Ilmiöitä

 [nyt sumussa, huomenna...]

Kyösti Salovaara, 2021.
Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan laine liplattaa
missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan
siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan.
-Unto Mononen: Satumaa.

Maailma hyvästelee vuoden 2020 yksinäisyyden ja toivon välissä.

    - El Paísin otsikko 2.1.2021

On käynyt ilmi, että ennustaminen on vaikeata siinäkin tapauksessa, että ennustetaan mennyttä aikaa.

    - Mauno Koivisto: Väärää politiikkaa. 1978.

Stephen Fry on juutalaisesta perheestä kotoisin oleva homoseksuaali… ”Olen vanhanaikainen vasemmistolainen ja liberaali, enkä taustani takia ole koskaan fanittanut rasismia”, Fry totesi kanadalaisen CBC-kanavan haastattelussa. Fry haluaisi elää maailmassa, jossa kaikilla on hyvä olla, mutta hänen mielestään poliittinen korrektius vie ilmapiiriä väärään suuntaan. ”Se on huumorintajutonta, hurskastelevaa ja omahyväistä, ja siksi se ei yksinkertaisesti toimi.”

    - Leena Sharma: Lupa nauraa. Suomen Kuvalehti 1/2021.

Ongelmia tulee, jos omaa tavaraa aletaan väkisin tunkea toisten silmille tai hakemalla haetaan tilaisuutta närkästyä. Parempi olisi vaihtaa kanavaa. Juuri se on sitä suvaitsevaisuutta.

    - Saska Saarikoski: Moniarvoisessa yhteiskunnassa on tilaa sekä Tom of Finlandille että Päivi Räsäselle. HS, 3.1.2021.

Suoniemi ei suosi enää logoja vaatteissaan, vaan tärkeämpiä ovat värit, materiaalit ja leikkaukset. Hän sanoo vihaavansa halpaketjuja. Black Friday saa hänet voimaan pahoin. ”Varmasti silläkin, joka ostaa kymmeniä vaatteita, olisi varaa ostaa vaikka 1–2 vaatetta, joihin panostaa. Samaa mieltä ovat helsinkiläiset Abra Bakkali, Kieran Richardson, Wendy Kasongo ja Shahi Ahmed. Heille kelpaavien talvitakkien merkkilista on lyhyt: Canada Goose ja Moncler.

    Nuoret ovatkin valmiita maksamaan talvitakista jopa 1 000–2 000 euroa. Mitä jos takkiin ei yksinkertaisesti ole varaa? Vastaus on ryhmän mukaan yksinkertainen: “Mene töihin!”

    - Elena Sulin: Nuoret tavoittelevat nyt hyperluksusta ja jopa tuhansia euroja maksavia vaatteita. HS, 2.1.2021.

Joka neljäs suomalainen aikoo matkustaa ulkomaille heti, kun korona sallii.

   - otsikko Ylen nettisivulla 3.1.2021

Ilmiöitä ympärilläni: jotkut niistä jäävät pysyvästi iloksemme tai huoleksemme, toiset katoavat illan pimetessä.

    Osaksi ilmiöt ovat muotia, ja muoti on ilmiöitä.

    Mutta ”vaarattomia” ne eivät aina ole. Muotikin voi ohjata huonoon tulevaisuuteen.

    Ihminen kaipaa ilmiöitä, osallistumista.

    Osallistuttuaan hän kaipaa takaisin omaan rauhaansa, jota ei tarvitse koko ajan mitata ja puntaroida, määritellä hyvän ja pahan akselilla.

Iloinen 20-luku

Puhutaan tästä päivästä ja viitataan 1920-luvulle.

    Pitkän linjan taloustoimittaja Mariano Guindal kirjoitti 14.4.2020 barcelonalaisessa La Vanguardia -lehdessä, että ensimmäisen maailmansodan ja Espanjantaudin jälkeen koitti iloinen 20-luku, jolloin ihmiset nopeasti unohtivat sodan ja pandemian tappamat 50 miljoonaa ihmistä.

    Nyt, koronapandemian jälkeen tapahtuu samoin, Guindal ennusti viime vuoden huhtikuussa. Meitä odottaa iloinen ja vauras 2020-luku.

   Tällä hetkellä Espanjassa ja muualla yritetään varautua viruksen kolmanteen aaltoon, koska toinenkin aalto pääsi yllättämään.

    Vuoden lopulla rokotteiden saapuminen herätti optimismin puuskan. Kohta vapaudutaan, ollaan entistä rikkaampina valmiita matkustamaan, ostelemaan kaikenlaista. Suomalaisten pankkitileille on kasautunut käyttämätöntä rahaa 6 mrd euroa. Se odottaa ”tuhlaajaansa”. Hesarin haastattelemat nuoret ovat optimismissaan oikeassa: kun menee töihin, voi pukeutua miten haluaa, jopa luksukseen.

    Näinä päivinä optimismia kuitenkin koetellaan. Rokotteita on saatu vähemmän kuin odotettiin. Rokotukset etenevät hitaasti, meillä ja muualla, paitsi Israelissa.

    Onko kehittymässä koronarokotteen puutteen aiheuttama dystopia: jos puolet suomalaisista on rokotettu vaikkapa toukokuussa ja puolet yhä odottavat sitä, millaiseen vastakkainasetteluun yhteiskunta ajautuu? Puolet väestä haluaa elää normaalisti, toinen puolikas syrjäytyy edelleen kotinurkkiin ja pakotetaan välttämään ystäviensä tapaamisia.

    Hegel kirjoitti, että maailmanhistoriassa kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Karl Marx lisäsi tähän, että yhden kerran ne esiintyvät murhenäytelmänä, toisen kerran farssina.

    Mitä jos tämän ajatuksen kääntää päälaelleen? Jospa iloinen 1920-luku olikin farssi, joka johti 1930-luvun hirvittäviin diktatuureihin niin Saksassa kuin Neuvostoliitossa? Päälaelleen käännetty historia ennustaisi näin ollen, että iloisesta 2020-luvusta tuleekin murhenäytelmä.

Cancelointi

Jokainen 1970-luvulla tietokonehommiin päässyt oppi nopeasti, että oikea-aikainen cancelointi voi pelastaa paljolta murheelta. Kenties tulostukseen oli lähetetty työ, joka printtaisi 100 000 sivua paperia virheellisesti. Työn peruminen tulostujonosta, cancelointi, pelasti paperin ja musteen tuhlaukselta. Ja maineen menetykseltä.

    IT-maailmassa siis peruttiin ”virheellistä” tulevaisuutta, ei menneisyyttä.

    Tällä hetkellä erilaiset uuspuritaaniset ryhmittyvät haluavat canceloida eli perua historiassa tapahtuneita ja nyt vääräksi koettuja tapahtumia ja kieltää aikaisemmin kirjoitettuja ”vääriä” sanoja.

    Kirjoitusten poistaminen, sanojen muuttaminen, patsaiden kaataminen ei kuitenkaan muuta historiaa. Se ainoastaan hämärtää käsityksen aikaisemmista yhteiskunnista ja sitä mukaan tuhoaa mahdollisuuden ymmärtää historiaa.

    Väärinymmärtäjiä riittää. Teatterikoulun opiskelijat ovat lehtitietojen mukaan hyökänneet jopa William Shakespearen näytelmien kimppuun: ne ovat nykymakuun liian väkivaltaisia ja sovinistisia.

    Kenties poliittista korrektiutta vaalivat ryhtyvät siistimään Shakespearea. Otetaan pois sana sieltä sun täältä. Muutetaan miesroolit naisen vapautumista kuvaaviksi. Viedään 2020-luvun arvot 1600-luvun taitteessa kirjoitettuihin näytelmiin ja ollaan turvassa kuin jänis joka pisti päänsä puskaan.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tammisotilaat tilateos Kotkassa Katariinan Meripuistossa.
Teokseen kuuluu 28 merelle, Ruotsinsalmen taistelupaikkaa
katsovaa, massiivitammesta valmistettua sotilasta.
Teoksen suunnittelija kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksonen
kertoi Ylelle, että uponneiden sotalaivojen tammihirsistä
valmistetut pylväät olivat 230 vuotta meressä
lojuttuaankin aivan kuin eilen kaadettuja.

Historian ymmärtäminen on vaikeaa, koska emme voi viedä itseämme aikakoneella menneisyyteen kokemaan sitä omilla silmillä ja käsikopelolla.

     Mauno Koivistosta elämäkertaa kirjoittava Tapio Bergholm – syksyllä ilmestynyt Kiihkeä Koivisto on tutkimuksen ensimmäinen osa – sanoi Ylellä Jari Tervon haastattelemana, että hän vierastaa elämäkertoja, joissa ihmisen nuoruusvuosien elämä tulkitaan yksioikoisesti sen mukaan mihin henkilö on lopulta päätynyt. Jos henkilöstä on tullut ”suurmies”, hänen elämästään etsitään vain ne ennusmerkit, jotka johtavat suurmieheksi päätymiseen ja unohdetaan kaikki muut mahdolliset elämänpolut, jotka olivat yhtä todennäköisiä tulevan suurmiehen nuoruudessa. Sattumallakin on osuutensa, kun yksilö valitsee polkua eteenpäin, tulevaisuuteen.

    Bergholm sanoi, että tällainen tutkimus katsoo historiaa suodattimen läpi ja siirtää tulevaisuuden menneisyyteen, ikään kuin se olisi ollut silloin jo olemassa. Yleensä historialla (sen tutkimuksella) voi selittää nykyhetkeä, mutta ei päinvastoin.

    Jossain mielessä nurinpäin käännetty historiantutkimus muistuttaa uuspuritaanien cancelointikulttuuria.

   Bergholmin Kiihkeä Koivisto paljastaa - tuon haastattelun perusteella – että nuorella Mauno Koivistolla oli todellakin aikeita tai haaveita tulla julkisuuden merkkihenkilöksi, mutta ei politiikan vaan kirjallisuuden tai laulutaiteen areenoilla. Kun hän valitsi pankkiuran, niin sillä hetkellä toinen polku olisi vienyt tieteen pariin, Turun yliopistoon sosiologian tutkijaksi ja melko varmasti professoriksi. Valittuaan pankkiuran, hän päätyi lopulta politiikkaan, pääministeriksi ja tasavallan presidentiksi.

    Koiviston presidenttiydestä ei Bergholmin mielestä voi päätellä mitkä nuoren Koiviston haaveissa olivat miehelle itselleen tärkeimpiä ja elämää muokkaavia.

"Nuorison kapinoinnissa on kaksi puolta”, Mauno Koivisto kirjoitti v. 1968. ”On voittopuolisesti päämäärätietoisuutta, mutta on myös päämäärätöntä halua pelkästään vanhemman väen mielenrauhan häiritsemiseen.”

    Pari vuotta aikaisemmin Koivisto oli pohtinut terävästi historiaa ja sitä miten sitä pitäisi tulkita nykyhetkessä. Koiviston ajatusmaailma muistuttaa Bergholmin käsitystä hitorian suhteesta nykyhetkeen.

    ”Menneiden polvien suorittamiin ratkaisuihin kohdistettu arvostelu on usein aivan kohtuutonta”, Koivisto huomautti v. 1965. ”Ei tehdä erotusta kaukonäköisyyden ja profetoimisen välillä.”

    Koiviston mukaan historian käyttäminen poliittiseen kritiikkiin on usein subjektiivista ja primitiivistä, ja se heijastaa kriitikon omien etunäkökohtien propagoimista.

    ”Mutta”, Koivisto jatkoi, ”arvostelu on nähdäkseni primitiivistä silloin, jos menneiden polvien rakentajia arvostellaan siitä, etteivät he tietäneet sitä mitä he eivät tietäneet, arvostelu on primitiivistä jos oletetaan jonkin keskeisen seikan yhteiskunnassamme voivan olla toisin kuin se nyt on ilman että moni muu seikka olisi toisin, ja jos esiinnytään arvosteluissa objektiivisuuden vaatimuksin silloin, kun oman erillisen edun mukanaolo on ilmeinen.”

    Eipä osannut veli Shakespearekaan kirjoittaa näytelmiään 400 vuotta sitten niin, että niiden ilmaisu sopisi uuspuritaanisten suomalaisnäyttelijöiden pirtaan vuonna 2020.

Kyösti Salovaara, 2021.
Uuden vuoden vastaanottoa Pohjois-Helsingissä.
Sumussa näkyi myös rakettien tulijuovia.

Rolls-Royce ja naudat

Länsimaiden media käy melkein fanaattista ja uskontoa muistuttavaa ristiretkeä karjataloutta vastaan. Helsingin Sanomissa on muutaman viikon sisällä julkaistu ainakin 3-4 suurta artikelia joiden yksiviivainen ajatus on: maailma pelastuu kun kaikki lehmät, siat, lampaat ja kanat lahdataan vihreän peltoviljelyn tieltä.

    Surkuhupaisin ylilyönti tuli Helsingin Sanomien kuukausliitteessä 1/2021, jossa Jussi Konttinen selvitteli suomalaisten eläinten määrää ja niiden oikeuksia ja päätyi melkein vaatimaan, että eduskuntaan pitää valita myös susia ja hirviä jne. ajamaan villieläinten oikeuksia. Muistamme toki ”hullun ” keisarin Caligulan joka valitutti hevosensa Rooman senaattiin.

    Ehkä Konttinen vitsaili.

    Minäkin vitsailen tosissani.

    Jos Helsingin Sanomien ja monen kirjoittajan, kuten Risto Isomäen, utopia toteutuu ja kaikki karjatalouden eläimet lahdataan, niin miten käy Rolls-Roycen laadukkaalle sisustukselle?

    Tekniikan Maailma nimittäin koeajoi uuden Rolls-Royce Ghostin (TM, 1/2021) ja totesi auton sisustuksesta, että ”täälläkin on puuta, metallia ja nahkaa niin pitkälle kuin silmä kantaa. Jokaiseen sisustukseen käytetään 20 naudan vuotaa.” Mitä tapahtuu Rolls-Roycen sisustukselle kun fanaatikot valtaavat maailman poliittisen näyttämön?

    Minulla ei ole varaa Rolls-Royceen.

    Mutta kenkiä ja villapaitoja kyllä ostan. Olen ihmetellyt, että kun nautaeläimet, siat ja lampaat on uuden uljaan yhteiskunnan toimesta lahdattu, niin mistä kengät sitten valmistetaan ja mistä villapaita kudotaan? Ei kai Isomäenkään unelmissa haluta palata muovipaitoihin ja muovikenkiin? Puuvilla on sitä paitsi vedentarpeensa takia ympäristölle tuhoisa kasvatettava. Tiedän että puusta saadaan jossain välissä ”muovintapaisia” kuituja, joista voi valmistaa ”villapaitoja”, housuja ja ehkä kenkiäkin, mutta jos kaikki maailman vaatteet ja kengät tehdään koivu-, kuusi- tai mäntykuidusta, kuinka monta biljoonaa puuta pitää kaataa?

    Jussi Konttisen artikkelissa kerrotaan, että Suomessa on 700 000 koiraa ja 590 000 kissaa. Millä tavalla niistä tehdään vegaaneja? Vai lahdataanko nekin vihreän tulevaisuuden "tahattomana" sivuvaikutuksena? Jos, niin monessa perheessä ja yksin asuvan taloudessa itketään.

Ilon toimitus

Synkistelyn jälkeen voi keskittyä ilon toimittamiseen.

   Vai voiko?

   Käsittääkseni eduskunnassa on kansalaisaloite, jossa ilotulitukset halutaan kiellettäväksi. Suomalainen on siitä kummallinen otus, että se haluaa kiellettäväksi kaiken mikä ei kuulu omaan elämään. Naapurin pitäisi elää ”just sillee” niin kuin minäkin elän.

   Viime viikolla ei kaupunkien järjestämiä ilotulituksia nähty juuri missään päin maailmaa. Koronavirus painaa ilonkin parrelleen.

   Suomessa ilotulitukset ovat vaatimattomia. Perinteitä kuitenkin on. Esimerkiksi lapsuuteni Kotkassa järjestettiin kesäisin Kesäyön Tempaus, missä taiteilijat esiintyivät kaupungintalon terassilla ja Tempaus päättyi illan tummetessa komeaan ilotulitukseen. Tästä juhlasta kehkeytyi 1960-luvulla Kotkan Meripäivät.

    Nyt ilotulituksien vastustajat intoilevat laservalonäytöksistä. Ikään kuin ne korvaisivat oikean ilotoimituksen!

    Mahtavimmat ilotulitukset olen kokenut Espanjassa Costa Blancan rannikolla Torreviejassa ja Sitgesissä Barcelonan lähellä.

    Sitgesissä vietettiin parhaimman ystäväni synttäreitä. Kataloniassa juhlitaan syyskuussa monin tavoin, paukkuvin kulkuein ja räiskyvin ilotulituksin.

    Seisoimme tuhansien ihmisten seassa Sitgesin rantakadulla. Toisessa kädessä mojitolasi ja toisessa kamera. Ilotulitus kesti ja kesti. Sellaista ei osaa edes sanoin kuvata. Raketit räjähtelivät monenlaisia kuvia taivaalle piirtäen.

    Audiovisuaalisen taidekokemuksen jälkeen kukin karisteli olkapäiltään ja hiuksistaan tuhkaa. Turvajärjestelyt ehkä ontuivat, mutta Välimeren tumma taivas oli puoli tuntia täynnä hehkuvaa visuaalista taidetta: iloa!

Kyösti Salovaara, 2016.
Raketeilla taivaalle lennätetty palmu
on hetken illuusio, mahdoton mutta tosi,
loistava valotaideteos.

Hidas muutos, suuri kriisi

  [nojatuolifilosofiaa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Puente Romano ylittää Guadalquivir-joen Córdobassa.
Roomalaiset rakensivat sillan keisari Augustuksen aikana;
muslimihallinto uudisti ja korjasi sen 700-luvulla.
Silta yli vuosisatojen!

Näiden menneiden yhteiskuntien monumentaaliset rauniot ovat meistä romanttisen kiehtovia… Miten aikoinaan mahtava yhteiskunta päätyi romahdukseen? Millaisia olivat sen yksittäisten kansalaisten kohtalot? Muuttivatko he muualle, ja miksi, jos niin kävi, vai kuolivatko he jollakin epämiellyttävällä tavalla? Romanttisen arvoituksen takana on sitkeä ajatus: onko oman vauraan yhteiskuntamme kohtalo viimein vastaava?

    - Jared Diamond: Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. 2005.

Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat… Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.

    - Taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg Helsingin Sanomissa 9.7.2017.

Useimmat maamme kalat ovat alkuperältään eteläisiä ja nauttivat lämmöstä. Jos ahvenet, kuhat ja särjet saisivat itse päättää, ne pulikoisivat meillekin mukavissa yli 25 asteen lämpötiloissa.

    - Luonto laskeutuu talveen. HS, 26.12.2020.

Nojatuolistani näkee lähelle: pensaita, puita, pienen parkkipaikan takana pari vanhalta näyttävää puutaloa.

    Mielikuvitus lentää pidemmälle.

    Niinpä tuumailen Suomen tulevaisuutta muinaisen Rooman tuhoutumisen kautta. En välttämättä ennusta Suomen tuhoa.

    Mielenkiintoista kuitenkin on, että Rooman imperiumi hajosi ”kestävyysvajeen” rappioittamana. Kun Suomi toipuu koronaviruksesta, sillä on ratkaistavana samanlainen ongelma: miten ikärakenteen muuttuessa radikaalisti hyvinvointivaltio säilyttää taloudellisen toimeliaisuutensa, joka avaa paluutien normaalitilaan.

    Pakinoitsijan nojatuolista voi vetää laajoja kaaria.

    Niinpä vedän.

Aloitetaan Roomasta.

    Tai ei, menenkin Espanjaan.

    Barcelonalaisessa La Vanguardia lehdessä kerrottiin uudesta arkeologisesta tutkimuksesta, jonka mukaan Pohjois-Espanjassa, Cantabriassa, on löydetty kymmeniä uusia roomalaisajan tukikohtia.

    Tiedossa on aikaisemminkin ollut, että roomalaiset legioonat joutuivat Cantabrian sodassa (29-19 eaa), pohjoista ja luoteista Espanjaa valloittaessaan opettelemaan sissisodan menetelmiä. Uudet kaivaukset paljastavat kuinka järeitä, vuoristoon hajautettuja tukikohtia sissisota roomalaisilta edellytti.

    Kun roomalaiset valloittivat Cantabriaa, keisari Augustus matkusti Pohjois-Espanjaan v. 26 eaa varmistamaan, että Rooman valtakunnan hallinto saatiin asettautumaan luoteis-Espanjaan. Pontimena oli Astorgan kaupungin lähellä sijaitsevien kultaesiintymien haltuunotto.

    Las Médulaksen kultakaivoksista tuli sitten Rooman imperiumin tärkein kultavaranto.

Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalainen amfiteatteri Espanjaan vievän
muinaisen Via Roman varrella Etelä-Ranskassa, Nîmesin
kaupungissa Provencessä, on yksi parhaiten säilyneistä.
 Se oli aikanaan imperiumin suurimpia amfiteattereita. 

Usein ajatellaan, että valtakunnan tai valtion tuhoutuminen tapahtuu yhdellä iskulla, yhden hävityn taistelun tuloksena. Niinpä Roomankin tuhoutuminen kirjataan tiettyihin vuosiin, joihinkin yksittäisiin tapahtumiin.

    Faktoja ja mielikuvitusta yhdistellen elämää saattaa kuitenkin katsoa myös kansalaisten ja instituutioiden näkökulmasta. Roomaa ei rakennettu vuodessa eikä se tuhoutunut vuodessa. Päinvastoin sen tuhoutuminen, rappeutuminen kesti satoja vuosia. Uudet valloittajat, niin kuin visigootit, sopeutuivat roomalaisten elämään ja roomalaiset sopeutuivat uusien vallanpitäjien elämään. Yhden ihmisen kannalta juuri mikään ei hetkessä muuttunut, tuskin edes hänen elinaikanaan.

    Keisari Augustus (63 eaa - 14 jaa) perusti Lounais-Espanjaan Emerita Augustan (nykyään Merida) hallintokaupungin, josta tuli Lusitanian pääkaupunki. Emerita Augustaan sijoitettiin kunnialla eläkkeelle päässeitä legioonalaissotureita.

    Rooman rappio alkoi reuna-alueilta. Ei ollut rahaa maksaa eläkkeitä eikä ylläpitää infrastruktuuria. Väki vanheni ja väheni, taloudellinen toimeliaisuus hiipui.

    Espanjalaisen "kantaväestön" piti sopeutua roomalaisiin valloittajiin, sitten visigootteihin ja lopulta maureihin, jotka valloittivat Andalusian 700-luvun alkupuolella. Mutta myös valloittajien piti sopeutua paikalliseen elämään. Muslimivalta tuli Espanjaan kun Umaijadien dynastia hallitsi Damaskoksen seudulla. Abbasidien dynastia syrjäytti Umaijadien kalifaatin v. 750. Abbasiedien imperiumi kesti vuoteen 945.

    Espanjassa muslimi-imperiumien valta kesti kuitenkin yli vuosituhannen vaihtumisen ja jatkui pois hiipuvana Kolumbuksen Amerikan löytöjen aikoihin saakka. 

    Näin ollen muslimien valtaa kesti heikentyneenäkin Espanjassa satojen vuosien ajan; se ei romahtanut yhdessä yössä. Tavallinen andalusialainen tuskin huomasi kaukaisen Abbasidien dynastian romahtamista. 700 vuotta on ruohonjuuritasolta katsoen äärettömän pitkä aika.

Rooman valtakunta tuhoutui, rappeutui, hajosi lopulta moneksi. Tämä on hallinnollinen näkökulma. Mitä ihmisten arkielämälle tapahtui? Vai huomasivatko he oikeastaan mitenkään elämän muuttumista?

     Kirjassaan Sivilisaatio Niall Ferguson sanoo, että arkeologisten todisteiden mukaan Rooman rappio näkyi kehnompina asuntoina, alkeellisempana keramiikkana, metallirahan vähentymisenä ja pienempinä karjaeläiminä.

   ”Johtuiko Rooman kaatuminen siitä, että samat vanhat, muuttumattomat barbaarit odottivat aina Rooman keisarikunnan rajoilla ja että he eivät voineet voittaa ennen kuin Rooma heikkeni jonkin taloudellisten, poliittisten, ympäristöllisten ja muiden ongelmien yhdistelmän seurauksena?” kysyi Jared Diamond Romahdus-teoksessa.

    Nykytutkimus vastaa Diamondin kysymykseen professori Juha-Antti Lambergin toteamuksella, että kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Väkimäärän kutistuminen aiheutti taloudellisen toimeliasuuden vähenemisen ja sitä mukaan verotulojen supistumisen. Ei ollut varaa pitää yllä imperiumia. Rappeutuminen alkoi reuna-alueilta ja päätyi lopulta Rooman ytimeen.

    Yrittikö Rooman keisari Konstantinus I pelastaa uppoavan laivan vuonna 312 kutsuessaan luokseen taitavaksi sotapäälliköksi osoittautuneen ja hyvästä roomalaisesta perheestä lähteneen Marcellinus Bonifatiuksen ja antaessaan tälle viestin vietäväksi Astorgaan?

    Viestissä määrättiin, että kullantuotanto piti kolminkertaistaa Las Médulaksen kaivoksilla. Bonifatius sai turvakseen kolme kokenutta ja luotettavaksi todettua ratsumiestä.

    Ei ole tiedossa, pääsikö Bonifatius koskaan perille. Ehkä hänen matkansa pysähtyi Córdobaan tai Emerita Augustaan. Ehkä hän sairastui jo aikaisemmin matkatessaan Herkuleen tietä Carthago Novasta (nyk. Cartagena) länttä kohti.

    Sitä paitsi, Bonifatius on kenties nojatuolissa istuvan pakinanikkarin mielikuvitusta. Eikä kolminkertainen kultamääräkään - jos se onnistuttiin lähettämään Rooman keisarille - pelastanut taloudellisesti kuihtuvaa imperiumia. Konstantinus vähensi rahauudistuksessa kolikoiden kultapitoisuutta ja siirsi imperiumin pääkaupungin itään Bysanttiin.

Kyösti Salovaara, 2003.
Forum Romanum oli aikanaan
Rooman valtakunnan henkinen ja taloudellinen keskus.

Muutama viikko sitten eläkeyhtiön Varman toimitusjohtajalta Risto Murrolta kysyttiin Ylen ajankohtaisohjelmassa miten Suomi selviää koronan jälkeisestä ajasta.

    Risto Murto on terävä tyyppi. Hän ei vastaa vaikeisiin kysymyksiin korulauseilla eikä sanoja pyörittelemällä.

    Niinpä Murto totesi, että Suomessa osataan reagoida äkillisiin, yllätyksellisiin kriiseihin nopeasti ja tarmokkaasti. Niistä selvitään yhteistyöllä, kuten koronaviruksen kohdalla on käynyt ilmi. Mutta hiipuviin, hiljakseen kehittyviin kriiseihin Suomessa ei osata tai haluta tarttua ajoissa, joten niistä toipuminen näyttää vaikealta ellei jopa mahdottomalta.

    Murto ennusti, että jos hiljakseen hiipivää suomalaista kestävyysvajetta ei huomioida - jos sille ei tehdä mitään, koska poliittiset päätökset ovat niin vaikeita - tavallinen suomalainen huomaa muutaman kymmenen vuoden päästä asuvansa pienemmässä asunnossa, ajavansa pienemmällä ja vanhemmalla autolla ja saavansa huonompia terveyspalveluja kuin mitä meillä nyt on vuonna 2020.

    Eikö siis Suomessa pienessä skaalassa tapahdu juuri samanlainen hiipivä ja hiipuva kehityskulku kuin mikä romahdutti Rooman valtakunnan talouden?

Suomi ei ole kuitenkaan mahtava Rooman imperiumi, ei edes EU:ta voi verrata Roomaan, joka valloitti puoli maailmaa hallintaansa. EU perustettiin v. 1992; sitä edeltävä Euroopan hiili- ja teräsyhteisö sekä Euroopan yhteisö perustettiin 1950-luvulla. Näin lyhyttä ajanjaksoa on mahdoton verrata Rooman imperiumin 600 vuoden kukoistukseen tai muslimien 700 vuoden valtakauteen Andalusiassa.

    Nojatuolista näkee lähelle. Se on ihmisen arkipäivän perspektiivi.

    Kauas voi vain ajatella, mietiskellä, spekuloida.

    Vanha vuosi väistyy uuden tieltä. Ihminen, minä ja sinä, emme huomaa kellon lyödessä 24:00 minkään muuttuvan. Mutta muutos ympärillä jatkuu, hyvään tai huonoon.

    Vasta myöhemmin, vuosikymmenten päästä joku historioitsija kirjoittaa tutkimuksessaan: ”Vuonna 2020 hyvinvoiva ja vakavarainen Suomi ei ymmärtänyt taloutensa pohjavirran juoksua ja siksi se köyhtyi 2030-luvulle tultaessa niin, että hyvinvointivaltiosta piti luopua, koska yhteiskunta oli rappeutunut verotulojen kuihtuessa.”

Kyösti Salovaara, 2020.
"Ikuista" Roomaa Méridassa (ent. Emerita Augustus)
Lounais-Espanjassa. Täältä kulki Hopeatie pohjoiseen
kultakaivosten tykö.

Hämärää Suomea

 [tiiraillessa]

Kyösti Salovaara, 2020.
Tuleeko "palomies" jonakin päivänä polttamaan
kotihyllyni paperille painetut kirjat? 

Niin, minä olen nykyhetkeä. Eniten minua ihmetyttää tällä hetkellä se, etten voi mennä pitemmälle. Olen kuin loppuiäkseen vankilaan tuomittu ihminen – hänellä on kaikki läsnä. Mutta olen myös kuin ihminen, joka tietää, että huomispäivä on samanlainen kuin tämä ja kaikki muutkin päivät sen jälkeen. Sillä kun ihminen tiedostaa nykyhetkensä, se merkitsee, ettei hän voi odottaa enää mitään. Jos on olemassa maisemia, jotka ovat kuin sieluntila, ne ovat maisemista kaikkein moukkamaisempia.

    - Albert Camus: Djemilan tuuli. Teoksessa Kapinoiva ihminen.

”Ah”, sanoi hiiri, ”maailma käy yhä ahtaammaksi päivä päivältä. Ensin se oli niin lavea, että minä pelkäsin, jatkoin juoksuani ja olin onnellinen siitä, että näin oikealla ja vasemmalla etäisyydessä muureja, mutta nämä muurit kiirehtivät niin nopeasti toisiaan kohti, että minä olen jo viimeisessä huonessa, ja siellä on nurkassa loukku, johon minä juoksen.” - ”Sinun pitää vain muuttaa juoksusi suuntaa ”, sanoi kissa ja söi hiiren.

    - Franz Kafka: Pieni tarina. Teoksessa Keisarin viesti.

Tiedättekö että kirjoissa on muskottipähkinän tai jonkin vieraan mausteen aromia? Kun oli poika rakastin niiden tuoksuja. Herra Jumala sentään, yhteen aikaan oli paljon ihania kirjoja, mutta nyt olemme hävittäneet ne. Faber käänteli sivuja. - Herra Montag, tässä näette pelkurin. Kauan sitten minä näin miten asiat alkoivat kehittyä. Minä en sanonut sanaakaan. Minä olen niitä viattomia, jotka olisivat voineet avata suunsa silloin, kun kukaan ei ottanut kuullakseen mitä ’syylliset’ sanoivat, mutta minä pysyin hiljaa ja sitten minustakin tuli syyllinen. Ja sitten kun kirjojen polttaminen annettiin palomiesten huoleksi, minä murahdin pari kertaa ja vaikenin sitten visusti, sillä kukaan muu ei murissut tai huutanut minun mukanani silloin. Nyt se on myöhäistä. Faber sulki raamatun.

    - Ray Bradbury: Fahrenheit 451.

Hämärä. Vallitsee ympärillä. Lumen rippeitä ruohikossa.

    Päivä on minuutin pidempi kuin maanantaina.

    Silloin talvipäivä seisahtui. Pimeneminen lopahti.

    Hämärässä kaikki kissat ovat harmaita. Paitsi ne jotka hiipivät otsalamppu kallossaan.

    Sytytän kynttilän.

    Tiirailen.

Älymystö. Jostakin syystä taiteilijoiden ajatellaan kuuluvan älymystöön de facto.

    Miksiköhän?

    Alkuvuodesta kirjoitin arvostelun ruotsalaisen Anna Ekbergin hieman iljettävästä dekkarista Kadotettu nainen. Ekberg on kahden mieskirjailijan nimimerkki. Epäilen että he pukeuvat hameeseen, koska nordic crimessä naiskirjailijat myyvät paremmin kuin miehet.

    Käänteistä emasipaatiotako?

    Ranskalainen kirjailija ja feministi Amantine-Lucile-Aurore Dupin ryhtyi käyttämään 1800-luvulla kirjailijanimeä George Sand, koska miehen oli helpompi saada kirjoja julkisuuteen kuin naisen. Ehkä ”miehenä” oli myös helpompi kapinoida.

    Syksyllä 2016 kirjoitin arvostelun Max Seeckin esikoisromaanista Hammurabin enkelit. Lopetin arvostelun näin: ”On kiinnostavaa nähdä, palaako Seeck tulevissa kirjoissaan, jos sellaisia ilmestyy, problemaattiseen päähenkilöönsä.”

    Kirjoja on ilmestynyt, mutta viimeisissä Seeck on vaihtanut miespäähenkilönsä naiseksi. Yle kertoo, että ”Seeck vaihtoi päähenkilönsä naiseksi, koska uskoi sen kiinnostavan lukijoita enemmän.”

    ”Älymystön” opportunismilla ei ole rajaa.

    ”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä pienemmäksi kärpäsenpaskaksi ihminen kutistuu mielikuvissani luonnon rinnalla. Kukaan minun ikäiseni ei voi olla ylpeä tästä maailmasta, jonka jätämme lapsenlapsillemme. Taide on pelastus”, sanoi näytelmäkirjailija Sirkku Peltola Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa.

    Mitä taide pelastaa? Eikö Peltola jätä lapsenlapsille rippeitäkään tästä hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa hän itse nauttii mukavasta elämästä ja jossa taide on eräänlaista kerskakulutusta? Minä ainakin olen ylpeä modernista hyvinvointivaltiosta.

    Ovatkohan taiteilijat todellakin älymystöä, de facto?

Kirjan kustantaja Erkki Vala julkaisi
1930-luvulla otteita Shvejkistä
Tulenkantajat-lehdessä ja
 tuomittiin sen takia jumalanpilkasta.

Nationalistin sapuska. Söin viime sunnuntaina porsaanposkia. Ne valmistetaan hauduttamalla poskia pari tuntia punaviinissä siihen lisättyjen sipulien, porkkanoiden ja tomaattimurskan kera.

    Resepti on kotoinen, mutta porsaanposki on Espanjassa maalaisruokaa, joka pitää syöjänsä tiellä. Opin tämän vasta muutama vuosi sitten Espanjassa.

    Tällä kertaa porsaanposket tulivat Puolasta. Ne ovat halvempia kuin espanjalaiset tammenterhoilla kasvattettujen ibericoporsaiden posket. Suomalaisia poskia ei saa, koska tällaista ruokalajia ei meillä syödä, joten posket menevät makkaratehtaalle.

    Olisiko poskia ostaessa pitänyt miettiä Puolan oikeusvaltiokysymystä?

    Muutamien tutkijoiden mielestä Euroopassa ollaan siirtymässä vaivihkaa nationalistien rintamaan. Protektionismin rajoja pystytellään ikään kuin salaa johonkin toiseen tarkoitukseen tarkoitettuna, niin kuin vastustamaan amerikkalaisten tietojättien monopolia.

    Myös sapuska nationalisoidaan.

    Suomessa pitäisi syödä suomalaista ruokaa, joka tulee läheltä. Samaan hengenvetoon toivotaan, että puhdas suomalainen ruoka menee kaupaksi kaukana ulkomailla. Nationalisti ei huomaa puheensa sisäistä ristiriitaa.

    Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla hätkähdyttävän tutkimustuloksen. Oli tutkittu pääkaupunkiseudun huippukauppojen kalatiskejä ja kalojen (hygienistä) kuntoa.

    Aika moni yllättyi, kun bulkkituotteena parjattu norjalainen lohi oli tiskien aatelia. Sitä saa hyväkuntoisena ja tuoreena, siitä huolimatta että se tuodaan kaukaa Suomen rajojen takaa. Mutta teollinen tuotanto osaa standardit ja logistiikan.

    Sitä vastoin suomalainen lähikala, ahven ja kuha, oli usein huonossa kunnossa kalatiskille päästessään. Ne maksavat (fileenä) jotain 40 euroa/kg ja ovat hygienisesti arveluttavassa kunnossa. Lähikalan toimitusketjut ovat alkeellisia, eivät täytä nykyajan normeja. Tuoretta ja kunnollista lähikalaa saa kaiketi vain ajamalla autollaan jonnekin hevon kuuseen, sille rannalle mihin kalastaja tuo saaliinsa.

    Nationalismi sopii huonosti sapuskan ja raaka-aineiden kaupankäyntiin. Norjasta tuotu lohi tulee lähempää (symbolisesti) kuin Turun saaristosta pyydetty ahven tai kuha.

Marxin teos julkaistiin Suomessa 1938.
Kirjaa pidetään populismin kuvauksena
ja eräänlaisena ennusteena
 Hitlerin vallankaappauksesta 1930-luvulla.

Kirjan tuhoaminen. Menneen viikon tärkeimmän jutun kirjoitti Antti Majander Helsingin Sanomissa 17.12. Se käsitteli painetun kirjan kuolemaa. Kolumnin otsikko kuului: Kustannusalan nokkamies ounastelee paperikirjan elävän vielä kymmenen vuotta – sen jälkeen kuolevat myös kriitikot.

    Majanderin kolumni lähti liikkeelle Suomen kirjailijaliiton jäsenlehdessä julkaistusta artikkelista, jossa Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho sanoi, että ”kyllä paperikirja myy vielä ainakin vuosikymmenen”.

    Laihon ajatuksen voi lukea paperikirjalle myönteisenä. Ei paperikirjaa huomenna tuhota.

    Hesarin kulttuuritoimittaja luki sen toisella tavalla – niin kuin minäkin luen. Majander lainasi ”tuttua kirjailijaa”, joka sanoi: ”Aika luovuttava asenne. Mitä jos Metalliliiton dirika sanoisi että valmistetaan metallista vielä muutama vuosi, sitten siirrytään muoviin.”

    Majander kysyi, mitä kirjallisuuden tapahtuu kun paperille painaminen loppuu. Kustannusyhdistyksen johtajan mielestä ei mitään pahaa; pääasia on, että kirjoja ”kulutetaan” jossain muodossa.

    Kuluttajatko tuhoavat maailman parhaan ja universaalisti aikaan sitoutumattoman käyttöliittymän, paperille painetun kirjan? Vai ovatko tuhoajia digiloikkaan hurmaantuneet kustantajat, jotka osaavat laskea panoksen ja tuotoksen maksimisuhteen?

    Majander lainasi kolumnissaan kirjailija Laura Lindstedtiä, jonka mielestä ”kuunteleminen ei ole lukemista ja että silmälle laaditut teokset eivät sovellu korvalle joko ollenkaan tai usein ainakin hiukkasen kehnosti – ja että hänellä ei sinällään ole mitään äänikirjaa vastaan, mutta se vain on eri asia kuin kirja.”

Schulbergin romaani ilmestyi 1950 
(suom. 1952) ja kuvasi mm. Hollywoodia.
"Päähenkilön esikuvana on ihailtu ja huomiota
herättänyt F. Scott Fitzgerald, 1920-luvun
'kovaksikeitetyn' nuorison loistava tulkki",
kertoo teoksen takakansi.

Kritiikin kuolema. Antti Majanderin mielestä paperikirjan tuhoaminen tappaa myös kirjallisuuskriitikin. ”Myös kriitikot kuolevat”, Majander kirjoitti. ”Siis ne ikävät ihmiset, jotka kunnioituksesta, kiintymyksestä ja rakkaudesta kirjallisuutta kohtaan pitävät velvollisuutenaan jakaa myös moitteita, kun katsovat aiheelliseksi.”

    Majanderin kolumnia pitänee lukea myös rivien välistä. Kohdistaako hän pessimistisen tulevaisuudenvision kollegoilleen Hesarin kultuuritoimituksessa?

    ”Vastahankaiset arviot alkavat jo nyt olla mennyttä maailmaa, kun taloudellisesti riippumattomat, itsenäiset tiedotusvälineet ja alustat käyvät yhä harvinaisemmiksi. Seuraus on se, että puhe kirjallisuudesta hakeutuu aina vain enemmän erilaisiksi vinkeiksi ja suosituksiksi, ja puhujat samaistuvat tekijöihin. Kuten jo nähdään”, Majander sanoo. Tarkoittaako hän myös Hesarin kirjallisuusarvosteluja, joissa yhä useammin kirjan (tai ylipäänsä taideteoksen) arvon määrittelee tekijän identiteetti vaikkapa feministinä, kolmannen sukupuolen airueena, puidenhalaajana, vegaanina jne?

    Majander lopettaa terävän kolumninsa dystopiaan: ”Paperin kuollessa kaikki kirjallisuus muuttuu hyväksi, ja kulutusmittarit osoittavat hyvien joukosta parhaat. Kiitos kirjasta -mitalin saavat silti aina ihan kaikki.”

Teos ilmestyi 2019, suomeksi 2020.
Vahvan valtion ja vahvan
kansalaisyhteiskunnan väliin jää
parhaassa tapauksessakin vain kapea käytävä,
 jolla yksilö voi astella vapaana ihmisenä.           

Joulu.

    Ai niin, nythän on jouluaatto.

    Toivottavasti vielä joku saa painetun kirjan joululahjaksi.

    Vaikka joulupukit muuttuvat digiloikan myötä virtuaalisiksi, toivon Majanderin tavoin, että kustantajat ja kuluttajat eivät tuhoa paperikirjaa innossaan säästää kustannuksia ja aivotoimintaansa.

    Kirjan lukeminen nimittäin taitaa vaatia enemmän aivotoimintaa kuin sen kuunteleminen. Paperilta kirjaa lukiessa keskittyy eri tavalla kuin kuunnellessa. Digikirjaan nähden painettu kirja on ikuinen; sitä lukiessa, ajatuksen joskus harhaillessa, on helpompi kääntää edellinen sivu tai parikin taaksepäin ja lukea se uudelleen kuin temppuilla lukulaitteen kanssa.

    Mutta aika näyttää ajan kulun. Onko 50 vuoden päästä olemassa kirjastoja ja kotien kirjahyllyjä?

Kyösti Salovaara, 2020.