Kyynisesti, hieman

[eläinkunta, kasvikunta, kivikunta]

Jaakko Salovaara, 2021.
Kivitunturin Pirunkuru. Savukoski.

Miksi muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta? Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.

- Stephen Hawking: Ajan lyhyt historia, 1988.

Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.

- Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta, 1979.

Vertauskuvia ei tarvitse etsiä. Ne työntyvät esille.

    Maailma on monimutkainen apparaatti: kiveä, kasvia, eläintä. 1950-luvulla radion suositussa tietoleikissä yritettiin vihjeiden avulla päätellä mistä ”asiasta” oli kysymys; vihjeenä annettiin kuuluiko se kivikuntaan, kasvikuntaan vai eläinkuntaan. Ihmiskunnasta ei kaiketi puhuttu mitään.

    Ehkä ajateltiin, että ihmiskunta kävelee kivien, kasvien ja eläinten yläpuolella - niin kuin käveleekin. Mutta mihin maapalloa kiertävät tuulet kuuluivat?

    Edellä sanottu on myrkkyä ympäristöjournalisteille ja -poliitikoille.

    Ollakseni tänään hieman kyyninen sanon niin.

Amerikkalainen kirjailija F. Scott Fitzgerald sanoi jotenkin niin, että ensiluokan älyn tunnistaa siitä, että se pystyy käsittelemään kahta vastakkaista asiaa yhtä aikaa ja säilyttämään silti toimintakykynsä. Tuon sanoessaan, kirjoittaessaan, Fitzgerald oli kokenut hermoromahduksen. Hän ei pystynyt käsittelemään kahta vastakkaista asiaa elämässään.

    Pirullisesti laajennan Fitzgeraldin huomion politiikkaan ja journalismiin.

    Olen pirullisella tuulella. Pari päivää sitten seisoin Pirunkurun ylittävällä riippusillalla Kivitunturissa. Päälläni oli Espanjasta ostettu ruudullinen takkipusero, jonka värit sopivat huonosti Lapin maiseman harmoniaan.

    Kun seisoo sillan keskellä, tajuaa mistä puhutaan kun puhutaan vastakohdista. Voit kipittää sillan toisen päähän ja samaistua siellä olevaan. Voit myös palata toiseen päähän ja toivoa ettei sieltä koskaan tarvitse lähteä minnekään, ei edes sillan yli.

    Mutta jos haluaa rakentaa henkisen sillan, pitäisi pysytellä sillan puolivälissä ja kipaista tämän tästä sillan molemmissa päissä tsekkaamassa miltä näyttää. Sillan rakentaminen on vasta puolet tehtävästä.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi lanseerasi lokakuun ensimmäisenä päivänä lehden digiversion uuden ympäristöjournalistisen osion. Hyvää mielikuvitusta käyttäen sen nimeksi annettiin HS Ympäristö.

    Perustellessaan HS Ympäristön journalistista tarvetta Niemi lateli kaikki ilmassa leijuvat kliseet ja propagandasloganit. Päätoimittaja vetosi suomalaisten ”hyvään luontosuhteeseen”. ”Pandemian aikana monien suomalaisten suhde lähiympäristöönsä ja luontoon syveni merkittävästi”, Niemi kirjoitti.

    Suomalaisten luontosuhde on myyttinen myytti; samanlainen kuin suomalaisten onnellisuus. Sillä voi tarkoittaa mitä tahansa. Niin kuin sitä, että Nuuksion ”erämaapoluilla” urbaanit helsinkiläiset vaeltavat tappituntumalla ja keskustelevat äänekkäästi arkipäivän asioistaan. Suhteet siis syvenivät.

    Hyvä propagandisti osaa valita sanansa. Sellaiset ovat parhaita, jotka eivät tarkoita mitään, vaikka tuntuvat sanovan kaiken.

Kyösti Salovaara, 2021.
Luosto.
Naavaparta kertonee että luonnonsuojelu
on onnistunut: happosateiden jälkeen ilma on taas puhdasta.

Aitoa luontosuhdetta ei pidä etsiä Nuuksiosta eikä Lapin tuntureiden samoilureiteiltä vaan Helsingin Sanomien lasisen pääkonttorin toimistopöydiltä, Helenin hiilikasoista ja sitten huipennuksena Musiikkitalon sinfoniakonsertista, missä Töölön, Kruununhaan ja Eiran tiedostava eliitti kokoontuu urbaanin ylihyvän sulosointujen äärelle.

    Tämäkin kuulostaa kyyniseltä. Sitä se on, vähän.

    Tarkoitan ihmisten kykyä unohtaa mitä sillan toisessa päässä on. Kyvyttömyyttä katsella koko kuviota, maisemaa kaikkineen. ”Asia” kuuluu ihmiskuntaan, joka on rakennettu kivikunnan, kasvikunnan ja eläinkunnan päälle ja sisälle niin etteivät rajat näy eikä sillan toisesta päästä ole tietoakaan.

    Vai pitäisikö aitoa luontosuhdetta kuvailla numeroilla?

    Siellä Musiikkitalon ympärillä asuu n. 3000 helsinkiläistä neliökilometrillä. Neliökilometri tarkoittaa neliön muotoista maapalasta, jonka sivut ovat yhden kilomertin mittaiset.

    Tässä ympärilläni, tässä missä tätä pakinaa kirjoitan, on kolme suomalaista kuntaa: Savukoski, Pelkosenniemi ja Salla.

    Näissä kunnissa asuu n. 5000 ihmistä 14 249 neliökilometrin suuruisella alueella. Jokaisella täällä asuvalla on kaksi neliökilometriä ”omaa” henkistä tonttia. Jos tämä kolmen kunnan alue olisi neliön muotoinen, neliön sivun pituus olisi 119 kilometriä.

    Vastaavasti Uudellamaalla asuu 1 700 000 asukasta noin 9000 neliökilometrin aluella.

    Luontosuhteita on kaikenlaisia. En tiedä miltä aito luontosuhde näyttää Sanomatalon lasi-ikkunasta Kiasman ja Oodin puristuksessa. Kaamealta, voin kuvitella.

    Kuvittelen hetken, kyynisen pirullisesti.

Helsingin Sanomat rakentaa ympäristöjournalismia uhkailemalla, maanittelemalla, pelottelemalla, kenties kohta kiristämällä. Se sanoo toimivansa tiedon levittäjänä.

    No, ehkä toispuoleinenkin tieto on tietoa.

    ”Uhkien silottelu olisi lukijoiden aliarviointia”, sanoo HS Ympäristön luontokirjeenvaihtaja Petja Pelli. ”Voi kuitenkin kirjoittaa uhkien lisäksi myös siitä, miltä luonnon kannalta kestävä tulevaisuus ja arki voisivat näyttää. Iso osa ratkaisuista on jo olemassa, eikä maailman pelastaminen tarkoita paluuta perunakuoppaan.”

    Pelottelu ja uhkailu ei ilmeisesti ole lukijoiden aliarviointia - ei varsinkaan niiden lukijoiden, joilla on ”hyvä luontosuhde”. Ettei muka perunakuoppaan tarvitse palata, vaikka HS Ympäristön kaikki jutut kiroavat modernin teknologisen yhteiskunnan kadotukseen ja kaipaavat mennyttä maailmaa.

    Hesarin ympäristötoimittajat ovat sattumalta unohtaneet luonnossa tapahtuvan evoluution, jatkuvan muutoksen. ”Kadotettua luontoa ei niin vain saa takaisin, vaikka kuinka tulisi katumapäälle”, julistaa HS Ympäristön tuottaja Piia Elonen. Hän ilmeisesti kuvittelee, että luonto on aina ollut samanalainen; kuin vaikkapa vuonna 1951 tai 1851 tai 1451 tai...

    Kaius Niemeä vapaasti "tulkiten": HS Ympäristö rakentaa sillan ei mistään mihinkään.

Kyösti Salovaara, 2021.
Lokan tekojärvi. Sodankylä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Embalse de la Serena, La Siberia. Badajoz.

Lokan tekojärvi Sodankylässä on
 Euroopan unionin suurin tekoallas,
 Serenan tekojärvi Espanjan Siberiassa on
puolestaan Euroopan kolmanneksi
 suurin tekoallas (Wikipedia).

Ihminen koskee luontoon, järjestelee sitä "omaksi
parhaakseen".

Samana päivänä, lokakuun ensimmäisenä Petja Pelli julkaisi laajan artikkelin muuttolinnuista ja siitä kuin linnuston lajimäärä supistuu.

    Juttua lukiessa tuli mieleen, että puhuvatko intomieliset ornitologit tahallaan vääristellen vai uskovatko he todella puheisiinsa.

    Tietysti monet linnut ovat kadonneet ja kannat harventuneet maatalousympäristön muuttuessa. Tarkoittavatko Pelli ja ornitologit, että Suomessa pitäisi palata 1950-luvun maatalouteen, siihen aikaan kun haarapääskyillä vielä oli ränsistyvien latojen räystäiden alla paikka pesilleen, ja varpusilla ja muilla pihapiirin linnuilla riitti syötävää kärryjä vetävien hevosten paskakasoilla ja laitumella käyskentelevien nautojen sontakasoilla?

    Kuinka paljon ihmisen ylipäätään pitää ryhtyä mestaroimaan luonnon evoluutiota? Ihmisten ruokkimia merikotkia on jo niin paljon, että ne syövät toisiaan ja jopa haahkoja.

    Luonnon mestarointi muistuttaa Jumalan työlistaa. Narsistinen ihminen kuvittelee itsensä tuon listan laatijaksi.

Olen pirullisella päällä. Vähän kyyninen.

    ”Suomessa lintukatoa aiheuttavat etenkin metsien hakkuut, maatalouden tehostuminen ja aiempina vuosikymmeninä tehdyt soiden ojitukset”, Petja Pelli totesi lokakuun ensimmäisenä päivänä HS Ympäristössä. ”Siis ihmisen aiheuttama elinympäristöjen muutos ja pirstaloituminen. Se on myös maailmalla kuudennen sukupuuttoaallon suurin syy. Muita syitä ovat ilmastonmuutos, vieraslajit ja ympäristömyrkyt. Suomessa vanhojen metsien lintulajit taantuvat, kun metsiä kaadetaan sellukattiloiden tarpeisiin.”

    Metsiä kaadetaan sellukattiloiden tarpeisiin!

    Missäköhän Pelli kirjoittaisi ja asuisi, jos Suomessa ei olisi kaadettu metsiä sellukattiloiden ja raamisahojen terien tarpeisiin? Ei ainakaan lasisessa Sanomatalossa.

    ”Hyvä luontosuhde” ei näin ollen hyväksy hyvää elintasoa, hyvinvointivaltiota. Mutta jos sellukattiloita ei saa ruokkia, saako suomalainen kerätä puolukoita metsästä? Osoittaako sellainen luonnon antimien” ”varastaminen” hyvää luontosuhdetta? Jos osoittaa, miksi sellukattilan keittäjällä on ”huono luontosuhde”? Riippuuko hyvä ja paha siitä kuinka paljon varastaa?

    Seisoskelen Pirunkurun heiluvalla sillalla espanjalainen ruutupaita päälläni. En sovi maisemaan, hymyilen kyynisesti.

Luonnon monimuotoisuudesta puhutaan paljon.

    Kenties aiheellisesti.

    Pentti Linkola sanoi ettei kulttuurin monimuotoisuudella ole mitään merkitystä, koska hän ei ehdi lukea kaikkia kirjoja eikä kuunnella kaikki sävelteoksia.

    HS Ympäristön ”sillanrakentajilla” taitaa olla samanlainen ajatus. Mitä monista kirjoista kun ei niitä kuitenkaan ehdi lukea. Kulttuurin monimuotoisuus ei ole tärkeää vaikka luonnon monimuotoisuus on - miten loogista tällainen ajattelu on?

    Mutta miksi luonnon monimuotoisiuus sitten on niin tärkeää? Hyvää selitystä en ole kuullut. Tunteeko joku miljoonat kasvit, ötökät, kivikunnan isot ja pienet juonteet? Jos luonnon monimuotoisuus vahvistaa kasvi- ja eläinkuntaa eikö kulttuurin ja sivilisaation monimuotoisuus samalla tavalla vahvista ihmiskuntaa?

    Tappituntumassa Nuuksion poluilla kulkeville pitäisi tehdä luontokoe. Vain ne hyväksytään ”hyvän luontosuhteen klubin jäseniksi” jotka tunnistavat vähintään 70 kasvia, 25 lintulajia ja 18 kalaa. Puun halaamisella ei klubiin pääse. Eikä luontopoluilla mölyämisellä.

Pirunkurun riippusillalla seisoo pirullisia miettivä mies espanjalainen ruututakki päällään. Hän ei sovi maisemaan. Edessä on vielä vaikea polku. Sen pituudesta ei ole tietoa.

    Auringon säteet puhkaisevat pilvitaivaan.

    Kaukana tunturien viivat pehmenevät ja loittonevat.

    Kohta alkaa sataa. Puut pudottavat lehtensä.

    Ruututakki, vesipullo, pieni kamera - suuri maisema.

Jaakko Salovaara, 2021.
"Kyyninen" pakinoitsija
Pirunkurun päällä espanjalaisessa ruututakissa

Kyösti Salovaara, 2021.
Adios, tunturit!