

    Tänään Snellman. En tiedä yhtään juttua Snellmannista. Mitä se teki paitsi sai nimensä johonkin suomalaiseen seteliin? Ja sekin vissiin menetettiin kun euro tuli?

    Meillä on kummallisia juhlia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli myös mieleen yrittää nauhoittaa härkälintujen rääkäisyjä mutta jäi yrittämättä.

      Eikös siinä venäläisten kuvassa väärennöstä ollut se, että lipunkantajalla oli ranteessa tapetuilta saksalaisilta varastettuja kelloja ja ne retusoitiin pois virallisesta kuvasta? Ivo Jiman lippujuttahan on myös epäilty väärennökseksi - eikä siitä ole taas selvityskin menossa?

      Kukapa Snellmania olisi lukenut mutta lienee todella merkittävä Hegelin tutkija.

      Poista
    2. Voi Ripsa, oikosulku sinulla nyt.
      Olihan se Snellman tätä suomenkielen tasa-arvoa edistämässä Parolan nummella, siellä he muistaakseni tapasivat, kun pääsi Keisaria tapaamaan. Aleksanteri II otti tähän asiaan positiivisen kannan kun katsoi tuon kannan edistävän suomalaisten irtaantumista ruotsalaisista siteistänsä. Lopusta on tehty historiaa :D Snellman oli myös kiistanalainen talousmies ja paljon muuta.
      Hän oli myös hyvä matkakirjailija, pidin ainakin jostain lukemastani.
      hh (= Hannu)

      Poista
    3. Ps. Meillä on ollut pieni mökki Sulkavalla 50-luvulta alkaen. Siellä härkälintu on uusi tulokas, ääni on kuulunut ehkö kymmenkunta vuotta. Nimikin oli siihen sakka minulle tuntematon. hh

      Poista
    4. No, oli tämä minullekin eka bongaus, äänineen.

      Poista
    5. Kyösti: muistelen lukeneeni Saksan valtiopäivätalon katon venäläisen sotilaan kuvasta semmoisen selityksen, että ei olisi voinut olla siellä jonain tiettynä aikana, eli 9.5. ja yritin etsiä tietoa netistä mutta en löytänyt. Ivo Jiman pitäisi olla väärennös sillä perusteella, että noin monen miehen asento on auttamatta väärin, siis lippua ei tuolla tavoin saada pystyyn. En tiedä. Oletkos nähnyt sen leffan nimeltä F for Fake eli V niin kuin Väärennös, ohjaajaa en muista, mutta leffa oli hyvä.

      Hannu, joo, tiedän mitä Snellman on tehnyt ja oli yksi niistä fennomaaneista. En ole lukenut sitä koottujen kirjasarjaa, muistan kyllä että isäni vaahtosi Snellmanista ja Hegelistä. Isä oli historianope, joten kyllä se on tainnut tietää, mutta olin liian pieni käsittämään. Hegel mainitaan Marxin edeltäjänä ja käsittääkseni siitäkin vielä tapellaan.

      Olin oikein vihainen siitä, kun mainittiin Snellmanin tienneen viljakadosta Suomessa eikä hän sitten kuitenkaan reagoinut, vaikka olisi voinut. Ei välittänyt kärsivästä kansasta?

      Matkakirjoja olen kyllä penskana lukenutkin. Ei se turha mies ollut, mutta en tykännyt suhtautumisesta nälänhätään. Saa nähdä kuka ottaa ja kääntää kivet ja katsoo olisiko Snellman *oikeasti* voinut tehdä jotain.

      Taisin esittää asian niin että sinä reagoisit!

      Poista
    6. Hannu ja lisäksi tässä kaupungissa usein mietin, miksi tästä maasta piti tehdä kaksi-kielinen ja kun koulussa opittu on aivan eri kieli kuin se, mitä kuulee kaupungilla.

      Sitä olen kyllä ihan vakavasti miettinyt, että olivatko fennomaanit sinisilmäisiä idealisteja vai käytännöllisiä ihmisiä yrittämässä saada kansakuntaa valtioksi, vai sitten mitä. Venäjän tsaarilla oli oma virkamiehistönsä, joka sitä suomen kielen asiaakin mietti. Siellä oli varmasti myös niitä, jotka olivat ihan jo alkuunsa sitä mieltä että Suomi vain yhdeksi provinssiksi ja sillä selvä.

      Isä sanoi siitä niin, että tsaarit säikähtivät puolalaisten rettelöintihalua ja tahtoivat sitten, että tämä ingermansland on olemassa Ruotsia vasten. Puolaa sitten kuritettiin.

      Poista
    7. Ripsa, lyhyesti (saunaa pitää lämmittää etc), fennomaanisen liikkeen synty liittyy aikansa eurooppalaiseen kansallisromantiikkaan vaikka pohjana vaikutti tietysti Valistusaika kaikkine seuraamuksineen.
      Ja juu, kaikkiin liikkeisiin ynnä uskotoihin ja niiden lahkoihin liittyy, voi sanoa sääntömääräisesti, sinisilmäisyys suurina annoksina, aina nuoruus, usein myös typeryys ja maaninen tahto valtaan.
      Silti, näistä yleistyksistä huolimatta, Suomen autonominen suuriruhtinaskunta oli hämmästyttävä onnistumistarina joka, usko tai älä, osaltansa perustui viinan voimaan. Olen Historian laitoksella asiaa kerran oppilastyönä selvittänyt ;D
      Nyt saunaan. hh

      Poista
    8. Väärennös on Orson Wellesin filmi, niitä parempia Wellesin kummallisella uralla. Lonkalta sanoisin että siinä käsitellään myös Clifforf Irvingin Hughes elämäkertaa - joka oli väärennös!

      Poista
    9. Hannu, just niin. Sinisilmäisyys ja idealismi. En minä anna niille anteeksi että niin paljon kuoli nälänhädän vuoksi. Koko fennomaani-porukka sietäisi kierittää tervassa ja höyhenissä... Ehkä joku tekikin sen?

      On se nyt kumma kun viinan voimalla lopulta hankitaan autonomiakin...

      Kyösti: meinasin sanoa että Orson Welles, mutta en ollut ihan varma. Leffassa on herkullinen kohtaus siitä kun Picasso miettii että kuinka paljon hänen töitään hän on onnistunut väärentämään. Siis omia töitään. Kai se oli muuttanut työskentelytapaa ja ihmiset ihmettelivät ja tulivat Picassolta itteltään kysymään. Se vahvisti että hänen ne olivat.

      Vilungilta se kyllä vaikutti!

      Poista
    10. Täytyy vielä täsmentää tätä Welles/Irving suhdetta, koska heittelin muistista vähän vain tuonne-päin.

      Siispä, amerikkalainen Clifford Irving oli kirjoittanut elämäkerran taideväärentäjä Elmer de Horystä.

      Welles käytti tätä sitten elokuvansa pohjana.

      Myöhemmin Irving itse, ironista kylläkin, ryhtyi väärentäjäksi ja kirjoitti keksityn Howard Hughes elämäkerran - josta tempusta sai vankeutta.

      Poista
    11. Kiitos Kyösti. Olen laiska kuin mikäkin. Kyllä minun olisi itseni pitänyt tuo muistaa. Mutta siitä on jo yli 30 vuotta kun olen kulkenut ympäri maakuntaa 16 mm projektori mukana näyttämässä elokuvakerholeffoja. Tuota ei tainnut kyllä olla ohjelmassa.

      Poista
  2. Minullakin juolahti tuo lippuasia mieleen, kun olin pienellä matkalla Puolassa. Sielläkin oli joka paikassa EU:n lippuja. Häpeilläänkö meillä kuulua EU:hun vai eikö asia ole vain tullut mieleen vai johtuuko tämä ehkä muutoinkin kankean juhlavasta suhtautumisesta liputukseen?
    Nykyään on niin paljon liputuspäiviä, lippu on tangossa harva se päivä, mutta kuitenkin ollaan hurjan tarkkoja siitä, että se on välillä sääntöjen mukaisesti poissa. Lipputussäännöstöä voisi mielestäni keveyttää ja jättää tilaa persoonallisille ratkaisuille lipun käytössä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus synkempinä hetkinä ajattelen ettei suomalaisten kummallista käyttäytymistä selitä mikään muu kuin suomalaisuus. Valoisina hetkinä sitten voi tyytyväisenä todeta: ollaanpa me sitten erikoislaatuisen persoonallisia kun ei anneta periksi hetken hömpötyksille.

      Poista
    2. Marjatta, Kyösti: Luulen että meillä ollaan lippuasiassa vähän liiankin jäykkiä.

      Jos sitä aattelee niin 9.5. vois liehuttaa Suomen, EU:n ja Neuvostoliiton lippua. Sitten ei porukat voisivat mielensä mukaan juhlia sitä joka tuntuu läheisimmältä.

      Eihän me Suomessakaan enää mitenkään olla yhdestä puusta. Mutta jo etukäteen on semmoinen fiilis että Rajat kiinni-porukka on yrmeää ja vastustaa. Aikuiset ihmiset rupeavat murrosikäisiksi...

      Poista
    3. No mutta, sen kun liputatte! Ei teitä kukaan Suomessa siitä sentään vankilaan pistä, vielä vapaassa maassa. hh

      Poista
    4. Niin että vapaassa maassa saa... vaikka liputaa EU:n puolesta?

      Se lienee totta, mutta se että suomalaiset eivät liputa, kertoo jotakin, suomalaisesta asenteesta.

      Niin kuin sanoin, liputtaisin Euroopan tähtilipulla jos minulla olisi lipputanko ja lippu, mutta kun ei ole, hemmetti!

      Poista
    5. Kyösti, juu, omakin asenteeni on epäluuloinen. Olemme periferiassa, aina, maantieteen vuoksi jo, ja mietin sitä, että minne juoksee meidän parhaimmistomme jos EU:n valta vielä kasvaa. Sen vallan kasvaessa tuntuu kuitenkin siltä, että EU ei koskaan saa aikaiseksi selkeitä päätöksiä vaan jää aina lillumaan paikalleen kompromissin kompromissia etsiessään. Niitä, joita kyllä joudutaan meillä , pieni maa kun olemme, peettisesti noudattamaan. Eikä EU kaiketi meistä silti huolta kanna, tai muista, itse se on tehtävä.

      Mitä meillä on? Ymmärtääkseni mahdollisuus koulutuksen korkeaan tasoon vaan juuri nyt kysyn, että kuinka kauan? Onko muuta? Epäilen. Jos tässä epäonnistutaan niin kuka tänne oikeasti haluaa jäädä kun lihavat ja mielekkäät työt löytyvät keskuksista?

      EU:n arvopohja (onko se yhteinen?) on teoriassa hieno mutta kestääkö se tulevat vaikeudet, jyräävän kapitalismin ja sen myötä talousromahdukset, ilmaston rajun muutoksen ja sen mukanaan tuomat kansainvaellukset? EU saattaa kaatua johonkin näistä.

      En tiedä mikä olisi parasta mutta olisin hissukseen täällä missä meidän on kuitenkin oltava ja koettaisin säilyttää päätösvaltaa omissa, tyhmissä käsissämme, kaiken varalta. Siitä voisi pienikin ponnistaa, toivon!

      Olen silti kovasti huolissani. hh

      Poista
    6. Kyösti, Hannu, Marjatta: minullakaan ei ole sitä hemmetin lipputankoa eikä lippua! Olisi oma paikka, mutta vain kesäisin.

      Mutta kai meistä kaikki ovat huolissaan. Me ollaan eletty sen verran pitkään että ollaan nähty jo kaikenlaista. Olisi se EU ollut kyllä kaunis ajatus.

      Isä kun puhui historiasta, sanoi just niin kuin Hannu, että autonomian aika oli ratkaiseva. Ja kyllähän silloin suomi sai tämän asemansa. Meillä on se hauska äkkiväärä juttu tuossa, että ollaan eletty aika kauan ennen sitten länsimaisen kulttuurin (siis kirkon?) vaikutuspiirissä.

      Muistaakseni Klinge sanoi samaa tuosta autonomian ajasta ja todennäköisesti se siis pitää paikkansa, historian lehtori isäni ja Klinge kun niin sanovat ja kaiken lisäksi Hannu.

      Eivät suomalaiset erityisemmin tyhmiä ole, mutta osa porukkaa on varmaan aina tyhmempää kuin muut...

      Poista
    7. Tyhmyydellä, Ripsa, tarkoitan lähinnä sitä, että tavallinen kansalainen mutta myös johtaja on niin kiinni oman hommansa, virkansa hoitamisessa ja sitten perheessänsä, että yleisemmän tiedon hankkimiseen ei jää aikaa eikä voimia. Puhumattakaan siitä mikä oli Kyöstin postauksen ydinkysymys: kenellä on aikaa asioiden kunnolliseen funtsimiseen, filosofointiin? Kärjistäen, valinta on tehtävä telkkarin ja ajattelun välillä.

      Niin että kyllä me tyhmiä olemme, ei auta! hh

      Poista
    8. Ehdottomasti ollaan kaikki tyhmiä aina välillä! Mutta ajattelu on tärkeää. Siihen pitää paneutua koko ajan, muuten tipahtaa vielä pahemmin.

      Poista
  3. Joo, EU "oli" kaunis ajatus - ja "on" tietysti yhä. Mutta kenelle se tänään kelpaa ja jos/kun ei, niin mitä sitten tapahtuu, sen aika näyttää, niin kuin sanotaan, ja näyttää niille jotka ovat näkemässä.

    Muutama viikko sitten lainasin erästä tutkijaa joka on vakaasti sitä mieltä, että sotien synnyttämä pakko isompiin hallinnollisiin rakenteisiin on pelastunut kansoja. Nyt kun rauhaa on Euroopassa piisannut jo muutaman sukupolven, niin entäpä jos yhteisten rakenteiden purkaminen palauttaa myös "sodan" tavaksi ratkaista ongelmia?

    Alkaako purkaminen Englannin Brexitillä?

    Kun pari vuotta sitten ajelin Tanskan kautta Saksaan, sitten Ranskaan ja Belgiaan, suurin ahaa-elämys tällä hetkellä "rajattomassa" Euroopassa oli nähdä kuinka satojen rekka-autojen karavaanit liikkuivat moottoriteillä, tuoden ja vieden tavaroita paikasta toiseen, meille tänne Pohjan perukoillekin. Yhteinen todellisuus näyttäytyi todella fyysisenä, todella liikkeessä olevana.

    Ehkä tomaatit ja banaanit ynnä muu hyvä marketin vihannesosastolla on nykynuorille itsestään selvyys, mutta 50-luvulla talviaikaan niistä ei meikäläiset osanneet edes uneksia, saati sitten mennä kauppaan ostamaan niitä.

    Toissapäivänä söin espanjalaisia mansikoita ja italialaista uutta perunaa enkä menisi sanomaan että Suomessa kesällä kasvatetut olisivat yhtään parempia, mutta pointti on siinä että syödessäni tuommoista ulkomailta tuotua näen mielessäni aina nuo uurastavat rekkakulkueet - tuomassa hyvää, viemässä hyvää... jotakin jonnekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on tontin kulmalla pikkuruinen puutarha sellaiseen tottunutta vaimoani varten. Sen hoito alkaa nykyisin käydä hänen voimillensa, on rajoitettava, olemme molemmat sota-aikana synrtyneitä mutta yhdestä emme luovu, mansikoista.Lienee niin että parhaat lajikkeet eivät kestä kuljetust ja säilytystä. Jotenkin tuntuu että tällä asiaintilalla on laajempaakin merkitystä. Onko rekkatavara liian usein perille päästyään kakkosluokkaa, samasta syystä? Olen kuitenkin huono todistaja, ei meille kelpaa Turun sinappikaan. Itse se on tehtävä.

      Rekat, lautat, junat, mitä niitä on, tuovat meille sen sodankin, vai joko se on täällä? Tuntuu siltä että nämä pitkäikäiset kulttuurit, me ja he, joita nyt pyritään sopeuttamaan toisiinsa täällä Euroopassa, eivät sopeuttamiseen sisimmässään taivu. Yksi kääntää poskeansa, toisella on raja jonka yli ei ole sallittua mennä.

      Vuoden 60 paikkeilla luin Fairfield Osbornin kirjan "Ryöstetty planeettamme" ja olen siitä pitäen, pikku hiljaa taipunut ajattelemaan saman tapaisesti kuin Pentti Linkola on usein esittänyt. Siis että pysykööt kansat paikoillansa ja eläkööt sillä mitä maa työn jäljiltä antaa. Tiedän kyllä että yhtälö on hankala. Ei taida onnistua mutta jos ei niin jäljelle jää se kauhein, anarkia.

      Nyt käy kutsu syömään. hh

      Poista
    2. Hankalia yhteiskunnallisen kehityksen yhtälöt ovat, se lienee ilmiselvää.

      Mainitsemani historiatutkija toi kirjassaan esille sen että kaikista atomipommeista ja laserkivääreistä huolimatta yksilön todennäköisyys joutua väkivaltaisent teos kohteeksi on nykyään huomattavasti pienempi kuin oli kivikaudella jne.

      Linkolan haaveilema maailma on julma - hetkittäin ja usein, luulen vaikka en tietenkään tiedä.

      Poista
    3. Minulla on Linkolan harvoihin vähennettyjen ihmisten maailmasta sellainen kuva, että taannutaan ehkä neoliittiseen vaiheeseen. Metsästäjä-keräily -kulttuuri on tainnut olla ihmisille se pisin vaihe ja kyllä siihen taantumisessa on puolensa.

      Margaret Atwood kuvasi katastrofin jälkeistä maailmaa teollistuneen maailman raunioilla trilogiassaan Maddaddam. Siis Mad Adam, jonkinmoinen uuden maailman uneksijan luomus siitä, mitä sitten tapahtuu. Tulee siis uusi ihmisrotu ja kaikkea sellaista.

      Se on dystopia ja utopia, niin kai on että kun on ihmisestä kysymys, niin kumpiakin tulee olemaan. Kulttuurin laita taitaa olla vähän kehnosti. Ja ihmiset eivät opi olemaan tappamati toisiaan.

      Sitten on tietysti mahdollista että ihminen lajina loppuu.

      Poista
    4. Kylläpä täällä on keskusteltu, heti kun olen itse ollut hetken poissa.

      Linkolani lukeneena muistelen, että hän jopa joskus kirjoitti ihannemaailmastaan. Se oli maaseudun idylli, muistuttaen ehkä jotain 1930-luvun elämää Suomessa. Linkolahan on itse syntynyt 30-luvulla, ja eikös meillä kaikilla ole jonkinlainen kaipuu lapsuutemme maailmaan?

      Linkolasta on sanottu, että hän on parempi hälytyskellojen soittajana kuin ratkaisuehdotusten keksijänä. Huomio on osuva. Arvostan suuresti hänen kirkasta ajatteluaan, usein vanhatestamentillisen ankaraa, vaikken niitä toimenpidesuosituksia osaakaan hyväksyä.

      Linkolan ajatukset on helppo tuomita, mutta vaikea niitä on tiukasti argumentoiden vääriksikään osoittaa (ainakaan minä en osaa). Uskon, kuten monet muutkin, että ihmiskunta on hyvin suurten haasteiden edessä.

      Poista
  4. Sanoisinpa, Ian Morrisin teosta 'War! What Is it Good For?' lainaten, että kyllähän ihmiset ovat oppineet olemaan tappamatta toisiaan, mutta eivät minään yksilön valaistumisena vaan sen takia että on syntynyt erilaisia, ja aina laajempia hallintorakenteita (kuten valtio), jotka ovat säännöillään ja ”arvoillaan” estäneet tappamisen konfliktien ratkaisijana. EU on tästä hyvä esimerkki ja tietysti YK.

    Tiedemiesten arvion mukaan kivikauden aikaan yksilöllä oli kymmeniä kertoja todennäköisempää joutua väkivallan kohteeksi kuin nykyajan ihmisellä.

    Tässä mielessä, en usko että Linkolan maailma antaa ”hyväksyttävää” paluureittiä ihmiselle – se saattaisi antaa paluureitin ”luonnolle”, mutta tämänkin kirjoitan lainausmerkkeihin, koska luonto meidän ymmärtämässä mielessä on sivilisaatio-olennon tulkinta ympäröivästä, eikä aidosti luonnon arvio omasta olemuksestaan.

    Ei Linkolan maailmassa lueta romaaneja, kuunnella radiosta poppia, käydä sinfoniakonserteissa, mennä terveyskeskukseen hoidattamaan vaivojaan eikä varsinkaan viedä lapsia subjektiivisesti etuoikettuun päivähoitoon – puhumattakaan että blogeja väännettäisiin ja niissä keskusteltaisiin.

    Itse havahduin Linkolan ajatusmaailman ideaan (sen kaikkiin puoliin, myös niihin arveluttaviin) kirjoittaessani arvostelun hänen teoksestaan Toisinajattelijan päiväkirjasta Demariin vuonna 1979. Luulen että aika harva ihminen oli silloinkaan itse lukenut Linkolan tekstejä; hänestä tietysti kaikki luonnosta kiinnostuneet olivat kuulleet.

    Melko pian tuon arvosteluni jälkeen satuin hissiin Jorma Orjaharjun kanssa. Kun Demarin Risto Hannula esitteli meidät, Ojaharju sanoi: ”Juttusi Linkolasta avasi sillmäni. Enhän mä tiennyt että se noin ajattelee.”

    Linkolan maailmassa, hänen omassa utopiassaan, niin hän itse kirjoitti, ”tajutaan, että ihmislajin kohtalokkaimmat, destruktiivisimmat ominaisuudet ovat toisaalta tekninen osaaminen, toisaalta sosiaalisuus ja solidaarisuus.” Tuossa haavemaailmassa (mikä ei kuulosta lainkaan idylliltä) ”tiimityö rangaistaan kuolemalla... siinä tunnustetaan että maailma on kova ja kylmä, että todellinen vaara elämän jatkumiselle piilee pehmeydessä ja hyvinvoinnissa.”

    Linkolan teoksen viimeinen virke kuuluu näin:

    ”Joka tapauksessa ihmiskunnan tulevaisuuden johtotähtiä ovat Andreas Baader ja Ulrike Meinhof, ei Jeesus Nasaretilainen eikä Albert Schwaitzer.”

    Mutta sittenkään, niin Pekka sanoo, kukaan ei kai tieteellisesti voi todistaa etteikö Linkolan johdonmukainen ajatusmalli olisi (radikaali) vaihtoehto luonnon ja ihmiskunnan vähittäiselle umpikujalle. Mutta, jälleen mutta, historia, se mitä on tapahtunut, todistaa että paluu menneisyyteen suurella todennäköisyydellä tarkoittaisi paluuta väkivaltaan, pelkoon, epätasa-arvoon, tietämättömyyteen jne.

    VastaaPoista
  5. Voin hyvin pitkälle allekirjoittaa sen, mitä Kyösti tuossa kirjoittaa. En minäkään jaksa enkä osaa enkä halua uskoa, että Linkolan ratkaisumalli olisi mikään ratkaisu. Miksi meidän pitäisi hylätä kaikki se hyvä, minkä ihminen on saanut aikaan (sen huonon ohessa)?

    Mutta, kuten jo kirjoitin, tilanneanalyysin tekijänä Linkola on hyytävän vakuuttava. Olisi mukavaa, jos joku osoittaisi järkevästi argumentoiden, ettei maapallon ja biosfäärin tilanne ole ollenkaan niin paha kuin Linkola kirjoittaa, mutta sellaista en ole onnistunut missään näkemään. Ja jos tilanneanalyysin hyväksyy, edes suurelta osin, vaikuttaa tilanne suorastaan pelottavalta.

    En usko, että Linkolan ihannemaailma on tuollainen kuin Kyösti siteeraa. Tuo on vain Linkolan ratkaisuesitys ihmiskunnan ongelmiin, tapa selvitä hengissä. Me emme sitä ratkaisua hyväksy, jolloin jäljelle jää kysymys: mikä sitten on meidän ratkaisumme?

    Onko oikeassa ehkä Esko Valtaoja, joka uskoo ihmiskunnan ratkaisevan kaikki ongelmansa? Miten, emme vielä tiedä, mutta Valtaoja luottaa ihmisen loputtomaan tekniseen kekseliäisyyteen. Ympärilleen katsoessaan ja maailman tilaa arvioidessaan mieli ei kuitenkaan optimismia tursua.

    VastaaPoista
  6. Niinpä - onkohan ihminen yhtään viisaampi kuin ihminen? Ja jos on, missä kohden se menee, se viisauden ja typeryyden raja? Yksilön vain ryhmien, taviksen vai eliitin, pohjoisessa asuvien vai etelässä? Tarkoitan että yhteiskuntaelämässä paikallisesti ja globaalisti löytyy lukemattomia ristiriitoja ja "omia etuja" ajettavaksi ja puolustettavaksi.

    Ajatellaanpa tuota Engannin Brexit-äänestystä. Voi käydä niin että Uk eroaa EU:sta esimerkiksi 10 äänen enemmistöllä. Toteutuuko tässä silloin demokratia, päättämisen viisaus - vai onko kysymys enemmistön tyranniasta melkein yhtä suurta enemmistöä kohtaan jonka on alistuttava 10 äänen enemmistöllä tehtyy tyhmyyteen? (Tai viisauteen jos on sitä mieltä että...)

    Jos nykyinen maailma on itsensä tuhoava (kasvun takia, kaikkia asioita koskien), niin tietysti voisi tehdä harkitun, gloobalin suunnitelman ja totutuksen paluusta vaikkapa vuoteen 1905, jolloin Euroopassa juhlittiin ja voitiin hyvin, jossakin päin.

    Mutta entäpä jos paluuretken aikana, tulevat huono-osaiset ryhtyvät taas kapinaan, perustava ammattiliittoja, vaativat lyhyempiä työaikoja, terveyspalveluja ja demokraattista päätöksentekoa - silloinhan taas aletaan kulkea kasvun suuntaan ja jonakin päivänä...

    VastaaPoista
  7. Mitäpä tuohon lisäämään?

    Ehkä sen että nyt tuntuu läntisessä maailmassamme vallitsevan eräänlainen hyvyysuskonto joka ei laske juuri mitään kylmien faktojen varaan. Ikäviä asioita ei siedetä vaan asioihin pitää puuttua, mieluummin heti. Vaaditaan päätöksiä pelkkien tunteiden pohjalta ja se on organisaatioiden hallinnossa pitkän päälle tuhoisaa.

    Lapsilleni olen sanonut, että edessä on epävarma tulevaisuus eikä hyvältä näytä mutta kun on elämää on aina myös toivoakin. Jotain semmoista, että järjestys, huonokin, on parempi kuin kaaos. Huolehtikaa itse omista asioistanne ja ottakaa järkevältä tuntuvasti kantaa omaan ympäristöönne ja maan asioihin. Kun pitää silmät auki, sen täytyy riittää.

    No niin, viikko sitten kävimme mökillä ja sielläpä oli ketun pesä talon alla. Pelottomia, horjuvin askelin töytäileviä, kesken kaiken yhteen mykkyrään nukahtavia pentuja oli kiva katsella. Emokin vilahti jossakin. hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa on paljon perää. Itse asiassa ei siedetä sitä että maailma (elämä, ihminen) on epätäydellinen ja sattumanvarainen. Illuusio täydellisestä maailmasta johtaa älyttömiin vaatimuksiin.

      Poista
  8. Linkolan johtopäätökset ovat kiistattoman ravistelevia. Niin ravistelevia, että suurin osa ihmisistä ei niiden vaatimaa älyllistä ja moraalista haastetta halua, osaa tai uskalla edes kohdata. Paluu menneisyyteen ei tunnu oikealta, kuten Kyösti aivan oikein perustelee, mutta mitä sen tilalle, jos olemme tuhon tiellä?

    Vaan niinhän se on, kuten nimimerkki "hh" myös pohtii: emme tiedä tässäkään asiassa lopullista totuutta, joten mitäpä tavallinen ihminen oikein muuta voi kuin hoitaa oman osuutensa kunnialla ja elää elämäänsä.

    Tästä voi palata Kyöstin alkuperäiseen pohdintaan. Onko edes yhteiskunnan johtokerroksissa riittävästi kykyä ja halua pohtia asioita filosofisesti, sivistyksellisesti ja älyllisesti? Katsotaanko riittävän kauas, vai tyydytäänkö vain löysään "ajan hengessä" olemiseen? Näyttääkö edes älymystö esimerkkiä? Maailma on niin monimutkainen ja -muotoinen paikka, että ajan suuriin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia. Tarvittaisiin ajattelua ja keskustelua, mutta mitäs kun seuraava kvartaali ja seuraavat vaalit painavat päälle.

    Mielenkiintoinen on myös kysymys Englannin EU-äänestyksestä. Toimiiko demokratia, kun jompi kumpi kanta voittaa niukasti? Onko kansa taas ollut viisas ja oikeassa? Onko kansanäänestys todellakin oikea tapa ratkaista Euroopan suunta?

    VastaaPoista
  9. Pekka,

    on kai olemassa pienen pieni mahdollisuus, että ihmiskunta ottaa ja järkiintyy ja ehtii kääntää kurssia ennen kuin kaikki menee pieleen, lähimpänä kai ilmasto.

    Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjan olin ostamassa ylioppilaslahjaksi kummilapselle. Ehdin istua "lapsen" kanssa pari iltaa keskustellen. Hän oli hyvin älykäs ihminen, veitsenterävä, harvinainen 18-vuotiaaksi. Sitten seuraavaksi kuulin hänestä lomalla mielisairaalasta, psykoosi ryösti hänen päänsä tai sydämensä. En ehtinyt kuin puhua hänen kanssaan uudestaan ja tajuta että hänen kanssaan on puhuttava jok'ikinen päivä. Lomalla sairaalasta hän käveli junan alle. Psykoosi on raateleva tauti. Aina välillä mietin häntä ja ihmettelen että oliko se tauti. Ehkä se olikin hän, siis oikea hän, psykoottisena, kykenemättömänä nukkumaan, puhumassa 3 tuntia yhteen menoon asioita, jotka kertoivat monenkertaisista tuhon maisemista.

    Nyt ajattelen että ehkä oli hyvä että kuoli pois. En tiedä kuinka pahasti hän olisi tässä ihmisten maailmassa vielä vammautunut.

    Kyösti, kun mainitset Hannulan Riston, niin pitää sanoa että hän oli ystäväni. Yksi monista silloin 1960-luvulla, mutta hieno ihminen monella tavalla. Ojaharju oli kotoisin tästä valkoisesta kaupungista jossa asun, mutta en tullut häntä tuntemaan. Hän taisi kaivata takaisin Helsinkiin.

    Pekka, hh:ta kutsun Hannuksi ja olen tottunut hänen puheenvuoroihinsa vuosien myötä, vaikken ole livenä tavannutkaan, sympaattinen olio Suomen etelästä. Tämä blogi ja kommentoijat on kiva paikka, avoin ajatuksille. Onneksi blogimaailma on.

    Vaikka on vaikeaa, siis olla maailmassa (tärisemässä sen kyljessä, kukas suomalainen runoilija niin sanoi? Mahtoiko olla Hannu Helin vai ehkä Jyrki Pellinen?), niin olen ajatellut, että koska lapsia on täällä korttelintäysi, suurin osa maahanmuuttajia, niin yritän vielä katsoa voinko olla avuksi. Korttelin tilanne on jännittynyt. Tänään ajattelin taas, tuolla filosofoinnin keskuspaikassa, pesutuvassa, että on helppo sanoa että roskaväki liimasi hakaristi-ilmoituksen rappukäytävän ikkunaan.

    Miten jostakin porukasta tulee jotain, jota voi kutsua valkoiseksi roskaväeksi? Ei kai syntymässään kukaan ole sitä? Mutta on ollut pitkä päivä, pitää vielä lukea miettiäkseen. Pitää yrittää muistaa merkitä muistiin pesulapäiviä ja lyhyitä tapaamisia, lauseenpuolikkaita. Toivoisin että ihmiset eivät pelkäisi niin paljon. Ja ettei minunkaan tarvitsisi olla koko ajan hereillä ja valppaana.

    Kun puhun minä-muodossa, yritän puhua niin kuin se olisi monen ihmisen ääni. Mutta en koskaan voi olla varma siitä. Ihmiset ylipäänsä päästävät irti niin helposti nykyään.

    Hyvää yötä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja hyvää huomenta.

      Risto todella oli hieno ihminen, kiltti ja avarakatseinen, ja varmaankin yksi parhaista kulttuuritoimittajistamme, ei siksi että olisi itse esiintynyt korokkeella vaan sen tähden että keräsi lehteen erittäin monipuoisia kirjoittajia, näiden poliittisesta katsannosta riippumatta.

      Kun Ristolle lähetti jutun, ei koskaan tarvinnut pelätä että joku asiavirhe pääsee julki; Riston laaja yleissivistys takasi ulospantujen juttujen tason.

      Poista
  10. Kun laitteet ja ihmiset kommunikoivat keskenään yhä nopeammin, yhä herkempiä feedbackejä lähettäen, unohtuu että suurin osa ihmisten ja luonnon elämän perusasioista muuttuu todella hitaasti, jos lainkaan.

    Tästä ehkä syntyy harha pikavastauksen tarpeesta kaikkiin kysymyksiin.

    Ehkä pitäisi todella miettiä mikä asia vaan pitää sietää (koska tarvittavan muutoksen hinta on liian kallis) ja toisaalta olisi syytä kenties ryhtyä todella miettimään mitä demokratia on, mitä se vaatii osallistujiltaan ja missä määrin itse kukin voi siihen parhaiten osallistua.

    VastaaPoista
  11. Ripsa kirjoittaa viisaasti. Tämä elämä on kumma juttu - joskus se ahdistaa, vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, ja joskus menee hyvin vaikeuksista huolimatta.

    Ehdottomasti ihmiskunnalla on mahdollisuus selvitä, vaikka huonoina hetkinä ei siltä tuntuisikaan. Me pienet ihmiset yritämme hahmottaa maailmaa, elämää ja tulevaisuutta, mutta näemme kokonaisuudesta silti vain osan. Kukapa meistä voisi tietää mitä tulee tapahtumaan. Itsekin huomaan enemmän kysyväni kuin vastaavani. Päättäjien olisi toki tärkeää tunnustaa tosiasiat, myös vaikeat ja vaikeasti hahmottuvat, mutta tärkeää on myös toivo.

    Hannulan Riston tunsin itsekin, vaikka olenkin pykälää nuorempaa polvea, ja myös minä pidin häntä hienona ihmisenä.

    Some ja blogit sen osana herättävät joskus kaikessa matalamielisessä pahantahtoisuudessaan masennusta, mutta onneksi joukossa on tämän blogin kaltaisia helmiä. Kyösti kirjoittaa hyvin, pohtii tärkeitä asioita ja liikkuu sujuvasti sekä korkean että matalan (mutta kiinnostavan) kulttuurin parissa. Hän kyselee älymystön ja älykkään keskustelun perään ja antaa siitä itse mainion esimerkin.

    Myös blogin kommentointi on fiksua ja mielenkiintoista. Tämän kertaisesta aiheesta ja sen vierestä on keskusteltu poikkeuksellisen paljon, mutta huomennahan saanemme jo uuden kirjoituksen ajatteluamme herättelemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pekka!

      Fiksu kommentointi on täysin kommentoijien ansiota, hienoa se.

      Huomenna... hieman pessimistisiä ajatuksia kirjoista.

      Poista