Meillä sitä ei voi tapahtua

[Eikö?]

Kyösti Salovaara, 2020.

Politiikka ei ole uskontoa, tai jos se on, se on inkvisitiota. Kuinka yhteiskunta määrittelisi ehdottoman?

…

Vain ne vievät historiaa eteenpäin, jotka oikealla hetkellä osaavat myös kapinoida sitä vastaan.

    - Albert Camus teoksessa L’Homme révolté, 1951. (Kapinoiva ihminen, 1971.)

Lienee kohtuutonta vaatia, että kaikki menee aina reseptikirjan mukaisesti, ei elämässä eikä politiikassa. Tulee tilanteita, joihin ei ole vielä reseptiä.

    Tällaisen eksistentiaalisen tilanteen – tällaisen mitä menneenä keväänä koettiin – ongelmallisuutta on mielenkiintoista pohtia sekä demokratian että perusoikeuksien kannalta.

    On aika selvää, että päättäjät - hallitus, eduskunta, viranomaiset ja virkamiehet – kriisiä ratkaistessaan (todettakoon että meidän kaikkien eduksi, menestyksellisesti) liukuivat perusoikeuksien noudattamisen harmaalle alueelle. Se ei ehkä sellaisenaan hämmästytä, mutta se yllättää, kuinka ketterästi ja ”huolettomasti” poikkeustilassa loukattiin yksilönvapauksia ja oikeuksia – joko tarkoituksella tai muuten vaan sählätessä.

    Tapana on hokea, että pitää nähdä metsä puilta.

    Kun kävelet metsässä, puiden alla ja niitä väistellen, miten voisit nähdä metsän? Eikö metsän näe vasta sitten kun sieltä tulee pois, korkeammalle paikalle, kauemmaksi?

Viime lauantaina Helsingin Sanomat kirjoitti STT:n tekemään oikeuskansleri Tuomas Pöystin haastatteluun perustuen, että Pöystin mielestä ”hallituksen päätöksentekotavan takia suositukset ja määräykset menivät koronaepidemian alussa sekaisin”.

    STT:n haastattelussa tuli ilmi, että oikeuskansleri kehoitti huhtikuun lopussa paimenkirjeellään hallitusta ja virkamiesjohtoa palaamaan normaaliin lain valmisteluun eikä toimimaan pelkkien poliittisten linjanvetojen perusteella. Hallitus kaikessa kiireessä ikään kuin ohitti perustuslaissa määrätyn tavan tukeutua lakien virkamiesvalmisteluun.

    Niinpä, kuten oikeuskansleri totesi, kansalaisille annetut suositukset ja velvoittavat määräykset menivät sitten sekaisin rajaliikenteelle ja yli 70-vuotiaille annetuissa suosituksissa. Oikeuskanslerin mukaan ongelmat yritystukien kohdentumisessakin johtuivat yksinomaan poliittisten linjausten varassa toimimisesta.

    Yle julkaisi - niin ikään viime lauantaina - Pekka Juntin artikkelin rajaliikeenteestä otsikolla Länsirajan valvontaoperaatio näyttää yhä enemmän kansalaisten harhauttamiselta. 

    Juntin mukaan hallitus kertoi vain toisen puolen totuudesta, ja rajavartiolaitos toteutti määräyksiä saman idean mukaan. Käytännössä rajan saivat ylittää 7.4 tehtyjen tiukennuksien jälkeen Suomesta pois vain ne, joilla oli esittää työnantajan todistus työn välttämättömyydestä. Myös lähiomaisen hautajaisiin pääsi.

    Mutta, kuten Juntti korostaa, hallitus jätti olennaisimman asian kertomatta: ”Hallitus viestitti koko ajan, kuinka Suomen kansalaisella on aina oikeus palata kotimaahan, mutta se jäi sanomatta, että myös maasta lähteminen on perustuslain 9. pykälän suoma oikeus.”

    Rajaliikenteen minimointi saattoi olla järkevää, mutta Suomen perustuslain mukaan sen ehdoton kieltäminen oli perus- ja ihmisoikeuksien vastaista.

    Tästä päästään arkaan kysymykseen: Minkälainen kriisi tarvitaan, jotta hallitus voi tai saa melko nopeasti - ja jopa eduskunnan yksinkertaisella äänienemmistöllä - faktisesti kumota perus- ja ihmisoikeuksia? Vai onko sellaista kriisiä edes olemassa?

Kyösti Salovaara, 2020.

Ensimmäinen amerikkalainen nobelkirjailija Sinclair Lewis julkaisi vuonna 1935 romaanin It Can’t Happen Here, missä kuvitellaan kuinka populistipoliitikko tekee muutaman kapitalistin ja räyhäävän rahvaan kanssa fasistisen vallankaappauksen Yhdysvalloissa. Gummerus julkaisi romaanin suomeksi seuraavana vuonna nimellä Meillä sitä ei voi tapahtua.

    Yhdysvallat oli vakaa demokratia, joten fasistinen vallankaappaus ei tuntunut mahdolliselta.

    Mutta ovatko demokratia ja vapaus kiveen hakattuja kansakunnan ominaisuuksia? Kirjassaan Huomisen Eurooppaan Ralf Dahrendorf varoitti romantisoimasta demokratiaa. Se, demokratia, on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä. Demokratia ”tarvitsee niitä jotka johtavat, mutta yhtä paljon myös niitä, jotka tekevät lopun politiikan ilmeisistä erehdyksistä ja kosteasta vallankäytöstä”.

    Totalitaariseen yhteiskuntaan on usein menty ”kansanvallan” avustuksella, pyrittiinpä sitten kommunistiseen tai fasistiseen diktatuuriin. Vaikka kaappaus tehdään ääreltä, sen tueksi tarvitaan alkuvaiheessa keskelle jäävää ”tolkun” väkeä.

    Hieman liioitellen voi sanoa, että Tuomas Pöystin kritisoima hallitusvallan ylikäyttö koronakriisin alkuvaiheessa oli saman tyyppinen ”operaatio”, joka perustui tolkun väen hiljaiseen hyväksymiseen. Kansa jopa kehuskeli, kuinka ”kivaa” oli kotosalla, kun siltä otettiin vapaaseen liikkumiseen ja olemiseen kuuluvia perusoikeuksia pois. Vain jotkut lakioppineet ja muutamat journalistit yrittivät varoitella perusoikeuksien rajoittamisesta.

    Ei liene kohtuutonta arvioida (jopa pelätä), että jonkun seuraavan ”totaalisen” kriisin koittaessa ajaudutaan entistä sukkelammin poikkeustilaan ja ryhdytään rajoittamaan liikkumista ja muita vapauksia. Onhan jo kuulunut ”asiantuntijoiden” kommentteja, että koska kansa saatiin kuriin koronaviruksen varjolla näin helposti, niin myös ilmastomuutoksen torjumisessa voidaan määrätä hallituksen poliittisilla linjanvedoilla kuka saa liikkua minnekin ja kenen pitää syödä mitäkin. Sanna Marin lupasi eduskuntavaalien alla, että kenenkään pihalta ei tulla hinaamaan bensakäyttöistä Toyotaa pois. Saapa nähdä!

    Yleensä olemme tottuneet pelkäämään, että vallankaappaus (fasistinen, kommunistinen tai joku muu) tulee reunalta, ääriryhmien toteuttamana, mutta entäpä jos se syntyy keskeltä?

    Meillä sitä ei voi tapahtua – eihän?

Kriisin hetkellä pitää toimia nopeasti, tehokkaasti, totaalisesti.

    Tämän jokainen ymmärtää.

    Mutta kriisin nujertamisen euforiassa saatetaan sortua systeemiharhaan. Unohdetaan mikä on yksilön suhde systeemiin – olipa se sitten kunta, valtio, yritys, EU tai YK.

    Biologi ajattelee, että ainoa luonnollinen systeemi on ihmislaji; että vain (ihmis)lajin menestyksellä on merkitystä ja että yksilöt ovat loppujen lopuksi yhdentekeviä suuressa kuvassa. Metsässä on monta puuta, mutta yhden puun merkitys metsälle on olematon ja yhdentekevä.

    Yksilöllä ei kuitenkaan ole muuta kuin oma eksistenssinsä. Se on aika lyhyt suuressa mitassa ja merkityksetön systeemin (esimerkiksi valtion) kannalta. Tästä ei kuitenkaan voi johtaa ajatusta, että meidän täytyy itse kunkin pyhittää elämämme valtiolle tai suuremmalle yhteydelle. Valtion kuuluisi olla renki eikä isäntä.

    ”On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ”todelliset” tarpeet ja halut”, sanoo Ruurik Holm teoksessaan Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.

    Holm korostaa, että ”jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle”. Yksilö ei voi elää valtion puolesta eikä valtiolla ole minkäänlaista tarvetta elää elämää yksilön puolesta. ”On... vaikea nähdä”, Holm kirjoittaa, ”millä perusteella valtiolla olisi oikeus tehdä pakottavia päätöksiä sen suhteen, mikä kullekin yksilölle on parhaaksi, jos yksilö itse ei tällaista oikeutta ole valtiolle luovuttanut.”

     ”Mikään ei takaa että valtiovalta toimii hyvää tarkoittavalla tavalla”, realisti (vai pessimisti?) epäilee.

    Puhumme mielellään suurilla kirjaimilla demokraattisesta päätöksenteosta, hyvinvointivaltiosta ja oikeusvaltiosta. Mutta mistä lopulta tiedämme, että tuo kolmiyhteys takaa minulle ja sinulle mahdollisimman vapaan ja tasa-arvoisen elämän muiden vapaiden ja tasa-arvoisten ihmisen kanssa?

    Jos kansa luovuttaa vapaaehtoisesti vallan diktaattorille, sen takaisin ottaminen on melkein mahdotonta.

Ihminen rakentaa tien.

    Se kulkee metsien läpi, peltoja leikaten, talojen ja torien ohi.

    Tie yhdistää erilaisia elämänmuotoja ja kokemuksia.

    Tie on tarkoitettu kuljettavaksi.

    Millaiseksi tie muuttuu jos sitä ei saa käyttää, jos sille ei saa astua, jos sitä pitkin ei saa kulkea ei kävellen eikä ajaen?

    Onko käyttämätön tie lainkaan tie?

Kyösti Salovaara, 2020.

Woody Allenin Manhattan

[Inhottavan viettelevä?]

Kyösti Salovaara, 2007.
Woody Allen Barcelonassa 9.7.2007
ohjaamassa elokuvaa Vicky Cristina Barcelona.

En pysty ilmaisemaan vihaa. Se on yksi pulmistani. Sen sijaan hommaan itselleni kasvaimen.

    - Woody Allenin esittämä Isaac elokuvassa Manhattan

Sanoin mitä sanoin. Kirjoitin mitä kirjoitin.

    Tässä istun enkä muuta voi.

    Saako takkia kääntää? Voiko olla itsensä kanssa eri mieltä?

    Tai: onko ihminen koskaan vain yhtä mieltä ollessaan jotakin mieltä?

    Asioilla on puolensa. Niin kuin kuution muotoisella puupalikalla. Muutaman särmän näkee. Toiset pitää kuvitella. Johtopäätöksiä tehdään tiedetyn ja kuvitellun perusteella.

    Woody Allenin elokuva Manhattan (1979) on minun puupalikkani; yhdeltä reunalta selkeä ja tarkasti piirtyvä, muilta puolilta hieman mystinen, ällöttävä ja kiehtova.

    Suomeksi sanottuna olen ollut vuosien mittaan Allenin filmistä montaa mieltä.

Tämä ei ole elokuva-arvostelu. Kun Yle esitti äskettäin Allenin Manhattanin, muistin kuinka negatiivisesti siihen suhtauduin syksyllä 1979 ja ylisummaan noihin aikoihin.

    Onko Manhattan sokea pisteeni?

    On ja ei.

    Vaikka kritisoin sitä aikoinaan kovasti, niin en muista inhosinko sitä aidosti. Arkistooni liimatut leikkeet vuosilta 1979-80 todistavat, että inhosin ainakin ”älymystöä”, joka ylisti Manhattania maasta taivaaseen.

     Jos olisin inhonnut Allenin filmiä niin voimakkaasti kuin tuon ajan jutuistani voi päätellä, miksi sitten olen katsonut niitä kohtuullisen paljon. Ne ovat viehättäneet ja huvittaneet, viihdyttäneet.

    Ja jos olisin inhonnut Allenia elokuvaohjaana, miksi olisin käyttänyt yhden pitkän iltapäivän heinäkuussa 2007 Barcelonan uimarannan vieressä seuraten kuinka Allen kuvausryhmineen kuvasi filmiä Vicky Cristina Barcelona? Otin digikameralla etäältä teknisesti vaatimattomia kuvia Allenista ja elokuvan kuvaajasta, Baskimaalla syntyneestä Javier Aguirresarobesta sekä filmin naistähdistä Rebecca Hallista ja Scarlett Johanssonista. Myös Penelope Cruz taisi piipahtaa rantakahvilassa, mutta hän ei ollut mukana terassilla filmatussa kohtauksessa.

    Tuo kohtaus ei muutenkaan päässyt lopulliseen filmiin.

Suomen Sosialidemokraatti 1.9.1979.

Selitä mitä selität!

    Syyskuun ensimmäisenä päivänä 1979 kirjoitin Suomen Sosialidemokraattiin Woody Allenin uudesta elokuvasta Manhattan otsikolla Pikkuporvari Woody Allen. Elokuva tuli Helsinkiin marraskuun alussa, joten olin liikkeellä etuajassa.

    Jutussani totesin, että Allenin elokuvat ”ovat älyllistä viihdettä hyvinpukeutuvalle ja nuorekkaalle keskiluokalle, joka pitää hyvistä ruokapaikoista, klassisesta musiikista ja valessyvällisestä psykologisoinnista”.

    Moitin Allenia tukeutuen amerikkalaisen kirjailijan Joan Didionin terävään kirjoitukseen, joka oli julkaistu elokuussa 1979 The New York Times Books Reviewissä ja The Observerissa. Joan Didionilta oli tuolloin suomennettu yksi romaani.

    Didionin mukaan Manhattan oli häikäilemätöntä kulutusfetisismin ylistystä. Hänen mielestään Allenin filmien saama suosio kertoi uuden yhteiskuntaluokan syntymisestä: ”Tämän luokan muodostavat ihmiset, jotka pelkäävät kuolevansa vääränlaiset tennistossut jaloissaan, tykäten vääristä sinfonioista ja vääristä romaaneista.”

    Olikohan Didion tässä kohtaa oikeassa? Ehkäpä syksyllä 1979 en edes vielä tajunnut mihin maailma oli menossa ja millaista ”brändättyä kulutusjuhlaa” 2000-luvulla vietettäisiin, Suomessakin.

    Sisäkuvia, Annie Hall ja Manhattan eivät Didionin mielestä olleet lainkaan vakavia elokuvia, vaikka pyrkivät sellaisia olemaan. Didion ihmetteli katsojia, jotka analysoivat Allenin filmien syvällisyyksiä huomaamatta, kuinka Allen näppäili katsojien pikkuporvarillisia sieluja.

    Sitäkin Didion kummasteli, että suuret massat kiinnostuivat Allenin luomasta keinotekoisesta valkokangastodellisuudesta, joka tuskin heijasteli suuren massan omia kokemuksia.

    Didionia ärsytti Allenin elokuvien huonotapaiset ja ärtyneet henkilöt, jotka eivät keskustele älykkäästi vaan pelkästään keskustelevat älykkäästi keskustelemisesta.

Helmikuussa 1980 palasin Suomen Sosialidemokraatissa Allenin elokuvaan otsikolla Joan Didion ja suomalainen älymystö. Olin tällä välin nähnyt Manhattanin ja seurannut Didionin syksyisen kritiikin saamaa vastaanottoa. Tällä välin Yhdysvalloissa oli valittu Joan Didionin esseekoelma The White Album yhdeksi vuoden 1979 kirjoista.

Kyösti Salovaara, 2007.
Ohjaaja lukee
omaa käsikirjoitustaan.

    ”Suomessa Didion”, sanoin Demarissa 13.2.1980, ”on leimattu matalaotsaiseksi skribentiksi, joka ei suostu käsittämään, että Woody Allenin pikkuporvarillisen pinnalliset elokuvat eivät olekaan pikkuporvarillisia eivätkä pinnallisia vaan syvällisiä ja satiirisia.”

    Didionin sanasiivellä ja Allenin Manhattania soimaten hyökkäsin tavoilleni uskollisena suomalaisen älymystön konformismin kimppuun. Katsottuani Manhattanin olin Didionin kanssa samaa mieltä: ”Yhtäkään syvällistä ajatusta tästä elokuvasta en löytänyt. En myöskään tämän asiantilan satiiria… Manhattanin saama suomalainen vastaanotto peilaa paljastavasti suomalaisen älymystön alennustilaa. Meikäläinen älymystö - aina tuolta Kansan Uutisten palstoilta Uuteen Suomeen saakka - on kuolannut mielihyväänsä Manhattanin tyhjänpäiväisyyden äärellä. Älymystömme mielestä tyhjänpäiväisyys on syvällisyyttä, kypsymättömyys on taiteellisuutta, todellisuuspako on satiiria.”

    Syytin älymystöä muodin perässä kulkemisesta: ”Kaiken se tekee yhtenä miehenä, samalla mielellä, yhteisillä ajatuksilla, yksillä mielipiteillä; tänään se on kovasti steinbockia, eilen se oli hieman sosialismia, toissapäivänä vähän pasifismia, huomenna se on paljon fasismia, ylihuomenna se on… tai sitten sitä ei olekaan.”

    Syvällinen ja pinnallinen - niinpä!

    Nyt 40 vuotta vanhempana tajuaa lopulta, että sanoilla "syvällinen" ja "pinnallinen" ei ole universaalia merkitystä taideteoksista puhuttaessa.

Uima-altaassa on syvä pää ja matala. Syvässä päässä jalat eivät yletä pohjaan. Matalassa päässä pohjassa voi seisoa ja pärskytellä vedenpintaa käsillään.

    Tietenkin Allenin elokuvia ja erityisesti Manhattania voi syyttää pinnallisiksi ja pikkuporvarillisiksi elokuviksi. Mutta kannattaako keskiluokkaista ja pikkuporvarillista elämänmuotoa oikeastaan kritisoida? Eikö se ole mukavinta kaikesta? Ja tennarit - täytyyhän ne valita oikein!

    Ironia on siinä, että elin itsekin tuollaista keskiluokkaista ja pikkuporvarillista elämää, johon kuului myös istuminen Kosmoksessa juttelemassa loputtomasti kirjoista ja kirjailijoista, elokuvista ja niiden ohjaajista, politiikasta ja politiikan tekemisestä eivätkä nuo keskustelut taatusti olleet sen ”syvällisempiä” kuin Manhattanin älymystöjengin keskustelut. Ainoa ero omissa keskusteluissani Allenin kuvaamiin keskusteluihin verrattuna oli, tämän uskallan sanoa, siinä että me Kosmoksessa (tai Urhon Pubissa tai Juttutuvassa) keskityimme pelkästään taiteen tai politiikan asioihin, kun taas Allenin elokuvissa keskustelun voimakeskuksena yleensä on parisuhteen ongelmat, kumppanin hankkiminen tai entisestä eroaminen.

    Tuoreessa ja kohutussa muistelmateoksessaan Woody Allen sanoo, ettei hän ole koskaan ollut intellektuelli, mikä ei tarkoita etteivätkö hänen elokuvakäsikirjoituksensa olisi älykkäitä.

    Tietenkin Allenin henkilöt puhuvat taiteesta ja taiteilijoista pinnallisesti, niin kuin keskiluokan small talkiin kuuluu, mutta millaista se ”syvällinen” keskustelu sitten olisi? Ja kuka sitä jaksaisi kuunnella ja katsoa?

    Jos Maslowin tarvehierarkisen pyramidin pohjakerroksissa ovat seksuaalisuus ja intohimo ja jossain ylemmissä ja ohuimmissa kerroksissa sitten eteerinen itsensä toteuttaminen taiteessa ja taideteoksissa, niin Woody Allenin filmeissä tuon pohjakerroksen tavoitteet koristellaan ja piilotellaan taiteesta puhumiseen, eikä kukaan keskustelijoista tietenkään ole tietämätön siitä mistä lopulta puhutaan: taidepuhe on Troijan puuhevonen päästä ihastuksen sänkyyn tai entisen ihastuksen sängystä pois.

    ”Pelkkää aivoa”, Allenin esittämä tv-koomikko Isaac luonnehtii Diane Keatonin esittämää feministiälykköä. ”Sellaista muka-älyllistä roskanpuhumista.”

Kyösti Salovaara, 2007.
Vicky Cristina Barcelonan tähdistä
Rebecca Hall ja Chris Messina istuvat, Allen seisoo
ja tarkkailee.

Woody Allen tekee yhä 84-vuotiaana elokuvia, vaikka hän on Yhdysvalloissa menettänyt sosiaalisen hyväksymisen. Uusimman filmin hän kuvasi Baskimaalla San Sebastianissa; elokuva on yhä tuotantoprosessissa.

    Allenia ei koskaan syytetty lain edessä, saati sitten että hänet olisi tuomittu seksuaalisesta hyväksikäyttörikoksesta. Monet Allenin filmien näyttelijöistä (mm. Mia Sorvino, Colin Firth, Rebecca Hall), jotka tiesivät filmejä tehdessään Allenin joutuneen aikaisemmin (1992) Mia Farrowin syytösten kohteeksi, ovat viime vuosien MeToo-kohun pelästyttäminä katuneet osallistumistaan Allenin filmeihin. Toiset taas (kuten Scarlett Johansson, Diane Keaton, Alec Baldwin) eivät ole katuneet ja ovat siksi joutuneet itse julkisen paheksumisen kohteiksi.

    Julkisuus on armoton. Allen pitää itseään James Joycen, Henry Millerin ja D.H. Lawrencen kohtalontoverina, koska hänenkin pitää nykyään julkaista teoksensa ulkomailla, kotimaansa suvaitsemattomuuden tavoittamattomissa. 

    Allen sanoo, että hänen pitäisi oikeastaan esiintyä #MeToo-liikkeen mainosjulisteissa, koska hänen filmiensä sadoista naisnäyttelijöistä yksikään ei ole valittanut epäasiallisesta kohtelusta. Sitä paitsi Allenilla on tapana maksaa naisnäyttelijöille samansuuruiset palkkiot kuin miehille.

    Mutta nykyajassa yksikään taiteilija, esiintyjä tai poliitikko ei pääse pakoon yksityiselämäänsä, paheitaan ja huonoja hetkiään.

    Jos taide, kirjallisuus ja elokuva olisivat kukkahattutätien ja pyhäkoulunopettajien varassa, kuinka monta taideteosta meillä universumissa olisi? Laskettaisiinko ne kahden käden sormilla vai yhden? 

     "Oikein" käyttäytyviä ihmisiä toki olisi enemmän.

Mihin Woody Allen (alkuaan Allan Konigsberg, s. 1935) sitten puheliaine elokuvineen sijoittuu?

    Onko hän samaa taiteellista elokuvasukupolvea kuin Ranskan uuden aallon ohjaajat? Näiden elokuvantekijöiden filmeissä luonteva, ”pinnallinen” ja ”syvällinen” keskustelu avaa jatkuvasti ristiriitaista lähelletuloa toisen ihmisen luokse tai luota pois. Eikö Allen sitä paitsi nuorine nais-ja miesnäyttelijöineen muistuta katolisen syyllisyydentunnon ja moraalisen puntaroinnin mestaria Éric Rohmeria?

    Entä sitten Allenin velka pohjoiseurooppalaisille synkistelijöille: Kierkegaardelle, Ingmar Bergmanille, Strindbergille? Mutta ei puhelias Allen oikein istu pohjoisen ahdistuksen mykkään olemukseen.

    Niinpä jäljelle jää amerikanjuutalainen kulttuuri. Allen on tietysti Saul Bellowin, Bernard Malamudin ja Philip Rothin taiteilijaheimoa. Mutta hänen juutalainen syyllisyydentunteensa ei ole yhtä ahdistavaa ja syövyttävää kuin Bellowilla ja Malamudilla eikä hän pue sitä yhtä hyökkäävään ja rienaavaan puolustustaisteluun kuin Roth.

    Juutalainen itseä vähättelevä leikkisyys – siinäkö Allenin taiteen lopullinen ilmitulo?

    Manhattanin päähenkilö ja minäkertoja Isaac miettii itselleen tyypillisen novellin aihetta: 

    ”Novellin aihe: Manhattanin ihmisiä, jotka keksivät jatkuvasti joutavia neuroottisia ongelmia, koska silloin heidän ei tarvitse käsitellä paljon pahempia, ratkaisemattomia maailmankaikkeuden ongelmia.”

Kyösti Salovaara, 2007.
Ohjaaja ja tähti: Allen ja Scarlett Johansson.
Keskellä lippahattu päässä Vicky Cristina Barcelonan
kuvauksesta vastannut Javier Aquirresarobe.

Plaza Mayor, Helsinki

[torilla tavataan?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Terassien tori?

Sadan vuoden kuluttua, vuonna 1917, joku istuu kahvilassa Suurtorilla ja ajattelee arkkitehtia, minua.

    - Engel päiväkirjassaan 22.12.1817 Jukka Viikilän romaanissa Akvarelleja Engelin kaupungista

Tori. Kauppapaikkaa merkitsevä tori on lainaa ruotsin sanasta torg. Tämä puolestaan juontuu muinaisvenäläisestä sanasta tŭrgŭ … Suomen kirjakielessä tori on mainittu ensi kertaa herra Martin maanlain suomennoksessa vuoden 1570 tienoilla.

    -Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja

Sunnuntaina kuulen punavarpusen Vantaanjoen rantapolulla. Maanantaina kevään ensimmäiset tervapääskyt sinitaivaalla.

    Kesän merkit.

    Istutan 20 punaista kukkaa kahteenkymmeneen ruukkuun puutarhassa ja kuistilla.

    Kirkaan punaista on kolme sävyä. Ruukut ovat eri kokoisia ja muotoisia. Symmetria on ajatuksessa, ei muodoissa.

    Pidän punaisesta.

    Entä punaiset liput?

Ensi viikolla, jos kaikki käy hyvin, ravintolat availevat ovia. Elämä palautuu toreille ja turuille.

    Niin ajatellaan, niin toivotaan.

    Terasseilla saa istua vapaammin kuin sisällä. Turvavälejä mitataan. Kyynärpäätuntumaa tulee välttää. Ei pidä huudella pöydästä toiseen. Ja illalla kiltisti kotiin eikä puistoon.

    Talous palailee urilleen. Niin toivotaan. Ihmiset tulevat kaupungille, näkyville poluilta, puskista ja kuusien varjoista.

    Helsinki osallistuu talouden elvyttämiseen sallimalla uusia terassiravintoloita ja entisten laajennuksia. Jopa Senaatintorille suunnitellaan terasseja Aleksanteri toisen patsaan vierelle.

    Nyt Carl Ludvig Engel kirjoittaa päiväkirjaansa: vihdoinkin ne istuvat minun torillani ryypyllä ja ajattelevat arkkitehtia.

Kyösti Salovaara, 2019 ja 2018.
Historiallisten torien nykyaikaa:
Plaza de la Corredera Córdobassa
 ja Plaza Mayor Salamancassa (alakuva).

Senaatintori on suomalainen Plaza Mayor, suuri aukio, keskusaukio, pääpaikka.

    Johan Albrecht Ehrenström ja Engel rakensivat uuden torin vanhan paikalle. Helsinki oli tuulinen ja kylmä paikka.

    ”Ne jotka asuvat lämpimän meren, kuten Välimeren rannalla, hakevat mereltä lyyrisiä hetkiä”, Engel kirjoittaa päiväkirjaansa Jukka Viikilän kauniissa romaanissa Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016). ”Helsingin rannoilta haetaan karaistusta.”

    Kun Engel palaa matkoilta marraskuiseen Helsinkiin, hän huokaisee: ”Torilla ei ollut ristin sielua.”

    Jossain muualla kaupungit ovat toisenlaisia, ruuhkaisia: ”Sitähän kaupungit ovat: ihmisenä olemisen kuvia, ruuhkaisia, likaisia ja täynnä piilopaikkoja. Mutta täällä on avaraa ja kirkasta, oikeastaan aika kammottavaa. Miksi tehdä tällaisia monumentteja näin tyhjään kaupunkiin. Aivan kuin ihmiset haluttaisiin pitää erillään toisista. Kamalaa.”

    Aivan kuin ihmiset haluttaisiin pitää erillään toisistaan!

    Siihen tarvitaan avaria toreja ja leveitä bulevardeja, sellaisia joita paroni Haussmann rakensi Pariisiin. Tarkoitus oli eristää kapinalliset toisistaan, mutta samalla näyttää kadulla kulkijalle kuinka kauniita rakennuksia leveän kadun reunoilla oli.

    ”Todellinen kauneus on aina etäällä ja sen ympärillä on avara tori”, Engel miettii huhtikuussa 1823. 

Kenelle tori rakennetaan? Vallalle vai vallattomille?

    ”Suurtorin piirsin hiljaiseksi toriksi”, Engel tunnustaa. ”Siellä ei pidetä markkinoita. Äänettömyyden rikkovat ani harvat seremoniat ja armeijan näyttäytymiset, sen jälkeen lammen pinta taas sulkeutuu niin kuin taruolennon silmä.”

    Kevääseen 2020 asti Senaatintorilla digikameroiden suljinten pseudoäänet ja vieraskielinen puhe kaikuivat kivipinnoista. Uudenlaisen armeijan äksiisi. Bussit odottivat turistilaumoja. Kalalokki kakki Aleksanterin harteille.

    Sitten hiljeni.

    Kohta siellä kumahtalevat olutlasit ja viinipullon korkin avaus.

    Senaatintori on ympäröity vallan merkeillä. Yhdellä sivulla kirkko edustaa henkistä valtaa, toki nyhetkeen maallistuneena. Toisella sivulla valtioneuvosto käyttää ehdotonta valtaa. Kolmannella sivulla yliopisto täydentää vallan henkistä perustusta ja esittää vallan puolesta sen perustelut.

    Ja aikaisemmin neljännellä sivulla, korttelin nurkassa, Helsingin poliisilaitos varmisti pampulla ja pyssyllä vallan toteuttajien tahdon.

    Jos Aleksanteri treenaisi muutaman tunnin kiven heittämistä, hän saattaisi lingota kiven presidentin porstuaan ja Helsingin kaupunginjohtajan pöydälle. Valta keskittyy. Keskelle jää tyhjä tori. Sieltä käsin valtakin näyttää kauniilta.

    ”No bailout”, sanoo presidentti Sauli Niinistö poimiessaan Aleksanterin heittämän kiven porstuan matolta.

    Presidentti Niinistö on toistanut tuota jo viikon ajan. No bailout! Suomeksi se tarkoittaa: Naapuria ei pelasteta. Samaa hoki Timo Soini poliitikonuransa hehkeimpinä hetkinä.

    Euroopan talous on yhteinen, muistuttaa puolestaan Josep Borrell - EU:n ulkoasioiden korkea edustaja - ja toteaa, että ”kaikki eurooppalaiset selviävät kriisistä yhdessä tai sitten ei kukaan selviä”.

    Kohta mennään yhdessä torille – pelastamaan Suomen kansantaloutta.

Kyösti Salovaara, 2020.
Kaksi toria Malmilla:
Ylä-Malmin tori  (yläkuva) ja Tilketori.
Helppo siivota, halpa ylläpitää.

Tori on kauppapaikka, elämän paikka, kohtaamisten paikka, leppoisan joutenolon ja komeiden rakennusten paikka.

    Vai onko Suomessa?

    Kotitorini Ylä-Malmilla muistuttaa arkkitehtuuriltaan italialaista piazzaa. Niin olen joskus ajatellut ääneen. Torin sivulla rakennusten ”pylväsholveissa” on muutamien ravintoloiden terasseja. Joskus niihin paistaa aurinko, useimmiten ei.

    Torilla on joskus torikauppiaita, useimmiten ei. Sinne on myös rakennettu veistos, johon kuuluu vesiallas. Joskus altaassa on vettä, useimmiten ei. Kaupunki ei saa sitä korjatuksi. Puuttuu halu tai kyky.

    Viime kesänä yksi ravintoloista sai luvan pienelle lisäterassille. Se toi elonpilkettä hiljaiselle torille.

    Torien taustoja selvitellessä huomasin, että paikallinen kotiseutuyhdistys vastusti keväällä 2019 terassin laajentamista. Malmi-seuran perustelut kuulostavat kaiulta raittiusliikkeen menneisyydestä. Malmi-seura väitti että on epäeurooppalaista sallia torin reunassa ravintolatoimintaa; että terassi sulkee julkisen tilan käytön pois lapsilta ja nuorilta ja … kaikilta muiltakin ja että terassin ohi kävellessä lapsiperheet saavat huonoja vaikutteita ja että…

    Eurooppalaisella torilla on järjestään ravintoloita ja terasseja. Niissä istutaan ja katsellaan elämänmenoa, juodaan kahvia, teetä tai kaakaota, nautitaan olutta, kilistetään viinilasilla ja otetaan päälle konjakki tai viski, joskus pastis pitkässä lasissa. Ollaan, ei syrjitä ketään. Eurooppalaisella torilla lapset ja vanhukset ja kaikki siltä väliltä käyttävät yhteistä tilaa ja näkevät koko ajan toisensa, ovat toistensa kanssa kosketuksessa, näköetäisyydellä. Siellä julkinen tila on muutakin kuin karu kivipelto. "Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle", Engel totesi 1820 tuskastuttuaan yksitoikkoiseen maahan ja sen asukkaisiin.

    Eteläisessä Euroopassa lapsia ei suljeta pois vanhempiensa normaalielämästä, toisin kuin Suomessa. Ja jopa ikiarvokkaiden, 1600-luvulta peräisin olevien komeiden torien reunoilla ravintoloiden terassit houkuttelevat asiakkaita aurinkoon, jos ollaan talvessa ja varjoon, jos kesäauringon paahde käy sietämättömäksi.

Kun katselee uusia toreja tai aukioita Suomessa, niistä tajuaa yhden keskeisen suunnitteluperiaatteen.

    Torin ei ole tarkoitus houkutella ihmisiä luokseen. Ei, torin tarkoitus on eristää ja loitontaa. Tyhjä tila nujertaa ihmisen.

    Suomalaisella torilla ei kasva puita, koska niistä putoaa lehtiä, jotka pitäisi siivota pois. Tori katetaan kivetyksellä, joka on helppo puhdistaa lakaisukoneella kaksi kertaa vuodessa, kerran keväällä ja toisen kerran syksyllä. Muuten sille ei tarvitse tehdä mitään, joten sen ylläpito tulee halvaksi. Sitä ei tarvitse hoitaa. Ihmisistä on sitä vähemmän haittaa, mitä tyhjempänä tori pysyy.

    On siis kosolti tyhjiä toreja. Terasseille riittäisi paikkoja. Mutta entä suomalainen ilmasto? Tukeeko se Suomen kansantalouden pelastamista?

    Saa nähdä miten Senaatintorin käy.

    Tähän asti sinne on kokoonnuttu osoittamaan mieltä jonkin asian puolesta tai jotakin vastaan. Usein punaisten lippujen liehuessa, vaikka punaisilla lipuilla on oma tori Hakaniemessä. Mutta vallalle pitää osoittaa mieltä siellä missä valta on.

    Tämä on kyllä pulmallista, sillä kuka tietää missä valta nykyään luuraa?

    Yhtä kaikki, torilla tavataan… kenties.

    Suomen puolesta, ehkä.

Kyösti Salovaara, 2020.
Nämäkin torit kaipaavat terassien elämää:
Erottajan aukio Svenska Teaternin vieressä ja
Narinkkatori Kampissa (alakuva).