[ja kuvittelemalla kuviteltu todellisuus]
| Kyösti Salovaara 2014. |
Espanjalaisen Arturo
Pérez-Reverten romaani Taistelumaalari (El pintor de
batallas 2006. Suom. Satu Ekman. Like 2007.) herättää
monenlaisia mietteitä.
En
kuitenkaan ryhdy analysoimaan tarinan, jos sitä tarinaksi sanoo,
”sanomaa” ihmisen perimmäisestä pahuudesta tai siitä että
kaikki järjestelmät, luonnossa ja ihmisten rakentamana perustuvat
julmaan symmetriaan, sääntöihin ja todennäköisyyksiin joiden
geometriaa yksilö ei havaitse vaikka onkin niiden vanki. ”Kaikkeen
symmetriaan kätkeytyy julmuutta”, kirjailija sanoo. Yksilön
kannalta, minä lisään.
Tämän
voi kai ilmaista suoraan myös romaanin motolla, lainauksella Blaise
Pascalin Mietteistä: ”Pyhä Augustinus näki että
merellä ja taisteluissa tehdään työtä vailla varmuutta
tuloksesta, mutta hän ei nähnyt pelisääntöjä jotka osoittavat
että niin on tehtävä.”
Mielenkiintoista
tässä romaanin teemassa on, että amerikkalainen kriitikko väitti
romaanin englantilaisen painoksen ilmestyttyä, että Pérez-Reverte
oli kääntänyt (espanjaksi) Pascalin mietelmän ”väärin” ja
perusti tarinansa pohjavireen väärälle tulkinnalle ja
väärinkäsitykselle.
Fakta
siis syntyi fiktiosta, jos väitettä toisin ajattelee.
Vielä
viehkeämpää on, että Liken laitoksen moton on suomentanut Martti
Anhava (ranskankielestä?) ja ehkäpä saman suuntaisesti kuin
espanjalainen kirjailija, joten missä faktan ja fiktion suhde tämän
tekstin piirissä lopulta on?
Romaanin
luettuani jäin miettimään kaikenlaista.
Tarinassa
entinen sotavalokuvaaja Faulques maalaa (Väli?)meren rannalla sijaitsevan
kivitornin seinään mahtavaa taistelumaalausta, johon hän sijoittaa
monien tunnettujen ja vähemmän tunnettujen maalareiden sotakuvien
historian, samalla tulkiten omia julmia sotakokemuksiaan melkein
kaikilta maailman kolkilta, Jugoslaviasta Afrikkaan, Lähi-idästä Kaakkois-Aasiaan.
Sotavalokuvaajaa,
taidemaalaria tulee tapaamaan kroatialainen, jonka elämän valokuvaajan ottama ja laajalle levinnyt kuva on pilannut. Hänen tarkoituksenaan on
kostaa kokemansa kauhut. Kroatilaisen mielestä sotaa passiivisesti tarkkaillut ja siitä julkisen sensaation tehnyt Faulques on osasyyllinen sodan kauhuihin.
Samalla
kun Faulques maalaa seinäkuvaansa valmiiksi, hän keskustelee
sodista ja ihmisistä ja julmuudesta kroatilaisen ”kostajan”
kanssa.
Kun
maalaus on melkein valmis, sen tekijä havahtuu lopulta tajuamaan mitä on kuvannut: pahuuden.
Tätäkin
voisi jäädä miettimään.
Miten
taide ja journalismi pahaa kuvatessaan toimivat?
Mitä
pahan kuvista ja julmuuden teksteistä syntyy? Sovitus vai pako
itsetyytyväisyyteen? Anteeksipyyntö vai välinpitämättömyys?
Onko
symmetrian perimmäiseen julmuuteen minkäänlaista ratkaisua?
Mutta en
ryhdy miettimään tuollaisia teemoja.
Ei, nyt
kiinnostaa enemmän mitä fiktio on, mikä on sen suhde
todellisuuteen, ”totuuteen”, jos asian haluaa ilmaista
pateettisesti.
Tai
vielä kiusallisempi kysymys: onko fiktiota edes olemassa?
Kun
muutama viikko sitten lainasin Werner K. Heisenbergiä, niin
eikö hän puhunut juuri tästä sanoessaan että ”todellisuus
josta me voimme puhua, ei ole koskaan todellisuus sinänsä”.
Asioiden, elämän ja konkreettisten kappaleiden sisässä on
toisenlainen (hiukkasten ja niiden välisten voimien) elämä, jota
kukaan ei näe ja josta kenelläkään ei ole ensi käden tietoa eikä
sanoja sen tiedon ilmaisemiseen.
Kun
tähän vastapariksi sijoittaa lainauksen Wittgensteinilta -
”minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein
kirjoitettu” - niin enkö olekin kuvannut faktan ja fiktion, elämän
ja siitä sepitetyn kertomuksen suhteellisen suhteen täydellisesti?
Enkä
malta olla lisäämättä tähän esillä olevan kirjailijan,
Pérez-Reverten ajatusta kirjailijan tehtävästä tai tehtävän
laadusta, sillä hänhän sanoo kotisivuillaan jotakin tällaista:
”Se
että historian ja fiktion raja häipyy ja että lopulta ei pysty
erottamaan todellisuutta kuvitellusta, on kirjailijalle erityisen
ilon lähde. Loppujen lopuksi juuri tuon takia kirjoitan romaaneja.”
Tietysti
minulla on ketunhäntä kainalossa ”julistaessani”, että
sepitetty onkin faktaa tai ainakin että se on ”faktaa”, mutta ei
siitä enempää nyt.
Se mikä jäi mietityttämään Taistelumaalaria lukiessa ja sen
luettuaan on tuo fiktiivinen seinämaalaus, jonka Faulques-niminen
sepitetty henkilö maalaa oikeita, todellisia maalauksia jäljitellen
ja omia (fiktiivisiä) sotavalokuviaan hyväksikäyttäen.
On
paljon faktaa, josta syntyy fiktiota eikä meistä kukaan (tuskin
kirjailijakaan) ole todella nähnyt Faulquesin seinämaalausta vaikka
hän, Pérez-Reverte käyttää monta sivua, monta lausetta
maalauksen kuvailemiseen.
Onko
siis tärkeää nähdä silmissään tuo fiktiivinen taistelumaalaus?
Voiko sen nähdä jos tietää sotamaalauksien historian? Jos on
kiertänyt riittävästi museoita ja imenyt kuvia päähänsä?
Millaista
yleisisivistystä vaaditaan ymmärtääkseen Pérez-Reverten luoman
fiktion, joka perustuu ”kovaan” todellisuuteen. Riittääkö on on
nähnyt ainakin Pieter Bruegeliä, Gerardo
Murilloa, Goyaa, Uccelloa, Starninaa,
Falconea jne? Vai pitäisikö tuntea kaikki Faulquesin
lainaamat kuvataiteilijat?
Mutta
vaikka tuntisikin kaikki heidät ja heidän kaikkien kaikki maalaukset,
syntyisikö sittenkaan omaan päähän kuvaa Faulquesin
seinämaalauksesta, joka yhdellä sanalla ilmaistuna kuvaa pahuutta
ja on pahuus?
Tai
toisin päin kysyen: onko olemassa loppujen lopuksi mitään
fiktiota, mitään sepitettyä, mitään...?
Elokuvantekijöillä
on helpompaa. Goyan, van Goghin, Toulouse-Lautrecin,
Gauguinin tai Pollockin ynnä
muiden elämää kuvaavissa filmeissä voidaan
”näyttää” taiteilijoiden oikeita (olemassa olevia) maalauksia.
Katsojaa ei tarvitse eksyttää, kuvia ei tarvitse sepittää. Elämäkerta tietysti osittain sepitetään, mutta se on toinen
juttu.
Todellisuus
pitää sepittää jotta siitä voi puhua.
Mutta
kuvat ovat kuvia jotka nähdään.
Sepitettyä
kuvaa ei näy eikä sitä ole.
(Vai
onko?)
Tietenkään
lukija ei voi tietää, onko Pérez-Revertin kuvaus Faulquesin
maalaustekniikasta ja maalaamisen prosessista todella fiktiota, sillä
onhan mahdollista, että kirjailija kuvaa jonkun oikean taidemaalarin
tekniikkaa, mutta minä vain en puutteellisen yleissivistykseni
takia pysty sitä tunnistamaan. Jos tunnistaisin jonkun Starninan tai
Falconen, ehkä näkisin enemmän ja ehkä osaisin kuvitella
paremmin.
Jos
tietäisin enemmän, osaisin kuvitella enemmän.
Kirjailija
sepittää, mutta onko se fiktiota vai kuviteltua todellisuutta, väistämättä jotakin mikä on olemassa muuallakin kuin sanoissa, se jää mysteeriksi:
”Faulques
ei koskaan käyttänyt puhdasta mustaa. Musta puhkoi aukkoja kuin
luoti tai kranaatti seinään. Mieluummin hän mursi poltettua umbraa
paynenharmaalla tai preussinsinisellä sekä häivähdyksellä
punaista, eikä hän sekoittanut värejä paletilla vaan maalauksen
pinnalla – joskus hän hieroi niitä sormella laajoille
maalipinnoille, kunnes saavutti tavoittelemansa vivahteen, hyvin
tumman harmaan, jolle vaaleat sävyt toivat muotoja ja massaa.
Tavallaan se vastasi himmentimen avaamista yhdellä aukolla
mustaihoista kuvatessa, taistelumaalari ajatteli. Jos luotti kameran
valotusmittariin, ihmisistä tuli suttuisia. Paksua, vivahteetonta
mustaa. Reikiä valokuvassa.”
Symmetria
on julmaa.
Kaaos on
järjestystä.
Sattuma
on todennäköisyyksiä ja sellaisenaan sääntö.
Tiikerillä
on raidat.
Fiktio
on todellisuudelle kuin tiikerin raita.
Voin
kuvitella vain sen mikä on olemassa.
”Lyhin
tie pisteestä toiseen oli ihmisen ja kauhun välillä.”
| Kyösti Salovaara 2014. |