Rajaton Eurooppa

[tavara liikkuu]

                                                    Kyösti Salovaara 2014.

Se Silta!
Tie Eurooppaan.
Liikkeen symboli.

Hannoveriin ajellessa kukaan ei ole kysynyt matkalla papereitani; ketään ei ole kiinnostanut mistä tulen tai minne menen.

     Tai miksi menen – ketä se kiinnostaisi?

     Parhaimmillaan Eurooppa on rajaton.

     Hannoverilaisen kirjakaupan uutuustiskillä on Leena Lehtolaisen ja Taavi Soininvaaran romaanien käännökset. Mutta enemmän siellä näkyy ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia kirjailijoita.

     Kun lähtee ajamaan Kööpenhaminasta etelään kohti Saksaa ja kun jatkaa Hampurin ohi yhä vain etelään, tajuaa mitä rajaton Eurooppa merkitsee. Sen tajuaa ohittaessaan pitkiä rekkasaattueita, joita moottoritiellä kohtaa lukemattomia menossa ja tulossa. Tanskan ja Saksan moottoriteillä rekkoja on kielletty ohittamasta muita autoja, koska ne niin tehdessään aiheuttavat vaaratilanteita.

    Liikenteessä yhdenmukaisuus on hyve, individualismi pahe.

    Rekkakuskit noudattavat sääntöjä ja ohittelevat toisiaan silmän välttäessä.

     Vasta tanskalaisella ja saksalaisella moottoritiellä tajuaa mitä moderni logistiikka tarkoittaa. Ymmärtää kuinka riippuvaisia eri maissa asuvat ihmiset ovat toisistaan.

     Vasta satojen rekkautojen saattueita nähtyään tajuaa mitä rauha tarkoittaa. Että se on toimintaa eikä joutenoloa. Että liike on tärkeämpää kuin päämäärä.

Rekat kuljettavat tavaroita. Niihin, tavaroiden pintaan on liimattu kulttuurien merkkejä. Tavaran ostaja ei välttämättä huomaa kulttuurin liimaa eikä tavaran pinnassa liikkuvaa merkitystä. Mutta merkitykset tulevat tykö joka tapauksessa.

     Myös liike on merkitystä sellaisenaan.

     Joku voi pahoittaa mielensä kun vertaan rekkalastissa kulkevaa tavaraa – olipa se tekniikkaa, ruokaa tai vaatteita – kirjaan jonka näen kirjakaupassa.

     Mutta eihän niissä lopulta ole merkittävää eroa.

     Tavaran historia vain on lyhyempi kuin kirjan.

     Tavara elää hetkessä; kirjassa kulkee vuosien pintamerkityksiä.

     Tavara on yksikäsitteinen, kirjalla on monta merkitystä.

     Liike paikasta toiseen, ajasta toiseen on kulttuurin hengitystä.

Kauan sitten kirjoitettu romaani on logistinen ihme.

     Se välittää semmoista, mitä ei enää ole edes olemassa, paitsi sanoissa ja lauseissa. Mutta koska sen tavoittaa sanoista ja lauseista, se herää henkiin ikään kuin ei olisi koskaan kuollut.

     Kulttuurin jälleensyntyminen!

     Lupasin matkalla lukea Thomas Mannin Buddenbrookeja. Romaanin alaotsikkona on ”Erään suvun rappeutumistarina”.

     Siiri Siegberg suomensi romaanin 1920-luvun puolivälissä. Tekijän luvalla. Mann ja Siegberg pingoittivat sanojen siteen kahden kulttuurin välille.

     Se pitäisi nyt 90 vuotta myöhemmin tavoittaa, kuin kulttuurirekan viivästyneestä lastista purettuna.

     Aloitin romaanin laivalla. Sain yhden luvun luettua.

     Jatkoin Kööpenhaminassa kivuliaasti ja yritin Hannoverissa päästä vauhtiin.

     En voi kehua saavutusta tähän mennessä.

     Matkan ponnisteluista väsynyt mieli ei jaksa hahmottaa kunnolla kenestä kirjailija kirjoittaa. Uusia henkilöitä ilmestyy näyttämölle kuin kiusaamaan lukijan tarkkavaisuutta.

     Ehkä tarina pitää aloittaa vielä uudestaan.

     Ei saa luovuttaa.

    ”Mitä se on – Mitä on...” Mann aloittaa.

                                                                                             Kyösti Salovaara 2014.

    

Hannoverissa keskiviikkona 10.9.2014

Saattaa olla että seuraava pakina syntyy sunnuntaina, jolloin erään merkittävän henkilön syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta.

Matkalla Buddenbrookeihin

[lukemalla luettavaksi]

1930.

Olin maanantaina kirjakaupassa etsimässä luettavaa tulevalle Euroopan matkalle.

     Vaikea tehtävä.

     Siksi että kovakantiset kirjat ovat kalliita.

     Ja semminkin että olen vähän snobi: en halua lukea kirjoja joita kaikki muut lukevat.

     En siis lue Karl Ove Knausgårdia enkä Stieg Larssonia enkä Sofi Oksasta enkä Thomas Pikettyä – enkä... jne.

     En lue vaikka pitäisi. Tyhmä asenne mutta itse-tyhmyydelle ei mitään mahda.

     Klassikkoja toki luen, ehkä.

     Akateemisessa kirjakaupassa kääntelin jälleen kerran Ernest Hemingwayn romaania Kenelle kellot soivat. Olen niin monta päivää elämästäni viettänyt Espanjassa, että tämä romaani pitäisi lukea. Sen olisi saanut nyt 36 eurolla. Hemmetti. Ties kuinka mones painos, ties kuinka suurella voitolla Keltaisessa kirjastossa. Kustantajalle ja kauppiaalle kilahtaa todennäköisesti katetta jokaisesta kappaleesta kolmisen kymppiä.

     Ei kulttuuriteko vaan silkkaa rosvousta.

     Hieman tuohtuneena luin seuraavan päivänä BBC:n nettisivulta, että Hemingwaytä ei enää juhlita Pariisissa. Nuorisolla on uudet sankarit. Hemingway häipyy historian utuun.

     Siinä saitte – Keltaisen kirjaston hinnoittelijat!

Olen lukemisen suhteen ajopuu; luen mitä sattuu ja olen kai aina niin tehnyt.

     Joitakin kirjailijoita tunnen paremmin, useita en lainkaan.

     Kun aikanaan, isäni vihjeestä, luin ensimmäisen Karl Mayn romaanin ja ihastuin, lainasin sitten Kotkan kirjastosta kaikki. Samoin kävi Waltarille. Mutta Sillanpäätä tai Kiantoa en ole saanut luetuksi ensimmäistäkään riviä (paitsi ehkä pakolla Lyseossa). Joel Lehtosesta puhumattakaan.

     Steinbeckiltä olen lukenut yhden tai kaksi romaania. Raymond Chandlerilta ja Mickey Spillanelta kaikki, melkein. Myös Carter Brown ja Edgar Wallace ovat hallussa, mutta Hemingwaytakin olen oikeastaan kartellut. Updikea kyllä luin, vaikka pari käännöstä olikin ala-arvoisia. Rothilta olen lukenut melkein koko tuotannon; Mailerilta pari kirjaa; Proustia aloitellut ja Joycen jättänyt kesken vähintään kolme kertaa.

     Ajopuuna kirjallisuuden maailman-hyllyssä. Hohhoijaa tyrskyt!

     ”Sinä elät ajopuuna”, ex-vaimoni kerran sanoi eikä puhunut kirjoista. 
     Se ei ollut moite vaan surullinen toteamus.

Automatkalle on kuitenkin helpompi valita luettavaa kuin lentomatkan päähän. Ei tarvitse miettiä kiloja. Toisaalta ei autoonkaan koko kirjasto mahdu. Pieni kylläkin.

     Luettavaa kolmeksi viikoksi, huh!

     Koska matka Saksan, Ranskan ja Belgian maisemissa kiertyy lopulta Lyypekkiin ennen viimeisiä taipaleita Sillan yli Ruotsiin ja Tukholmaan, muistin että minullahan on kirjakomerossa Thomas Mannin Buddenbrookit, jota en (kai) ole koskaan lukenut loppuun. Nyt päätin, että siitä tulee ”opastus” saksalaiseen (mielen)maisemaan.

     En kuitenkaan lupaa, että jaksan lukea sitä kokonaan. Yritän, mutta en vanno kiveen enkä kantoon.

     Yhdenlaisen näkemyksen tuohon maisemaan – ja euroopalaiseen henkiseen maisemaan – saanen nyt ostamastani Tarmo Kunnaksen tietokirjasta Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Kunnaksen kirja ilmestyi viime vuonna; ostamani pokkari on kolmas painos.

     Ja kas kummaa: eiköhän Ian McEwanin vakoiluromaani Makeannälkä myös avaa yhden kulman Eurooppaan ja kylmän sodan vuosiin.

     Suomalaisen pokkarin pimuhömpän lukijoihin vetoava kansi ällöttää. Hekö McEwania lukevat?

     The Guardianiassa oli muutama viikko sitten terävä juttu muutamasta englantilaisesta klassikosta, joiden uusissa painoksissa kansikuvat ovat naurettavia ja järjettömiä; sellaisia joita laitetaan chick lit romaaneihin, jotta lemmenkipeät teinitytöt kiinnostuisivat niistä.

     Guardian piti moisia kirjankansia kulttuuriskandaalina.

Mannin ja Kunnaksen kirjat saattaisivat riittää, mutta varmuuden vuoksi otan matkaan myös Robert Galbraithin Käen kutsun ja Jaroslav Hashekin Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa – II. matkalla rintamalle.

     Olen pitkään tuuminut, että pitäisi joskus lukea uudestaan nuortenkirjoja, joita isäni osti 1930-luvun alussa. Isäni hyllystä on periytynyt kolmisenkymmentä Poikien seikkailukirjaston romaania, jotka Otava julkaisi 30-luvun taitteessa. Itse sarjahan jatkui sodan yli.

     Niinpä Euroopan reissulle tulee mukaan Tauno Karilaan Kummituslaiva, Ukko Kivistön Timanttisormus ja lapsuuteni suursuosikki Jalmari Finnen Valkoinen torakka. Museokadulle (Kotkassa) perustettiin aikanaan tuon Valkoisen torakan salaseuran haarakonttori. Vakoilijoita ei kuitenkaan koskaan löydetty.

     Saa nähdä millainen kuva menneestä Suomesta ja kadonneesta maailmasta noista kirjoista piirtyy.

Kun matkustaa Suomesta ulkomaille, mihin silloin matkustaa?

     Lähemmäksi kotiaan, niinkö?

     Kun matkalla lukee kirjoja, mihin silloin päätyy?

     Itsensä tykö, niinkö?

     Ehkä juuri niin tapahtuu.

     Auton paksiin pakataan pieni kirjasto.

     Edellä mainittujen lisäksi sinne ahdetaan tukevat matkaoppaat Saksasta, Ranskasta ja Belgiasta. Ja niiden lisäksi muutama ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta kertova kirja, koska tie vie, luultavasti, ainakin Verduniin ja Bastogneen. Ja matkakumppanilla on toki oma ”kirjastonsa” mukana.

     Saapa nähdä mitä tulee luetuksi viininkorjuun elävöittämässä maisemassa.

     "Mitä se on - Mitä on..."

     Matkalla Buddenbrookeihin.

WSOY 1980.

Sano moi kalvosiipisille

[rappion merkkejä seuratessa]

Olen juuri lukenut mahdollisimman huonon romaanin.

     Pessimismille on katetta.

     Pessimismille sen suhteen mihin kirjallisuus menee.

     Sen suhteen mitä tapahtuu kirjallisuuden ympärillä.

     Yksi pääsky ei tee kesää, mutta kahdesta osaa päätellä paljon.

     En päättele vaan...

     Sallin syystuulen louskutella leukojani.

Suomen Kuvalehdessä oli viime viikolla juttu kirjaston tulevaisuudesta.

     Jutun kirjoitti Veera Jussila. Hän otsikoi näyttävästi: ”Sano hei kirjastolle”.

     Sano hei kirjastolle!

     Jussilan artikkelia mainostettiin lehden kannessa näyttävästi. Kun tehdään näyttäviä juttuja, ne näkyvät.

     Kannessa oli monta kuvaa. Yhdessä pikkukuvassa oli kirja, toisessa kitara ja sitten pora, erilaisia polkupyöriä, mölkkypalikoita ja jotain muuta.

     Kannen kuvakollaasi tiivisti Jussilan artikkelin mainiosti: Sano hei kirjastolle koska pian sieltä lainataan ihan jotain muuta kuin kirjoja.

     Olen kai ennenkin ihmetellyt miksi uutta kirjastoa sanotaan ”kirjastoksi”. Miksei sitä kutsuta vaikkapa ”julkiseksi lainastoksi”? Sitä paitsi, ei kukaan 50-luvulla Kotkassa puhunut kirjastosta. Se oli lainasto.

     Silti sieltä lainattiin kirjoja, ei mitään muuta.

     Silloin ei vielä pelätty kalvosiipisten paluuta valtaan.

Veera Jussilan artikkelissa kirjaston tulevaisuus kohdennettiin kolmeen funktioon.

     Ensimmäisenä on kirjaston muuttuminen itsepalvelulaitokseksi.

     Toisena tulee monitoimikirjasto: ota pyyhe mukaan, vie sukset kotiin lähtiessäsi.

     Kolmanneksi: osta kirjastosta kirjoja, ainakin E-sellaisia. 

     Suomen kansan verorahoilla aiotaan kohta pystyttää Helsingin keskustaan mahtava ”monitoimikirjasto”. Vain yksi sen kolmesta kerroksesta muistuttaa kirjastoa. Paikkaa missä on kirjoja.

     Kirjastotoimenjohtaja Tuula Haavisto perusteli monitoimikirjastoa sillä, että kun henkilökunnalle ei enää riitä puuhailua kirjojen parissa, he voivat keskittyä vaikkapa polkupyörien, suksien ja muiden liikuntavälineiden lainaamiseen (ilmaiseksi tietty).

     Kiltti toimittaja söi sen minkä tomera kirjastotoimenjohtaja hänelle syötti.

     Ei tullut mieleen kysyä, että osaavatko kirjastohumanistit noin vaan liikuntavälineiden ”filosofian”. Opetetaanko heidät voitelemaan suksia ja vaihtamaan polkupyörän ketjut ja säätämään kuusirattainen takapakka?

     Jos opetetaan, onko humanistin tutkinto paras apu tuohon työhön?

     Kuuluuko monitoimikirjastossa kirjastoapulaiselle myös asiakkaan selän pesu?

     Jos kuuluu, minäkin tulen.

Sano moi kalvosiipisille!

     Kohta ne saavat vallan.

     Ainakin jos on uskominen lukemaamme.

     Se tolkuttoman huono kirja oli Pia Heikkilän pimupölhöilyromaani Panettaa Pakistanissa.

     Sopii hyvin monitoimikirjastoon.

Mitä kirjallisuus on?

     Kysyi Jean-Paul Sartre 1940-luvun Pariisissa.

     Sodan jälkeen avoimia kysymyksiä piisasi.

     Ei ole mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta, Sartre pelotteli.

     Kaikki riippuisi Euroopan kohtalosta: sosialismista, demokratiasta ja rauhasta. Niistä haaveili Sartre Pariisissa. Sodan jälkeen.

     Mutta kirjallisuus on ihmisten tekemää, ei enempää eikä vähempää. Kun ihminen valitsee itsensä, hän valitsee myös kirjallisuutensa.

     Sartre tietysti unelmoi ihmisestä, joka osaa valita itsensä (vallankumouksellisen) fiksusti.

     ”Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi”, Sartre jatkoi, ”yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään.”

Sano hei kirjastolle.

     Hei, hei!

     Sano moi kalvosiipisille.

     Moi, moi!

Pyöräkauppa Malmilla.
Halvinta olisi tuoda tänne muutama kirjahylly.
Saunakin sopisi peränurkkaan.
Monitoimikulttuuritaloksi.

Olavi Paavolaisen erehdys

[Adolf der Arbeiter?]

No, enpä tiedä.

     Pitäisi kai ottaa kevyemmin.

     Pois mielestä raskaus, unohdetaan syyssade.

     Enpä tiedä.

     Ei saa leikitellä vakavilla asioilla.

Viimeviikkoinen pakinani sai Maijan lähettämään terävän kommentin.

     Olin siteeranut Olavi Paavolaisen kirjaa Kolmannen Valtakunnan vieraana. Olin löytänyt ”hienon” sitaatin, missä Paavolainen vetäisee värikkäällä pensselillä saksalaisen todellisuuden uudet sävyt (ja Euroopan kohtalon) Adolf Hitlerin muurarin ammatista kumpuavana yksinkertaisuuden ja asiallisuuden vaatimuksena.

     Paavolainen näki lavean pinnan pintaa katsomalla.

     Mikään ei sovi poliittisesta ja fyysisestä arkkitehtuurista innostuneelle diktaattorille paremmin kuin muurarin ammatti.

     Paavolaisen maalaama kuva olisi huomattavasti latteampi, jos hän olisi kirjoittanut wieniläisiä taloja vesiväreillä jäljentävästä Hitleristä.

     Ei, sen piti olla muurari Adolf – Adolf der Arbeiter!

”Sitten minua ihmetyttää sellainen pikkujuttu”, kirjoitti Maija pakinani luettuaan, ”että Paavolainen luuli Hitleriä muurariksi. Mussolinihan oli tehnyt muurarinkin töitä, ei minun tietääkseni herran H. koskaan.”

     Minäkin ihmettelin (hetken) juttua kirjoittaessa Paavolaisen muurari-vertausta, mutta, kuten sanottua, se tuntui maailmaa syleilevältä ikoni-symbolilta, joten sitä ei kannattanut epäillä, asettaa kyseenalaiseksi, virhetiedoksi.

     Mutta erehtyikö Paavolainen?

     Mistä hän tuon muurari-Adolfin tempaisi?

     Menikö Il Duce ja Führer hänen innostuneessa tekstissään sekaisin, kuin sininen ja keltainen joista syntyy vihreää?

     Tätähän pitää selvittää.

Kevyesti nettiä selaten Hitleriä ei sanota muurariksi. Siihen ammattiin ei viitata. Jotakin epämääräistä Hitlerin kerrotaan nuoruudessaan tehneen, mutta muurarin homma ei nouse erityisesti esille.

     Paavolainen taisi erehtyä.

     Tai ehkä ei sittenkään.

     Ehkäpä Paavolainen kuunteli mitä kansallissosialistit sanoivat johtajastaan. Kenties hän ”kuuli” Hitlerin omat sanat työläismenneisyydestään. Kenties Paavolainen kirjoitti mikä totta oli vuonna 1936. Kansakunta piti johtajaansa ”ykkösduunarinaan”.

     Mutta sitä hän ei ehkä muistanut (tai ei siitä välittänyt), että totta ei ole kaikki, mikä todeksi sanotaan. ”Hyvä propagandisti tekee kaatopaikasta retkeilykohteen”, ivasi Bertolt Brecht muuassa runossaan.

     Vaikka toisaalla, siltä näyttää, Brecht itsekin vahvisti myyttiä Hitleristä, joka maalasi taloja ja kenties myös muurasi.

Netistä löytää kaikenlaista. Mitä enemmän löytää sitä enemmän epäilee. Nettitiedosta puuttuu useimmiten ajan kerrokset, vain viimeisin tieto on päivitetty. Netti on kuin liukas mosaiikkipinta, jonka läpi ei pääse näkemään aikaisemmin asuttuja huoneistoja.

    Jostakin syystä painettuun sanaan on helpompi luottaa kuin digitaaliseen tietopilveen. Kenen vastuulla pilvi ajelehtii virtuaalitaivaalla, tietoa etsivä kysyy eikä vastausta saa tuuleltakaan.

     Joka tapauksessa leikitäänpä, että löydetty tieto on oikeaa.

     Arthur H. Mitchell on vuonna 2010 ilmestyneessä teoksessa Hitler's Mountain: The Führer, Obersalzberg and the American Occupation of Berchtesgaden (joka löytyi Googlesta) käsitellyt myyttiä Hitlerin työläistaustasta, ja kas, kyllähän Hitlerin aikanaan väitettiin työskennelleen myös muurarina, maalarina ja sekatyömiehenä. Ja miksei hän olisi jonkin lyhyen aikaan niin myös tehnyt. Pari kuukautta sekatyömiehenä raksalla – koko elämä työläissankarina!

     Työläistausta sopi Hitlerin ja puolueen propagandaan.

     Hieman Paavolaista aikaisemmin Saksassa vieraillut englantilainen toimittaja Michael Fry kirjoitti kokemuksistaan teoksen Hitler's Wonderland (1934) ja väitti siinä, että Hitler oli taustaltaan muurari.

     Mitchell kertoo kuinka Hitler vieraili berliiniläisellä rakennustyömaalla Albert Speerin johdattamana. Speerin mukaan Hitler käyttäytyi kuin ammattitaitoinen rakentaja, kiipeili telineillä, jutteli työmiesten kanssa asiantuntevasti, oli heidän ”kollegansa” ja kaverinsa.

     Vuonna 1942 Hitler sanoi, että hänen siteensä Mussoliniin oli vahva, koska he molemmat työskentelivät samaan aikaan rakennuksilla. Vuonna 1920 Hitler julisti Natsipuolueen kokouksessa olevan työmies: ”työmiehen lihasta ja verestä rakennettu”.

     Bertolt Brecht kirjoitti vuonna 1933 pilkkalaulun maalari Hitleristä, joka maalaa kalkkimaalilla Saksan rakennuksen ”puhtaaksi”. Seinien reiät ja kolot peitetään maalilla. Kaikki paska peittyy, kunnes tulee sade jonka jälkeen paskahuussi on taas näkyvissä. ”Kunpa olisit muurari”, Brecht huokaa.

     Kun vielä selaan nettisivuja, löydän saksalaisen, luotettavana pidetyn historioitsijan Max Domaruksen tekstit Hitlerin puheista vuosilta 1932-45. Siellä Domarus sanoo, että Hitler olosuhteitten pakosta päätyi muurariksi ja lankkumaalariksi.

Jos nyt uskon - uskonko? - muutaman tunnin nettisurffailuun, päädyn myös uskomaan Paavolaista. Siis uskon että Paavolainen luuli tietävänsä Hitlerin muurarintaustan.

     Paavolainen törmäsi myyttiin ja painoi sen.

     Paavolainen uskoi että ”Adolf der Arbeiter” oli totta.

     Mutta jos epäilen netistä löytämääni, epäilen tietysti myös Paavolaisen tekstiä.

     On toki mahdollista, että hän kaikessa kiireessä sotki asioita ja oikaisi pintaa myöden asiasta toiseen rientäessään.

     Kohta puolin ilmestyy kaksikin kirjaa Paavolaisesta. Ensimmäisenä tulee Panu Rajalan kirjoittama Tulisoihtu pimeään. Saa nähdä kuinka paljon Rajala paneutuu Paavolaisen saksanmatkan taustoihin ja siihen mikä oli totta ja mikä kuviteltua.

     Paavolainen hengitti (silloin) täysin keuhkoin saksalaisten myyttien ja pahaenteisinä kaikuvien sotaisten rautarytmien ilmaa, joten hänen tekstejään ei voi erottaa ajasta, joka kuohui ympärillä kollektiivisena neuroosina. Tunnelman apokalyptinen värinä rummutti Paavolaisen ihoa.

     Jos haluaa ymmärtää aikalaisten kokemuksen Hitleristä, ei riitä että katsoo tänään Wikipediasta mitä Hitleristä sanotaan. Se kaikki, se mitä sanotaan saattaa olla tämän hetken tiedoilla ”totta”, mutta Paavolainen oli vuonna 1936 sen hetkisen tiedon varassa eikä voinut hypätä vuoteen 2014 lukaisemaan mitä netti kertoo.

     Meidän ongelmamme on päinvastainen.

     Meidän käsityksemme ja tietomme menneisyydestä on aikojen varrella tiivistynyttä ja ”turhasta” pois karsittua. Jotta saisi täydellisen kuvan vuoden 1936 henkisestä ilmapiiristä - siitä mikä oli silloin ”totta” - pitäisi päästä lukemaan sen ajan lehtiä ja kirjoja, kuuntelemaan sen ajan radiolähetyksiä ja osallistumaan sen ajan kapakkakeskusteluihin.

     Historiaa kirjoittavalla ei ole helppoa. 

     Menneisyyden tunteiden, uskomusten, halujen ja hajujen tavoittaminen on vaikeampaa kuin kovan tiedon kerääminen.

Otteet Olavi Paavolaisen kirjasta Kolmannen Valtakunnan vieraana.
Neljäs kuvittamaton painos, Gummerus 1938.

Vaihtoehtoisia ajatuksia

[romaania lukiessa]

Kirjoja voi lukea monella mielellä.

     Kirjan saa lukea monella tavalla.

     Kirja pitää lukea niin kuin sen ymmärtää eikä sitä muuten voi lukea.

     Hassua on ettei kirjaa pysty lukemaan niin kuin se on kirjoitettu vaan siten kuin se luetaan. Niin kuin minä luen tai sinä luet emmekä me ole sama lukija. Yhdestä romaanista tulee kaksi.

     Kirjailija luulee omistavansa kirjoittamansa tarinan, mutta ei se niin mene, sillä lukija ”varastaa” tarinan ja pöyhii sitä omalla talikollaan.

     Ei ole kirjaa ilman lukijaa.

Näiden teesien jälkeen kerron lukeneeni Martti Linnan romaanin Niobe (T:mi Martti Linna, Hamina 2013.) jossa kuvitellaan vaihtoehtoinen historia menneisyydelle, tähän asti tapahtuneelle. Linnan vaihtoehtoisessa historiassa Natsi-Saksa voitti maailmansodan ja harjoittaa rotupuhtaassa Suomessa, Haminan seudulla, jota nyt kutsutaan Friedrichshaveniksi, arjalaisuuden edellyttämää rodunjalostusta.

     Linna on näin ollen ekstrapoloinut Hitlerin Saksasta sen pahimman ja epäinhimillisimmän poliittiskäytänöllisen opin ja sovittanut sen historiassa eteenpäin kuljettavaksi voimaksi. Linnan kuvitelmassa arjalaisuus, rotusyrjintä ja antisemitismi ikään kuin selittävät natsien luoman valtakunnan voiton mahdollisuuden ja sen elinvoiman kuviteltuun nykyhetkeen asti.

     Olen myös aloittanut englantilaisen C.J. Sansomin vaihtoehtohistoriaa kuvittelevan romaanin Dominion (2012), jossa eletään 1950-luvun alussa kansallissosialistisessa Englannissa. En vielä tiedä mihin tuo tarina johtaa, mutta jo alussa käy ilmi että Sansomin kuvitelma natsien vallasta on pehmeämpi kuin Linnan - ja ehkä myös realistisempi, sillä romaanin tarinassa siirryttiin Englannissa saksalaiseen yhteyteen vapaaehtoisesti jo 1940-luvun alussa, omien poliittisten voimien avustuksella ja ikään kuin ”demokraattisesti”. Englantilaisista ei ole tullut natsivallan myötä (täys)petoja.

     Molemmissa kirjoissa Natsi-Saksa rakoilee, mutta hieman eri syistä. Sansomin kirjassa se johtuu suuresta sodasta Neuvostoliittoa vastaan, joka jatkuu yhä vuonna 1952 ja jossa on jo kuollut 5 miljoonaa saksalaista sotilasta. Sota on Saksalle sekä henkinen että varsinkin taloudellinen trauma.

     Martti Linnan romaanissa tapahtumia ja mahdollista valtakunnan romahtamista selitetään enemmän ylhäältä päin: ihmisen ajatuksista, aatteista ja peloista käsin. Niobessa Kolmas Valtakunta ehkä murtuu (vaikka sitä ei sanota) moraalisen rappion takia.

Kun kirjoitetaan tulevaisuudesta, ei siitä tietenkään kirjoiteta vaan nykyhetkestä ja äsken tapahtuneesta.

     Ei ole mitään (tiedossa olevaa) tapaa elää tulevaisuutta ja kirjoittaa siitä romaaneja.

     Kun kirjoitetaan historiasta yhdistetään faktoja ja kuvitelmia ja jälleen nuo kuvitelmat kertovat nykyhetkestä, eivät menneestä. Kun kuvitellaan vaihtoehtoista historiaa, kuvitellaan miltä nykyhetki näyttää siihen verrattuna ja sekin on aina enemmän tai vähemmän fiktiota. Siis käsitys nykyhetkestä.

     Joku sanoi, että taloustieteilijät ovat loppujen lopuksi historiantutkijoita eivätkä tieteellisestä mielessä tulevaisuuden näkijöitä. He yrittävät peruutuspeilistä nähdä eteenpäin. Ja silloin kun tie on suora tai mutkaisena tuttu, peruutuspeilistä saa kohtuullisen hyvän käsityksen myös määränpäästä ja sen laadusta.

     Mutta yllätykset, tielle hyppäävä hirvi tai kaatunut puu, romahduttavat ennusteen.

     Maailma on täynnä epätodennäköisiä mahdollisuuksia ja epätodennäköisimmän toteutuminen yllättää kaikki yhä uudestaan.

     Tieteiskirjailija – ja sanon myös vaihtoehtoista historiaa kuvittelevaa kirjailijaa tieteiskirjailijaksi – muistuttaa taloustieteilijää. Myös hän on historiantutkija ja menneisyyden vanki nykyhetkessä.

     Niinpä minua melkein huvittaa, että kirjoitetaan tieteisromaaneja ilmastomuutoksen tai teknisen kehityksen mahdollisista kauheuksista ja vielä huvittavampaa on, että lukijat tai kriitikot niistä ”yllättyvät” tai niihin ihastuvat. Mitä yllättävää tai ihastuttavaa on kaikkein todennäköisimmän kuvittelemisessa? Onko se, sellainen romaanitaide edes kuvittelemista vai pelkkää sovinnaista journalismia?

     Yhtä kaikki, jokainen tieteiskirjailija poimii jonkun asian nykyhetkestä ja suurentaa sen tulevaisuuden kuvaksi.

     Tässä mielessä Martti Linna ekstrapoloi kaksi asiaa yhteen, toisen menneisyydestä nykyhetkeen ja toisen nykyhetkestä menneisyyteen. Tämä ”asia” on kansallismielisyyttä pönkittävä arjalaisuuden ihanne, rodun puhtauden vaaliminen, monikulttuurisuuden pelko ja siitä johtuva rotusyrjintä.

     Koska nationalismi ja siihen liittyvät erilaiset anti-ismit nostavat nykymaailmassa päätään, Linnan ekstrapolaatio on perusteltua. Kukaan ei voi väittää etteikö hänen kuvitelmansa olisi mahdollinen, mutta yllättääkö se? Paneeko se lukijan ajattelemaan omaa käyttäytymistään? Kirkastaako se kuvan nykyhetken vaaroista?

     Kyllä, niinkin voi sanoa (lievällä varauksella) vaikka omat ajatukseni karkasivatkin muualle, toisenlaiseen mahdollisuuteen.

     Panen myös merkille, että C.J. Sansom kirjoittaa Dominionin jälkisanoissa uuden nationalismin noususta nykyeuroopassa ja noteeraa suomalaisen tilanteen ilmiön kuvaajana. Tai mitä piti ajatella tiistaina kun Helsingin Sanomat ”opetti” ihmisiä koko aukeaman artikkelissa ostamaan suomalaisia tuotteita ja välttämään ulkomaisia. Jos minä olisin päätoimittajana päästänyt tuon artikkelin julkisuuteen, minua hävettäisi.

     Jos muualla tehdään samoin, jos Eurooppa vastavuoroisesti lopettaa suomalaisen puun, sellun, paperin ja raudan ostamisen kansallisista syistä, Suomessa syödään pian nauriita ja pettuleipää – isänmaallisessa hengessä.

Martti Linnan Niobe on aika suppea romaani muutaman saksalaisen toimijan ja suomalaisen välisestä konfliktista ”Haminassa”.

     Koska Linna on taitava kirjoittaja, olisi toivonut jopa laajempaa otetta tarinaan, perusteellisempia ihmiskuvia, mutta kirjoittaja on valinnut sanottavan muodoksi pelkistämisen eikä siitä häntä voi moittia, tietenkään. Romaanissa on aiheesta johtuen kosolti ”esitelmöintiä” natsien vaalimasta arjalaisesta rotupuhtaudesta - eihän tarinan idea muuten tulisi esille – mutta yllättävän notkeasti Linna selviytyy tästä välttämättömästä pahasta eikä lukija todellakaan tunne kuuntelevansa ”esitelmää” vaan seuraa  romaanin jouheasti eteenpäin kulkevaa tarinaa, joka jopa viettelee mukaansa. Pieneltä kantilta romaani on myös eräänlainen kasvukertomus saksalaisen ylemmyydentunnon romahtamisesta.

     Mutta olisiko Natsi-Saksan voitto johtanut Nioben esittämään nykyhetkeen, jossa Saksa keskittyisi pelkästään rotupuhtauden vaalimiseen?

     En usko.

     Se olisi näyttänyt todennäköiseltä tulevaisuudelta silloin kun natsit tuhosivat miljoonia juutalaisia, mutta sodan jälkeen toisenlainen tulevaisuus olisi saattanut sittenkin olla todennäköisempi malli kansallissosialistiselle yhteiskuntakokeilulle.

     Verrataanpa vaikka Neuvostoliittoon.

     Stalin tuhosi siviilejä melkein yhtä armottomasti ja epäinhimillisesti kuin Hitler, ja silti Neuvostoliitto sodan jälkeen (ja 30-luvun sisäisen terrorin jälkeen) eli ”sopuisaa” rinnakkaiseloa meidän ja läntisten valtioiden kanssa eikä kauhea menneisyys vaikuttanut kauppasuhteisiin eikä taloudellisiin yhteyksiin. Länsimaat ”unohtivat” Stalinin järjestämät rikokset ihmisyyttä vastaan, joten miksi sama ei olisi käynyt Saksankin kohdalla, jos Saksa olisi selviytynyt kunnialla sodasta.

     Näinä päivinä, esimerkiksi, Putinia ymmärretään Suomessa niin hyvin, että alan ihmetellä eikö suomettumisen ajasta ole jäänyt minkäänlaista jälkeä suomalaisen mielen tajuntaan. Tai että onko Neuvostoliitto edes romahtanut suomalaisten mielissä.

     YYA-sopimus voimaan ja Kekkonen kehään, täällä tunnutaan ajateltavan.

Joskus kirjailijat (ja journalistit) laativat hyytävän tarkkoja ennusteita tulevaisuudesta kirjoittaessaan hektisestä nykyhetkestä. Eikä heidän tarkoituksenaan usein edes ole tulevaisuuden ennustaminen.

     Näin kävi, jos olen jotain ymmärtänyt, esimerkiksi Olavi Paavolaiselle kun hän vieraili Saksassa ja koki natsipuolueen vimmaiset näyt Nürnbergin puoluepäivillä kesällä 1936. Tietenkin Paavolainen tarkoituksella pyrki teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus 1936) myös ennustamaan lähitulevaisuutta ja näkemänsä ja kokemansa natsivimman mahdollisia seurauksia ja vaikutuksia länsimaiseen ajatteluun ja käyttäytymiseen, mutta ehkä hän tahtomattamaan osasi ennustaa paljon enemmän kuin mihin pyrki tai mitä tajusi kirjoittavansa.

     Kun Paavolainen, usein jopa innostuneena ja ainakin hyvin vaikuttuneena, kertoi kansallissosialisten vetovoimasta ja kulttuurisesta hurmiosta, hän tuli kirjanneeksi voimavirtoja, joiden pärskeet näkyvät yhä meidän kulttuurissamme, vaikka emme sitä tajua emmekä tiedosta emmekä halua itselle tunnustaa.

     Paavolainen näki ja koki saksalaisen kulttuurin koko laajuudessaan, ja siksi sen elämänvoima-vitaalisuus olisi todennäköisesti valtavirtana kesyttänyt eurooppalaiset puolelleen – kaasukammioista riippumatta – jos Hitler olisi malttanut mielensä ja irrottautunut järkevästi ja sopivalla hetkellä sodasta.

     Päivänä muutamana autoni soitin valitsi muistikortilta erään jazz-henkisen iskelmän levyltä, johon on kerätty saksalaisia schlagereita vuodelta 1935. Kun Die Guldene Sieben-yhtyeen Lullaby of Broadway alkoi (tämäntyyppistä musiikkia siis), sanoin matkakumppanilleni että kuunteles kuinka jazz oli vielä vuonna 1935 sallittua musiikkia Saksassa, vaikka meillä on jonkinlainen (väärä) yleiskäsitys että natsit kielsivät kaiken.

     Esimerkkini on naiivi, mutta vaihtoehtoista historiaa kuviteltaessa ei liene epätodennäköistä etteikö jazzia olisi soitettu myös (voitetun) sodan jälkeen. Miksi ei olisi? Ja miksi ei olisi palattu suunnilleen normaaliin elämään – toki totalitaarisessä komennossa.

     Kuunnellaanpa mitä Paavolainen sanoi Hitleristä:

     ”Edeltäjiinsä verrattuna Hitlerillä on kumminkin paljon kehittyneempi taiteellinen vaisto. Saksalaisena hänkin rakastaa suuria mittoja, mutta hänen tyylimääräyksensä ei ole: mahtipontisuutta, vaan: yksinkertaisuutta ja asiallisuutta! Entinen muurari tuntee taiteellisena diktaattorinakin kiintymystä vain arkkitehtuuriin, ja tällä alalla hänellä on ollut kaksi kunnioitettavaa apulaista: äskettäin kuollut Franz Ruff ja tavattoman työkykyinen Alfred [po. Albert. KS.] Speer.”

     Jos ”muurari” olisi saanut jatkaa diktaattorina, millaiselta eurooppalaiset kaupungit nyt näyttäisivätkään? Vai näyttävätkö ne juuri sellaiselta kuin Speer ja kumppanit niiden halusivat näyttävän? Taisi käydä niin, että hävitystä sodasta huolimatta ”muurarin” vaalima ”yksinkertaisuus” ja ”asiallisuus” muodostui modernin arkkitehtuurin päälinjaksi – siitä huolimatta mitä kauheuksia ”muurari” sai toisaalla aikaiseksi.

     Sansomin Dominiossa Berliiniä rakennetaan Speerin johdolla kokonaan uudestaan modernin arkkitehtuurin ennen näkemättömäksi betonikaupungiksi vastaanottamaan vuoden 1960 olympialaisia.

Koska kirjoitan häikäilemättä aiheeni ohi, palaan vielä Paavolaiseen, ikään kuin sen vaihtoehtoisen historian ”ennustajana”, joka ei tietenkään kansallissosialimin romahdettua toteutunut sellaisenaan, mutta jonka jäljet ovat meidän aikamme kultuurissa voimakkaampana kuin kukaan uskaltaa tunnustaa.

     Tarkoitan luonnon ihailua ja narsistista oman kehon jumalointia.

     Jonakin päivänä Suomessa kielletään ”epäterveelliset” tavat lain voimalla ja rangaistuksen uhalla. ”Terve” yhteiskunta on tärkeämpi kuin nautiskeleva yksilö.

     Paavolainen kirjoitti, että Kolmannen Valtakunnan aikana retkeilystä ja ulkoilusta oli tullut ”suorastaan pyhä velvollisuus”. Luontoon palaaminen ei ollut ainoastaan yksilöllinen nautinto ja ilonaihe vaan ”siihenkin liittyy nyt korkeampi moraalinen käsky. Führer tahtoo niin...”

     Tarkkanäköinen Paavolainen katsoi maiseman läpi. Se ei ollut ”mikään häiriintymätön idylli, vaan sen sokkeloissa sykkii nuori nykyajan elämä vilkkaimmillaan”. Telttoja ja leirejä pystytettiin. ”Siellä on suuria Hitler-Jugend-ryhmiä ja Wandervogeleita nahkaisissa polvihousuissaan ja nuoria työläisperheitä uimapukuisina keittimen ympärillä – siellä voimistellaan, heitetään keihästä ja kuivatellaan aamu-uinnin jälkeen.”

     Mitä nyt?

     Mitä vuosikymmentä Paavolainen oikein kuvasikaan?

     ”Mutta tämä uusi saksalainen Pan ei ole melankolinen ja haavellinen, vaan kova, määrätietoinen ja puritaaninen... XI Olympiadi Berliinissä vuonna 1936 oli sekä järjestelyiltään että myös tuloksiltaan suurenmoisinta kansainvälistä kansallissosialistista propagandaa, mikä ikinä on tohtori Goebbelsin ja hänen apulaistensa aivoissa syntynyt. Siitä asiasta on aivan turhaa väitellä: Ruumiillinen kulttuuri on meidän aikamme kaikkein tunnusmerkillisin ilmiö. Militarismi, antikristillisyys, 'iloisen työn' oppi, terveyden, kauneuden, voiman ja väkivallan ihailu, uusi sukupuolimoraali – kaikki ovat sen eri heijastumia.”

4. kuvaton painos 1938.

Toisenlainen historia on kuvitelma, mutta ironista kyllä, mikään kuviteltu asia ei ole pelkästään fiktiota, todellisuudesta irti repäisty mahdottomuus.

     Kertomalla ”mahdottomasta” kirjailija kuvaa mahdollista.

     Kertoessaan tulevaisuudesta kirjailija kuvaa nykyhetkeä.

     Laatiessaan menneisyydelle vaihtoehtoista karttaa, kirjailija käyttää nykyhetken pohjapiirustusta apunaan.

     Kirjoittaessaan ”vaihtoehdoista” kirjailija pois-lukee sen mitä ei ole, joten jäljelle jää se mikä-on.