Päätoimittajan erehdys

 [älymystö konformismin vankina]

Se mitä niin kutsutussa kaunokirjallisessa laadussa mahdollisesti menetetään, jos osa pätevistä kääntäjistä suljetaan ulkopuolelle ihonvärin perusteella, saatetaan voittaa muilla, symbolisilla alueilla.

    - Karo Hämäläinen: Pigmentin ääni. Parnasso 2/2021.

On selvää, että käännöksen pitää kunnioittaa kirjailijan edustamia arvoja. Gormanin teemoja ovat tasa-arvo, monimuotoisuus sekä rodullinen ja poliittinen oikeudenmukaisuus. Kirjailija haluaa, että kaikki hänen kustantajansa jakavat nämä arvot ja ovat valmiita niitä edistämään.

    - Tammen lasten ja nuortenkirjojen kustantaja Saara Tiuraniemi Suvi Aholan haastattelemana Helsingin Sanomissa 4.3.2021.

Kahdet samannäköiset kasvot, joista kummatkaan erikseen eivät herätä naurua, naurattavat yhdessä samannäköisyytensä takia.

    - Blaise Pascal Mietteissään hyvin kauan sitten.

No niin kuomaseni: sitten taas tuulimyllyjen kimppuun.

    Vieläkö jaksaa, vieläkö pitää, vieläkö kannattaa?

    Oikeastaan ei, mutta kyllä.

    Yrjö Ahmavaara jakoi kirjoituksissaan, mm. Helsingin Sanomissa elokuussa 1990, tieteen teoriat kahteen ryhmään. On kovia perustieteitä eli matemaattisia tieteitä, joissa tieto kumuloituu ja totuus suhdanteista riippumatta paljastuu. Sitten on pehmoisia tieteitä, joita Ahmavaara kutsui kommentoiviksi tieteiksi. Tällaisia ovat mm. filosofia, sosiologia, historiantutkimus ja kansanrunoustiede.

    Kommentoivat tieteet eivät luo kasautuvaa objektiivista teoriatietoa, vaan enemmänkin heijastelevat ajan subjektiivisia tuntoja. Ihmisten yhteiskunnassa vain osa tapahtumista on (historian katsannossa) toistuvia, kun taas toinen osa on ainutkertaista. Kovan tieteenteorian vaatimaa toisteisuutta (ikään kuin luonnonlakia) ei ole, joten kommentoivat tieteet ovat alttiita poliittiselle tulkinnalle ja ideologisille intohimoille.  

    Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö kommentoivia tieteitä tarvittaisi. Matemaattisella ”totuudella” ei voi ratkaista yhteiskunnallisia kysymyksiä. Niiden ratkaisuun tarvitaan poliittista harkintaa, ennakoimattoman hallintaa.

    Niinpä tässäkin pakinassa kommentoidaan, ollaan subjektiivisia, eikä piileskellä ”tieteen” valepuvussa.

Ajat ovat kovia, tiede pehmeää.

    Vielä pehmeämpää on intellektuellien käymä keskustelu.

    ”Voiko Amanda Gormania kääntää henkilö, joka ei ole musta?” aloittaa kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen – joka ei kirjaimellisesti ole lehden päätoimittaja vaan vastaava tuottaja – pääkirjoituksensa Parnasson kakkosnumerossa.

    Hämäläinen jatkaa sanomalla, että kysymys on mieletön kirjallisuuden ja kääntämisen kannalta, koska ”kaunokirjallisuuden kääntäjältä edellytetään ennen muuta kohdekielen ja -kulttuurin erinomaista hallintaa ja lähtötekstin vivahteiden ja merkityksien tajua… Nuo taidot eivät ole sidoksissa ihonväriin, sukupuoleen tai muuhun ulkoiseen seikkaan.”

    Rohkea heppu tämä Karo Hämäläinen. Vähän aikaa.

    Sitten Hämäläinen kääntää kelkkansa ja antaa myöten yhteiskuntakeskustelussa, nimenomaan taiteilija- ja älymystöporukoissa vallitsevalle konformismille. Pitää ajatella ja esiintyä samalla tavalla kuin keskustelua päsmäröivät mielipidejohtajat ajattelevat ja esiintyvät.

    ”Tiukasti kirjallisuuden kannalta katsottuna tapaus näyttäytyy identiteettipolitiikan ylilyönniltä, mutta asiaa voi tarkastella myös muuten”, Hämäläinen peruuttaa kirjoituksensa ensimmäisten virkkeiden järkipuheen. ”Se mitä niin kutsutussa kaunokirjallisessa laadussa mahdollisesti menetetään, jos osa pätevistä kääntäjistä suljetaan ulkopuolelle ihonvärin perusteella, saatetaan voittaa muilla, symbolisilla osa-alueilla."

    Saatetaan voittaa muilla, symbolisilla osa-alueilla!

Jokainen meistä tajuaa, että kirjallisuus on osa yhteiskuntaa ja että se kommentoi yhteistä ja yksityistä todellisuuttamme.

    Kaikki eivät kuitenkaan tajua tai eivät halua myöntää, että ei ole ole olemassa yhtä ainoaa ”oikeaa” yhteiskunnallista kommenttia - ei kirjallisuudessa eikä pehmeissä tieteissä. Ja kun tätä ei myönnä tai tajua, päädytään leikkimään sanoilla, jolloin symbolisilla osa-alueilla kaikki älytönkin on älykästä, niin kuin Hämäläisen pääkirjoituksen viimeiset lauseet paljastavat: ”Se, että kirjallisuus on myös politiikkaa, ei ole kirjallisuuden väheksymistä. Päin vastoin se osoittaa, että kirjallisuudella on merkitystä.”

    Miksi Parnasson päätoimittaja ei puolusta aitoa sanan ja ilmaisun vapautta? Miksi hän turvautuu älymystön keskinäiseen populistiseen sanankäyttöön? Jos kirjallisuus on politiikkaa (niin kuin se usein on), Hämäläisen pitäisi ottaa Amanda Gormanin tapaukseen selvä poliittinen kanta: ilmaisun vapautta, taiteen pyrkimystä korkeaan laatuun ei pidä alistaa identiteettipolitiikalle!

    Sivullinen ei tiedä, miksi Hämäläinen horjuu oman mielipiteen ja konformistisen kannan välillä, mutta voi arvailla, että taiteilijoiden ja kommentaattorien paine päätoimittajan ympärillä on ankaraa. Ruodusta ei saa astua sivuun. Sekin on mahdollista, että älymystön seireenien laulu viehättää kirjallisuuslehden päätoimittajaa. Hän haluaa ilmaista samaistuvansa intellektuellien porukkaan.

    Yhtä kaikki, jostakin syystä Hämäläinen ei pysy alkuperäisessä ajatuksessaan - ”Voiko Amanda Gormania kääntää henkilö joka ei ole musta? Jos kysymystä ajattelee kirjallisuuden ja kääntämisen kannalta, se tuntuu mielettömältä.” - vaan antaa periksi muodissa olevalle identiteettihöpötykselle, joka on eräänlaisessa "rasismissaan" aika lailla samanlaista kuin populistipuolueiden maahanmuuttorasismi.

    Periksi antaessaan johtavan kirjallisuuslehden päätoimittaja paljastuu konformistiksi.

Ulkopuolinen ei tiedä, kuka tässä julkisuuspelissä vetelee sätkynukkejen naruja.

    Onko se nuori amerikkalainen runoilija Amanda Gorman, joka ei muka salli valko-ihoisten kääntää hänen kirjoituksiaan? Toisaalta hän tai joku oli jo valinnut hollantilaisen valkoihoisen (sukupuoleltaan sitä ja tätä) kääntäjän Gormanin kirjalle. Ja samoin hän tai joku oli valinnut katalonialaisen valkoisen miehen kääntämään amerikkalaisen mustan heteronaisen tekstiä.

    Joko identiteettimilitanttien ja/tai Gormanin ja/tai Gormanin kustantajan vaatimuksista sekä hollantilainen että katalonialainen kääntäjä luopuivat tai pakotettiin luopumaan Gormanin teosten kääntämisestä. Tilalle saatiin sopivammat kääntäjät. Identtiteettivajaus täytettiin.

    Suomessa Gormania julkaisevan Tammen kustantajan puheenvuorot ovat perusteluissaan säälittäviä. ”Tekijällä oli kääntäjistä omat toiveensa, joihin pyrittiin vastaamaan löytämällä paras mahdollinen ratkaisu nopealla aikataululla”, kertoi Tammen Saara Tiuraniemi Helsingin Sanomissa Pekka Torvisen artikkelissa 9.4.2021. Tammi täytti omalta kohdaltaan identiteettikuopan.

    Sanan ja ilmaisun vapaus ei näytä kiinnostavan itsenäisenä toimijana esittäytyvää Tammea, joka sentään on julkaissut matkan varrella merkittävää kirjallisuutta. Mutta kenties näinä aikoina epä-älyllinen konformismi perustelee myös kaupalliset hankkeet – eikä vain kirjallisuuden kustantamisessa. Tai kyynisemmin sanoen: jopa sensuuria puolustava identiteettikulttuuri kelpaa sananvapaudesta elävälle kustantajalle, koska se, identiteettikulttuuri käy kaupaksi.

Jos ottaa todesta - ja miksi ei ottaisi - Parnasson päätoimittajan ajatukset ja Gormanin (tai häntä edustavien bulvaanien) vaatimukset ja identiteettikulttuurien ehdottomuutta puolustavat Hesarin toimittajat (esim. Suvi Ahola, Pekka Torvinen), niin kirjojen kääntämisessä puhaltavat uudet ja kummalliset tuulet.

    Jos valko-ihoinen mies/nainen ei voi suomentaa mustaihoisen naisen kirjoittamia runoja tai romaaneja, niin miten on mahdollista, että suomalaiset kiltit nais- ja miesmaisterit ovat ajan saatossa suomentaneet juutalaiskirjailijoita, muslimeja, ateisteja, katolisia kirjailijoita yhtä hyvin kuin palomiesten, rekkakuskien, biologien, teurastajien ja konelatojien kirjoittamia romaaneja, niin kuin myös murhamiesten ja kavaltajien psyykettä kuvailevia romaaneja, puhumattakaan valaanpyytäjien, kilparatsastajien, hullujen, narsistien, ujojen, lihavien ja juoppojen sekä eksyneiden kullankaivajien ja ties minkälaisten outojen otuksien tekstejä?

    Entä sitten aikaisemmin kirjoitetun proosan ja runon suomentaminen: miten se on mahdollista, sillä kääntäjät elävät Suomessa vuonna 2021 ja heidän kääntämänsä teokset on kirjoitettu vaikkapa sata vuotta sitten Pariisissa? Miten helsinkiläisen maisterin identiteetti resonoi jonkun Pariisissa 1920-luvulla asuneen ”kirjailijaretkun” identiteetin kanssa? Onko pariisilaisella retkulla yhä veto-oikeus kääntäjän valinnassa? Jos on, niin missä todellisuudessa?

    Viattomat kysymykset paljastavat, kuinka ohutta keskustelu Amanda Gormanin tekstien kääntäjän ”oikeasta” valinnasta on. Mutta keskustelu ei ole pelkästään pinnallista vaan myös huolestuttavaa, koska sen ytimessä on ajatus kieltää yhteiskunnallinen, identiteetit ohittava vuoropuhelu. Olen aikaisemminkin todennut, että identiteettien välinen ”sota” on totaalista sotaa, johon ei ole mitään järkevää ratkaisua, koska ratkaisu edellyttäisi identiteetistä luopumista, mikä on mahdotonta, jos identiteetti määrittelee kaiken sanomisen ja elämisen.

    On tietenkin mielenkiintoista, että älymystön konformismi ja taiteilijoiden identiteettiin perustuva militantti aggressiivisuus kietoutuvat toisiinsa juuri nyt, 2020-luvulla.

    Koska samankaltainen ilmiö synnytti 1920- ja 1930-luvulla eurooppalaisen murhenäytelmän, niin syntyykö tästä uudenlaisesta symbioosista 2020-lukua hallitseva farssi?

Ptruu, kuomaseni!

Parnasso 2/2021.
Julkaisija: Otavamedia Oy.