torstai 8. heinäkuuta 2021

3 amerikkalaista kirjailijaa – Mailer

[Kovat kundit eivät tanssi: esipuhe]


Kansi: Kauko Allén.


Oi niin, Mailer ajatteli kauppakadun vilahdellessa bussin ikkunan ohi kovemmalla vauhdilla kuin hevosen rivakka ravi, niin, siunattu olkoon Fitzgerald selkeän säkeensä vuoksi – ja miksi tuo pitkä, pimeä yö, niin miksi tosiaan, loppujen lopuksi? ja wolfe oli kuollut liian varhain ja Hemingway oli itsemurhaaja – kuinka paljon syyllisyyden tunnetta kantoikaan hyvä kirjailija harteillaan – se kävi yhä pahemmaksi. Tiedonvälityksen voiman kasvaessa vastuu kansakunnan kasvattamisesta huuhteli jalkoja, uuden vastuun uusi tulva-aalto, ja ihminenhän on loppujen lopuksi ryhtynyt kirjailijaksi löytääkseen suojaisen paikan, jossa olisi turvassa – vastuu kuului mahtipontisille ja virkamiehille; kirjailijat olivat syntyneet löytämään iloa. Perustelu oli vanha ja hän oli kyllästynyt siihen – hän oli kerran kirjoittanut hyvän esseen siitä, ettei yhdenkään huomattavan amerikkalaisen kirjailijan ollut onnistunut kirjoittaa ainoatakaan huomattavaa romaania, joka olisi tavoittanut myyntimenestysten listan ohi sen huomattavan osan amerikkalaista yleisöä, joka oli Hollywoodin, TV:n ja Timen aivopesemää.

- Norman Mailer vuonna 1968 Norman Mailerista Norman Mailerin dokumenttiromaanissa Yön armeijat.



Norman Maileriin voi suhtautua monella tavalla. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole olemassa. Mailer on Yhdysvalloissa vähän samaa kuin Jörn Donner Suomessa, joskin mittakaava on kokonaan toinen. Mailerin kirjailijanura on komea ja säröjä täynnä. Hänen kirjalliset saavutuksensa limittyvät hänen yksityiselämänsä draamaan, josta hän on Strindbergin tavoin tehnyt julkista omaisuutta.

    Julkisen kuvan takana on ahkera kirjailija. Koska Mailerin tuotanto on niin ristiriitaista, moni-ilmeistä ja haastavaa, siihen on mahdoton tutustua yhden romaanin tai dokumentaarisen teoksen välityksellä. Niinpä tämä uusin romaani, ’Kovat kundit eivät tanssi' (1984), on yhtä hyvä tai huono tapa tutustua Norman Maileriin kuin mikä tahansa hänen teoksistaan. Se että kysymyksessä on ns. kovaksi keitetty trilleri helpottaa lukijan osaa: ’Kovia kundeja' voi lukea melkein kuin Hammettia, Chandleria tai Macdonaldia. Kuka tietää, kuinka monta dekkaria Mailer vielä kirjoittaakaan?
    ’Kovat kundit eivät tanssi' ei varmastikaan ole se »Suuri amerikkalainen romaani» jonka kirjoittamisesta Mailer on puhunut liian monta vuotta. Hän on puhunut aiheesta niin kauan ja niin hartaasti, että häntä on ryhdytty pilkkaamaan. Pilkkaajat eivät ole huomanneet, että kenties tämän kirjailijan koko tuotanto muodostaa »suuren amerikkalaisen romaanin», yhdessä, ei erikseen.
    Vuonna 1923 New Yorkissa syntynyt Mailer on kirjoittanut noin 25 teosta. Esikoisromaani 'Alastomat ja kuolleet (1948) teki nuoresta Mailerista »merkittävän kirjailijan». Tuskinpa toisesta tai mistään maailmansodasta on kirjoitettu 'Alastomia ja kuolleita' parempaa sotaromaania, mutta nuoren kirjailijan eteen tämä menestys pystytti melkeinpä ylittämättömien odotusten vuoren. Yhtä kaikki Mailer on kirjoittanut esikoisensa jälkeen useita merkittäviä teoksia, romaaneja ja esseekokoelmia. Näitä ovat mm. 'Hirvipuisto' (1955), Advertisements for Myself (1959), 'Yön armeijat' (1968), Miami and the Siege of Chicago (1968) ja The Idol and the Octobus (1968). Mutta hänen kynästään on toisaalta lähtenyt teoksia, jotka on voitu kuitata olankohautuksella. Niinpä saattaa osoittautua, että mielenkiintoisesta Barbary Shoresta (1951) ei sittenkään tule klassikkoa. 'Amerikkalainen tarina' (1965) on puolestaan huonoin romaani minkä kukaan merkittävä kirjailija on koskaan julkaissut.
    On siis arveltu, että ’Alastomien ja kuolleiden' menestys pudotti Mailerin polvilleen. Menestys oli enemmän kuin mitä kirjailijanurasta haaveillut, nuori, Harvardista valmistunut Mailer pystyi sulattamaan. Menestystä seuranneet »huonot romaanit» ja niiden tyly vastaanotto tekivät sitten kirjailijasta amerikkalaisen kulttuurin kauhukakaran.
    Mailer suunnitteli kirjoittavansa jättiläismäisen romaanisarjan Amerikasta. Katsokaas», Mailer sanoo, »Alastomien ja kuolleiden jälkeen ajattelin että kirjoittaisin mahtavan kollektiivisen romaanisarjan amerikkalaisesta elämästä. Yksi romaani käsittelisi ammattiliittoja, toinen pientä tai keskisuurta keskilännen kaupunkia. Mutta huomasin että en tiennyt mitään ammattiliitoista tai keskilännen kaupungeista eikä minulla ollut minkäänlaisia henkilöhahmoja jäljellä. Olin käyttänyt ne kaikki ’Alastomiin ja kuolleisiin'.»
    Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia kuvaavassa loistavassa, Pulitzerin palkinnon saaneessa teoksessa 'Yön armeijat', jolle Mailer antoi alaotsikon »historia romaanimuodossa — romaani historian tapaan», Mailer tunnusti itseironian läpi, kuinka vaikeaa hänen oli selviytyä 50-luvun huonoista vuosista: »Mailer ei tiennyt halveksiko hän Lowellia siksi, että tämä näytteli suurta mestaria, vai ihailiko hän Lowellin taitoa näytellä osaansa. Mailer tiesi, ettei hänen omasta suuren mestarin muunnelmastaan ollut kilpasille. Kenenkään ei ollut edes pakko hyväksyä hänen muunnelmaansa. Huonojen arvostelujen tuska ei niinkään ollut kirvelyssä kuin siitä johtuvassa kasvavassa paineessa, joka kerääntyi vuosien mittaan kuin neste niveleen. Ihmiset jotka eivät olleet lukeneet tekijän kirjoja viiteentoista vuoteen arvelivat, etteivät he varmaankaan olleet menettäneet mitään arvokasta. Kätketty murhe, ei kovin viehättävä (sillä siinä oli sekaisin sappea ja korjaamattoman kirjallisen vääryyden katkeruutta), vapautui jostakin sydämen kammioista, ja Mailer tunsi polttavaa vihaa siksi että Lowellista pidettiin mutta hänestä ei. Hän tajusi silloin puhtaasti ja yllättäen kuinka paljon tunnetta, kuinka paljon yksinkertaista ja lapsenomaisen katkeraa surevaa tunnetta hän vuosien mittaan oli kätkenyt itseltään huonojen arvostelujen halveksimisen suojakilven taakse.»
    'Yön armeijassa’ Mailer kutsui itseään vasemmistolaiseksi konservatiiviksi. Se tarkoitti, että Mailer ei enää ollut yltiöpäinen hipster, ei »psyykkinen lainsuojaton». Vaikka hän ei vielä (kenties) kuulunutkaan establishmentiin, ei menisi monta vuotta ennen kuin hän aterioisi mieluusti sen ruokapöydässä. Samalla kun Mailer kesytti Amerikan radikaaleille ajatuksille myötämieliseksi, hänetkin kesytettiin.
    On jännittävää, kuinka rajusti Mailer oli amerikkalaisen kulttuurin avantgardea. Hän näki mitä tapahtuu, aavisti ja vaistosi. Richard Poirier on huomauttanut, että Mailer suunnistaa aina tulevaisuuteen, haluaa vaikuttaa historian kulkuun ja voimattomuutensakin tiedostaessaan tekee pyrkimyksestään ja voimattomuudestaan haasteen kirjalliselle työlleen. Niinpä Mailerin teoksista puuttuvatkin tavallisen elämän monet puolet: hän ei kuvaa lapsuuttaan eikä nuoruuttaan, kotilieden lämpöä, vaikka hänen taustansa olikin otollinen, vaikka hän kasvoikin hyvässä ja turvallisessa kodissa ja vaikka hänestä tulikin »kiltti ja ahkera» opiskelija, joka valmistui Harvardista ilmailualan insinööriksi.
    Mailer katsoi tulevaisuuteen, painoi korvansa yhteiskunnan jännittyneelle iholle ja kuunteli. Maineikas essee 'The White Negro' (1957) ennakoi paljossa sitä vallankumousta joka puhkesi kukkaan 60-luvulla. Tuon ajan kirjoituksissaan Mailer keräsi yhteen vastakulttuurin ainesosaset: anarkismin, sosialismin, pasifismin, eksistentialismin, humanismin, transkendentalismin, populismin ja mystisismin. »Miksi he eivät välittäneet Mailerista?, kyseli muuan kirjoittaja myöhemmin The Village Voicessa. »Mailerista joka saarnasi vallankumousta ennen kuin siitä tuli liike. Mailerista joka kutsui LBJ:tä hirviöksi jo silloin kun laskelmoivat liberaalit vielä kirjoittelivat tälle puheita. Mailerista joka oli kallellaan neekereihin, pilveen, Kuubaan, väkivaltaiseen eksistentialismiin ja hippihommaan jo silloin kun Uusi vasemmisto oli vasta pilkahdus C. Wright Millsin silmässä.»
    Mailer etsi ristiriitoja ja löysi niitä. Kenties siitä johtuu, että hänen romaaniensa ihmiset ovat aina »sodassa» toisiaan vastaan. Maileria eivät kiinnosta jähmeät rakenteet, ihmissuhteet joista puuttuu konflikti. Kenties tämä on Mailerin tapa ilmaista yhteiskunnallinen metafora myös fiktiossaan, ja ehkä tämä ikuisen konfliktin esittäminen saa hänen naispuoliset henkilönsä näyttämään vajavaisilta ja väärin kohdelluilta. Niin paljon kuin Mailerin romaanit antavatkin »tietoa» ihmisryhmien ja yksilöiden välisistä ristiriidoista, ne eivät kerta kaikkiaan anna juuri mitään naisten ja miesten välisistä suhteista. Käsillä olevassa ’Kovissa kundeissakin' keskeinen naishahmo on koko tarinan ajan poissa näyttämöltä. Kuva hänestä syntyy miesten mielessä ja miesten puheista.
    Mailerin poliittisesta ajatusmaailmasta ei aina tiedä mihin se tähtää. Mitä tämä vasemmistokonservatiivisuus oikeastaan on? Kirjoittaessaan hipeistä joskus 50-luvulla Mailer vertasi heitä Hollywoodin lännensankariin, jonka elämään kuuluu annos vaaraa ja väkivaltaa. Näistä ajatuksista Maileria kritisoitiin, aiheellisestikin. Risto Hannula kirjoitti v. 1962 koti-Suomessa Mailerista näin: »...lähtiessään luomaan uutta filosofiaansa Mailer sortuu hämyiseen ajatteluun, mystisismiin ja primitiivisyyden palvontaan, jotka eivät suinkaan ole niin uusia ilmiöitä kuin hän näyttää kuvittelevan. Enemmänkin: tuloksena on suunnaton paradoksi. Yksilön arvoa korostaessaan Mailer ei sittenkään pysty päätymään siihen selkeään, rehelliseen ja rikkaaseen elämänkäsitykseen, joka ilmeisesti on hänen tavoitteenaan, vaan ajautuu kohti uudenlaista diktatuuria, diktatuuria jonka valtiaana on hipster.»
    Kaaos, pahuus ja tuho ovat Mailerin tuotannon keskeisiä aihepiirejä. Mailerin suhtautumista väkivaltaan on moitittu vaarallisen naiiviksi. Kummalliselta tuntuukin, että Mailer puolustaa »pieniä sotia» luovuudelle välttämättömänä käyttövoimana. »Väkivalta on häviämässä elämästä», Mailer sanoi jokin aika sitten, ja samalla on häviämässä luovuus. Amerikkalainen elämä tuppaa tulla aina vain turvallisemmaksi.»
    Voi olla, että »kesytetty» Mailer ei tiedä mitä maailmassa tapahtuu, tai ehkä se ei kiinnosta häntä. Hän kirjoitti giganttisen romaanin 'Muinaiset illať (1983) paetakseen vanhaan Egyptiin modernista Amerikasta. » Tämä aika ei kiinnosta minua», Mailer tunnustaa. »Saatamme päätyä entropiaan. Yksi asia, mikä minua huolettaa, on maailman muuttuminen aina vain kammottavammaksi.»
    Mutta ’Kovat kundit eivät tanssi' on kuitenkin paluu nykyaikaan. Eikä tätä romaania voi edes pitää täysin lohduttomana ja vieraantuneena. Se että Mailer kirjoittaa Hammettin, Chandlerin ja Spillanen jalanjäljillä on kyllä hämmentävää. Pitääkö tämäkin kokea. Jospa Mailerin suuri amerikkalainen romaani tarkoittaakin »ensimmäistä suurta realistista dekkaria»? ’Kovat kundit ei ole se dekkari, mutta ehkä Mailerin seuraava kirja, kuka ties. Tällään on selvää, että Hammett tai Chandler eivät olisi koskaan voineet kirjoittaa yhtä rivosti ja vapautuneesti huumausaineista tai homoista kuin Mailer. Mailer on hävytön, mystinen, naiivi — tässäkin romaanissa.

    Kyösti Salovaara

- - -

Norman Mailer: Kovat kundit eivät tanssi. (Tough Guys Don’t Dance, 1984.) Suom. Arto Häilä. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, 1986.

Tämä on "esipuhetrilogian" toinen osa. Ensimmäinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth julkaistiin 1.7.2021.



Piilokuva: Missä Norman luuraa?

10 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirjailjatrio Sinulla menossa. Kiitos näppärästi Maileria ja hänen tuotantoaan avaavasta kirjoituksestasi!
    Vajaa puolet hänen suomennoksistaan on tullut luettua, pitkästyttyä ei kertaakaan.

    Donner vertaus on mainio. Mailer on hävytön, mystinen, naiivi, ei ennalta-arvattava, mutta juuri siksi mielenkiintoinen erilaisuudessaan ja moninaisuudessaan.

    Jaa-a, etteivätkö kovat kundit tanssi? Siitä voidaan olla elävässä elämässä montaa mieltä;)
    Siinähän se Norman kiipii puunrungossa liito-oravan lailla rallatellen: kukkia siellä, kukkia täällä, lukijani tanssikoot kukkien päällä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos - tarkka huomio! Pisteet sinulle.

      Kun itse katselen näitä 80-luvun kirjoituksia - sekä kirjailijoiden että omiani - pistää silmään muuan asia: samoista asioista puhuttiin kuin tänäänkin, 2020-luvulla, mutta paljon rennommin, irtonaisemmin ja jopa huumoria viljellen. Nyt on jäljellä vain totisuus ja ankara moralismi.

      Poista
  2. Pitää paikkansa: keskustelu ja kirjoitukset olivat tuolloin hersyvempiä, rikkaampia, laaja-alaisempia ja suvaitsevaisempia sekä antoivat paljon enemmän niin lukijoille, katselijoille kuin osallistuillekin, myös pohdittavaa, opittvaa ja ajattelemisen aihetta.

    Nyt ollaan ryppyotsaisia, totisia torvensoittajia, yhden asian immeisiä eikä muita näkökohtia tai -kantoja suvaita, saati nyt huumoripitoista ilottelua. Epäilenpä, kaikkien tappioksi.
    Mitä tämä ajastamme ja ihmisistä sitten kertookaan, on suunta on mielestäni sekä surullinen että näivettävä, kaiken ja kaikkien tappioksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitäpä tuohon osaa jatkaa. Muuta kuin surkutella nykymenoa sanojesi saattelemana.

      Ihan rehellisesti: en todellakaan ymmärrä mistä tämän uusi puritaanisuus ja moralismi puhkesi? Ja miksi juuri nyt, 2020-luvulla?

      Joku sanoo että se on älykkäiden vastaveto Trumpin ääliömäisyydelle. Jos on, eipä suurta älyä osoita.

      Poista
  3. Myös se on aikamme piirre, että hyvin nopeasti pitää olla tiukasti jotain mieltä. Epävarmuus ja pienikin kyseenalaistaminen luetaan heti niin, että on "vaihtanut puolta", minkä mielipiteen taakse sitten onkin tulkittu asettuneen.

    Esipuhesarjaasi on kiinnostavaa lukea. Olen aivan varmasti lukenut näitä sinun kirjoittamiasi esipuheita eri kirjoista, vaikka usein kyllä luin amerikkalaiskirjailijoita alkukielellä. Silloin en tiennyt, että joskus luen saman Kyöstin blogia ja että jotain blogeja ja muita somealustoja on olemassakaan.
    Nykyään esipuheita ei suomennoksiin kirjoiteta, ajatellaan kait, että netistä löytyy kaikki. Sääli, onhan nämä paljon mietitympiä kuin jotkut Wikipedia-tiedot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää olla tiukasti jotain mieltä... eikä saa vaihtaa puolta...

      Osut tässä luultavasti asian ("ongelman") ytimeen, mutta jotakin kuitenkin vielä puuttuu, jos yrittää nykyhetkeä ymmärtää. Enkä sano että tietäisin mitä selityksestä puuttuu.

      Kyllä poliittisen puheen tasolla ja sisällä oikeassa oleminen, kannan ilmaiseminen ja vastapuolen mollaaminen on aina ollut keskeinen tapa vaikuttaa. Kannat olivat vaikkapa 1950-luvulla paljon jykempiä kuin nykyään.

      Jos ajattelee 70- ja 80-lukua, selkeää poliittista puhetta kuuli/luki vaikkapa Helsingissä eri puolueiden selkeissä pää-äänenkannattajissa ja sitten monipuolisempaa puhetta vaikkapa Hesarissa. Mutta jos olit tiukka kommunisti, luit vain Tiedonantajaa tai vähän libeeralimpi sosialisti niin Kansan Uutisia etkä todennäköisesti lähtenyt taistelemaan aatteestasi Uuden Suomen sivuille. Se missä poliittiset intohimot oikeastaan tulivat yhdessä paikkaa esille oli tietenkin Yleisradio, mutta silloinkin kansalainen oli vain kuuntelija, ei osallistuja.

      No, tästä päästään tietysti internetin yhteiseen maailmaan, joka yllättävästi ei olekaan yhteinen vaan kuppikuntia täynnä ja sitä enemmän intohimoja.

      Mutta internetin syyttäminen muutoksesta saattaa olla pinnallista, vai osaselitys.

      Johtuisiko nykyinen puritaanisuuden ilmeneneminen siitä, että kaikki elämänasiat on ikään kun politisoitu? Nimenomaan tästä?

      Seuraava kysymys sitten olisi, että miksi kaikki, todellakin kaikki kaikki elämästämme on politisoitu. Siihen en nyt yritä vastata.

      Tuo toinen asia - esipuheiden katoaminen - on sekin mielenkiintoinen. Toki Wikipediasta löytyy asiasta jos toisesta hyviä artikkeleita, mutta aika harvoin kirjallisuudesta. Sen sijaan vaikka rautateistä, panssarivaunuista, höyrylaivoista jne löytyy melkein tieteellisen tarkkoja esityksiä.

      Olen joskus ajatellut, että eivätkö kirjojen harrastajat avusta Wikipediaa, koska kirjoittavat jonnekin muualle.

      Mutta kun netistä yrittää etsiä melkein kenen tahansa kirjailijan tuotannosta juttuja (muualta kuin Wikipediasta) saa tehdä kovasti töitä laihoin tuloksin, useimmiten. Tiedon palasia löytyy lähinnä eri lehtien vanhoista artikkeleista ja arvosteluista.

      Poista
    2. Kaikki on politisoitu, just. Ikävä kyllä.
      Tammi pyytää anteeksi, että julkaisee kuvan menestyskirjailija J. K. Rowlingin kirjan kannesta samaa aikaan kuin muualla, koska meillä on menossa Pride-viikko ja jotkut hyvin helposti loukkaantuvat pitävät Rowlingia transihmisten vastaisena, mitä hän ei ole. Rowling ihmetteli uutta omituista kieltä, jossa kuukautistuotteita ei saa mainostaa naisille vaan ihmisille joilla on kuukautiset. Höh, siis naisiksi korjatuillehan ei saada aikaan kuukautisia, mutta eipä niitä ole naisiksi syntyneilläkään kaikilla eri syistä, sairaudet ja ikä. Kyllähän ne tuotteet silti ovat naisten tuotteita ei lasten eikä miesten. Hmm, miten vaikeaksi menee kondomien mainostus...
      Jos olisin julkisuuden ihminen olisin varmaan jo monista viattomista pohdiskeluistani monenlaisilla listoilla.
      Ruoka on poliittista, matkustaminen on poliittista, ulkonäkö ja vaatteet (ne on olleet ennenkin - vaatteet on mun aatteet...), asuminen, harrastukset, liikkkuminen.

      Sen olen myös huomannut, että nyt hyvin kevyitä kirjoituksia pidetään esseinä. Siinä on sama muutos kuin kirjeiden tyylissä. Luin kirjan 'Unohtumattomia kirjeitä Suomesta', jossa alkupuolen kirjeet olivat huoliteltuja pitkiä kirjoituksia ja lopussa mentiin jo sitten twiittityyliin. Keskittyminen ei ole samaa kuin ennen, kaikilla on kiire kirjoittaessakin aina johonkin muuhun. Sama kuin viikonlopun mökkiliikenteessä, jossa on niin kiire rentoutumaan, että ajetaan huonosti ja varomattomasti, vaikka se ajomatkakin voisi jo olla "laatuaikaa".

      Kirjailijat itse kirjoittavat joskus kirjoihinsa jonkinlaisia esipuheita, vaikka juuri toisen henkilön näkökulma, varsinkin käännöskirjoissa, olisi kiinnostava.

      Poista
    3. Auts, kesken suihkussa seisomisen mieleeni juolahti, etten vain käyttänyt väärää termiä: naiseksi syntyneellä tarkoitin cis-naista.
      Enkä ole sukupuolivähemmistöjen vastainen vaan Prideissa mukana käyskennellyt ja heidän oikeuksiensa täydentymistä toivova. En vain ymmärrä, miksi Rowlingin kannanotot on tulkittu niin väärin.

      Poista
    4. Tammen toiminta Rowlingin kohdalla, anteeksipyyntö kannen "väärästä" julkaisuajankohdasta on sekä älyllisesti että moraalisesti (sananvapauden kannalta) melkeinpä kuvottavaa. Antaisitko rehellisesti kirjoitetun omaäänisen teoksen tällaisen kustantajan kustannettavaksi?

      Minulle tulee tästä koko elämän, sen kaikkien sfäärien politisoimisesta mieleen, että jospa tässä netti on päästänyt irti ihmislajin pahimmat geeniperinnöt, nimittäin halun ja tarpeen estää lauman jäseniä loittonemasta laumasta. Primitiivisessä yhteisössä se oli järkevää - modernissa, liberaalissa yhteisössä tuhoavaa.

      Aikaisemmin yksi ihminen pystyi vahtimaan ja määrittelemään vain oman perheensä ja ehkä naapurin elämää. Jos halusi vaikuttaa laajemmin, piti liittyä esimerkiksi puolueeseen (tai kirkkoon tai johonkin yhdistykseen). Mutta liittyessään johonkin yhteisöön yksilön piti luopua ehdottomista vaatimuksistaan, koska kaikissa yhdistyksissä tehdään kompromisseja.

      Netissä toimivalla moralistilla ei sen sijaan ole mitään rajoja eikä ketään "pakottamasta" häntä kompromissiin. Ja jostakin syystä samanlaisia kompromissittomia yksilöitä löytyy vahtimaan ja kieltämään muilta ihmisiltä pahaksi ajattelemansa tavat ja ajatukset.

      Muuttuuko someintoilija ikään kuin alkuihmiseksi, jota eivät enää ohjaa sivilisaaation kehittämät ja vaalimat hyvät tavat ja joustavuus yhteistoiminnassa vaan biologisen laumaihmisen pelot?

      Poista
    5. Nettikommentointi on liian nopeaa ja helppoa. Se johtaa usein harkitsemattomuuteen.
      Ehkä ihmisen rytmiin sopi paremmin se, että hän kirjoitti mielipiteensä paperille, jonka sujautti kuoreen, liimaili sen päälle postimerkin ja lähti viemään aikaansaannostaan postilaatikkoon. Vielä siinä matkallakin saattoi perua aikeensa ja palata kotiin kirjeen kanssa.

      Olisiko nykyajan nettimoralisteilla sitten turvaton olo? On niin paljon mahdollisuuksia ja vapautta. Pitää äkkiä ryhtyä rakentamaan aitoja. Samuli Paronen sanoi mietteissään, että useimmille vapaus on sitä että välttyy vapaudelta.

      Hyvät tavat - tosiaan netti on tehnyt jotain outoa niille! Nyt on ihmisiä, jotka omalla naamakuvallaan ja nimellään käyvät pilkkaamassa rivoin sanakääntein esim. raskaudestaan ilmoittanutta ministeriä. Sitä sanotaan, että netti on vain väline, mutta ei se ole, se on joillekin säännöistä vapaata aluetta, jossa voi nauttia lapsiporukkatyylisestä nimittelemisetä vielä aikuisenakin.

      Nettiyhteisöt synnyttävät hysteriaa ja joukossa tyhmyys tiivistyy -tyylistä joukkokäyttäytymistä. En käsitä, miten arvostettu tv-juontaja saattaa nimetä jonkun henkilön ja pyytää facebook-ryhmässään ihmisiä kertomaan huonoja kokemuksia ja tietoja tästä. Eikö tällaisen aloitteen pitäisi saada seuraajat kääntämään selkänsä noloina ja myötähäpeää tuntien.
      Yhdessä kiusaaminen on yleistä nettiryhmissä, siitä vain puhutaan muilla nimillä.
      Minua raivostutti aikanaan, kun kuulin, että kirjablogeissa oli ollut tempaus, jossa kirjoitettiin feikkejä kuvauksia tunnetuista kirjoista syötiksi koululaisille, jotka etsivät tietoja kirjaesitelmiinsä. Joku opettajakin ja kanssabloggari oli kuulemma mennyt lankaan ja luullut, että Sieppari ruispellossa on kirja baseball-pelaajasta ja oppilasparkoja oli joutunut useissa kouluissa kiinni plagioinnista. Bloggareilla oli ollut hurjan hauskaa.
      Luulen, että näitä "kirja-arvosteluja" on nyt jopa poistettu blogeista. Ihmettelen, jos kukaan ei silloin nähnyt tätä hauskanpitoa kiusaamisena. Se tapahtui ennen kuin itse aloin kirjoittaa blogia ja sitä muisteltiin hienona yhteisöllisenä kepposteluna, jolla oli uljas tarkoitus opettaa että plagiointi ei ole hyväksyttävää.

      Poista