Ei!

 [juupas eipäs ja siitä viis]

Kyösti Salovaara, 2021.
Japanilainen lentokone laskeutuu Helsinki-Vantaalle.
Väärin matkustettu:
"Miksei ne tuu junalla?"

Ei / Ei saa uskaltaa. / Ei / Yksin päättää saa. /
Kielto on / Ehdoton / Muista aina että… /
Älä tallaa nurmikoita / Ei saa syöttää apinoita. /
Älä sylje lattialle / Ei saa ajaa vasemmalle ei. / Ei.

- Kristiina Hautala Lasse Mårtensonin ja Jukka Virtasen iskelmässä vuonna 1968.

Pohjolassa jostain ylempää löytyi myös kuningas, joka viime kädessä määräsi asioista. Pohjoismainen ”vapaiden miesten itsehallinto” onkin todellisuudessa ollut jo lähes vuosituhannen ajan valtion holhoamaa toimintaa.

- Erkki Mennola kirjassaan Euroopan todelliset vaikuttajat vuonna 1991.

Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan.

- Yrjö Ahmavaara Kanava-lehdessä vuonna 1986.

En minä ole mikään barbaari, joka kannattaa museoiden polttamista ja Parthenonin hävittämistä. Mutta ei kulttuuriperinnön säilyttämisessäkään pidä mennä liiallisuuksiin. Jos ihmiskunta olisi aina vain säilyttänyt kulttuuriperintöään, me olisimme vieläkin paalumajoissa asuvia bushmanneja.

- Barcelonalaisen futisseuran pr-päällikkö Manuel Vázquez Montalbánin dekkarissa Jumalten peli (1989. Suom. 2006).

Sananlaskuihin kompastuu helpommin kuin metsäpolun ylittäviin männynjuuriin. Onko torstai muka toivoa täynnä?

    Kun lukee lehtiä ja kuuntelee radiota ja katselee sitä sun tätä, ei voi olla huomaamatta kuinka ei-uutiset valloittavat journalismin ilmatilaa. Somesta en sano mitään, kun en tiedä.

    Joka paikassa vastustetaan jotakin: Kiskoja, uuden rakentamista, puiden kaatamista, kivien siirtämistä, autolla ajamista, väärän sapuskan syömistä, lihomista, laihtumista, miehiä, tunneleita, lentämistä, uusien vaatteiden ostamista, siltojen rakentamista, koulujen purkamista, päiväkotien rakentamista, rokottamista, tornitaloja, Euroopan unionia, liittovaltiota, karjataloutta, peltoja, Afrikan tähteä, tiernapoikien murjaania, betonia, vanhojen romaanien n-sanoja, Kolumbuksen patsaita (eihän se edes löytänyt Amerikkaa!), kiiltonahkakenkiä ja simpukoita.

    Listaa voi jatkaa loputtomiin.

    Onko torstai siis epätoivoa pullollaan? Toivottomuutta täynnään?

    Juupas. Eipäs.

Siitä viis, sanoi kansankoulunopettajani Korhonen vuonna 1956 laskentoa opettaessaan.

    Jos huumorinkukka on kaunein kukka, niin mikä se sitten on? Voikukka vai orvokki? Takiainen vai horsma? Ruusu vai orkidea? Puna-apila vai pihasaunio? Vai onko se kukka lainkaan? Pelkkää vihreää: mänty, honka, petäjä, kenties.

    Ja jos kertaus on opintojen äiti, niin minne isä joutui?

    Boomeri-keskustelu taisi jo mennä, mutta ei-keskustelu jatkuu.

    Anu Kantola sanoi jotenkin niin, että vastakkaisten porukoiden pitäisi purkaa telttansa eikä huudella leiristään eri paikkaan telttansa pystyttäneille. Mutta se on vaikeaa. Kukapa haluaisi purkaa juuri pystyttämänsä tukikohdan.

    "Alussa aina vaikeaa", luki Kotkan lyseon juhlasalin seinällä. "Lopussa kiitos seisoo."

    Ai. Luki vai?

Boomerikeskusteluun palasi Pekka Torvinen laajassa artikkelissa Helsingin Sanomissa, ensin nettilehdessä 11.11 ja myöhemmin paperilehdessä.

    Torvinen perusteli asiantuntijoihin vedoten, että suomalaiset boomerit ja varsinkin mediat ovat käsittäneet nuoremman väen puheen väärin eikä suurista ikäluokista edes puhuta kun puhutaan boomereista vaan puhutaan meemillä kaikenlaisista kalkkiksista. Minä käytän perinteisiä sanoja, nuoriso turvautuu ilmiöön.

    No, Torvinen sanoi myös ettei sukupolvia eikä ikäluokkia oikeastaan ole, niin kuin ei olekaan, poliittisina entiteetteinä. On vain erilaisia ihmisiä eri puolilla yhteiskuntaa. Tämä unohtuu nuorilta ja vanhoilta ja siihen väliin jääviltä.

    ”Millenniaalit sitä, z-sukupolvi tuota, siellä he ostavat avokadotoasteja ja erikoiskahveja, eivät pane rahaa säästöön, ovat puhelintensa orjia, tiktokkaavat, ja sitten kehtaavat osallistua Elokapinan mielenosoitukseen, mikseivät mene töihin, kaikki on saatu helposti, pullamössösukupolvi, sanottiin Suomessa joskus aiemmin”, Torvinen kertasi keskustelun juonta ja jatkoi: ”’Ok boomer’ ja ’boomeri’ olivat vastaus näin puhuville: turpa kiinni näiden yleistyksien kanssa. Teillä nuoria haukkuvilla on kaikki hyvin ja taloudellinen turvallisuus taattu, ja silti kehtaatte haukkua yleistäen nuorempia sukupolvia, jotka ovat syntyneet maailmanaikaan, jolloin tulevaisuus ei todellakaan näytä hyvältä. Suomessa kävi nyt samoin kuin Yhdysvalloissa jo aiemmin: media alkoi julkaista juttuja, joissa tämä kulma meemistä unohtui täysin, ja se yksinkertaistettiin pelkkään ikään perustuvaksi herjaksi. Sen synnyn ja yleistymisen taustalla on kuitenkin nuoria moittiva ja yleistävä keskustelu.”

    Juupas, eipäs.

    Torvinen oli varmaankin oikeassa. Yleistämisen ongelmana on, että kun yleistetään, sosiaalisen ja mentaalisen kirjon sävyt haalistuvat, pahimmillaan syntyy mustavalkoinen kuva, joka ei pidä paikkaansa missään kohtaa. Toisaalta: asiat ovat niin kuin näyttävät.

Kyösti Salovaara, 2021.
Lauantaina klo 15:13 Kehä ykkösellä
ajetaan kuudella kaistalla.
Jos henkilöauto on tarpeeton kulkuväline,
miksi lauantainakin ruuhkaa riittää?

Kyösti Salovaara, 2021.
Calzone onnistuu myös sähköuunissa
 kunhan käyttää pizzakiveä.
Mutta väärä täyte ei kelpaa tiedostavalle ei-ihmiselle.

Kyösti Salovaara, 2021.
Rautakaupan parkkipaikka sunnuntaina klo 14:45.
Väitetään että henkilöauto on tarpeeton kulkuväline pääkaupunkiseudulla.
Ovatko myös autoilijat tarpeettomia?

Mitäpä jos yleistän tätä ei-liikettä, jonka telttoja on urbaanilla campingalueella kaiken kokoisina ja kaiken näköisinä.

    Väitän - vaan en pysty todistamaan - että alussa yhden asian maailmanparannusliikkeet ovat aina epämääräisen ja hajanaisen porukan ”puhtaita” ja ”avaria” ideoita, idealismia, utopioita. Alussa pyritään johonkin mikä antaa enemmän – jotakin.

    Kun maailmanparannusliike politisoituu, järjestäytyy, ryhmittyy niin se muuttuu ennen pitkää stalinistiseksi fraktioksi, joka erottelee hyvät pahoista; joka pyrkii vähempään rajaamalla väärässä olevat liikkeestä pois.

    1960-luvulla hippiliikkeet ja opiskelijaliikkeet halusivat alussa enemmän rakkautta ja vähemmän sääntöjä. Sitten ne politisoituivat ja esimerkiksi Suomessa taistolaiset olivat valmiita melkeinpä aseita käyttäen erottelemaan oikeaoppiset vääräuskoisista. Tai ajatellaanpa 60- ja 70-luvun feminismiä. Kun lukee amerikkalaista feministikirjallisuutta noilta ajoilta, voi hyvin todeta, että niissä naissankarit halusivat itselleen samat oikeudet ja samanlaisen rennon vastuuttomuuden kuin miehillä oli – tai niin kuin kuviteltiin miehillä olevan. Tänään militantti feministi haluaa ottaa miehiltä pois sen rennon vastuuttomuuden, jota heillä kuvitellaan olevan. Ei haluta kasvattaa sosiaalista pääomaa vaan kaitsia sitä entistä ahtaammaksi. 

    Kun idealismi järjestäytyy, se ei rakenna vaan purkaa.

    Tai palataanpa kauemmaksi historian hämärään.

    Kun Olavi Paavolainen vieraili kansallissosialistisessa Saksassa vuonna 1936 hän yritti ymmärtää miksi saksalaisen ajattelun idealistisista juurista oli kasvamassa apokalypsin väkivaltainen peto.

    Saksalaiset ”löysivät” Alfred Rosenbergin johdattamana ”pohjoisen ajatuksen” ja ”pohjoisen rodun”, vaikka itse Saksa oli hyvin ristiriitainen ja sekava joukko ajatuksia ja rotuja. ”Kansallissosialismi taistelee väestön kaupunkeihin muuttoa vastaan ”, Paavolainen kirjoitti, ”ja harjoittaa voimakasta propagandaa maaseudun, maanviljelyksen ja kotiseudun rakkauden puolesta.” Paavolaisen mielestä koko pohjoinen ajatus oli jonkinlainen ”valtava pako todellisuudesta illuusioiden maailmaan”. Hän kutsui saksalaista illuusiota ”goottilaiseksi romantiikaksi”.

    Ironia, suorastaan pelottava paradoksi oli siinä, että ennen ensimmäistä maailmansotaa Saksa oli Euroopan rationalisoiduin, teollistunein ja tieteellisesti koulutetuin maa. Sitten tuuli kääntyi järjestä järjettömyyteen. ”Maailmansota ja sen jälkeen länsimainen sivistys oli perusteellisesti tuhota juuri tämän hartaimman ja uskollisimman oppilaansa ja palvojansa”, Paavolainen huomauttaa. ”Ei ole ihme että reaktio oli näin valtava. Kansallissosialismin olemuksessa onkin jotakin, mikä tuo mieleen pakokauhun psykoosin. Pois länsimaisen sivistyksen kuolemanvaaran alta!”

Pakokauhun psykoosi!

    Länsimainen sivistys on kuolemanvaara koko planeetalle! 

    Siis: Ei! Ei! Ei!

    Historia ei toista itseään, sen tiedämme. Mutta jokin toistuu. Kaikki ei muutu. Eikä ihminen semminkään.

    Kun idealismi järjestäytyy, siitä tulee stalinismia, kollektiivinen psykoosi joka heittää toisinajattelijat vertauskuvallisesti vankilaan tai vie nämä Siperiaan, jos ei pidemmälle pääse. Perikatoliikkeille riittää kannattajia ja suvaitsevaa medianäkyvyyttä. 

    Liioittelen, olen olemassa.

    Mutta jos kaikelle sanoo ei, mitä jää jäljelle?

Kuitenkin: maailma elää tavallaan.

    Onko tämä ei-leiri olemassa vain mediassa ja somessa? Onko se eräällä tavalla toinen todellisuus, jota arkipäivässä ei oikeastaan ole eikä näy konkreettisessa tilassa lainkaan?

    Joskus mietin käyvätkö esimerkiksi Helsingin Sanomien ympäristötoimittajat koskaan kaupassa ja liikkuvatko milloinkaan maanteillä? Tietävätkö he millaisesta maailmasta kirjoittavat kun kirjoittavat utopiastaan, jossa ei ole autoja eikä makkaroita eikä lentokoneita?

    Kun Hesari perusti jokin aika sitten HS Vision laadukkaalle talousjournalismille, niin kannattaisiko ei-journalismille perustaa käänteisen journalismin HS Ei. Sinne siirtyisi osa kulttuuriosaston, kaupunki- ja ympäristötoimituksen jutuista. ”Avatessaan” HS Ei'n lukija tietäisi saavansa aidosti asenteellista ja puolueellista sanomaa pakopsykoosin valtaamasta toisesta yhteiskunnasta.

    Torstai on toivoa täynnä!

    Juupas eipäs ja siitä viis.

Kyösti Salovaara, 2021.
Helsingissä vastustetaan myös joukkoliikennettä.
Kiskoja ei saa asetella
 ei-ihmisen ikkunan alle.
Ei kolkuta omatunto vaan kiskot korvissa.

Kyllä kansa tietää

 [niinku mitä?]

   

Kyösti Salovaara, 2021.
Onko Arkadianmäellä enemmän tiedollista kompetenssia
kuin Mannerheimintiellä?

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. 1990. Kirjayhtymä, 1991.

On pätevyyden halveksimista vihjata, ettei poliittisiin päätöksiin tarvita kompetenssia tai että itse kullakin on riittävä kompetenssi synnyinlahjana. Tällöin näennäinen elitismi korvataan opportunismilla: jos oikeuden saamisen ehdot eivät täyty, koetetaan muuttaa ehtoja. Mitä enemmän on inkompetentteja, sitä helpompi on saada kansan tuki ajatukselle, ettei mitään kompetenssia ylimalkaan tarvita.

- Giuseppina Ronzitti ja Tero Tulenheimo: Demokratia ja tiedollisen kompetenssin haaste. Kanava, 2021.

Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itse itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita.

- Rurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Ja koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras… eikä tieteellisin perustein voida liioin puolustaa kenenkään yksilön tai minkään kollektiivin yksinoikeutta vallankäyttöön ja tiedonkulun säätelyyn.

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.

Demokratia on kumma juttu. Se ei maistu makkaralta eikä tuoksu orvokilta. Sitä ei näe, mutta sen raksutuksen kuulee, eikä se kuitenkaan ole bensiinimoottori eikä leikkuupuimuri.

    Demokratia on kaikkialla eikä missään. 

    Erno Paasilinna vinoili, että jos vallan jakaa kahdelle miehelle, se ei kasva kahdeksi vaan puolittuu. Tätä laskutoimitusta jatkaen huomaa, että kun vallan jakaa 4,5 miljoonalle aikuiselle suomalaiselle, valtaa jää perskohtaisesti niin vähän ettei sitä pysty ymmärrettävästi ilmaisemaan.

    Demokratiasta runoillaan korulauseita miettimättä mitä demokratia tarkoittaa ja mitä ei.

    Kun Dahrendorf sanoo, että demokratia on vain yksi tapa hallita (yhteiskuntaa), se kuulostaa tylsältä: hei, missä ihanteellisuus ja idealismi luuraa? Mutta jos ajattelee ensi kevään aluevaaleja, joissa päätetään… siis päätetään jostakin … niin että… ainakin demokratia siinä toteutuu, hiphurraa! 

    Kyllä kansa tietää. Ja jos kansa jää kotiin eikä mene äänestämään aluevaaleissa, se tietää sittenkin, vaikka kukaan ei oikeasti tiedä mitä se tietää.

Kun Veikko Vennamo aikoinaan keksi lentävän lauseensa - "kyllä kansa tietää" – hän väitti kansan tietävän ”vanhoja puolueita” paremmin kuka (SMP) ajaa unohdetun kansan etua ja panee rötösherrat rautoihin.

    Sittemmin tuota lentävää lausetta on käytetty pikemminkin ilmaisemaan sitä, että demokraattisissa vaaleissa kansa äänestää aina ”oikein”, koska juuri se on demokratian idea, vaikka kansa äänestämisellään saattaakin syöstä yhteiskunnan pahaan kiipeliin.

    Tiesikö kansa Englannissa mihin päädytään kun se äänesti Britannian ulos Euroopan unionista? Jos tiesi, niin oliko se oikeassa?

    Entäpä Saksan hallitus, joka kansaa kuunnellen päätti sulkea ydinvoimalat? Tiesikö se mitä tuosta demokraattisesta päätöksestä seurasi ei ainoastaan Saksalle vaan koko Euroopalle?

    Kun natsi-Saksa liitti Itävallan itseensä maaliskuussa 1938, britit ja ranskalaiset hyväksyivät liittämisen koska ajattelivat, että se oli pieni hinta maailmanrauhasta. Itse asiassa tapahtui vain se mitä itävaltalaiset olivat halunneet jo vuonna 1918 äänestäessään Anschlussin puolesta, Itävallan liittämisestä Saksaan, toteaa Antony Beevor kirjassaan Toinen maailmansota (WSOY, 2012). Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Itävalta toivotti natsit tervetulleiksi. ”Itävallan sodan jälkeen esittämät väitteet, että se oli sodan ensimmäinen uhri, ovat täyttä pötyä”, Beevor huomauttaa.

    Tarkoittaako demokratia loppujen lopuksi sitä, että kansa saa aina sen mitä tilaa?

Ehkäpä totunnaista ajattelua pitää ravistella. Kun ravistelee, matoiset ja mädät omenat putoavat maahan.

    Onko demokratian keisarilla vaatteita lainkaan ja jos on, niin missä vaatturinliikkeessä ne on valmistettu?

    ”Demokratian ajatellaan usein olevan kritiikin ulottumattomissa”, Giuseppina Ronzitti ja Tero Tulenheimo kirjoittavat terävässä artikkelissaan Demokratia ja tiedollisen kompetenssin haaste Kanava-lehden numerossa 7/2021. ”Sitä pidetään ylivertaisena hallintomuotona niin akateemisissa, journalistisissa kuin arkipäiväisissäkin yhteyksissä.”

    Kirjoittajat ovat filosofian tohtoreita. Artikkelissaan he pohtivat millaisen haasteen äänestäjän ja päättäjän kompetenssi (tiedollinen kyvykkyys, pätevyys) ja sen mahdollinen puute aiheuttavat demokratialle. Toimiiko demokratia kaikkien parhaaksi, jos äänestäjät ajattelevat vain omia preferenssejään (halujaan, toiveitaan, arvojaan) miettimättä lainkaan mitä noiden preferenssien toteuttamisesta seuraa kollektiivisesti?

    Ronzitti ja Tulenheimo lähestyvät tiedollisen kompetenssin haastetta tarkastelemalla amerikkalaisen yhteiskuntafilosofin Jason Brennanin kirjaa Against Democracy (2016), jossa Brennan provokatiivisesti (kirjoittajien mukaan) kritisoi demokratiaa ja asettaa kilpailevaksi hallintomuodoksi epistokratian, rationaaliseen tietoon perustuvan päätöksentekovallan.

    Epistokratiassa valtaa saisivat enemmän ne, joilla on todistetusti enemmän poliitiikkaa koskevaa tietämystä. Pelkkä äänestämisen halu ei riittäisi vallan käyttämiseen: "Epistokratian mukaan vain poliittisesti kompetenttien kansalaisten tulee voida osallistua poliittisiin päätöksiin, jotta minimoitaisiin päätöksistä seuraavien katastrofien riski."

            

Kyösti Salovaara, 2021.
Pieni ihminen, suuri valtio -
arkkitehtuuri ilmaisee
yksilön mittakaavan mahtavien pylväiden välissä.

Tasa-arvoisessa tai itseään tasa-arvoisena pitävässä yhteiskunnassa tuo kuulostaa pahalta. Ai että koulutetun eliitin pitäisi vielä päästä yksin päättämään politiikastakin? Sen lisäksi että eliitti pärjää muutenkin paremmin kuin rahvas. Vai onko tämä epistokratia vain yksi muunnos Platonin viisaista filosofikuninkaista?

    Ja kuitenkin Brennanin argumenteissa on myös järkeä. Onko tasa-arvon toteutuminen poliittisessa toiminnassa viisasta, jos tehdään tyhmiä päätöksiä? 

    ”Poliittisilla päätöksillä voi kiistattomasti olla parempia tai huonompia seurauksia”, Ronzitti ja Tulenheimo toteavat. ”Äänestämme osana yhteisöä, emme yksilöinä. Vaikka katsottaisiin, että yksilöllä on oikeus vahingoittaa itseään (vaikkapa syömällä itsensä kuoliaaksi), ei tästä seuraa, että äänestäjäkunnalla on oikeus vahingoittaa itseään (esimerkiksi hallinnoimalla itsensä talouskriisiin).”

    Kun äänestäjä valitsee edustajansa lähtien omista preferensseistään, hänen pitäisi Brennanin mielestä myös tietää pystyykö ehdokas ja tämän edustama puolue todella toimimaan niin, että äänestäjän preferenssit tulevat toteutetuksi eikä sekään riitä, koska oleellista olisi myös tietää (ja välittää siitä!) millä tavalla valittu toiminta vaikuttaa koko yhteiskuntaan eli onko se lopuksi hyväksi vai pahaksi kaikille ihmisille.

    Tämäkin kuulostaa itsestäänselvydeltä, mutta eihän se sitä ole jos tarkemmin ajattelee mitä yksilöiden halut ja toiveet tarkoittavat. ”Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta”, sanoo Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus.

Käytännössä lienee mahdotonta toteuttaa epistokraattista hallintomuotoa. Kuinka valittaisiin kansalaiset, joilla on enemmän äänioikeutta kuin toisilla? Mistä tiedettäisiin kenen preferensseistä pystytään johtamaan parhaat päätökset, valinnat ja tulevaisuuden suuntaviivat? 

    Järkevältäkin tuntuvista preferensseistä saattaa seurata suuria ongelmia, koska kenelläkään ei ole täyttä tietämystä minkälainen maailma tietyssä historiallisessa tilanteessa on, niin kuin Yrjö Ahmavaara sanoi. Jos et tiedä maailman nykytilaa, kuinka voit tehdä tulevaisuutta koskevia "täysin oikeita" päätöksiä?

    ”Viimeksi sanotusta seuraa”, Ahmavaara kirjoitti Yhteiskuntakybernetiikassaan, ”että historiallisessa tilanteessa eli ihmisten ja kansakuntien todellisissa elämäntilanteissa 1) ei ole tieteellisesti ainoata ’oikeata’ johtajaa ja 2) eikä myöskään tieteellisesti ainoata ’oikeata’ tekoa.” Jos Ahmavaara oli oikeassa - niin kuin näyttää - ei epistokratiakaan voi ratkaista demokratian kompetenssiongelmaa.

    Sitä paitsi, eikö ole jossain määrin totalitaarisen utopian haaveilua ajatella, että voisimme etukäteen tietää parhaimman (ja ainoan?) mahdollisen tulevaisuuden? Se että ihmisillä on ristiriitaisia preferenssejä on fakta, mutta mitä niistä pitäisi syntyä ja seurata? Eikö tulevaisuuden ”hyviä” ja ”huonoja” mahdollisuuksia ole aina useita? Toisin ilmaisten: käytännön poliitikassa ristiriitaiset preferenssit sovitetaan yhteen poliittisilla kompromiseilla.

    Mutta myös tämän toteaminen kuulostaa tylsältä; vähän niin kuin heittäisi pyyhkeen kehään ennen kuin on edes hiki. Kyllä kai kelvottomia päätöksiä pitää pystyä minimoimaan - jopa tasa-arvon kustannuksella!

Jos ja kun ihmiset, yksilöt, äänestäjät eivät koskaan joudu (välittömään) vastuuseen äänestämisestään, siitä ketä äänestävät, niin miten kompetenssiongelma pitäisi ratkaista?

    Tulisiko ehdokkaille (tuleville edustajille) asettaa tiedollisen pätevyyden vaatimuksia? Entäpä moraaliset vaatimukset? Voiko aineellisen hyvän preferenssi olla jossain tilanteessa moraalisen preferenssin kanssa ristiriidassa? Ja jos on, kumman ehdoilla tulevaisuudesta pitää päättää?

    Olen joskus miettinyt ovatko esimerkiksi vaalien yhteydessä käytetyt vaalikoneet hyväksi vai pahaksi demokratialle? Pinnalta katsoen niillä autetaan äänestäjää löytämään itselleen sopiva ehdokas, mutta mihin ne lopulta johtavat?

    Kun äänestäjä etsii vaalikoneesta ehdokkaan, jolla on mahdollisemman paljon samat preferenssit kuin äänestäjällä, eikö hän lankea nimenomaan Brennanin kritisoimaan demokratian ansaan? Jos äänestäjällä on tiedollisesti huonot valmiudet ymmärtää yhteiskuntaa, taloutta ja moraalia, niin eikö itseä (mielipiteiltään) muistuttavan ehdokkaan löytyminen vaalikoneesta vain vahvista mahdollisen huonon yhteiskunnallisen tuloksen todennäköisyyttä, jos tiedollisesti pätemättömän äänestäjän yhtä inkompetentti ehdokas tulee valituksi parlamenttiin tai kunnanvaltuustoon?

    Eikö minun (ja sinun) pitäisi etsiä vaalikoneen ehdokkaista itseäni fiksumpaa ja kaukonäköisempää päättäjää sen sijaan, että etsin ehdokkaakseni itseni "kloonia”? Ketä ja mitä hyödyttää, jos kaksi pölkkypäätä kalauttaa päänsä yhteen?

Kyllä kansa tietää!

    Niinku mitä?

    Tota noin...

Kyösti Salovaara, 2021.
Onko valtioneuvoston linnassa enemmän
kompetenssia kuin Arkadianmäen parlamentissa
kuin Mannerheimintiellä?

Boomeri miettii

[sitä sun tätä(kin)]

Osmo Salovaara, 1954-1958.
Ennen vanhemmaksi Boomeriksi varttumista
 Kyösti oli pikkupoika ("baby boomer")
rusetti kaulassaan.

"Hei, boom-boom boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin"

- Sanna Marin

   (täsmennys 4.11.2021: Marin lainaa tuossa Benjamin Peltosen kappaletta Boomeri.) 

If you're going to San Francisco

Be sure to wear some flowers in your hair.

- Scott McKenzie

How many roads must a man walk down
Before you call him a man?

- Bob Dylan

Stop the music
Before she breaks my heart in two
Stop the music
There's something I gotta do
I gotta tell her
Just how much she means to me
Stop the music
Oh Master, can't you see?

- Lenne and The Lee Kings

Palvelija herättää minut: ”Aamu jo valkenee,

on aika nousta, pestä ja pukeutua.

Ulkona on viileää tänä aamuna,

teidän ei pitäisi mennä ulos, herra.”

Mutta ystäviäkään ei kuulu tulevaksi,

Miten minä saan kulumaan tämän joutilaan päivän?

Lopulta istahdan niukkaan aurinkoon,

lämmitän viiniä ja avaan runokirjan.

- Po Chü-i (772-846). Suom Pertti Nieminen.

Ettei taas viitsisi!

    Urputtaa! Kritisoida! Olla Ironinen! Olla Sarkastinen! Olla olevinaan…

    Yksi tavoite: 5000 merkkiä pitää saada kasaan. Peräkkäin.

    Muutama jo koossa, tässä.

    Ettei tulisi liioiteltua.

Pääministeri Sanna Marin on kertonut haluavansa viettää tavallista 35-vuotiaan perheenäidin elämää. Jos biletyttää, niin bilettää. Jos bile-Ilmari on paras frendi, niin Ilmari on. Yksityinen ei ole julkista.

    Vai onko sittenkin? Kohtapuolin Marin täyttää 36 vuotta.

    Viime torstaina pääministeri istui eduskunnan kyselytunnilla kärsivän näköisenä mustiin pukeutuneena. Hänen vieressään istui vaitonainen Annika Saarikko, pian 38 vuotta täyttävä valtionvarainministeri.

    Nuorien perheenäitien välillä ei tuntunut olevan minkäänlaista henkistä yhteyttä. Mykkäkoulu pisti korviin.

    Poliittinen keskustelu käydään Twitterissä ja Instagramissa.

Boomeri ei tiedä miten suhtautua tähän hallitukseen, nuoriin perheenäiteihin.

    Nuoret perheenäidit puolestaan eivät tiedä, että myös Boomeri on ollut nuori, jopa pikkupoika. Boomeri syntyi heti sodan jälkeen. Y-sukupolvi ei voi tietää millaista elämä silloin oli. Milleniaali (Z-sukupolvesta puhumattakaan) lähettää äärimmäisen lyhyitä viestejä olemassaolostaan, kuvien kera.

    Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, sanoi Erno Paasilinna.

    Boomeri on samaa mieltä.

    Kyvyttömyys ilmaista poliittinen tahto ja haluttomuus osallistua kunnolliseen keskusteluun kuuluu kai milleniaalien, YZ-ikäpolvien henkiseen rakennukseen. Kun bilettää popparien kanssa, tietää mitä popparit tahtovat. Jos eksyisi boomereiden bileisiin saisi toisenlaisen kuvan todellisuudesta.

    En kritisoi bilettämistä, sen sanon. Onhan sitä itsekin…

Kyösti Salovaara, 2015.

Ovatko milleniaalit paenneet metaversumiin välttääksen historian opetukset?

    Ehkä ovat. Sekin on mahdollista, että Sanna Marin ajattelee ettei hänestä koskaan tule ”boomeria”. Ehkä sekin sitten on mahdollista, sillä mistä sitä tietää miten 40 vuoden päästä 1900-luvun lopussa syntyneitä kutsutaan.

    Mutta jokin 35-vuotiaan perheenäidin suhtautumisessa hiertää, eikä se ole huumori vaan sen puute, ehkä, kenties, luultavasti tai kukapa lopulta osaa sanoa.

    Kosmologi Kari Enqvist on Boomeria 7 vuotta vanhempi. Kaipa häntäkin voi boomeriksi kutsua. ”Nuorempien on vaikea ymmärtää sen väestönosan tarpeita, joka ei ole Instagramissa”, Kari Enqvist sanoi keskiviikkona Ylen Ykkösaamun kolumnissaan. ”Heidät huiskaistaan syrjään boomereina ajattelematta, että vaivaisen parinkymmenen vuoden kuluttua nykynuoria itseään jo pilkataan boomereiksi ja että heillä on silloin edessään vielä puolen vuosisadan erämaavaellus.”

    Ajattelevatko YZ-sukupolven instagdaamit ettei Boomeri tiedä tekniikasta mitään?

    Voi olla tai sitten ei. Muistetaan että Boomeri kirjoitti ensimmäiset tietokoneohjelmansa v. 1968 ja että kun Sanna Marin syntyi, Boomeri oli ohjelmoinut ja suunnitellut tietokoneohjelmia työkseen 13 vuotta.

    Instagramissa Boomeria ei näy, mutta muita boomereita varmaankin.

Miksi milleniaalit ovat ahdasmielisempiä ja suvaitsemattomampia kuin boomerit?

    Se lienee arvoitus suuri.

    Painaako maailma pään maahan? Vai onko kysymys leireistä, joita perustetaan sinne missä boomereita ei näy?

    Boomeria naurattaa kun hän lukee YZ-sukupolven juttuja.

    ”On myös vaikea keksiä mitään toista elokuvasarjaa, jossa olisi niin paljon niin kutsuttua ’mieskatsetta’ kuin Bondeissa”, Helsingin sanomien uutisdeskin toimitussihteeri ja tuottaja Essi Sutinen kirjoitti lokakuun alussa. ”Naiset ovat esineitä siinä missä autotkin. Vodkamartinit ja samppanja virtaavat. Välillä ihmetellään teknologisia vempaimia.”

    Sutinen kehui uutta Bond-leffaa ja morkkasi vanhoja.

    Boomeri kävi katsomassa uuden Bondin. Se on ääliömäisen huono elokuva. Jostakin syystä YZ-sukupolven feministit tykkäävät siitä. Elokuvassa tapetaan (ihan huvikseen) satoja ihmisiä, ja tappamisen keskellä kuljetaan viatonta pikkulasta todistajana. Tämäkö on feministisen katseen mukainen elokuva? Tappaa saa kunhan ei tarkastele maailmaa mieskatseella!

    Ian Flemingin romaaneissa James Bondilla oli lupa tappaa. Hän surmasi kirjoissa muutamia ihmisiä, ei satoja. Jos Bond-elokuvien Sean Conneryllä oli mies-katse, niin so what? YZ-sukupolven nainen ei huomaa ironiaa Conneryn katseessa.

    Boomeri huomaa ja ymmärtää.

Monet asiat kiinnostavat Boomeria.

    Hän kuuntelee radiosta Muistojen bulevardia, Paikkaa auringossa (Lauluja Pohjantähden alla), sunnuntaiaamun musiikkiohjelmia, radio Nostalgiaa (vaikka aseman minihameen pituinen soittolista ärsyttää), espanjalaista Radiolé:ta jne. Täsmennyksenä todetaan, että Boomerin nuoruuden musiikissa ei soinut Eino Grön eikä Reijo Taipale vaan Beatles, P.J. Proby, Herman Hermits, Renegades, Jan Rohde, Sounds, Shadows, Kinks, Animals, Rolling Stones, Bob Dylan, Beach Boys, Moody Blues, Ray Charles, Simon & Garfunkel ja monet muut, ja tietysti myös Irwin Goodman, mutta se on toinen tarina.

    Jostakin syystä nyt, tänään, Boomerille kelpaa myös Grön ja Taipale.

    Mutta lisäksi Boomeri kuuntelee poliittista ja talouspoliittista ja jopa kultuuripoliittista keskustelua aina kun sellaista kuulee. Surukseen Boomeri huomaa, kuinka Ylen mainio Ykkösaamu on muuttunut perheenäitien lepertelyksi verrattuna entiseen, kriittiseen ja jopa räksyttävään Ykkösaamuun. Nykyinen hallitus on ilmeisesti Ylen suojeluksessa. Sanna Marinin ”kriisiä” ei ole käsitelty kai kertaakaan Ykkösaamussa. Yhdentekeviä aiheita sitä enemmän.

    Kun Juha Sipilä oli pääministerinä, Ykkösaamussa oli kaksi toimittajaa, joiden tehtävänä oli joka aamu rököttää Sipilän hallitusta sen ”pahoista teoista”.

    Boomeria kiinnostaa siis kriittinen journalismi, joka iskee hampaansa kaikkeen mikä liikkuu tai nyhjää paikallaan toimittajan poliittisista lojaaliuksista riippumatta. Matti Apunen ehdotti aikoinaan, että mediatalojen toimitukset julkistaisivat toimittajien äänestyskäyttäytymisen. Mediaa hirvitti moinen ajatus.

    Ylen Ykkösaamua kuunnellessa ei tarvitse arvailla: tuskinpa ohjelman tekijöistä kukaan äänestää muita puolueita kuin vassareita, vihreitä ja demareita.

Nyt 5000 merkkiä tuli täyteen.

    Yksi juttu vielä.

    Boomeria kiinnostaa myös kulttuuri, kirjat, elokuvat, musiikki, autot ja arkkitehtuuri ja niin päin pois, jalkapallosta puhumattakaan, mutta sekin on toinen tarina.

    Kirjamessujen aikaan Hesari kyseli kymmeneltä nuorelta kirjailijalta miksi he kirjoittavat; nämä kirjailijat ovat ehdolla Helsingin Sanomien vuosittaisen esikoisteospalkinnon saajaksi.

    Lainaan tähän jokaisen kirjailijan vastauksista ensimmäisen virkkeen. Noita lukiessa Boomeri nauraa katketakseen. Huvinsa kullakin, instagdaamit huokaavat.

    Siis HS 30.10.2021: miksi kirjoitat?

    ”Kirjoittaminen on tapa olla vuorovaikutuksessa maailman kanssa.” (Satu Erra.)

    ”Halusta ja pakkomielteestä sanallistaa vaikeaselkoisia kokemuksia.” (Niko Hallikainen.)

    ”Kirjoittaminen on kai jonkinlaista puhdistautumista.” (Janne Holmström.)

    ”Kirjoittaminen on minulle olemassaolevan todellisuuden häiritsemistä ja haastamista - sekä toisenlaisten todellisuuksien luomista ja jaettavaksi tarjoamista.” (E. L. Karhu.)

    ”Suhtaudun uteliaasti maailmaan ja sen vuoksi olisi vaikeaa olla kirjoittamatta.” (Silja Liukkonen.)

    ”Kirjoittaminen on minulle eräänlaista maailmasuhteen kysymistä.” (Milka Luhtaniemi.)

    ”Kirjoittaminen pitää minut uteliaana elämää ja maailman ilmiöitä kohtaan.” (Maisku Myllymäki.)

    ”Kirjoittaminen on lapsuudesta lähtien tuntunut minulle luontevimmilta tavalta ilmaista itseäni.” (Sanna Puutonen.)

    ”Samasta syystä kuin syön ja hengitän – selvitäkseni.” (Meri Valkama.)

    ”Kirjoitan, koska se, etten kirjoittaisi pelottaa vieläkin enemmän kuin se, että kirjoitan.” (Elina Viinamäki.)

Ettei taas viitsisi!

    Boomeri näykkii julkista keskustelua kolostaan.

    Mustiin pukeunut pääministeri näyttää kärsivältä.

    Nuoret kirjailijat puhuvat klisein.

    Boomeri nauraa itsekseen, kun ei muuta voi.

    Uusi James Bond on huonoin kaikista Bondeista, melkein.

    Miehen katse kätkeytyy maahan pudonneiden lehtien lomaan: mielen syksy, mielen harmi – mieletön maailma!

Jaakko Salovaara, 2021.