Onko Agatha Christie arvoitus

[vai ehkä hänen lukijakuntansa?]

Agatha Christie: Kortit pöydällä.
(Cards on the Table, 1936.) 
Suom. Aune Suomalainen. WSOY, 4p. 1951.
Ensimmäinen painos, 1939.

It would be impossible to prove that Picasso was any more ’true’ than, say, a washing machine or a packet of crisps… There are no false answers in art, because there are no true answers, and the past matters because the present does not displace it. 

- John Carey: What Good Are the Arts? (2005, 2006.) 

Hyvä on, menen suoraan asiaan.

    Kortit pöydälle!

    Kirjailija ja toimittaja Juan Carlos Galindo otsikoi El País -lehdessä 28.6 dekkarijuttunsa haastavasti: Agatha Christien mysteeri: maailmankirjallisuuden myydyin, jäljitellyin ja väärin ymmärretyin kirjailija.

    Galindo kirjoitti juttunsa juuri nyt koska Agatha Christien (1890-1976) ensimmäinen menestysromaani Roger Akroydin murha julkaistiin täsmälleen sata vuotta sitten kesäkuussa 1926.

    Galindon mielestä Christien runsaslukuisen tuotannon suosio on hämärtänyt hänen kirjailijanlaatunsa. Christien teoksia on myyty maapallolla yli 2 miljardia kappaletta, noin miljardi englanniksi ja toinen miljardi eri kielille käännettyinä. Kriitikot nostelevat kulmakarvojaan Christien runsaalle tuotannolle ja romaanien suosiolle. Galindo lainaa Christien puolustamiseksi espanjalaista dekkarikirjailijaa Juan Gómez Juradoa, joka tunnustaa: ”Christie opetti minulle että lukija ansaitsee kunnioitusta. Voit yllättää lukijat, voit manipuloida heitä, mutta et voi valehdella heille.”

    The Guardian julkaisi touko-kesäkuussa kaksi 100 teoksen listaa ”maailman parhaista romaaneista”. Toisen listan laativat asiantuntijat, toisen tavalliset lukijat. Kummallekaan listalle ei mahtunut yhtään Christien teosta.

    Eivätkö ihmiset kehtaa tunnustaa mistä pitävät?

Kierrän dekkarikirjallisuuden perustammen juurelle Tallinnan pohjoisrannalla sijaitsevan Noblessnerin sataman kautta.

    Noblessner perustettiin 1912 jolloin sinne rakennettiin Venäjän tärkein sukellusvenetehdas. Nykyään alueella on monenlaisia kulttuurirakennuksia, ravintoloita ja koreita kerrostaloja rantapromenadien tykönä.

    Viime lauantaina meitä oli neljä turistia Baltian suurimman pienpanimon maisteluterassilla vertailemassa viittä panimon monista oluista. Panimorakennus on entinen sukellusvenetehdas; nyt aurinko paistoi terassille yhtä armottomasti kuin tuhannen torpedon räjähdys.

    Yksi meistä tokaisi tummaa, kaura-viini-olutta hörpättyään: ”Helvetin pahaa!”

    Toinen sanoi, että kyllä tätä juo kun vähän aikaa maistelee. Kolmas kosketti juomaa kielellään ja sanoi että "hyi" eikä juonut enempää. Minä puolustin tummaa, sinänsä pahanmakuista juomaa ettei sitä sentään helvetin pahaksi saa sanoa. Tietysti saa, ensimmäinen puhuja vastasi. Jos se on helvetin pahaa, se on.

    No, makuasioista ei kannata kiistellä. Niinhän meillä on tapana sanoa.

    Mutta jos makuasioista ei voi kinata, mistä sitten voi? Eihän faktoissa ole mitään väiteltävää. Ne ovat ehdottomasti jotakin pahan ja hyvän tuolla puolen.

    Koska kaunokirjallisuuskin on makuasia, miksi yksikään Christien dekkareista ei yltänyt Guardianin parhaiden romaanien listalle? Eihän yksikään hänen romaaneistaan sentään ole ”helvetin huono”, vai kuinka?

    Jos kirjat ovat makuasioita, miksi niitä laitetaan paremmuusjärjestykseen?

Kyösti Salovaara, 2026.

Kyösti Salovaara, 2026.

Vuonna 1926 Agatha Christie vaihtoi kustantajaa. Roger Akroydin murha oli ensimmäinen teos uuden kustantajan ”tallissa”. Järjestyksessään se oli kuudes Christien kirjoittamista salapoliisiromaaneista.

    ”Ensimmäinen heille tekemäni kirja, Roger Akroydin murha, oli verrattomasti menestyksekkäin siihenastisista tuotteistani”, Christie kirjoitti muistelmateoksessaan Vanha hyvä aikani (1977. Suom. Antti Nuuttila. WSOY, 1978.) ”Se jopa muistetaan ja siitä puhutaan vielä nytkin.”

    Monet Christien romaaneista elävät yhä sekä luettuina kirjoina että elokuva- ja tv-sovituksina. John Curran sanoo teoksessaan Agatha Christien salaiset muistikirjat (2009. Suom. Risto Raitio. Paasilinna, 2010), että Christien tuotanto ylittää edelleen ”kaikki maantieteelliset, kulttuuriset, rodulliset, uskonnolliset, ikä- ja sukupuolirajat; häntä luetaan yhtä innokkaasti Bermudalla kuin Balhamissakin, yhtä hyvin isovanhempien kuin lastenlasten keskuudessa, sähköisenä kirjana ja sarjakuvaversiona tällä 21. vuosisadallamme yhtäläisen innostuneena kuin vihreinä Penguin-pokkareina tai Strand-lehden sivuilta edellisellä. Miksi? Koska kukaan muu rikoskirjailija ei osannut sitä yhtä hyvin, yhtä usein ja yhtä pitkään; kenestäkään muusta ei ole tullut haastamaan Christien yhdistelmää luettavuutta, juonenpunontaa, reilua peliä ja tuotteliaisuutta. Eikä ole vastakaan.”

Makuasioista kannattaa väitellä. Vaikka ei pitäisikään kaura-viini-oluesta.

    Christien romaanien ”maku” lienee niin monitulkintainen, että Wikipediassakin käydään läpi hänen puolustajiensa ja kriitikoidensa argumentteja.

    Raymond Chandlerin mielestä Christien romaanissa Eikä yksikään pelastunut on liikaa mahdottomuuksia. Dekkarikritiikin "ylipappi" Julian Symons sanoi, että Christie ei kirjoittanut romaaneja vaan arvoituksia. Ruth Rendellin mielestä Christien dekkareissa murha ja kuolema eivät ole riittävän kauheita tapahtumia.

    Toisaalta epäuskottavuus ja mahdottomuudet eivät haittaa, koska esimerkiksi P.D. Jamesin mukaan Christien romaanit kertovat kuvitteellisesta maailmasta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ja James kiittää niiden ihmiskuvausta, vaikka se olisikin kaksiulotteista. Myös P.G. Wodehousen mielestä Christien henkilökuvat ovat mielenkiintoisia. Runoilija  T.S. Eliot ja labourpomo Clement Attlee ihailivat Christien romaaneja. Ranskalaiset filosofit arvostivat niitä 1960-luvulla. Kristillisen eksistentialistin Gabriel Marcelin mielestä Christie oli ”melkein suuri kirjailija”.

    Melkein suuri kirjailija - onko se parasta vai pahinta miksi suosittua kirjailijaa voi kutsua? Millaista olisi olla melkein suuri poliitikko, filosofi, kymppitonnin juoksija, tähtitieteilijä tai oluenmaistelija?

Tunnustan, että minäkin pidin aikaisemmin Agatha Christien romaaneja kohtalaisen pinnallisina ja ajattelin hieman Symonsin tavoin, että niiden juoni arvoituksineen oli kiinnostava mutta yhteiskuntatodellisuuden kuvaus melkein yhdentekevää.

    Viime aikoina käsitykseni on muuttunut. Christie kirjoitti sittenkin taparomaaneja kohteenaan englantilaisen luokkayhteiskunnan paremmin toimeentulevat ja usein jopa ansiotta perinnöillään elävät tyhjäntoimittajat. Mutta hän ei pilkkaa heitä suoraan Wodehousen tavoin.

    Christie ei saarnaa vaan piilottaa arviointinsa ihmisistä ja näiden tavoista lauseidensa väliin, ikään hieman taustalle lukijan oivallettavaksi. Jos lukija ei oivalla, ei se mitään, tarinan pinnallakin riittää maisteltavaa.

    John Careyn ajatusta soveltaen: ei ole yhtäkään uudempaa dekkaria, joka nykyisellä moraali- tai väkivaltaotteellaan korvaisi tai siirtäisi syrjään Agatha Christien romaanien fiktiivisen tuoreen todellisuuskuvan viime vuosisadalta.

Agatha Christie: Lordin kuolema.
(Lord Edgware Dies, 1933.)
Suom. Eila Pennanen. WSOY, 8.p, 1993,
näköispainos vuoden 1953 1. painoksesta.