torstai 3. heinäkuuta 2014

Sepittämällä sepitetty

[ja kuvittelemalla kuviteltu todellisuus]




                                                                                            Kyösti Salovaara 2014.


Espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten romaani Taistelumaalari (El pintor de batallas 2006. Suom. Satu Ekman. Like 2007.) herättää monenlaisia mietteitä.
     En kuitenkaan ryhdy analysoimaan tarinan, jos sitä tarinaksi sanoo, ”sanomaa” ihmisen perimmäisestä pahuudesta tai siitä että kaikki järjestelmät, luonnossa ja ihmisten rakentamana perustuvat julmaan symmetriaan, sääntöihin ja todennäköisyyksiin joiden geometriaa yksilö ei havaitse vaikka onkin niiden vanki. ”Kaikkeen symmetriaan kätkeytyy julmuutta”, kirjailija sanoo. Yksilön kannalta, minä lisään.
     Tämän voi kai ilmaista suoraan myös romaanin motolla, lainauksella Blaise Pascalin Mietteistä: ”Pyhä Augustinus näki että merellä ja taisteluissa tehdään työtä vailla varmuutta tuloksesta, mutta hän ei nähnyt pelisääntöjä jotka osoittavat että niin on tehtävä.”
     Mielenkiintoista tässä romaanin teemassa on, että amerikkalainen kriitikko väitti romaanin englantilaisen painoksen ilmestyttyä, että Pérez-Reverte oli kääntänyt (espanjaksi) Pascalin mietelmän ”väärin” ja perusti tarinansa pohjavireen väärälle tulkinnalle ja väärinkäsitykselle.
     Fakta siis syntyi fiktiosta, jos väitettä toisin ajattelee.
     Vielä viehkeämpää on, että Liken laitoksen moton on suomentanut Martti Anhava (ranskankielestä?) ja ehkäpä saman suuntaisesti kuin espanjalainen kirjailija, joten missä faktan ja fiktion suhde tämän tekstin piirissä lopulta on?


Romaanin luettuani jäin miettimään kaikenlaista.
     Tarinassa entinen sotavalokuvaaja Faulques maalaa (Väli?)meren rannalla sijaitsevan kivitornin seinään mahtavaa taistelumaalausta, johon hän sijoittaa monien tunnettujen ja vähemmän tunnettujen maalareiden sotakuvien historian, samalla tulkiten omia julmia sotakokemuksiaan melkein kaikilta maailman kolkilta, Jugoslaviasta Afrikkaan, Lähi-idästä Kaakkois-Aasiaan.
     Sotavalokuvaajaa, taidemaalaria tulee tapaamaan kroatialainen, jonka elämän valokuvaajan ottama ja laajalle levinnyt kuva on pilannut. Hänen tarkoituksenaan on kostaa kokemansa kauhut. Kroatilaisen mielestä sotaa passiivisesti tarkkaillut ja siitä julkisen sensaation tehnyt Faulques on osasyyllinen sodan kauhuihin.
     Samalla kun Faulques maalaa seinäkuvaansa valmiiksi, hän keskustelee sodista ja ihmisistä ja julmuudesta kroatilaisen ”kostajan” kanssa.
     Kun maalaus on melkein valmis, sen tekijä havahtuu lopulta tajuamaan mitä on kuvannut: pahuuden.
     Tätäkin voisi jäädä miettimään.
     Miten taide ja journalismi pahaa kuvatessaan toimivat?
     Mitä pahan kuvista ja julmuuden teksteistä syntyy? Sovitus vai pako itsetyytyväisyyteen? Anteeksipyyntö vai välinpitämättömyys?
     Onko symmetrian perimmäiseen julmuuteen minkäänlaista ratkaisua?


Mutta en ryhdy miettimään tuollaisia teemoja.
     Ei, nyt kiinnostaa enemmän mitä fiktio on, mikä on sen suhde todellisuuteen, ”totuuteen”, jos asian haluaa ilmaista pateettisesti.
     Tai vielä kiusallisempi kysymys: onko fiktiota edes olemassa?
     Kun muutama viikko sitten lainasin Werner K. Heisenbergiä, niin eikö hän puhunut juuri tästä sanoessaan että ”todellisuus josta me voimme puhua, ei ole koskaan todellisuus sinänsä”. Asioiden, elämän ja konkreettisten kappaleiden sisässä on toisenlainen (hiukkasten ja niiden välisten voimien) elämä, jota kukaan ei näe ja josta kenelläkään ei ole ensi käden tietoa eikä sanoja sen tiedon ilmaisemiseen.
     Kun tähän vastapariksi sijoittaa lainauksen Wittgensteinilta - ”minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein kirjoitettu” - niin enkö olekin kuvannut faktan ja fiktion, elämän ja siitä sepitetyn kertomuksen suhteellisen suhteen täydellisesti?
     Enkä malta olla lisäämättä tähän esillä olevan kirjailijan, Pérez-Reverten ajatusta kirjailijan tehtävästä tai tehtävän laadusta, sillä hänhän sanoo kotisivuillaan jotakin tällaista:
     ”Se että historian ja fiktion raja häipyy ja että lopulta ei pysty erottamaan todellisuutta kuvitellusta, on kirjailijalle erityisen ilon lähde. Loppujen lopuksi juuri tuon takia kirjoitan romaaneja.”


Tietysti minulla on ketunhäntä kainalossa ”julistaessani”, että sepitetty onkin faktaa tai ainakin että se on ”faktaa”, mutta ei siitä enempää nyt.
     Se mikä jäi mietityttämään Taistelumaalaria lukiessa ja sen luettuaan on tuo fiktiivinen seinämaalaus, jonka Faulques-niminen sepitetty henkilö maalaa oikeita, todellisia maalauksia jäljitellen ja omia (fiktiivisiä) sotavalokuviaan hyväksikäyttäen.
     On paljon faktaa, josta syntyy fiktiota eikä meistä kukaan (tuskin kirjailijakaan) ole todella nähnyt Faulquesin seinämaalausta vaikka hän, Pérez-Reverte käyttää monta sivua, monta lausetta maalauksen kuvailemiseen.
     Onko siis tärkeää nähdä silmissään tuo fiktiivinen taistelumaalaus? Voiko sen nähdä jos tietää sotamaalauksien historian? Jos on kiertänyt riittävästi museoita ja imenyt kuvia päähänsä?
     Millaista yleisisivistystä vaaditaan ymmärtääkseen Pérez-Reverten luoman fiktion, joka perustuu ”kovaan” todellisuuteen. Riittääkö on on nähnyt ainakin Pieter Bruegeliä, Gerardo Murilloa, Goyaa, Uccelloa, Starninaa, Falconea jne? Vai pitäisikö tuntea kaikki Faulquesin lainaamat kuvataiteilijat?
     Mutta vaikka tuntisikin kaikki heidät ja heidän kaikkien kaikki maalaukset, syntyisikö sittenkaan omaan päähän kuvaa Faulquesin seinämaalauksesta, joka yhdellä sanalla ilmaistuna kuvaa pahuutta ja on pahuus?
     Tai toisin päin kysyen: onko olemassa loppujen lopuksi mitään fiktiota, mitään sepitettyä, mitään...?


Elokuvantekijöillä on helpompaa. Goyan, van Goghin, Toulouse-Lautrecin, Gauguinin tai Pollockin ynnä muiden elämää kuvaavissa filmeissä voidaan ”näyttää” taiteilijoiden oikeita (olemassa olevia) maalauksia. Katsojaa ei tarvitse eksyttää, kuvia ei tarvitse sepittää. Elämäkerta tietysti osittain sepitetään, mutta se on toinen juttu.
     Todellisuus pitää sepittää jotta siitä voi puhua.
     Mutta kuvat ovat kuvia jotka nähdään.
     Sepitettyä kuvaa ei näy eikä sitä ole.
     (Vai onko?)
     Tietenkään lukija ei voi tietää, onko Pérez-Revertin kuvaus Faulquesin maalaustekniikasta ja maalaamisen prosessista todella fiktiota, sillä onhan mahdollista, että kirjailija kuvaa jonkun oikean taidemaalarin tekniikkaa, mutta minä vain en puutteellisen yleissivistykseni takia pysty sitä tunnistamaan. Jos tunnistaisin jonkun Starninan tai Falconen, ehkä näkisin enemmän ja ehkä osaisin kuvitella paremmin.
     Jos tietäisin enemmän, osaisin kuvitella enemmän.
     Kirjailija sepittää, mutta onko se fiktiota vai kuviteltua todellisuutta, väistämättä jotakin mikä on olemassa muuallakin kuin sanoissa, se jää mysteeriksi:
     ”Faulques ei koskaan käyttänyt puhdasta mustaa. Musta puhkoi aukkoja kuin luoti tai kranaatti seinään. Mieluummin hän mursi poltettua umbraa paynenharmaalla tai preussinsinisellä sekä häivähdyksellä punaista, eikä hän sekoittanut värejä paletilla vaan maalauksen pinnalla – joskus hän hieroi niitä sormella laajoille maalipinnoille, kunnes saavutti tavoittelemansa vivahteen, hyvin tumman harmaan, jolle vaaleat sävyt toivat muotoja ja massaa. Tavallaan se vastasi himmentimen avaamista yhdellä aukolla mustaihoista kuvatessa, taistelumaalari ajatteli. Jos luotti kameran valotusmittariin, ihmisistä tuli suttuisia. Paksua, vivahteetonta mustaa. Reikiä valokuvassa.


Symmetria on julmaa.
     Kaaos on järjestystä.
     Sattuma on todennäköisyyksiä ja sellaisenaan sääntö.
     Tiikerillä on raidat.
     Fiktio on todellisuudelle kuin tiikerin raita.
     Voin kuvitella vain sen mikä on olemassa.
     ”Lyhin tie pisteestä toiseen oli ihmisen ja kauhun välillä.”


                                                                                            Kyösti Salovaara 2014.


7 kommenttia:

  1. Kuten yleensäkin, Kyösti, sinun tekstisi jättää sen verran sanattomaksi, että ei siihen oikein osaa edes kommentoida mitään... Mutta sanonpahan kumminkin, että pidin kovin kiteytyksestäsi todellisuus pitää sepittää jotta siitä voi puhua. Tuo on totta (ja hyödyllistä!) niin monella tavalla, että siitä pitäisi kirjoittaa kolme tai kuusi tai kaksikymmentäkaksi esseetä.

    Kätken nämä sanat sydämeeni ja lainaan niitä epäilemättä joskus jossain muistamatta enää mistä ne ryöväsin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos häkellyttävän ystävällisistä sanoistasi!

      Kun katson nyt tuota lausetta, niin ehkä se on alitajuinen lainaus jostakin tai sitten vaan jonkinmoinen päästä pulpahtanut muunnelma Wittgensteinia.

      Mutta... hienoa että se pysäytti sinut ... ja pysäyttää minutkin kun luen uudestaan mitä kirjoitin. Hah!

      Poista
  2. Minulle tuli mieleen aivan ensimmäiseksi Firenzessä, Medicien palatsissa, kun katselin erilaisin harvinaisin kivilaaduin koristeltua seinää, miten hirveästi työtä kauneuden eteen on tehty.

    Osa kivistä oli tuotu Niiliä pitkin Sudanista asti. Kuinka paljon työmiehille maksettiin? Ja silti: en mielelläni olisi ilman kokemusta Medicien tai Ufficcin (se taidemuseo) tai Brunelleschin töitä. Miten on mahdollista että siihen mahtuu mukaan siis myös humanismi, estetiikka sen mukana?

    Michelangelon Daavid on lihaksikas mies koska työ oli silloin ruumiillista työtä. Malli on ollut tavallinen mies.

    Kyllä näitä taiteisiin liittyviä asioita riittää mietittäväksi. Kiitos postauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ripsa!

      Se mitä jää kysymään on, että onko oleellista miettiä jonkin taideteoksen kontekstiä ympäroivän yhteiskunnan tilaan ja mahdollisiin kauhuihin vai riittääkö taideteoksen mestarillisuus ja viehkyvoima.

      Tai sitten se että mikä jonkun taiteilijan (olipa Picasso tai Michelangelo tai Davinci tai Renoir tai..) oman elämän tilanne oli kun joku mestarteos syntyi.

      Oliko sillä mitään väliä? Riittääkö taideteos sellaisenaan?

      Jos ei, niin miksi ei?

      Poista
  3. Kyösti,

    luulen että tuo on se sama kysymys jota ihmiset johtuvat kysymään, kun kuulevan jonkun sankarinsa, mielikirjailijansa, kuuluisan kuvataiteilijan, hyvän komeljanttarin eläneen jollain lailla huonosti, jättäneen vaimonsa ja lapsensa, menneen R-kiskalle hakemaan lottokuponkia ja hävinneen sen siliän tien.

    Taideteos on sitä itseään, taidetta, vaikka se olisi tehty tuhansien orjien päällä seisten. Ja siis taiteilija olisi se jättiläinen. Ihminen on rakennettu niin että sen pitää saada katsoa ylös ja oppia jotain ylemmistään. Laumaeläin, ilmeisesti aika tavalla biologinen perimä. Tästä en ole satavarma, mutta vahvoja johtajiakin ollaan vailla.

    Voi olla että orja ei sitten oikein edes ymmärrä että miksi sen pitää maata siinä mudassa kyyryssä. Sitten kun se pääsee sieltä, se voi ruveta taas ihmiseksi ja opiskella vaikka taidehistoriaa.

    Nyt kun eletään ankeita aikoja, niin voi olla että kovin kauan eivät päiväperhoset riitä esimerkeiksi. Ihmiset tarvitsevat elämisen keinoja eikä niitä varmaan ole muita olemassa kuin ymmärrys.

    En tiedä onko laajempaa yhteistä ymmärrystä, mutta historiankirjoitus on kyllä olemassa, josta voisi oppia esimerkiksi valistusaatteesta jotain, ehkä filosofia voisi valaista pimeimpiä nurkkia ja kauneus voisi olla yksi aivan oikea arvo.

    Yksittäinen taiteilija tuskin on syyllinen teostensa luomisedellytyksiin (juopot taiteilijat!). Ymmärrystä pitäisi saada herätetyksi. Keskustelua herättää. Pelkään pahoin että taiteiden yleisö alkaa pienentyä ja kaventua.

    Tosin en ole varma siitäkään mitä se yhteen Mediceihin raivostunut rahvas ajatteli, kun heitti Daavidin ulos sieltä rakennuksesta ja siltä taisi katketa käsi. Nyt siinä torilla oleva on kopio, alkuperäinen on Akatemiassa siellä kukkulalla.

    VastaaPoista
  4. Eikun siis yhteen Mediciin raivostunut rahvas, paitsi että tarkoitti varmaan koko Firenzen ylhäisöä! Oli typo, sori.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienosti hahmoteltu, Ripsa.

      Yksilön elämä tässä ja yhteisössä syntyvä "klassisuus" ovat usein, ellei ainakin näennäisessä ristiriidassa.

      Sille ristiriidalle ei kai voi mitään eikä kukaan pysty tässä ja nyt sanomaan kuka vastarannan kiiskeistä ansaitsee "sankarin" viitan.

      Poista