Sulka maassa

 [ joukkue vai yksilö?]

Kyösti Salovaara, 2022.

Myös Helsingin IFK, viime vuotinen kakkonen, menestyi odotuksien mukaisesti. Valkeakosken Haka joutui lähtemään olympiastadionilta, jonne ei ollut saapunut kuin 3488 maksanutta katselijaa, pisteittä maalein 2-0.

- Helsingin Sanomat 1.5.1972

Honka maalitehtaili SJK:n kumoon. "Olimme tosi teräviä." 

Ottelua seurasi Helsingissä vain 332 katsojaa.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 25.4.2022.

Miksi? Siksi!

    Miksi on helpompi kysyä, että miksi kuin vastata että siksi?

    Tämä koskee nimenomaan ihmisen käyttäytymistä. Talitiaisen elämän tavoitteita on helpompi selittää kuin ihmisen. Tai ainakin me, ihmiset, ajattelemme että on.

    Onko ihminen loputtoman monimutkainen apparaatti, joka on kehittänyt ympärilleen loputtoman moninaisen kulttuurikoneiston? Vai onko monimutkainen ympäristö kehittänyt ihmisestä sellaisen kuin ihminen on?

    Tiedämme paljon mutta vähän.

    Elävää ihmistä ei voi eikä saa laittaa koeputkeen, elävien ihmisten laboratorioon. Ei voi valita tutkittavaksi tuhannen lapsen porukkaa ja eristää heidät pelaamaan futista ja sitten eristää toistan tuhannen lapsen porukkaa juoksemaan urheilukentällä loputtomasti. Tällaisella kokeella kenties selviäisi ovatko suomalaiset parempia jalkapallossa kuin maratonilla tai päinvastoin.

Humanistit, varsinkin vasemmistolaiset humanistit ajattelevat, että ihminen on syntyessään tyhjä kangas ja että kankaan voi täyttää "oikein" oikeanlaatuisella kasvatuksella hyvässä ympäristössä.

    Eräänlaisia ihmiskokeita on toki tehty sekä vasemmalla että oikealla. Neuvostoliitossa yritettiin kasvattaa kommunistinen ihminen ja Saksassa arjalainen. Molemmat epäonnistuivat. Ihminen on lajin ja kulttuurin kehityksen tulos, ei sittenkään tyhjä kangas.

    Viime aikoina tyhjän kankaan tilalla on havaintoja, jotka korostavat geenien merkitystä ihmisen elämässä. Jopa rikollisuus, alttius tulla rikolliseksi saattaa olla enemmän perinnöllistä kuin on osattu edes pelätä.

    Mitä enemmän ihmisen suhdetta kulttuuriin miettii, sitä vähemmän uskaltaa väittää, että ihminen toimii niin kuin toimii siksi että…

Suomessa vaalittiin pitkään ajatusta, että suomalaisten geenit sopivat paremmin yksilöurheiluun kuin joukkuepeleihin. Suomalaiset pärjäsivät juoksemalla yksin, heittämällä yksin, hyppäämällä yksin. Jalkapallomaajoukkue kaatui toistuvasti eteenpäin tai taaksepäin, mutta ei pärjännyt, toisin kuin vaikkapa ruotsalaiset ja tanskalaiset.

    Tässä huomaa ajatusmaailman ristiriidan.

    Samalla kun väitettiin, että ihmislapsi syntyy tyhjänä kankaana, oletettiin että suomalaislapsi syntyy keihäs kädessä ja piikkarit jalassa.

    Ristiriitaista oli sekin, että kun jääkiekkoporukka alkoi todella pärjätä MM-kisoissa ja olympialaisissa, edelleen sanottiin ettei futismaajoukkue koskaan pääse mihinkään kisoihin, koska suomalainen ei kerta kaikkiaan synny nappulakengät jalassa pallon viereen.

    No, nythän sitten havaitaan, että suomalaiset pärjäävät joukkupeleissä aika hyvin. Koripallo-, lentopallo- ja jopa jalkapallomaajoukkue pinnistelevät eurooppalaista huippua kohden jääkiekon ja pesäpallon perässä. Onko pesäpallo muuten perimmiltään yksilö- vai joukkueurheilua?

Antropologit korostavat ihmislajin sosiaalisuutta. Nimenomaan sosiaalisuus, yhteinen tekeminen ovat nostaneet ihmisen luomakunnan kuninkaaksi. Monien mielestä moista kuninkaallisuutta ei kannata ylistää, mutta niin on kuin on eivätkä sinitiaiset soita viulua eivätkä ketut kirjoita bestsellereitä.

    Onko kaikki sittenkin kulttuuriin sidottua, siitä ammennettua? Ihminen on laumaeläin, ihan pahimman laatuinen. Joten eikö myös suomalainen ihminen kulje laumassa ja haistele muiden jälkiä? Ja jos kulkee ja haistelee, niin miksi futis joukkuepelinä ei sopisi suomalaisellekin menestymisen lajiksi?

    Sitä paitsi, jos rehellisiä ollaan vakavalla naamalla loppuun asti, niin Suomessa poliittinen järjestelmä toimii konsensushakuisesti. Jos poliitikot pystyvät olemaan isoista asioista yhtä mieltä, miksi palloa potkiva joukkue ei pärjäisi sisukkaalla joukkuepelillä maailman futiskentillä?

    Onko kysymys pelkästään siitä mitä halutaan?

Kyösti Salovaara, 2015.
Onko jalkapallokenttä suomalaisen yhteisöllisyyden
tyhjä kangas?

Kyllä on, vastaa uusimmassa Kanava-lehdessä (3/2022) Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja ja tietokirjailija Jari Kupila.

    Artikkelissaan Olympiahuumattu urheilumaa Kupila kertoo osuvin esimerkein, kuinka Suomi (suomalaiset päättäjät) valitsi runsaat sata vuotta sitten yksilöurheilun ”poliittisista” syistä Suomen tieksi.

    Urheilu liittyi yhteiskunnan modernisaatioon. Alussa urheilujärjestöt olivat ikään kuin salaseura, joissa pyrittiin Venäjän vallan aikana edistämään itsenäistymispyrkimyksiä. Urheilua ja politiikkaa ei erotettu toisistaan. Urheilusuorituksilla oli muukin arvo kuin pelkästään urheilullinen. ”Moni urheiluseura syntyi venäläistämistoimien vastavetona”, Kupila kirjoittaa.

    Urheilusta tuli kiinteä osa raittiusliikettä, työväenliikettä, nuorsuomalaisia, nuorisoseuroja, kielitaistelua, kouluja. ”Sen joukoista kasvoi itsenäisyyttä kohti kulkevia kansan johtohahmoja.” Myöhemmin, kun Sosialidemokraattinen puolue hajosi 1950-luvulla, kiistat eskaloituivat urheiluliikkeen parista puolueeseen.

    Mutta aikaisemmin, varsinkin Antwerpenin olympialaiset vuonna 1920 merkitsivät suomalaisen yksilöurheilun merkityksen kansallista oivaltamista. Antwerpenin kokemus mullisti ajattelun. ”Ymmärrettiin, että millään muulla elämänalueella ei voi hankkia Suomelle sellaista näkyvyyttä kuin urheilussa”, Kupila sanoo. ”Oivallettiin, että Suomen lähtökohdista näkyvyyttä kannatti keskittyä hankkimaan nimenomaan olympialaisissa ja yksilölajeissa.”

Kun näin oli, kun tuo huomattiin, Suomessa ryhdyttiin tukemaan yksilöurheilua. 1920-luvulla Suomessa satsattiin valmennustietoon, olosuhteisiin ja urheilun tukemiseen enemmän kuin oikeastaan missään muualla.

    Yksilöurheilijat menestyivät, siksi heitä tuettiin. Yksilölajit sopivat myös suojeluskuntatoimintaan. Sotilaan pitää pystyä juoksemaan kovaa ja heittämään pitkälle. Pesäpallo sopi harjoitusleikiksi. Hyvin alkanut jalkapalloharrastus jämähti yksilöurheilun tukemisen takia.

    Toisin oli Ruotsissa, Kupila kertoo. Ruotsalainen kansankoti otti 1930-luvulla jalkapallon erityissuojeluun. ”Ruotsissa todettiin valtionvallan johdolla tarve lajille, joka toisi teollisuuspaikkakunnille yhteisöllisyyttä”, Kupila sanoo. ”Oli tilaus joukkuelajeille. Ruotsi ei tarvinnut olympiamenestystä pysyäkseen maailmankartalla, vaan siellä keskityttiin sisäisen yhteispelikyvyn vahvistamiseen.”

    Tahko Pihkalan johdolla Suomessa keskityttiin juoksemaan ja heittämään ja pelaamaan pesäpalloa. Jalkapalloa harrastettiin toki paljon, mutta johtajien taholta sitä pidettiin kyllä liikuntaharrastamiseen sopivana vaan ei kilpaurheiluun kelpaavana urheilumuotona.

    Tämä asenne siivitti olympiaurheilua aina 2000-luvulle asti.

    Kupilan lopputulema on, että Suomessa ”urheilu koetaan laadukkaaksi silloin, kun nousee yksi poikkeusyksilö. Yksi supertähti, mieluiten olympialaisissa, on tärkeämpi kuin kokonaisuuden arkinen laatu.”

Kun Espoon Hongan ylimmän tason futismatsiin tulee keväällä 2022 vain 332 katsojaa, voi vain ihmetellä mitä pääkaupunkiseudulla jalkapallosta ajatellaan, sekä viihteenä että kulttuurina. Pienessä Kotkassa kakkostason divaripeleihin saapuu helposti 1500 katsojaa. Missä stadilaiset luuraavat? Onko pääkaupunkiseudulla minkäänlaista yhteisöllisyyttä?

    Jalkapalloa (ja muita joukkuelajeja) harrastettiin luonnollisesti enemmän kaupungeissa kuin maalaiskylissä. Monet teollisuuskaupungit, kuten Kotka, Tampere, Pori ja Kuopio, pärjäsivät futiksessa. Niinpä nykyistä joukkuelajien menestystä voi selittää myös modernisaatiolla, kaupungistumisella. Ruotsi oli tässäkin edellä Suomea, joten siellä ryhdyttiin pelaamaan jalkapalloa tosissaan aikaisemmin.

    Mutta voiko suomalainen futis koskaan menestyä todella hyvin, jos katsojat puuttuvat kentän laidalta? Telkkarissa hiihtokilpailut saavat enemmän katsojia kuin jopa eurooppalainen huippujalkapallo, suomalaisesta puhumattakaan.

    Onko sittenkin mahdollista, että suomalaisen ihmisen geeneissä on taipumus ihailla yksilöä, joka kiroillen ja kivuista välittämättä juoksee tai hiihtää puolikuolleena maaliin?

    Sulka on maassa. Kuka nostaa sen?

Kyösti Salovaara, 2020.
Espanjalaista yhteisöllisyyttä Madridissa
7.3.2020 ottelussa Atlético Madrid vs Sevilla.

Välimerellä tuulee

[niin kuin maailmalla]

Kyösti Salovaara, 2022.

Franz Kafka rakasti mäkiä. Ne kiehtoivat häntä. Mies saattoi pysähtyä tuntikausiksi kadunvarteen tuijottamaan jyrkkään mäkeen rakennettua taloa. Siinä hän istua jökötti käännellen päätään milloin vinoon, milloin suoraan. Vähän outo kaveri. Tiesitkö sitä?

- Haruki Murakami: Komtuurin surma.

Palasin maanantaiaamuna reissusta.

    Yön nukuttuani ryhdyin miettimään. Tai on sitä tapahtunut myös aikaisemmin. Silloin tällöin. Jopa vahingossa. Väitetään että ihmisellä on vuorokaudessa noin 6000 ajatusta. Sitä ei ole mitattu kuinka moni niistä on ennen ajattelematon.

    Ajattelemattomasti tein pikahaastattelun matkustamisesta. Koska olin yksin paikalla, haastattelin minua.

    ”Oliko hauska matka?”

    ”Mitä tarkoitat? Hauska?”

    ”Siis että oliko sulla kivaa?”

    ”Ainahan on kivaa kun pääsee ulkomaille”, vastasin hieman ärtyneenä. ”Muuten kai pysyisin kotona. Missä olenkin nykyään melkein aina, samassa tuolissa, samassa huoneessa, saman telkkarin edessä, samaa kirjahyllyä tuijottaen. Niin että… kysy jotain oleellista.”

    ”Siellä kai paistoi koko ajan.”

    ”No ei hemmetti paistanut. Koko talvi oli ollut kuivaa. Mutta sateet alkoivat maaliskuun kymmenentenä ja jatkuvat yhä.”

    ”Harmillista!”

    ”Miten sen nyt ottaa”, sanoin. ”Katsos, siellä oli alkamassa 11.3 vedenkäytön rajoitukset. Ei saanut pestä autoja, ei kastella golfkenttiä jne. Sateet pelastivat Málagan provinssin vedensaannin ainakin kolmeksi vuodeksi. Välillä satoi oranssia mutavelliä.”

    ”Mutavelliä?” haastattelija toisti silmiään pyöritellen.

    ”Mutavelliä. Niin sanottu Calima toi Saharasta hiekkaa ja kun samaan aikaan satoi rankasti, se tuli alas oranssina mutana.”

    ”Kauheaa!”

    ”Pelkkää dystopiaa”, naurahdin. ”Mutta Saharasta kulkeutuu usein hiekkaa Espanjaan ja jopa Etelä-Ranskaan. Mutta harvemmin sen sekaan osuu sadetta.”

    ”Ikävä juttu.”

    ”Ehkei sentään”, selitin oppimestarina. ”Paikat toki sotkeutuu mutta Saharan hiekka on satojen vuosien ajan lannoittanut Andalusian ketoja ja laaksoja. Sen lisäksi se sitoo hiiltä veteen joutuessaan.”

    ”Kaikilla pilvillä on hopeareunus”, haastattelija oivalsi.

    ”Ei kun oranssi, sanoin.

Kyösti Salovaara, 2022.
Taivas ja maa Caliman vallassa 24.3.2022.
Kännykkäkuvan väriä ei ole manipuloitu.

Mietin siis matkustamisen pointtia.

    Nykyään se(kin) on huonossa huudossa. Niin kuin autoilu, lihan syöminen, uusien vaatteiden ostaminen, paperilehtien lukeminen ja luonnonvarojen kuluttaminen ylisummaan.

    Jossakin välissä, aikaisemmin, kun ihmiset olivat (Suomessakin) köyhempiä, Kanarialle tai Mallorcalle matkustaneita katseltiin kateellisina. Sitä aikaisemmin ulkomaille pääsivät vain taiteilijat ja muu joutilas varakas väki. Taiteilijat etsivät agraarisesta Suomesta pois päästyään urbaaneja kaupunkeja tai Välimeren valoa, joka piti vangita maalauksiin. Pariisin bulevardeilla taiteilijat nauttivat elämästä.

    Nykyään, tänään, tulee matkustaa ulkomaille hissunkissun. Vähätellä kokemuksia, jos semmoisia sattuu kokemaan ja päivitellä, että kylläpä lentokoneet syövät polttoainetta ja että voikun ne uimarannat likaantuvatkin meidän pohjoiseurooppalaisten rynnätessä sinne niitä roskaamaan. Sitäkin tulee surkutella, että turismi tuhoaa paikallisia kulttuureja, siitä huolimatta että paikallinen kulttuuri on täysin riippuvaista turismista. Jos turismi loppuu, paikallinen kulttuuri näivettyy ja palaa jonnekin olemattomuuteen.

    Mutta, ei tämä pakina ole turismin puolutuspuhetta.

    Kyllä turismi (välillä) on aika vastenmielistä. Siis muiden harrastamana.

Kierrän aihetta kuin kissa kuumaa puuroa, vaikken tajua miksi kissa puuroa söisi. Kuumaa lihakeittoa se saattaisi havitella.

    Keskustelu turismista on vain pieni osa vallitsevasta keskustelusta. Ei tärkeä, ei keskeinen, ei juuri mitään. Samanlaista ”oikean” identiteetin ja käyttäytymisen keskustelua käydään joka puolella elämänpiirin olomuodoista ja teoista. Tänään, vuonna 2022, ei tiedustella: ”Mitä teit?” Tänään halutaan vastauksia kysymykseen: ”Mitä jätit tänään tekemättä?”

    Mitä enemmän jätät tekemättä, sen parempi ihminen olet.

    Olen tilannut matkustamiseen keskittynyttä aikakauslehteä Mondoa. Lehdellä on älyllinen ongelma. Sen pitäisi kirjoittaa matkustamisesta, uusista paikoista, erilaisista kulttuureista, mutta kun niiistä kirjoittaminen ei ole muodikasta eikä ”vapaa liikkuminen” ole oikein edes hyväksyttyä, lehti joutuu taiteilemaan olemisen ja olematta olemisen välillä. Kun Mondossa kirjoitetaan jostakin ravintolasta vaikkapa Motrilissa, niin se kerrotaan siksi, että siellä syödään vegaanisti, ei siksi että siellä syötäisiin hyvää espanjalaista sapuskaa.

    Uusimmassa Mondossa (5/2022) "vastuullinen matkailija" Kimmo Ohtonen tunnustaa, kuinka hänkin ennen otti valokuvia luonnosta. Nyt hän on oppinut oikeille tavoille ja ottaa vain muistikuvia luonnossa samoillessaan. Hän ei kiellä muita kuvaamasta matkakohteitaan, mutta paljastaa kuinka hyvä ihminen hänestä on tullut, kun hän lopetti valokuvaamisen. Se jää epäselväksi, että mitä Ohtonen ajattelee säästävänsä.

    Ohtonen siis määrittelee oman tunnekokemuksensa universaaliksi kokemukseksi. Vastuullisen matkailijan tulisi käyttäytyä Ohtosen tavoin. Mennä kivelle istumaan ja katsella ja kuunnella, vaikka mielisi tekisi terdelle viinilasin äärelle ohikulkijoita katselemaan, kaupunkikuvia näppäilemään. Kun Ohtonen on kokenut jotakin, muiden pitäisi tyytyä siihen ja pysytellä kotinurkissaan.

    Mutta jos Ohtonen on oikeassa, niin miksi taiteililjat yhä uudestaan maalasivat samasta kohteesta uusia maalauksia? Ehkäpä impressionistit, pre- ja post-, maalasivat samaa mäkeä, samaa bulevardia, samaa lummelammikkoa yhä uudestaan siksi, että he yrittivät saada kankaalle oman kokemuksensa näkemästään - ei siksi että he olisivat halunneet painaa mieleensä yhteisen muistikuvan maisemastaan. Oleellista ei ollut maisema, vaan se miten taiteilija sen koki. Maalatessaan lumpeita, Claude Monet maalasi mieltään kankaalle.

    Joten: Eikö turistille pidä sallia samalainen ikioman kokemuksen siirtäminen ”kankaalle”? Nykyään kankaana toimii digitaalinen kuva. Kaikki eivät ole yhtä taitavia kuin Monet, mutta jokaisella on kamera kännykässään.

Kyösti Salovaara, 2022.
Maaliskuun lopulla, 26.3, Córdoban provinssissa
sijaitsevan Iznájarin altaat olivat vielä aika tyhjiä.

Kyösti Salovaara, 2022.
Maailmaa ei pääse pakoon.
Autoilijoiden mielenosoitus Ukrainan puolesta,
Putinin sotaa vastaan,
Paseo Marítimolla viime sunnuntaina.

Miten tämän nyt muotoilisi?

    Ei ole mitään universaalia, yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa matkustaa ja kokea elämää ulkomailla, poissa kotoa. Jos tätä ei tajua, ei keskustelua kannata jatkaa sen pidempään. Eikä toisaalta ole mitään universaalia, välttämätöntä pakkoa matkustaa mihinkään. Eikä ulkomailla ole tarvis etsiä minkäänlaista ”paikallisen elämän huumaavaa kosketusta”.

    Jokainen taaplaa tyylillään.

    Joku matkustaa Andalusiaan golfaamaan eikä ehkä tiedosta, että tänä talvena koko vedensaanti oli vaarassa kuivilla seuduilla. Ehkä se kannattaisi tiedostaa, mutta nyt golfkentät viheriöivät, koska sateet pelastivat ne. Sitä paitsi golfturismi on Andalusialle tärkeää. Jostakin muusta voidaan tinkiä. Kenties golffaajienkin tuomalla rahalla rakennetaan merivettä juomavedeksi puhdistavia laitoksia pitkin Välimeren rannikkoa.

    Yksi matkustaa ollakseen rannalla. Mitä pahaa siinä sitten on? Ei kai mitään - jos polttaa nahkansa se on ikävää, mutta… Ja toinen kulkee ravintolasta toiseen kuuntelemassa ja katselemassa keskinkertaisia flamencoesityksiä. Parempi sekin kuin hiljaisuus, jos ei satu hiljaisuudesta pitämään. Ja onko keskinkertaista flamencoa edes olemassa? Kolmas tietää että Espanjassa kannattaa syödä paellaa, lenguadoa, bacalaoa, häränhäntämuhennosta ja carilladaa (porsaanposkia). Sitä voi kummastella kun turisti saapuu Málagaan syömään suomalaisia lihapullia tai kinkku-ananaspizzaa, mutta jos se maistuu kotoisalta, ookoo, kunhan minäkin saan syödä sellaista pizzaa mistä itse pidän. Lokaali ja globaali ovat ihana sotku, jos niin tahtoo ymmärtää - ja miksei tahtoisi? Me pakenemme tullaksemme itsemme luo.

    Turisti saa pysytellä rannalla mutta voi kulkea myös vuorien toiselle puolelle.

    Olen ajanut autolla tuhansia kilometrejä Andalusian vuoristojen serpentiineillä, laaksojen poikki, oliivipuiden välissä ja kumpuilevia peltoja ihaillen eikä siinä ajamisessa tietenkään ole mitään järkeä, mutta se on kivaa. Tällä reissulla sentään kävelin viidessä viikossa 243 kilometriä mikä on liian vähän, mutta syytän vaihtelevia kelejä ja Calimaa enkä tunnusta, että laiskistun vanhenmiten. Ajattelen: viisaus kasvaa, askel lyhenee!

    Kun korkealta vuorenrinteeltä näen kaukaisuudessa häämöttävän Afrikan, tunnen yhtä aikaa riemua ja pelkoa.

Kyösti Salovaara, 2022.
Näkymä etelään Manilvasta Rondaan vievän
tien A-377 varrelta, Gaucinin kaupungin
läheltä Balcón de la Serranian näköalapaikalta.
Horisontissa vuorijonoista pistää esille The Rock
Gibraltarissa. Siitä vasemmalla häämöttää Afrikan rannikon vuoret.

Ollakseni uskollinen itselleni, lainaan taas kerran Albert Camusin matkakokemusta Baleaareilla.

    Algeriassa syntyneen, ranskalaisen Camusin äidinpuolen suku oli kotoisin Baleaareilta, Menorcalta. Vuonna 1936 Camus pani muistikirjaansa kokemuksia kesäiseltä Baleaarien matkalta.

    Camus kirjoittaa jollakin ikuisesti pätevällä tavalla, yksinkertaisesti mutta syvällisesti. Hänen ajatuksensa ovat yhä kiehtovan uskottavia.

    ”Matkustaminen perustuu pelkoon”, Camus aloitti lyhyen muistiinpanonsa Mallorcalta. Jonakin hetkenä, näin Camus kirjoitti muistikirjaansa, kun ihminen on kaukana kodistaan, hänet valtaa pelko. Silloin omankielinen sanomalehtikin tuntuu äärettömän kallisarvoiselta. Illalla hetki kahvilassa vieraiden ihmisten keskellä, haluat koskettaa kyynärpäällä vieressä istuvaa, ja ihmisen valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.

    ”Siinä on matkan ilmeisin hyöty”, Camus jatkoi. ”Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pienikin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivityksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

    Matka tuo meidät takaisin itseemme!

    Joskus matkalla, tuntiessani epätoivoa tai tajutessani olevani eksyksissä elämän tarkoitusta etsiessä, muistan Camusin ajatuksen matkustamisen pelosta ja lopullisesta paluusta itseeni. Samalla tajuan ikuisuuden mittaamattomuuden ja oman elämäni mitättömyyden, sen ahdistavan rajallisuuden.

    Olen, olin, olen ollut… matkassa.

A.I. 2022
Puerto Banuksen satama Marbellan kupeessa
on paras paikka tarkkailla rikkaita
ja rahvasta, joka tarkkailee rikkaita.
Onneksi autolle löytyi parkkipaikka
tarkkailupisteen läheltä.