torstai 27. syyskuuta 2012

Kirja maksaa maltaita



Onko sananvapaus vaarassa?



Ennen Berliiniin lähtöä kävin Akateemisessa kirjakaupassa ostamassa matkalukemista.
     Ostin kolme pokkaria: Matti Röngän, Åke Edwardssonin ja P.D. Jamesin dekkarit. Lentoliikenteen painorajoitukset ehkäisevät kovakantisten kirjojen raijaamisen ulkomaille. Kirjakaupassa tarkastin kuitenkin niidenkin valikoiman. Olihan se komea, mutta kirjojen hintoja katsellessa alkoi hirvittää. Kenellä on rahaa ostaa näitä kirjoja? Ostaako niitä joku? Jos ei osta, miten kustantajilla on varaa julkaista niin monia erilaisia kirjoja?
     Romaanien hintataso näytti asettuvan 30 euron tuntumaan. Jotkut selvästi ennakolta tiedetyt bestsellerit maksavat noin 26 euroa. Toisaalta esikoisromaanin hinta liukuu helposti 35 euroon. Hinta ei seuraa kirjan sivumäärää. Petri Tammisen Rikosromaanikin maksaa kolmekymppiä, vaikka siinä on vain 173 sivua ja kirjailijalla sentään aika paljon ”nimeä”.
     Tietokirjat ovat selvästi kalliimpia kuin kaunokirjallisuus. Ohuet esseekokokoelmat maksavat ties mitä. Pienkustantajien romaanit saattavat olla hieman halvempia kuin suurten, mutta tämä on ehkä näköharhaa, eikä missään tapauksessa tutkittua faktaa. Samoin Crime Time ja Karisto kenties julkaisevat halvempia kirjoja kuin muut. Sitä vastoin Teoksen teokset tuntuvat muita hinnakkaimmilta.
     Akateemisen kirjakaupan valikoima on tietysti komea millä mittapuulla tahansa. Mutta kun käyn vaikkapa Prismassa, siellä on vain muutamia suosikkikirjoja kaupan (pokkareita toki paljon). Ehkä vähän halvempia mutta...
     Pitääkö huolestua?
     Mihin piirretään kirjan hinnan kipuraja?


Mitä 30 eurolla sitten saa?
     Viime lauantaina ostin hypermarketista naudan paistijauhelihaa pastakastikkeeseen hintaan 8,90 kg. Samalla kilohinnalla sain sunnuntaiksi kasslerpihvejä. Jos raavaalle miehelle riittää 150 gr lihaa päivää kohden, yhden romaanin hinnalla ostaa sapuskan rungon noin 22 päiväksi. Kolmehenkinen perhe syö Tammisen Rikosromaanin hinnalla viikon spagetti bolognesea, lihapullia, makaronilaatikoa ja sunnuntaiksi sianniskapihvejä. Jos syöminen maksetaan muilla rahoilla, Tammisen kirjan hinnalla saa pullon kohtuullista punaviiniä kuukauden jokaiselle sunnuntailounaalle.
     Piipahdan joskus, täytyy tunnustaa, muutamalle oluelle Helsingin keskustaan. Siellä oluttuopista (keskaria) pitää maksaa helposti yli viisi euroa, sanotaan vaikkapa 5,5 e. Romaanin hinnalla saan siis 5-6 olutta eikä se tietysti ole paljon. Hulahtaa alas nopeammin kuin mitä kirjan lukemiseen menee. Jälkiä jättämättä?
     Muutama viikko sitten palelin stadionilla katsoessani Suomen futismatsia. Suomalaiset juoksivat kentällä kuin kynnöspellolla loikkivat maajussit, kun taas ranskalaiset näyttivät kepeiltä balettitanssijoilta. Lippu hyvälle paikalle maksoi 75 euroa. Sillä olisi saanut kaksi tai kolme tuhtia romaania.
     Kummasta pitää huolestua: kirjan tulevaisuudesta vai horisontissa edelleen lymyävästä suomalaisen jalkapallon menestyksestä?


Pari päivää sitten sain Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittajalta listan lehden nelosnumeroon arvosteltavaksi tulevista dekkareista ja jännäreistä. Listalla oli 60 romaania! Lehden kakkosnumerossa arvosteltiin 55 teosta.
     Suomessa julkaistaan vuodessa noin 200 uutuusjännäriä ja dekkaria. Kuka ne ostaa? 
     Ihmettelen todella miten kustantaminen kannattaa, kun nimikkeitä on paljon ja kirjakauppoja vähän. Onko pienkustantajan leipä leveä vai kapea? Ruista vai vehnää? Vettä vai viiniä?
     Tuskin konjakkia sentään.
     Vaikka enpä tiedä.
     Mitenkään arvioimatta julkaistujen kirjojen laatua, pienemmille kustantajille on annettava kiitos kirjavalikoiman runsaudesta. Jos dekkareiden julkaiseminen olisi perinteisten kustantajien varassa, valikoima olisi kovasti toisenlainen, suppea ja ennalta arvattava.
     Toki myös nyt saa yllätyksiä etsiä, mutta sellaista elämä on.
     Listaan tähän saamani kirjalistan kustantajat ilman sen kummempaa arvottamista: Atena, Bazar, Blue Moon, CrimeTime, Edico, Gummerus, Into, Jalava, Johnny Kniga, Karisto, Kustannus-Mäkelä, Like, Minerva, Moreeni, Myllylahti, Nordbooks, Otava, Schildts & Söderströms, Tammi, Teos, Texthouse, turbator, WSOY, Zuppa di Porri.
     Listan monipuolisuus tyydyttäisi jopa puhemies Maoa.

Helmikuussa 1980 arvostelin Suomen Sosialidemokraatissa Katarina Eskolan tutkimuksen Suomalaiset kirjanlukijoina.
     Se muuten maksoi silloin 58 markkaa eli nykyrahassa, inflaatio huomioiden, noin 27 euroa. Varovasti sanon näin: tietokirjojen hinnat ovat nousseet verrattuna aikaisempiin vuosiin.
     Eskolan tutkimus perustui lukijahaastatteluihin 1970-luvun alkuvuosilta. Silloin lukijat ostivat lukemistaan kirjoista neljäsosan kirjakaupasta. Kolme neljäsosaa kirjoista saatiin ”ilmaiseksi”: kotihyllystä tai lahjana tai lainana ystäviltä ja kirjastosta. Kirjoja myytiin esimerkiksi vuonna 1975 n. 22 miljoonaa kappaletta.
     Jos osaan lukea Suomen kustannusyhdistyksen tilastoja oikein, viime vuonna myytiin painettuja kirjoja noin 24 miljoonaa kappaletta, joista vajaa viisi miljonaa oli kaunokirjallisuutta. Myynti (varsinkin aikuisille tarkoitettujen romaanien) on lievästi vähentynyt vuosi vuodelta.
     ”Köyhemmässä” Suomessa ostettiin kirjoja melkein yhtä paljon kuin ”rikkaammassa”.
     En ryhdy arvailemaan mitä tämä tarkoittaa.
     Suomea kai edelleen pidetään kolmen AAA:n maana myös kirjojen lukemisessa.


Yllättävin tieto Katarina Eskolan tutkimuksessa mielestäni oli, että jännärien lukuosuus oli vain kahdeksan prosenttia. Varsinaisia dekkareita luettiin vielä vähemmän.
     ”Salapoliisiromaaneja luetaan hyvin vähän”, kirjoitin helmikuussa 1980. ”Dekkari, jonka osuus luetuista kirjoista on vain kolmisen prosenttia, näyttää olevan elitististä kirjallisuutta.”
     Ei siis kannattanut huolestua jos pelkäsi, että jännityskirjallisuus pilaa suomalaisen kulttuurin. Olisi kiva tietää mitä nykyhetkessä tapahtuu. Onko jännityskirjallisuuden lukeminen lisääntynyt, ihan oikeasti? Ainakin nimikkeitä ilmestyy paljon enemmän kuin vuonna 1975. Uusia proosateoksia (sekä suomalaisia että käännettyjä) julkaistiin viime vuonna noin 650 nimikettä. Jos niistä melkein kolmasosa on jännäreitä, niin onhan se aika paljon.
     Ketä lukee?
     Kun helmikuussa 1980 pelkäsin, että kustantajien kirja-ilmoittelun keskittyminen pelkästään muutamaan lehteen (Helsingin Sanomat, Aamulehti, Turun Sanomat) vähitellen kuihduttaa sanomalehdistön moni-ilmeisyyden ja pitkässä juoksussa kaventaa sananvapautta, olin saman vuoden lokakuussa vielä pessimistisempi kirjan tulevaisuuden suhteen. Otsikolla Kuinka kauan kalliit kirjat tein ”analyysin” kirjojen hinnoista ja päädyin arvioimaan, että kustantajat eivät enää subventoineet bestsellereillä vähälevikkisempää kaunokirjallisuutta. Jokaiselle kirjalle oli asettu se hinta, minkä sen tuottaminen maksoi, näin arvelin.
     Silloin, syksyllä 1980, bestsellerit (jännärit, viihderomaanit) maksoivat noin 55 markkaa (nykyarvo n. 26 euroa) kun taas ”parempi” romaani, kuten Kirjayhtymän julkaisema John Gardnerin Lokakuun valo, saattoi maksaa 120 markkaa (n. 56 e). Jopa John Irvingin Garpin maailma maksoi 98 mk (n. 46 e).
     ”Sen uskallan sanoa”, kirjoitin lokakuussa 1980, ”että tässä tilanteessa kaikenlainen polemiikki kirjoista, kerhoista, muodeista ja mafioista, kirjailijapalkoista on pelkästään naurettavaa, sillä polemiikilta katoaa pohja joka päivä hyvää vauhtia. Kohta ei ole kirjoja, on vain fosforinhohtoisia kuvaputkia, kuvaruutuja sirpaleiseen maailmaan. Tervemenoa kirjat, kirjallisuus!”

Taisin olla syyttä noin pessimistinen. Tai 53 vuotta edellä aikaani.
     Nyt, syyskuussa 2012, ns. vakavan ja ns. kevyen kaunokirjallisuuden hinnoissa ei juuri näytä olevan eroa, ei samalla lailla kuin vuonna 1980. Kirjojen hintoja katselemalla ei pysty päättelemään mikä myy hyvin ja mikä huonosti, mikä kirja tuottaa voittoa ja mikä tappiota.
     Tämäkin saattaa olla näköharhaa. Ehkäpä kustantajat hallitsevat liiketoimintaprosessinsa paremmin kuin vuonna 1980. Ehkä heillä on paremmat panoksen/tuloksen optimointivälineet kuin aikaisemmin helmitaulujen aikaan.
     Tässä vaiheessa valistunut lukija saattaa jo kirkua ääneen: miksi Salovaara unohtaa kirjastot? Sieltä kuka tahansa saa ”ilmaisia” kirjoja.
     Niin saa, mutta jos kaupalliset kustantajat eivät julkaise kirjoja myytäväksi, tuskin kirjastoilla (yhteiskunnalla) olisi varaa julkaista samanlaista kirjojen – vakavan ja viihteen – valikoimaa kuin mitä nyt voin ihailla Akateemisen kirjakaupan myyntipöydiltä. Sillä ihaillahan sitä pitää. 
     Jos kirjojen kustantaminen olisi yhteiskunnan vastuulla, kuka se yhteiskunta fyysisesti olisi? Ei valtio eikä kunta vaan joku ihminen, monta sellaista. Kuka päättäisi julkaistaanko vakavaa vai viihdettä, yhteiskunnallista vai eskapismia, dekkareita vai runoja, scifiä vai ihan vakavaa kaunoa, muistelmia vai elämänlaatua, uskontoa vai new agea, liberalismia vai sosialismia, virkkausta vai kokkausta...  ja jos kokkausta, niin sikaako, nautaa, lammasta vai pelkästään ituja ja kurkunpalasia?
     Koska minulla kuitenkin on taipumus vaipua pessimismiin, kirjojen hinnat kauhistuttavat.
     Voiko nykyinen, hyvältä näyttävä tilanne jatkua?  Jos kirjojen myynti vähitellen laskee, jossakin vaiheessa tulee käännepiste missä määrä alkaa vaikuttaa sananvapauteen. Jo nyt esikoisromaanien ja nimenomaan esikoisrunoilijoiden kokoelmien nimikemäärät ovat vuosittain laskeneet merkittävästi – vai luenko kustantajien tilastoja väärin?
     Moni tietysti ajattelee, että internet riittää turvaamaan sananvapauden. Kun kuka tahansa voi kirjoittaa nettiin mitä tahansa ja milloin huvittaa, mihin tarvitaan kirjoja tai sanomalehtiä? Eivätkö ne ole kuolevan median kuolinkorahduksia menneisyydestä? Kun informaatiovirran portinvartijat passitetaan eläkkeelle, siitäkö riemu ratkeaa?
     Kysymys jääköön ilmaan.
     Samoin se kuinka kallis kirja saa olla mennäkseen kaupaksi.


Viime perjantaina seisahduin Berliinissä Unter den Lindenin varrelle Bebelplatzille. Aikaisemmin sitä kutsuttiin Opernplatziksi. Aukiolla on muistutuslaatta ja maahan upotettu Micha Ullmanin suunnittelema muistutusmerkki natsien kirjarovioista. Katukivetyksessä oleva ikkuna avautuu jalkojen juuressa autioon kirjastoon, missä kirjahyllyt ovat kuoleman valkoisia vailla yhtäkään kirjaa.
     Saksan ”parhain” nuoriso poltti Göbbelsin innoittamana paheksumiaan ”epäsaksalaisia” kirjoja toukokuun 10. vuonna 1933. Tuleen heitettiin Karl Marxia, Thomas ja Heinrich Mannia, Stefan Zweigia, Erich Maria Remarqueta, Heinrich Heineä, Erich KästneriäJack Londonia, Ernest Hemingwaytä, H.G. Wellsiä ja monia muita ”dekadenssin” edustajia.
     20 000 kirjaa paloi hetkessä poroksi.
     En pelkää, että suomalaiset tai länsimaalaiset ylipäänsä ryhtyisivät polttamaan kirjoja roviolla. Ei tänään, ei huomenna. Kirjat ja sananvapaus tarvitsevat eurooppalaista yhteyttään.
     Mutta entä jos tuli kytee turpeen alla?
     Sekin tuhoaa ja polttaa. Kirjat saattavat kadota myyntipöydiltä siksi, että niitä ei kukaan osta; siksi että niitä ei kukaan kustanna, ei paina eikä jakele.
     Eikä painamattomia kirjoja voi kirjoittaa.
     Kirjalla ja sananvapaudella on hintansa enkä minä tiedä mikä se on.



                      Berliini, Bebelplatz. Kyösti Salovaara 2012.

13 kommenttia:

  1. Hyvä bloggaus.
    Tavallaan ymmärrän, että kirjaa myydään ensin kovakantisena ja -hintaisena. (Markkinatalous :)

    Odotan miltei aina pokkaripainosta, joka sekin voi maksaa yli kympin, esim. hankin Rikos ja rangaistus, ja maksoi pokkarinakin noin 11 euroa, vanha kirja uusi suomennos.

    Yli 20 euroa maksavalta voi odottaa jo paljon, hankin syyskuussa Hobitin 25 eurolla, mutta tiesin mitä saan, uusissa kirjoissa ei tiedä.

    Kovakantisissa kirjoissa törmätään kirjan funktioon, onko lukemista varten vai onko hieno kirjahyllyssä :)

    VastaaPoista
  2. Olen kirjoittanut omaan blogiini tästä aiheesta useammankin kerran, samoin blogin FB-sivuilla on keskusteltu kirjojen hinnan kipurajasta. Kaaliini ei oikein mene se, että kirjamyynnissä kysynnän ja tarjonnan laki eivät tunnu pelaavan. Kirja, jonka menekki tiedetään isoksi, myydään jo kärkeen "alennuksella". Vähän myyvän kirjan hinta voi olla heti kärkeen ainakin tuplat tästä. Koulussa on opetettu, että kysynnän kasvu nostaa hintaa. Just joo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kysynnän kasvu nostaa hintaa lyhyellä tähtäimellä, mutta kasvattaa myös tarjontaa, hintamekasnismiin vaikuttaa myös muut tekijät oikeassa maailmassa, täydellisiä markkinoita ei juurikaan ole, kirjasta ei ole täydellistä informaatiota, sillä sisällön kokee jokainen omalla tavallaan, jokainen kirja on erilainen...
      Kirjamarkkinoilla perushintamekanismi ei päde ehkä siksikään, että kustantamot myyvät kirjat kirjakauppoihin. Kirjakaupat voivat hinnoitella kirjat luultavasti haluamallaan tavalla, ja määrätä ale-myynneistä.
      Tietyn kirjan ja kirjailijan kasvanut kysyntä kasvattaa myös seuraavan kirjan painosmäärää eli tarjontaa eli otetaan isompi painos, joka voi taas johtaa nopeaan ale-myyntiin, sillä pitää raivata tilaa seuraavalle "best-sellerille" tai kirja on huono.
      Tämä ei ole tieteellinen selitys, vaan mutu-selitys.
      Sama pätee myös CD-levymarkkinoilla. Monien suosikkiartistien vanhoja levyjä saa edukkaasti, levyt, joiden painosmäärä on pieni harvoin ovat alelaatikoissa, niitä on niin vähän ja toisaalta voivat olla myynnissä, eivät vie hyllytilaa.

      Poista
  3. No, onhan tämä kirjan hinnan pohdiskelua ehkä vähän tylsä aihe, mutta se kiehtoo ja kiihdyttää siksi, että siinä törmätään niin moniin sekä markkinatalouden että kulttuurin "lainalaisuuksiin". Ei lihan (tai raparperin) hinnanmuodostukseen liity samanlaista potentiaalista kiihtymystä - vaikka kaikkien tavaroiden ja ruoka-aineiden hinnoissa tuntuukin Suomessa olevan kovasti selvitettävää.

    Kirsihän käsitteli kesällä blogissaan sitä, mitä kirjoja kirjastoita luetaan (tai ainakin lainataan) verrattuna kirjojen myyntiin ja se on tavallaan kiehtovampi aihe. Toisaalta jos kustantajat eivät kustantaisi, ei olisi lainattavaakaan. (Itsesäänselvyys mutta...)

    Jokken huomautus klassikoista on osuva: se jäi jutussani sanomatta. Ihmetttelin poikani kanssa että ikivanhat klassikot (joiden käännöksissä useinkin kai puutteita) on hinnoiteltu yli kolmenkymppiin. Niissä katteen täytyy olla helkkarin hyvä.

    Vaikka kirjoitin taas vähän aiheen ohi, pakinassa en tarkoituksella ryhtynyt pohtimaan kaiken luetun määrää, eli ilmestyyhän kirjoja myös e-kirjoina ja saahan kirjakaupasta myös englannikielisiä (esim.) kirjoja, sekä pokkareina että kovakantisina. Poikani lukenee melkein kaiken (ja se on todella paljon) englanniksi, kuten ehkä jo iso osa suomalaisista, joten sekin pitäisi ottaa huomioon kun lukemista pohtii.

    Mutta toisaalta: englanninkieliset kirjat eivät "pelasta" suomalaista kulttuuria joten...

    Kyynikko sanoisi tähän: mitä hiton pelastettavaa siinä on?

    VastaaPoista
  4. Olen samaa mieltä. Kirjat ovat liian kalliita. Onneksi on kirjasto. Mutta siellä on pitkät tilaajajonot uutuuksilla. Näin monet uutuudet ovat jääneet lukematta. Vähän ajan kuluttua (kai noin vuosi) ne eivät enää olekaan uutuuksia. Silloin niitä saisi hyllystä, mutta kun niistä ei enää puhuta (vain uutuuksista puhutaan - jos puhutaan) niiden olemassaoloa ei enää edes muista.

    Eniten minua ketuttaa (suomeksi: vituttaa) että e-bookit ovat yhtä kalliita kuin painetut. Niitäkin saa joitakin kirjastosta, mutta kun ei ole innostunut mehiläisistä, miksi lainata sieltä Mehiläishoitajan opasta (tämä luettava kuvaannollisesti, tarkoittaa kaikkia siellä olevia kirjoja, jotka yleensä ovat sitä luokkaa, etteivät ne suuremmin kiinnosta). Onneksi on Gutenberg netissä. Sieltä saa suomenkielisiäkin klassikkoja ilmaiseksi niin paljon kuin jaksaa ladata. Ja on Poesia, josta voi ostaa tai ilmaiseksi ladata koneelleen uusinta kokeellista runoa. Ja on yksittäisiä teoksia, jotka niiden kirjoittaja on pannut esille ilmaiseksi ladattaviksi ja siten luettaviksi (sic tämän blogin kirjoittajan 2112, jota olen parhaillaan lukemassa iPadista, jossa se on kuin kotonaan).

    Ymmärrän, että kirjan kirjoittajan on elettävä saamillaan kirjatuloilla (ellei hänellä ole muita tuloja, samoin kuin muut taiteentekijät, maalarit, muusikot ym), mutta miksi tarvitaan niin paljon välikäsiä, jotka sieppaavat suurimman osan saadusta tulosta, jolloin varsinainen tekijä jää usein nuolemaan näppejään. Nyt jo valmistellaan lakialoitetta jonka mukaan maitoa saa ostaa suoraan tuottajalta (kai muitakin elintarvikkeita?). Silloin hyöty menee sille, joka varsinaisen työn tekee. Miksei voitaisi kehittää muutakin omin aivoin ja käsin tehtyä työtä, niin että sitä olisi suoraan saatavilla, tai kehittää jonkinlaisia pienimuotoisia keräyspisteitä, joissa tuotteita olisi myytävänä.

    Tämmöisinä välittäjinä voisi toimia esim. kyläyhteisöt, erilaiset taideseurat ja -liitot.
    Ja koska raha on kaiken alku ja paha. Miksei voitais pyrkiä eroon rahasta. Palattaisiin jonkinlaiseen (vaikka kansainväliseen) luontaistalouteen, joka perustuisi keskinäiseen luottamukseen ja auttamiseen, sen sijaan, että nykyisin rahalla pyritään ratkaisemaan kaikki ongelmat ja saadaan siten aikaan vain uusia ongelmia.

    Sikäli mikäli olen oikein ymmärtänyt teoksen 2112 käsittelemiä teemoja, siinä on otettu huomioon tulevaisuudessa pakolla eteentulevia taka-askeleita, joista vahvoja esimerkkejä ja viitteitä on jo nykyisin olemassa. Mutta onko pakko kokea tällaiset taka-askeleet masentaviksi. Eikö kannattaisi iloita niistä, ja pyrkiä löytämään niiden avulla mielekkyyttä ja paljon puhuttua onnellisuutta, jota ei ainakaan rahalla tippaakaan saavuteta. Unelmissa näen yhteiskunnan, jossa jokainen antaa itsestään parasta, mitä pystyy antamaan, ilmaiseksi toisille. Tätä "ilmaisuutta" olisi siten runsaasti saatavissa jokaisella. Onko tällainen jo ajatuksena pelkkää utopiaa?

    Ehdottaisin 2112:n tekijälle uutta ponnistusta luoda "ilmainen" maailma, jokaiselle tänne syntyvälle. (Ellei hän ole sitä jo tehnyt. Olen teoksen lukemisessa vasta alkutaipaleella.) Joku asia on joka tapauksessa mennyt pieleen tässä nykyisessä maailmassa, jota elämme. Oikein harmaana hetkenä se näyttäytyy minulle suorastaan mustana, synkkänä ja kuralle menneenä. Ja mitä enemmän sitä miettii, sen enemmän kaikki sen väärinkäytökset, murhat ja tapot, sodat ja mellakat, tappelevat jumalat ja nälänhädät, pankkikriisit ja köyhien riistot, rikkaiden suosimiset, ja kaikki muu se helvetti, mitä uutiset tarjoilee päivittäin, saa minut surulliseksi ja kohta menee hermot! (Itsellä ei ole mitään hätää, joten syyllisyydenmäärä ylittyy ja painaa mielen kasaan. Omatunto tekee hulluksi ja kyvyttömyys auttaa asiaa, on se pahin kaikesta. Syvä huokaus.

    VastaaPoista
  5. Nyt kun katselen tolkutonta hypeä Suomessa ja Englannissa J.K. Rowlingin keskinkertaisen romaanin tiimoilta, tulee semmoinen olo, että jos torstaipakinassani intomielisesti puolustan kirjoja ja kustantajia, niin onkohan siihen mitään syytä sittenkään?

    Julkaiskoot mitä haluavat kunhan eivät minun rahoillani.

    Lehtien kulttuuritoimitusten sopuleita en jaksa ymmärtää, mutta en minä kaikkea voikaan ymmärtää.

    Huhhuijaa!

    VastaaPoista
  6. Alkuperäiseen kysymykseen vastaus on mielestäni EI. Sananvapaus ei ole riippuvainen kanavista, eli ei ole vaarassa ainakaan tämän takia.

    VastaaPoista
  7. Tuo taitaa olla totta.

    Jos kirjojen kustantaminen jostakin syystä loppuisi, niin suun sulkeutuminen koskisi lopulta aika harvoja. Työpaikkoja tietysti katoaisi aika lailla, mutta niinpä niitä on kadonnut monista hyvistä ammateista maailman sivu.

    Ehkä otsikkoni olisi pitänyt olla esimerkiksi näin: "Kirja maksaa maltaita - onko mielipiteiden moninaisuus vaarassa?"

    Tämä kysymys on paljon vaikeampi, siitä huolimatta että internet tarjoaa alustan loputtomalle puheen pölinälle.

    Lapsuuteni kotikaupungissa Kotkassa ilmestyi aina 90-luvulle asti kaksi erittäin elinvoimaista sanomalehteä, toista kustansi porvarillinen kustantaja, toista sosialidemokraatit. Mielipiteillä ja yhteiskunnan arvottamisella oli vakiintuneet alustansa. Oli myös helppo ottaa kantaa arvomaailmansa mukaisesti.

    Nyt siellä ilmestyy yksi lehti, jonka Sanoma omistaa ja jossa osa lehden aineistosta on samaa kuin Kouvolassa ja Lappeenrannassa ilmestyvissä Sanoman lehdissä.

    Väitän että paikallisen, kotkalaisen mielipiteen moninaisuus on kärsinyt valtavan tappion eikä netti voi sitä mitenkään korvata.

    Tästäkin saa toki olla eri mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä olen (valitettavasti) samaa mieltä. Kaupungien kakkoslehdet ovat näivettyneet, kuihtuneet, kakkoskaupunkien ykköslehdet ovat vaikeuksissa, sillä on varmasti vaikutusta.

      Poista
  8. "painamattomia kirjoja ei voi kirjoittaa" - ai jaa? Mutta lukemattomia kirjoja voi näköjään ennalta tylyttää, kuten Pottereista ponnistavaa Rowlingia, jonka aikuisuutuutta esim. pitkän linjan kulttuurivaikuttaja Melvyn Bragg ylisti liki hekumallisesti. Mutta Salovaara ei olekaan Bragg...

    VastaaPoista
  9. Kielikuviin voi kompastua, vaikka tuossa on olevinaan enemmän ajatusta kuin alkuun luulee lukevansa. Olisihan ollut houkuttelevampaa ja ennalta arvattavampaa kirjoittaa, että "kirjoittamattomia kirjoja ei voi painaa" mutta käänsin ajatuksen toisin päin ja siihen tuli jotain magiaa.

    Siis luulin että tuli.

    53 + 1980 = 2033. Se on romaanissani 2112 lopullinen vuosi kirjallisuuden moniarvoisuudelle. Silloin yhteisen edun vastainen kirjallisuus kielletään.

    VastaaPoista
  10. Tässä kommentoinnissa olen kovasti myöhässä, mutta pari liäsäpointtia kirjojen hinnoista tuli blogia ja sen kommentteja lukiessa mieleen.

    Kukaan ei tainnut käsitellä kirjan hintaa kirjailijan näkökulmasta. Jos heiltä kysyttäisiin niin uskoin useimpien toteavan ettei kirjoja kirjoittamalla palkoille pääse. Tuntipalkka on niin naurettava ettei sitä halua edes laskea saati julkisesti kertoa. Lapsityövoimakin saa paremmat ansiot.

    Kirjamyynti syntyy kirjan haluttavuudesta. Hinta ei vaikuta kovin paljoa, uskon. Kirjan hinnassa on paljon psykologiaa. Korkea hinta saa kirjan näyttämään arvokkaalta ja ostamisen arvoiselta. Nämä faktat olen oppinut itse tietokirjailijana. (Omakustanteita olen myynyt n. 17.000 kpl. Siis myynyt en lahjoittanut)

    Liisu tuolla manasi välikäsien turhuutta. En ole lainkaan samaa mieltä. Laaja kirjatarjonta edellyttää paljon erilaisia toimijoita paperin toimittajista varstotyöntekijöihin. Mutta kirjailija voi ryhtyä laillani omakustantajaksi. Muita toimijoita hänkin tarvitsee mutta oma työ korvaa kustantajan osuuden. Mutta ei myyntityö helppoa ole. Monesti olen kustanatajavaihtoehtoa ajatellut.

    Pääkaupunkiseudulla kirjastojen HelMet-järjestelmä on loistava. Kaikki kirjat saa kotikirjastoon 50 sentillä. Aikanaan tulee kaikki vuoden uutuudetkin. kirjailija saa lainatuista kirjoista kirjastokorvauksen. Pienen mutta kuitenkin. Itse olen saanut jotain 100-150 euroa/vuosi.

    VastaaPoista
  11. Kirjasto on hyvä laitos, mutta ei ratkaise kaupallisen markkinan ongelmaa, jos kirjan hinta kipuaa niin ylös että lukijat kaikkoavat.

    Kirjaston ongelmaksi saattaa tulla se, että muutakin lainattavaa (suksia ja sauvoja myöten) pitää hankkia kuin kirjoja, ja kaikki maksaa.

    Katselin muuten eilen mistä saisi Peter Cheyneytä alkukielellä (kirjailija joka myi sodan jälkeen 1,5 miljoonaa kirjaa vuodessa, on nyt aika lailla unohtunut), ja kävi ilmi että olemassa "kustantajia" jotka pyydettäessä "painavat" halutun kirjan. Tämä voi olla yksi tapa pitää kirjallisuutta hengissä. (Tietysti e-kirja samoin, mutta haluanko lukea e-kirjoja, on toinen juttu.)

    VastaaPoista