Huippari ja Rumkkari

[dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri]

Kyösti Salovaara, 2024.

Ruumiin kulttuuri on 40 vuotta täyttävän
Suomen dekkariseuran lippulaiva.

Trillerit ovat elämän kaltaisia, enemmän kuin sinä olet.

- Graham Greene, kirjailija

Mitä elämä olisi ilman dekkareita?

- Sini Paloheimo, Suomen dekkariseuran puheenjohtaja

Lause on todellisuuden kuva.

- Ludwig Wittgenstein, filosofi

Aloittaisiko alusta vai lopusta?

    Pulmallista.

    Tai jos aloittaisi kielestä.

    ”Lause on todellisuuden kuva”, Wittgenstein sanoi. ”Lause on tietynlaiseksi kuvittelemamme todellisuuden malli… Jos näet ymmärrän lauseen, tunnen sen esittämän asiaintilan. Ja lauseen ymmärrän, vaikkei sen merkityssisältöä olekaan minulle selitetty.”

    Mielenkiintoista. Eivätkö dekkarit pyri tuon kumoamiseen. Lauseilla harhautetaan, leikitään etteivät ne kerro totuutta.

     Tai no, lopulta mysteeri ratkaistaan.

Viime viikolla tasavallan presidentti Alexander Stubb sanoi Kultarantakeskusteluissa, että ”asia ratkaistaan huipparissa”.

    Yllätyin. Onko ”huippari” huippukokouksen virallinen synonyymi, lyhenne?

    Sanoista saadaan lauseita.

    Muutama vuosi sitten C Moren futisselostajat alkoivat puhua Sämppäreistä. Minulta meni hetki ennen kuin tajusin, että puhutaan Champions Leaguesta eli Mestareiden liigasta. Sana ärsytti. Pitikö tuokin muuttaa katupoikakielelle. No, nykyään minäkin puhun Sämppäreistä. Huonot tavat tarttuvat kuin pihka jota ei saa pesemällä pois.

    Mutta tuollaisia sananväännöksiä on toki käytetty arkikielessä niin kauan kuin minä olen ollut tietoinen olento. Arkikieltä on aina lyhennetty puhumalla puikkareista, uikkareista, portsareista, rankkareista, kaivureista, veskareista, kulmureista, lekureista , neukkareista ja jopa kommareista ja demareista.

    Ruumiin kulttuuri -lehden ensimmäinen päätoimittaja Risto Raitio kutsui joskus lehteään Rumkkariksi. Sitä sanaa en ole koskaan vapaaehtoisesti käyttänyt.

    Leikillinen tietovisa. Mikä seuraavista sanoista ei kuulu joukkoon: dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri?

Juhlanumeron sisällysluettelo.
132 sivua.

 

Tasan neljäkymmentä vuotta sitten ensi viikolla Oriveden opistolla jännityskirjallisuuden seminaarin ohessa paikallisessa ravintolassa perustettiin Suomen dekkariseura. Perustamiskokoukseen osallistui 27 henkilöä, miehiä ja naisia. Minä olin yksi heistä.

    Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Jukka Parkkinen. Seura otti julkaistavakseen Ruumiin kulttuuri -nimisen lehden, jonka pieni yliopistoaktivistien porukka oli luonut. Lehden päätoimittajaksi nimettiin Risto Raitio, joka uurasti päätoimittajana yli 20 vuotta.

    Dekkariseuran ja Ruumiin kulttuuri -lehden tavoitteena oli propagoida populaarikulttuuria nimenomaan jännitys- ja dekkarikirjallisuuden nimissä. Vuonna 1984 lehti ilmestyi kaksi kertaa, ja siitä eteenpäin neljä kertaa vuodessa. Näin ollen jotain 160 numeroa on nähnyt kulttuurin ja päivän valon. 

    Olen tietysti puolueellinen Ruumiin kulttuurin suhteen, koska olen kirjoittanut 40 vuoden aikana melkein jokaiseen numeroon jotakin, kenties noin 400 juttua arvosteluja, katsauksia, esseitä ja muutamia haastatteluja.

    Tänä aikana moni asia on maailmassa muuttunut.

    Entäpä dekkarit?

Kun selailee jykevää Ruumiin kulttuurin 40-vuotisjuhlanumeroa, panee merkille ainakin kaksi asiaa. Lehti on ulkoasultaan ja aineistoltaan varsin komea. Ihme että tuollaisia lehtiä vielä julkaistaan. Toiseksi: dekkareita ilmestyy Suomessa tuhottoman runsaasti.

    Ruumiin kulttuurissa on pyritty arvostelemaan kaikki Suomessa julkaistut jännärit, niin kotimaiset kuin käännetyt. Juhlanumerossa arvosteluja on noin 20 sivua, huh. Olen melko varma, että Ruumiin kulttuuri on ainoa suomalainen – kenties myös universaali – julkaisu, jossa on arvosteltu kaikki valitun genren romaanit 40 vuoden aikana.

    Se on saavutus sinänsä.

    ”Minulta on kysytty”, kirjoittaa Keijo Kettunen Ruumiin kulttuurin juhlanumerossa, ”onko lehden linja muuttunut vuosien varrella.” Kettunen toimi lehden päätoimittajana Risto Raition jälkeen noin 16 vuotta. ”Tuskinpa paljonkaan”, Keijo vastaa, ”vaikka eri päätoimittajilla on saattanut olla valinnoissaan pieniä painotuseroja. Joka tapauksessa haastattelut, katsaukset, kirjailijaesittelyt, suosikkilistat, elokuva- ja tv-jutut ja tietenkin arvosteluosasto, Käräjät, ovat olleet Ruumiin kulttuurin vakioaineistoa läpi vuosien.”

    Kettunen mainitsee, että vielä 1990-luvun alussa Suomessa julkaistiin vuodessa noin 15-30 dekkaria kun nykyään niitä ilmestyy jopa 100 vuodessa. Käännösdekkareita julkaistaan parhaimmillaan toinen mokoma.

    Lonkalta heittäen tuntuu kuitenkin, että anglosaksisen dekkarikirjallisuuden suomentaminen on vähentynyt ja korvautunut ylenpalttisesti nordic crimellä. Se ei välttämättä ole hyvä suuntaus.

Päätoimittaja Päivi Remeksen mielidekkareiden lista.

Millainen kulttuurilehti Ruumiin kulttuuri sitten on?

    Subjektiivisesti sanon, että RK on pragmaattinen ja asiallinen, aiheeseen paneutuva mutta ei käsittelemiään kirjoja ja kirjailijoita ylenmäärin hypettävä. Lehdessä ei intoilla eikä faniteta, ei ainakaan silmille hyppien. Vuonna 2021 päätoimittajana aloittaneen Päivi Remeksen RK sisältää ehkä enemmän haastatteluja kuin Raition ja Kettusen lehti sisälsi, ja enemmän naiskirjailijoiden, mutta ainahan naiset ovat kirjoittaneet dekkareita ja heitä on myös lehdessä aina haastateltu.

    Jos Parnassoa, esimerkiksi, kirjoitetaan akateemisen itsetyytyväisyyden norsunluutornissa, niin Ruumiin kulttuuria tehdään lähempänä katujen ja torien pintaa. Tätä eroa on tietysti vaikea selittää ja havainnollistaa. Ehkei semmoista olekaan. Kun itse kirjoitin arvosteluja Parnassoon 1980-luvun taitteessa, niiltä edellytettiin tiukkaa muodollista otetta vaikka sana muuten olikin täysin vapaa. Tai ehkäpä odotus oli enemmän kirjoittajien päässä kuin toimituksen seinätaululla. Tuomas Anhavalle, Jarkko Laineelle ja Arto Kytöhongalle riitti tuolloin, että juttu oli hyvin kirjoitettu.

    Edellinen ei ole moite Ruumiin kulttuurin kirjoittajille. Ruumiin kulttuuriin saa kirjoittaa arkivaatteissakin eikä tarvitse kietoa solmiota kaulaan työhön ryhtyessä.

Haastattelut ovat nykyjournalismin väistämätön ja välttämätön hyve ja pahe, mutta monin tavoin ylikorostunut artikkelimuoto. Pahimmillaan se tarkoittaa, että kirjallisuuskritiikin korvaa kirjailijoiden mainospuhe omista teoksistaan.

    Esseitä saisi olla enemmän, mutta kuka niitä kirjoittaisi? Essee vaatii paneutumista ja aikaa, eikä semmoisia päivässä rustata eikä kirjoiteta kymmeniä vuodessa.

    Ruumiin kulttuurissa ei juuri debatoida. Ollaan kilttejä ja hyväksytään kanssakirjoittajien mielipiteet semmoisenaan. Toki kun lehti ilmestyy kolmen kuukauden jaksoissa, ei kovin elävää keskustelua saisi aikaan vaikka haluaisi, eikä varsinkaan ajankohtaan kiinnittyvää. Omalta saraltani muistan yhden keskustelupuheenvuoron koskien kirjoitustani Michael Crichtonin jännäristä, jossa kirjan roistoina on joukko luonnonsuojelijoita. Kommentoijan mielestä en olisi saanut myötäillä Crichtonin luonnonsuojelukritiikkiä. Luonnosuojelijat ovat meitä muita parempia ihmisiä – joopa joo.

    Olen miettynyt asiaa. Kiltteyttä siis.

    Melkein vastoin tahtoani olen päätynyt siihen, että Ruumiin kulttuurin pragmaattisuus - se että kirjat otetaan kirjoina eikä yhteiskuntapoliittisina julistuksina – on pitänyt lehden hengissä ja jopa korostanut sen vireyttä vaikkapa Parnassoon verrattuna. Varsinkin nykyhetken polarisoituvaan maailmaan Ruumiin kulttuurin kaltainen kiltteys ja pragma istuu paremmin kuin mikään muu.

    Juhannuksen jälkeisellä viikolla Orivedellä 40 vuotta sitten pidin seminaarissa esitelmän eskapismista. Yritin kai sanoa ja perustella miksi eskapismi kannattaa ja miksi se on niin yhteiskunnallista. Tosin olin myös kriittinen. Eli vähän ristiriitainen. M.A. Numminen kirjoitti esitelmästäni Anna-lehteen näin: ”Myhäilevää kriitikko Kyösti Salovaaraa tuppasi itseäänkin naurattamaan, kun hän hyökkäsi sumeilematta suomalaisia tapoja ja tottumuksia vastaan. ’Vain kunnottomat katsovat Dallasia ja Dynastiaa’, hän totesi äänenkään värähtämättä. Ei ollut aina helppo arvata kenen puolella Salovaara on, korkeakulttuurin vai viihdekirjallisuuden, kun hän saneli teesejään.” (Anna, 10.7.1984.)

    Unohtuuko eskapismin puolustaminen nykyään? Ovatko suomalaiset dekkarit liiankin realistisia? Eikö anglosaksisen dekkarin perinne ole koskaan rantautunut aidosti tänne Pohjan perukoille? Piirtävätkö suomalaiset dekkaritkin sitä suomalaisen ”onnellisuuden” kuvaa, jossa ei riemuita eikä liihotella kevyesti elämän laineilla. Kellä onni on, hän sen kätkeköön – myös jännistysromaaneissaan!

Lopuksi oikea vastaus esittämääni kysymykseen. Mikä seuraavista sanoista ei kuulu joukkoon: dekkari, jännäri, korkkari, salkkari, rankkari, trilleri? 

   Jos vastasit, että korkkari ei kuulu joukkoon, vastasit väärin.

   Kenties nykyään kävellään korkkareissa, mutta 50-luvulla niitä luettiin, nimittäin Korkeajännitys-sarjakuvalehtiä. 

    Jos vastasit että salkkari ei kuuluu joukkoon, sekin meni pieleen. Salkkari tarkoitti aikoinaan ”salapoliisiromaania”, niin kuin myös Sapo-sarjan tunnus.

    Oikea vastaus on ”rankkari”. Rangaistuspotku on jalkapallomatsissa jännittävä  ja dramaattinen tapahtuma, mutta se ei kuitenkaan sovi jännityskirjallisuuden synonyymiksi.

Toimituskunta:
Päivi Remes, päätoimittaja.
Satu Henttonen, käräjäkoordinaatori.
Mikael Manninen, ulkoasu.

Mistä lehteä saa?

Kirjastoista. 
Irtonumeroa myydään
 Helsingin Rosebud -kirjakaupoissa
ja kirjallisuustapahtumissa.
Eikö muualla?
 Kafkamaista!

Liity Dekkariseuran jäseneksi niin posti tuo lehden
kotiin, jäsenmaksu 42 e vuodessa.
Ei sido mihinkään muuhun.
Mutta saa osallistua.

Ohutta yläpilveä

[ja alavilla mailla hallan vaara]

Kyösti Salovaara, 2024.

Ihmisen ymmärrys, kun se kerran on omaksunut mielipiteen, kerää mitä tahansa esimerkkejä, jotka vahvistavat sen, ja vaikka vastakkaiset esimerkit saattavat olla lukuisampia ja painokkaampia, se ei joko huomaa niitä tai sitten hylkää ne, jotta mielipide säilyy horjumattomana.

- Sir Francis Bacon, 1620.

Ensi viikolla, jos hyvin käy, kesäpäivä seisahtaa ja yö on lyhyin.

    Silloin Espanjassa lehdet kirjoittavat: nyt kesä alkaa.

    Silloin suomalaiset sanovat: jaaha, aletaan mennä kohti syksyä.

    Kansoilla on luonteensa ja huumorinsa. Pienessä maassa pieni on suurta. Suuressa maassa suurikin on pientä. 

    Kumpi sitten parempi? Kuplassa kiihtyvä konformismi, pakonomainen samanmielisyys vai ristiriitoja synnyttävä horisontaalinen pluralismi?

Ajattelin ensin pakinalle otsikkoa Äly Hoi! Älä Jätä!

    Minua askarruttaa alituiseen miksi ns. kulttuuriväen kirjoitukset ovat niin täynnä ennalta arvattavia kliseitä ja eräänlaista poseeraavaa (yhteiskunnallista) typeryyttä. Olin jo katsonut malliksi pari kirjallisuuslehti Parnasson juttua ja muutaman Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kirja-arvostelun. Ja niiden rinnalle ottaisin muutaman kirjoituksen, joissa älykkyys nujertaa kliseet ja pakon olla samaa mieltä samaa mieltä olevien kavereiden kanssa.

    Mutta en kuitenkaan viitsi tänään lyödä kulttuuriväkeä kuin vierasta sikaa. Ja mistäpä sen tietää, onko se todella älykästä porukkaa. Jos ei ole, ei kannata miettiä mihin äly katosi. Se mitä ei ole, ei voi kadota.

    Muuttuuko ihminen? Ja jos, niin mihin suuntaan, laulussakin kysytään.

    Aloitin pakinan lainauksella 404 vuoden takaa. Se osuu yhtä kipeästi tänäiseen kesäpäivään vuonna 2024 kuin geeli keihäänheittäjän kiveksiin. Baconin oivaltava huomio todistaa ainakin sen, että ihmisen älykkyys ei tarvitse tuekseen AI-itä eikä Tiktokkia eikä Parnasson kliseitä. Tämä todeten ja lisäten sanon, että yhteiskunta kyllä tarvitsee kaikenlaista teknologiaa ja opinlähdettä menestyäkseen.

No, Suomi on parhaista parhain. Eikö vaan? Me olemme niin kammottavan hyviä että pahaa tekee. Vähempikin riittäisi. Silloin jäisi tilaa hengittää.

    Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio osaa poimia kolumneihinsa neulanteräviä huomioita tylppiä kliseitä välttäen. Viime viikon torstaina, Normandian maihinnousun muistopäivänä ja Kyöstin nimipäivänä, Rautio kirjoitti pirullisen humoristisen kolumnin suomalaisesta flegmaattisuudesta ja kaikkialle levinneestä ahdistuneesta elämän pelosta. Kolumnin otsikko kuului: Suomi on pelokas leijona.

    Voiko leijona olla pelokas ollakseen leijona?

    Rautio tietenkin viittasi Suomen jääkiekkomaajoukkueeseen. ”Suomen MM-jääkiekkomaajoukkueen peleissä kiteytyi Suomen nykyinen henkinen ilmapiiri”, Rautio aloitti kirjoituksensa. ”Peli oli varovaista, mielikuvituksetonta, puolustusvoittoista ja pelokasta. Samoja kuvailuja voi käyttää monesta muustakin elämän teemasta Suomessa.”

    Suomessa elämää sopii todellakin kuvailla jääkiekon analogioilla, kun muualla Euroopassa käytetään jalkapalloa yhteiskunnan peilinä. Peli kuin peli, elämä kuin elämä.

    Kuluttajat eivät kuluta, Rautio jatkoi, koska pelkäävät lamaa. (Vaikka suurin osa kansasta käy normaalisti töissä eivätkä palkat ole laskeneet). Ei uskalleta ottaa lainoja. Eikä ostaa asuntoja eikä autoja. Jostakin syystä säästetään, vaikka maailma on ennallaan – paitsi mielikuvissa.

    Rautio jatkoi pelkojen listaa: ”Suomen nuoret aikuiset eivät uskalla tehdä lapsia. On ollut pandemiaa, ilmaston lämpeneminen huolestuttaa, eikä työmarkkinoiden vedosta osaa etukäteen sanoa. Parisuhteiden kestävyyskin pelottaa.”

    Opiskelijat pelkäävät, vaikka nyt on paremmin kuin koskaan. Suomalaiset yritykset ovat varovaisempia kuin muualla Euroopassa. Ei uskalleta. ”Jos suomalainen kuitenkin löytää hyvän idean, uskaltaa alkaa yrittäjäksi ja idea tuottaa rahaa, yritys myydään hyvin todennäköisesti maailmalle ennen kuin firma alkaa kunnolla kasvaa. Eihän sitä tiedä, onnistuuko seuraava kasvun askel vai ei.”    

    Huumorikin on vaarallista: ”Sitähän voi sanoa vahingossa jotain sopimatonta.”

    

Suomi pelaa tiukkaa puolustuspeliä. Se nähtiin mihin sillä pääsee.

    ”Kuka tarjoaisi positiivisia visioita?” Rautio kysyi Hesarissa 6.6.2024. ”Kuka kertoisi, että rohkeus usein kannattaa?”

    Mutta onko muuallakaan Euroopassa tällä erää rohkean hyökkäyspelin kannattajia? Leimaako koko EU:ta puolustuspelin synkkä idea? 

    Raution maalaama kuva arasta Suomesta on melko samanlainen kuin portugalilaisen huippuvalmentajan José Mourinhon pelikirjan sanotaan olevan. Näin EM-jalkapallon edellä kannattaakin tiivistää Suomen ongelma Mourinhon oppeihin, muistaen kuitenkin että tällä hetkellä eurooppalaisessa jalkapallossa Mourinhon opeilla ei pärjää, vaikka yhteiskunnallisessa toiminnassa pärjäisikin.

    José Mourinhosta elämäkerran kirjoittanut Diego Torres kokosi yhteen Mourinhon pelityylin seitsemän kulmakiveä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pimeyden ruhtinaan pelistrategia pyyhkii hymyn romantikon kasvoilta. Näin voitat Mourinhon teeseillä:

    1. Se voittaa joka tekee vähiten virheitä.

    2. Jalkapallo suosii sitä, joka saa vastustajan tekemään enemmän virheitä.

    3. Kun pelaat vieraissa, sen sijaan että yrittäisit olla ylivoimainen, on parempi rohkaista vastustajaa virheisiin.

    4. Se jolla on pallo, todennäköisesti tekee virheen.

    5. Se joka luopuu pallonhallinnasta, vähentää mahdollisuutta virheeseen.

    6. Palloa pitävä pelkää.

    7. Siksi palloton on vahvempi.

Niinpä.

     Kaivattaisiinko tähän suomalaiseen arkeen todellakin enemmän filosofista ja yhteiskunnallista ”romantiikkaa”? Sellaista peliä jossa otetaan riskejä, jossa yhdestä virheestä ei joudu vaihtomiespenkille lopuksi elämäänsä; sellaista asennetta jossa virheet toki vihelletään mutta jossa niitä ei jäädä märehtimään loputtomasti. 

     Mutta yhteiskunnallinen romantiikka ei ole suomalainen malli. Täällä kulttuuriperinteenä on inhorealismi. Mourinhon tyyli pelata ”pimeää” peliä.

     Muuten, jos ette tiedä, englantilaiset tutkijat ovat löytäneet Pyreneiden korkeuksista 30 metrin levyisen solan, jota pitkin 17 miljoonaa hyönteistä muuttaa syksyisin pohjoisen Euroopan talvea pakoon Espanjaan. Parhaimmillaan solassa todettiin jopa 3000 hyönteistä per metri ja minuutti, kertoi El País eilen. Eikä tuo luultavasti ole ainoa sola jossa hyönteiset matkaavat vuoriston yli. Mitä keväällä tapahtuu, on vielä selvittämättä.

    Mielikuva tutkijasta, joka istuu pipo päässä 2273 metrin korkeudessa miljoonien pienien hyönteisten keskellä on romanttinen ja lohduttava. Elämä etsii muotonsa ja tapansa. Sittenkin. Lopulta.

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Unohtaa

 [ei unohda, unohtaa, ei unohda...]

Amerikkalaiset sotilaat Omaha Beachilla Normandiassa 6.6.1944.

Kuvakaappaus Steven Spielbergin elokuvasta
Pelastakaa sotamies Ryan, 1998. Dreamworks Pictures.

Realistinen maihinnousukohtaus on kuin Robert Capan valokuvista rakennettu.

Marttyyrit eivät aliarvioi ruumista, he antavat ylentää sen ristille. Siinä he ovat samaa mieltä vastustajiensa kanssa.

- Kafka

On vain kolme kunnioitettavaa olentoa: pappi, soturi, runoilija. Tietää, tappaa ja luoda.

- Baudelaire

Mikään ei ole niin heikkoa ja horjuvaa kuin voimakkaan maine, jos sen katteena ei ole omia voimia.

- Tacitus

Suuret ajat synnyttävät suuria ihmisiä.

    Mutta ollakseen suuri, on kerättävä ympärilleen paljon pientä.

    Suuren varjossa on turvallista elää, ajatellaan joskus. Jos joskus ajatellaan.

    Mutta eihän se sovi demokratiaan. Että toinen on päätä toista pitempi.

    Parturiin kaikki.

    Niks-naks, unohdetaan historia. 

Kotimaassa ollaan kotimaisia. Pesunkestäviä suomalaisia.

    Tämä on suurien tapahtuminen ja suurien sankarien viikko muualla, historiassa. Mutta pienessä lätäkössä laineet ovat pieniä. Hyvä puoli on ettei niihin huku, uppoa enempää kuin nilkkoja myöten.

    Lätkäistään päivämääriä pöytään. Sitten se pyyhitään.

    Franz Kafka kuoli sata vuotta sitten 3.6.1924.

    Eipä ole suomalaisessa mediassa näkynyt juttuja Kafkasta. Kafkamaista siis.

    Rooma vapautettiin 80 vuotta sitten 4.6.1944. Italiassa oli sodittu Sisialiasta lähtien jo melkein vuosi ennen kuin liittoutuneet pääsivät Roomaan asti. Hitlerin Saksa pani hanttiin.

    Normandian maihinnousu käynnistyi 80 vuotta sitten 6.6.1944.

    Se ratkaisi osaltaan toisen maailmansodan. Mutta sotaa käytiin maihinnousun jälkeen vielä melkein kokonainen vuosi. Hitlerin Saksa pani hanttiin.

    Jos olisi käynyt toisin, oltaisiin ehkä toisenlaisia eikä näitä rivejä kirjoitettaisi tällä tavalla. Jos kirjoitettaisiin lainkaan.

    Siistiä!

Kyösti Salovaara, 2019.

Omaha Beach kauniina syyspäivänä 75 vuotta maihinnousun jälkeen.

Ihminen ei voi valita aikaansa. Jotain sellaista sanoi Sartre. Ja jatkoi: siksi ihmisen pitää valita itsensä omassa ajassaan.

    Aika haastavaa. Valita itsensä. Vaikka itsen valinta ja oma napa ovatkin luontaista puuhaa, primitiivistä. Mutta Sartre tarkoitti jotakin komeampaa.

    Kun liittoutuneiden 130 000 sotilasta nousivat Ranskaan kesäkuun kuudentena päivänä 1944, he valitsivat itsensä. Tai heidät valittiin. Monet uhrautuivat, kenties eivät edes tienneet miksi. Tilinpäätös tehtiin tulevaisuudelle. Kun toinen maailmansota loppui, koitti Euroopassa kohtuullisen pitkä rauhanaika, ainakin yksilön laskuopissa vaikka ei historian. Muuan Putin katsoi sitten, että rauhaa oli jo kylliksi. Mutta oliko toveri lukenut Tacitusta. Epäilen.

    Kukapa meistä Tacitusta lukisi. Aku Ankkaa monetkin.

    Antony Beevoria lukemalla pääsee hieman kiinni lukuihin, voittoihin ja tappioihin. Käsittäminen on toinen juttu. Sen ymmärtää, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Toki hevoset on korvattu koneilla, jotka liikkuvat kaikissa ulottuvuuksissa. Ja ajassaan, tietysti.

Antony Beevorin teokset Normandia 1944 (Otava, 2009) ja Toinen maailmansota (Otava, 2012) kertovat kuinka suuressa ajassa syntyy pieniä ihmisiä suurten varjoon ja kuinka ristiriitaista sodan kulku on, sattumista ja väärinkäsityksistä jopa sankaritekoihin yltävää.

    Toinen maailmansota oli jo kaiketi totaalista sotaa, vaikka droonit ja kyber puuttuivatkin. Normandiaan liittoutuneet hyökkäsivät merta pitkin, pudottautumalla laskuvarjoilla avautuvan rintaman selustaan ja lentämällä purjekoneilla sillanpääasemiin. Kaikkialla räjähtelivät pommikoneiden tuli-iskut, jotka usein osuivat muualle kuin sinne minne aiottiin.

    Kesäkuukausina 1944 Atlantin valliaan puolustavan Saksan Whermacht kärsi 240 000 miehen tappiot, ja menetti 200 000 sotilasta sotavankeuteen. Brittien, kanadalaisten ja puolalaisten armeijaryhmä menetti n. 83 000 miestä, amerikkalaiset n. 125 000. Lisäksi liittoutuneiden ilmavoimat menettivät kaatuneina ja kadonneina n. 17 000 miestä.

    Mutta Ranskaa ja Eurooppaa vapauttavat sotajoukot aiheuttivat myös siviileille kärsimyksiä. Omaha-rantaa ja Caenia valloitettaessa pommikoneiden tähystäjät viivyttelivät varmistaakseen etteivät pommit osu omiin kärkijoukkoihin. ”Sen vuoksi suurin osa pommilasteista putosi ikivanhan normannikaupungin keskustaan”, Beevor sanoo. ”Saksalaisten menetykset olivat vähäisiä verrattuina ranskalaisten siviilien – Normandian taistelujen unohdettujen uhrien – tappioihin. Sotatoimi toi esiin hirvittävän paradoksin. Yrittäessään vähentää omia tappioitaan ylettömällä räjähteiden käytöllä läntisten demokratioiden komentajat todennäköisesti tappoivat enemmän siviilejä.”

    Winston Churchill  ”pyysi” sotapäälliköiltä ettei siviiliväestöä menehtyisi 10 000 enempää. Mutta ”lopulta D-päivän jälkeen noin 15 000 ranskalaista siviiliä sai surmansa ja 19 000 loukkaantui vaikeasti.”

Kyösti Salovaara, 2019.

La Fieren taistelun 6-9.6.1944 muistomerkki.

Sota on julmaa ja…

    Mutta globaalissa maailmassa meillä ei oikeastaan ole kotimaata, jonne piiloutua; jossa vetäytyä tuvan nurkkaan. 

    Paha maailma tunkee sisälle hirsien välistä ja ilmanottoventtiileistä.

    Ei ihminen voi valita aikaansa, sanoi Sartre.

    Mitä sitten tarkoittaa itsensä valitseminen ajassaan?

    Käpertymistä vai avautumista?

    Onko historia olemassa? Ihan oikeasti? Jos, niin pitääkö se muistaa? Jos historiaa ei halua muistaa, niin kenen tai minkä puolesta sotamiehet ja heidän perheensä ylennettiin ristille 80 vuotta sitten?

    

Kaiken voi kuvitella toiseksi.

    Jos haluaa. Jos uskaltaa. Jos kykenee.

    Entäpä jos saksalaiset olisivat tuhonneet hyökkääjät Rooman porteille ja Normandian hiekkarannoille?

    ”Normandian taistelu ei todellakaan sujunut suunnitelmien mukaisesti”, sanoo Antony Beevor summatessaan 6.6.1944 -päivän tapahtumia, ”mutta edes nojatuolikriitikot eivät voisi koskaan vähätellä sen lopputulosta, miten epätäydellinen se lieneekin. Pitää myös miettiä, mitä olisi voinut tapahtua, jos D-päivän poikkeuksellinen hanke olisi epäonnistunut: jos hyökkäyslaivasto olisi esimerkiksi pujehtinut kesäkuun puolivälin suureen myrskyyn. Siitä tulee mieleen mahdollisuus, että puna-armeija olisi saattanut päästä ei vain Reinille vaan myös Atlantin rannikolle saakka. Siinä tapauksessa Euroopan kartta ja historia olisivat muodostuneet sodan jälkeen todella erilaisiksi kuin nyt.”

    Erilaisiksi kuin nyt!

    Mistä me tiedämme, että nyt on myös huomenna?

Kyösti Salovaara, 2019.

Amerikkalaisten sotilaiden hautausmaa
Omaha Beachin tuntumassa Ranskan Normandiassa.