torstai 19. marraskuuta 2015

Onni, vapaus ja avoin yhteiskunta

[pari huomautusta]


                                                                                            Kyösti Salovaara 2014, 2015.
Taistelun jälkeen rauha: Verdun.

Pellot on kynnetty tehtaat sädehtivät
ja vilja tekee pesäänsä suunnattomaan hyökylaineeseen
elonleikkuulla ja viininkorjuulla on lukemattomia
                                              todistajia
ei mikään ole yksinkertaista eikä tavatonta
meri on taivaan silmissä tai yön
metsä antaa puille turvallisuuden
ja talojen seinillä on yhteinen iho
ja tiet risteilevät aina.”


Vapaus, veljeys, tasa-arvo!
    Sanojen merkityksiä koetellaan, niiden voimaa horjutetaan. Kestävätkö sanat kun niitä kohti lähetetään luoteja ja kranaattien sirpaleita? Kuinka syvälle sana on juurtunut? Jos se tallotaan maahan, kasvaako tilalle uusi, yhtä voimakas ja haastava?
    Pilvet riippuvat matalalla, Euroopassa.
    ”Isku vapautta vastaan ei osunut vain Pariisiin, se osui meihin kaikkiin”, vakuuttaa Saksan liittokansleri Angela Merkel.
    Luodit repivät sanoja riekaleiksi, mutta uusia tulee tilalle. Jihadistit voivat tappaa monta ihmistä, mutta iloa he eivät saa hengiltä, muuan englantilainen kirjoittaja sanoi.


Avoin yhteiskunta on kuin läpinäkyvä talo, jonka seiniä ja lattioita pitää rakentaa koko ajan uudestaan. Tämä talo ei ole annettu vaan tehty, ylläpidetty, jatkuvasti rempattu.
    Ranskalais-venäläisen filosofin Alexandre Kojèven mielestä Ranskan vallankumouksen julistama vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaate on ollut länsimaisen ja ylipäänsä ihmiskunnan universaalin ideologian viimeisin luomus: sitä pidemmälle ei pääse.
    Kolme sanaa luovat kehikon, jossa mm. demokratia, inhimillisyys, suvaitsevaisuus, turvallisuus ja edistys kukoistavat eikä tuohon kehikkoon tarvita lisää tukipuita.
    Onko näin, pitää tietysti kysyä. Sanoja on helppo viskata pöydälle eikä aina tule ajattelleeksi ovatko ne, sanat, keskenään tasa-arvoisia, samalle viivalle merkityksessään asettuvia.
    Alkuaan Ranskan vallankumouksen motossa oli ikään kuin vaihtoehdon uhkana neljäskin sana: kuolema. Entä jos sekin olisi jäänyt elämään? Toisiko se kauniiseen ajatukseen sopivan määrän raakaa realismia?
    Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema!
    Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan ja kuolema sinulle!
    Vai ajatteleeko moderni ihminen, prosessien ja systeemiteorioiden osaaja, että tuo vain tarkoittaa sitä, että vapaus ja veljeys ja tasa-arvo ovat ehdottomia edellytyksiä ihmisarvoiselle yhteiskunnalle, ja jos niitä ei täytetä, jos joku puuttuu, yhteiskuntaa ja ihmisarvoa kohtaa kuolema?
    Sitäkin voisi miettiä, onko vapaus päämäärä sinänsä ja veljeys ja tasa-arvo työkaluja vapauteen pääsemiseksi.


Oliko Kojève siis oikeassa? Eikö ihmiskunnan ideologiseen mottoon todellakaan tarvita lisää sanoja?
    Miltä kuulostaisi: Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja onni?
    Tai: Vapaus, veljeys, tasa-arvo, onni ja ilo?
    Viime viikolla Sixten Korkman sanoi Ylen haastattelussa, että hänen mielestään tärkeintä ihmiselle on onni, onnellisuus. Se on hänen mielestään tärkeämpää kuin vapaus, jota monet pitävät ensisijaisena ihmiselämän tarkoituksena.
    Onni on kuitenkin problemaattisempi käsite kuin vapaus, jota voi sentään aika luotettavasti mitata ja punnita. Sitä paitsi vapaus on selvästi sekä yksilöön että ihmisryhmiin ja myös instituutioihin liittyvä toiminnallinen suure. Mitä suurempi vapaus yksilöllä, ryhmällä ja organisaatiolla on toimia, sitä moninaisempi yhteiskunta syntyy ja sitä tehokkaammin ja tuottavammin yhteiskunta toimii. Suvaitsevuus ja sallivuus sisältyvät vapauden dynamiikkaan, eivät ole siitä irrallaan.
    Tietysti täytyy muistaa mitä ranskalaiset vallankumoukselliset aikanaan vapaudella tarkoittivat: sinun vapautesi ei saa vähentää toisten ihmisten vapautta toimia omalla tavallaan.
    Karl Marx puhui vapauden valtakunnasta, johon ihmiskunta suuntaa kehityksensä. Se tarkoitti, että vapaudutaan ulkoisten tekijöiden - kuten luonnon, aineellisen puutteen ja taloudelliseen koneistoon kuuluvien hierarkioiden – holhouksesta ja ylivallasta.
    Marxin lauseet kuulostavat välillä hieman metafyysisiltä; vaarana on päätyä utopiaan, jossa vallitsee uusi hierarkia ja vaihtoehdottomuuden ylivalta.


Onko avoin yhteiskunta sitten synonyymi Ranskan vallankumouksen motolle?
    Olisiko mahdollista toteuttaa vapaus, veljeys ja tasa-arvo jossakin toisenlaisessa yhteiskunnassa? En sano järjestelmässä, koska sanan ”järjestelmä” käyttäminen saattaa olla aidosti avointa yhteiskuntaa rajoittava käsite.
    ”Voimme palata petojen asteelle”, kerrotaan Karl Popperin sanoneen. ”Jos kuitenkin haluamme säilyttää ihmisyytemme, tarjolla on vai yksi tie: se joka vie avoimeen yhteiskuntaan.”
    Kun luodit ja kranaattien sirpaleet puhkovat ihmisiä kuoliaaksi, puhkaisevatko ne myös avoimen yhteiskunnan pohjan? Onko vaarana kaatua kranaattikuopan reunalta toisenlaiseen maailmaan, missä pedot vallitsevat ja hallitsevat käyttäytymistä?
    Vapautta voi horjuttaa, iskeä ja repiä mutta... ja joka tapauksessa avoin yhteiskunta lienee kaikessa epävarmuudessaankin vahvempi kuin dogmiin tai totalitaariseen ajatukseen perustuvat liikkeet.
    Tai suoraan sanoen: eikö epävarmuus ja erehtyväisyys juuri olekin avoimen yhteiskunnan voima?
    Kukaan ei tiedä vastauksia kaikkiin kysymyksiin, totesi Ralf Dahrendorf. Hän jatkoi sitten näin: ”Yrittäkäämme sen vuoksi etsiä totuutta, mutta varmistakaamme myös se, että voimme yrittää uudelleen, jos erehdymme tai meidän kuvitellaan erehtyneen. Suurempaa inhimillistä vapautta uhkaavaa vaaraa ei olekaan kuin dogma, yhden ryhmän, ideologian tai järjestelmän monopoli... Avoin yhteiskunta ei lupaa helppoa elämää.”
    Tästä palaan ”onnen” ajatukseen.
    Kun rakastat toista ihmistä, sanoi Popper, toivot tekevästi hänet onnelliseksi.
    Tässä ei ole mitään pahaa, se kuuluu rakkauteen, mutta poliittisena toimenpiteenä ihmisten tekeminen onnelliseksi on kaikkein vaarallisinta mitä kuvitella voi, sillä jokaisella ihmisen on oma ”onnensa” eikä ole mitään yhteismitallista onnea, jota voitaisiin edistää politiikalla. 
    Jos minä tykkään dekkareista ja tulen onnelliseksi niitä lukiessani, en voi pakottaa sinua lukemaan niitä siirtääkseni onnea sinulle, jos sinun makuusi enemmän on Proust ja James Joyce tai jos onnesi syntyy vaikkapa jääkiekkomatsissa tai hölkkäpolulla. Minun onneni saattaa tehdä kipeää, jos tuputan sitä väkisin laajempaan jakeluun.
    Olisi tietysti hienoa jos kaikki eläisivät onnellisina kauniissa, unelmiemme yhteiskunnassa. Epäilemättä, jos kaikki rakastaisivat toisiaan, meillä olisi maanpäällinen taivas, Popper sanoi. Mutta jokainen yritys rakentaa taivas maan päälle tuottaa tänne väistämättä helvetin, sillä se johtaa suvaitsemattomuuteen, uskonsotiin ja inkvisiitioon, jolla on tarkoitus pelastaa sielumme. 


Pariisin laukausten jälkeen ulkoministeri Timo Soini vertasi jihadisteja Stalinin ja Hitlerin hirmuvaltaan. Hirmuvaltiaiden kanssa ei pidä neuvotella.
    Stalin kyllä pääsi kuin koira veräjästä.
    Sami Sillanpää kirjoitti Helsingin Sanomissa sunnuntaina, että ISIS ei ole mikään sivilisaatio, jonka kanssa pitäisi käydä keskustelua; toisin kuin IRAn tai ETAn kanssa aikanaan tehtiin poliittinen sopimus, tai se oli mahdollista, ISISin kanssa ei voi päästä poliittiseen ratkaisuun. ”ISISin kanssa ei voi neuvotella. Sen päämäärää ei voi hyväksyä”. Sillanpää kirjoitti.
    Avoimeen yhteiskuntaan rakennettu sallivuuden ja suvaitsevaisuuden periaate saattaa johtaa tilanteeseen, jossa syntyy ajatuksia ja liikkeitä joiden tarkoituksena on avoimuuden ja suvaitsevaisuuden kumoaminen.
    Voidaan päätyä, niin kuin Francis Fukuyama on todennut, nihilistiseen sotaan, jossa liberaalista demokratiaa vastaan nousevat sen omat kasvatit. Relativismi, kaikkien arvojen suhteellistaminen, järsii lopulta avoimen yhteiskunnan arvot ontoiksi. Ja vähitellen suhtaudumme niihin kyynisesti ja pilkaten.
    ”Relativismi”, Fukuyama sanoi”, ”ei ole ase, joka voidaan suunnata valikoiden vain tiettyihin vihollisiin. Se syytää luotejaan kaikkiin maaleihin, ampuu jalat alta paitsi 'ehdottomuutta' julistavilta opeilta, dogmeilta ja länsimaissa varmoina pidetyiltä käsityksiltä myös tuohon perinteeseen kuuluvalta suvaitsevaisuuden, erilaisuuden ja ajatuksenvapauden arvostamiselta. Ellei mikään voi olla ehdottomasti totta, jos kaikki arvot ovat kulttuurisidonnaisia, silloin myös hellityt perinteet mm. ihmisen tasa-arvoisuudesta joutuvat pakostakin romukoppaan.”


Onni on jokaisen ihmisen yksilöllinen kokemus. Onnellinen voi olla missä vain ja milloin vain, myös huonoissa oloissa ja onnen voi kokea niin monella tavalla kuin on yksilöitä, ihmisiä, erilaisia tunteita. 
    Jokaisella on oikeus omaan onneen. Siihen ei tarvitse kysyä naapurilta lupaa. Kaikkina aikoina, kaikenlaisisissa oloissa, kaikenlaiset ihmiset ovat kokeneet onnea yhtä voimakkaasti ja aidosti kuin mitä nyt hyvinvointiyhteiskuntien ihmisetkin kokevat - tai eivät koe.
    Vapaus joka on kehittynyt ihmiskunnan alkuhämärästä asti kuuluu sitä vastoin sivilisaation kehkeytymiseen oleellisena pontimena. Yleensä ja ylisummaan vapaus on syntynyt ihmisten ja ihmisryhmien yhteistyön tuloksena. Ihmisten hallussa oleva tieto ja teknologia ovat yhteistyön ulkoisia ja konkreettisia merkkejä.
    Vapaus on yhteiskunnallista, jopa mekaanisesti katalyyttistä.
    Aloitin lainaamalla ranskalaisen Paul Eluardin runoa Kuolema, rakkaus, elämä (La Mort, l'Amour, la Vie). Sijoitin sen Verdunissa ottamieni kuvien alle, ikään kuin sanoakseni että maailma on normaali sodan jälkeen ja ennen sitä; kriisi ei tarkoita rauhan mahdottomuutta.
    Eluardin runon viimeinen säkeistö, Aale Tynnin suomennoksena, sopii kuvastamaan ihmisyyden kirjavaa elämäntilaa, johon haluamme päästä ja jossa mielimme olla:

Ihmiset on luotu toisiaan suvaitsemaan
toisiaan ymmärtämään toisiaan rakastamaan
heillä on lapsia joista tulee ihmisten isiä
heillä on lapsia joilla ei ole kotia ei kontua
jotka keksivät uudelleen ihmiset
ja luonnon ja isänmaansa
joka kuuluu kaikille ihmisille
joka kuuluu kaikille ajoille.”
____________________________________________________________________
Lähteitä:
Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.
Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. (The End of History and the Last Man, 1992.) Suom. Heikki Eskelinen. WSOY 1992.
Marx ja Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolehmainen. Edistys 1974.
K.R. Popper: The Open Society and its Enemies - Volume 2 The High Tide of Prophecy: Hegel, Marx and the Aftermath, 1945. Routledge paperback 1990.
Sami Sillanpää: Pelkojen sodan pystyy voittamaan. Helsingin Sanomat 15.11.2015.
Aale Tynni (toim. ja suom.): Tulisen järjen aika. WSOY 1962, 1981.

14 kommenttia:

  1. Toivoa totisesti sopii, että avoin yhteiskunta olisi vahvempi kuin totalitaarinen. Se tuntuu jopa mahdolliselta, sillä avoimuus huomata ja myöntää ja sitä kautta korjata omat heikkoutensa voi pitemmällä tähtäimellä olla vahvuus. Ei avoimien yhteiskuntien voittokulku ole silti itsestään selvää, vaan se vaatii jatkuvaa valppautta ja tahtoa näitä arvoja puolustaa. Maailmalla ja meilläkin on voimia, joiden on vaikea sietää eri mieltä olevia ja kova hinku heidät vaientaa.

    Sanojen sanojat voi aina tappaa, mutta itse sanoja ei. Näin uskon.

    Eivät vapaudet ja oikeudetkaan aivan yksioikoisia käsitteitä ole. Me yksilön oikeuksista lähtevässä lännessä katsomme, minäkin, että yksilön vapaudet ja oikeudet ovat kaiken lähtökohta. Itäisissä kulttuureissa yhteisö on usein tärkeämpi kuin yksilö. Mikä oikeus meillä on heille sanoa, että te olette väärässä ja me oikeassa? Amerikkalaisilla veljillämme on kuitenkin vahva taipumus levittää vähän väkisin omaa näkemystään maailmalla, ja siitähän niitä jännitteitä helposti syntyy.

    Kyöstin blogi sai viikolla ansaittua julkisuutta, kun Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen siitä kirjoitti. Huomio oli täysin ansaittua ja siitä onnitteluni. Joskus pakkaa turhautuneisuus vallata mielen, kun täällä verkkomaailmassa liikkuu. Miksi netin keskustelupalstat, sinänsä erinomainen mahdollisuus tavalliselle kansalaiselle, tursuavat niin paljon ihmismielessä syntyvää vihaa ja muuta kuonaa? Kyöstin blogi on sille kaikelle oivallinen vastapaino. Fiksu ja laajasti sivistynyt kirjoittaja, joka pohtii tärkeitä asioita. Kiitos siitä, ja enemmän tällaista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pekka!

      Pakinassa mainittu Fukuyama on itsekin tainnut "perua" Historian loppu -kirjassa esittämäänsä uskoa, että avoimen yhteiskunnan jälkeen maailma on tuossa mielessä valmis eikä mitään liberaalin markkinatalouden voittavaa ole tulossa. F. on ehkä liiankin kriittinen vanhaan tekstiinsä nähden, koska eihän siellä oikeastaan väitetä etteikö yhteiskunta voisi palata vanhoihin, totalitaarisempiin aikoihin - eikä väitetä esim. että demokratia on ehdoton edellytys menestyvälle teollisuudelle ja kaupalle, esimerkkinä aikanaan hyvin valtiojohtoisen Etelä-Korean menestys.

      Tuo vapaus on tietty vaikea asia määriteltäväksi; pelkkä yksilön kokemus se ei tietenkään ole eikä voi olla ja sivilisaation kehittymiseen on nimenomaan vaikuttanut kasvanut yhteistyö, nykyään globaalisti. Ihminen on sosiaalinen eläin ja haluaa tulla hyväksytyksi yhteisössäään, olipa se suuri tai pieni.

      Onnen ja vapauden pakottaminen vientituotteena tai poliittisena agendana lienee aina ongelmallista sekin. Siinähän käy helposti niin että "onnellinen" ja "vapaa" ihminen pitää itseään jotenkin parempana kanssaihmisiään ja yrittää väkisin pakottaa heidät, nuo onnettomat ja vapautta vailla olevat itsensä kaltaiseksi. (Jokainen ylipainonsa kamppaileva tietää, miltä tuntuu kun joku langanlaiha ja siitä onnellisuutta pursuava progagoi telkkarissa oman habituksensa ylivoimaa muiden ihmisten rinnalla ja sitä, että kaikkien pitäisi päästä yhtä langnalaihaan onnelliseen elämään.)

      Muuten tuosta Amerikasta - vaikka olen aina ollut amerikkalaisen elokuvan ja kirjallisuuden suurkuluttaja, ja jopa kirjoittanut valtavasti niistä, niin kyllä viime talvinen matka Yhdysvaltoihin hätkähdytti: turistikin huomasi kuinka paljon yhteisöllisyyttä ja toisista välittämistä siellä vallitsee, vaikka se ei olekaan valtiollista välittämistä. Eli taitaa tuo individualismin ja vapauden amerikkalainen henki olla monimutkaisempi ja varmaankin myös ristiriitaisempi olemukseltaan kuin miltä näyttää sheriffien hommia seuratessa.

      Poista
    2. Tuohon amerikkalaisten yhteisöllisyyteen vielä pieni jälkihuomautus. Muistan, kun Intian valtameren tsunami ja hirmumyrsky Katrina iskivät kymmenisen vuotta sitten suhteellisen lähellä toisiaan.

      Äitini ihmetteli sitä, miten Thaimaasta kuulimme tarinoita siitä, miten pyyteettömästi ihmiset auttoivat ventovieraitakin, kun taas Katrinan jäljiltä tarinat kertoivat ryöstelyistä ja muusta vähemmän ylevästä. Miksi näin, hän kyseli. Ikävintä oli sitten jälkikäteen kuulla, että monet amerikkalaisista pahantekijöistä olivat virkavallan edustajia.

      Yhteisöllisyys on todellakin monimutkainen juttu. Mikä selittää nämä tarinat, kun samanaikaisesti Kyöstin kertoma amerikkalaisten toisista välittäminen on varmasti täysin totta?

      Poista
    3. Helppo vastaus olisi selittää, että siellä yhteisöjä on niin paljon eikä valtiolla ole juurikaan yhdistävää roolia (kuten Euroopassa), joten moninaisuuteen mahtuu kaikenlaista, pahaakin. Mutta jos virkavaltakin pitää laskea omaksi yhteisökseen, niin selitykseltä putoaa pohja.

      Poista
  2. Tähän asti on ajateltu, meillä länsimaissa siis, että demokratia ja taloudellinen menestys ovat kytköksissä toisiinsa. Viime aikoina tätä näkemystä on haastanut Kiina, jonka taloudellinen kasvu on ollut totalitaarisen johdon alla huikea. Mitä tapahtuu jatkossa? Rupeaako Kiina lisääntyvän vaurauden myötä avautumaan vai kestääkö keskusjohto, mutta kasvu hiipuu sen jälkeen kun halvan työvoiman ja länsimaiden kopioinnin mahdollisuudet on käytetty loppuun? Vai rikkooko Kiina vanhan opin?

    Amerikka on todellakin monimuotoisempi yhteiskunta kuin täällä Euroopassa aina ymmärretäänkään. Hyvässä ja pahassa. On ollut tavattoman ikävä seurata miten siellä pääpuolueiden ja ylipäätään eri mieltä olevien välit ovat viime vuosina kiristyneet. Mikä on Amerikan tie? Varmastikin sen suhteellinen painoarvo heikkenee, kuten kaikkien länsimaiden, mutta putoaako se oikein kunnolla, kuten jotkut ovat ennustaneet?

    Tuntuu siltä, että maailma on nyt tavallistakin suurempien muutosten tilassa, mutta aika näyttää minkälaiseen asentoon muutokset johtavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, onhan se vähän ironista, että kun kuviteltiin että länsimaissa on päästy johonkin ideaaliin (tai melkein) tilaan missä kansalaiset ja yritykset, talous ja humaani ihmiskäsitys elävät toisiaan tukien, niin sitten yht'äkkiä kaikki taas näyttääkin olevan jonkin reunalla, jonkin josta ei tiedä eikä muuta osaa sanoa kuin pelätä.

      Aivan kuin peruselämä yhteiskunnissa olisi joku totalitäärinen monttu, mistä välillä päästään pois ja sitten ollaan koko ajan putoamassa sinne monttuun takaisin. Joku voisi sanoa, että kun sähköt menevät poikki, ei aikakaan kun eletään filosofisesti ahtaampia aikoja.

      Toisekseen, meillä saattaa olla liian optimistinen kuva siitä mitä ihmiset haluavat "demokraattisilla" oikeuksillaan (velvollisuuksillaan) tehdä; ehkäpä todella syntyy Fukuyaman pelkäämä nihilistinen ja kyyninen yhteiskunta jossa kukaan ei oikeastaan välitä mistään - paitsi omista nautinnoistaan.

      Jospa Kiinassakin riittää, että kansalaisilla on talouteen ja hyvinvointiin liittyviä vapauksia eikä yksilöitä kiinnosta äänestäminen tai poliittinen moninaisuus. Vai onko sittenkin olemassa jonkinlainen "luonnonlaki" sen suhteen, että vapauden pitää ulottua myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja sen aika tulee väistämättä, jonakin päivänä?

      Sehän on merkille pantavaa kuinka hyvin ihmiset aina sopeutuvat nykyhetkeen, siinä vallitseviin mahdollisuuksiin ja rajoituksiin.

      Poista
  3. Tuo monttu on epäilemättä hyvä vertauskuva sivistymisestä. Ihminen, tai ainakin ihmisten parhaimmisto, yrittää kiivetä sieltä pohjalta ylöspäin, mutta vaikeuksien tullen pudotaan takaisin pohjalle. Varsinkaan kun osaa ihmisistä ei kiinnosta koko kiipeäminen, vaan he keskittävät tarmonsa toisten ihmisten alistamiseen. Opitaanko tässä jotain? Ehkä vähän, pikku hiljaa.

    Luulen myös, että suuri osa ihmisistä vaatiessaan demokratiaa tarkoittaa itse asiassa vaurautta, aineellista hyvää. Toki joukossa on aina myös ihmisiä, jotka osaavat ja haluavat katsoa kauemmas. Heidän ansiostaan ihmiskunta kehittyy, jos kehittyy. Toivon, että kehittyy, sillä muuten meidän käy huonosti.

    Veikko Huovinen kirjoitti ("Koirankynnen leikkaaja", 1980), että "tämä kamalien pärhältäjien ja kouhottajien, petojen ja lahmaajien maailma pysyy pystyssä niin kauan kuin joukossa on edes nimeksi hyviä miehiä ja naisia". Se on täysin totta, ja yhä todempaa tänä päivänä, kun tekninen kehitys on antanut ihmiselle kyvyn vaikka tuhota kaiken sivistyksen. Toivottavasti joukossamme on edelleen riittävästi näitä viisaita miehiä ja naisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huovisen ajatuksesta voisi vetää pessimistenkin vision tulevaisuudelle, mutta en semmoista tee. Siihen pitäisi varmaankin lisätä, että enimmistö sitten hyväksyy että ne pahimmat ja ilkeimmät, pieni joukko niitäkin, pidetään "kurissa".

      Ongelmallisempaa on seuraava lainaus Hannah Arendtilta (jos se on totta), joka sattui tänään silmiin The Guardianista liittyen jihadistien terroritekoihin: "Surullista on, että kaikkein pahimpaan syyllistyvät ne ihmiset, jotka eivät ole koskaan aikoneet olla sen enempää hyviä kuin pahojakaan."

      Arendt kai yritti selittää miksi "tavalliset saksalaiset" hyväksyivät ja jopa tekivät natsivallan aikana hirmutekoja.

      Poista
  4. ONNITTELUT Kyösti! Todella ansaittua, kuten Pekka Turunen kommentissaan sanoo. Muutoinkin hyvä, että blogeista nostetaan esiin fiksuja blogeja.
    Olin taas kerran lukenut Hesarin kiirellä ja ottanut leikepinooni talteen hyvät artikkelit. Sieltähän tuo Hämäläisenkin juttu löytyi.

    Vain pieni anekdootti tähän hienoon kirjoitukseen ja keskusteluun jatkoksi. Bhutanissa painotetaan bruttokansantuotteen sijaan brutto-onnellisutta. Sitä myös mitataan ja pyritään edistämään ylläpitämällä perinteitä. Erikoinen valtio. Ilmeisesti buddhalaisuus vaikuttaa suuresti ja saa valtion pitämään mm. luonnonsuojelua tärkeänä asiana onnellisuuden ylläpidossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta!

      Ei ole syytä epäillä etteikö ihmisten hyvää ja onnea voisi syntyä muuallakin kuin näissä tehokkaissa - siis kaikessa suhteessa - länsimaissa joissa yksilön henkistä ja aineellista liikkumavaraa ja sietokykyä todella venytetään äärirajoille. Toisaalta sitten, asiaa syvemmältä tietämättä, herää arvelu että nimenomaan meidän kaltaisissa yhteiskunnissa "hyvä" on pystytty ulottamaan laajemmalle kansalaisten joukkoon kuin muissa "sovellutuksissa". Ovatko ihmiset sitten aineellisesta ja henkisestä "hyvästä" onnellisia, on toinen juttu.

      Poista
    2. Niin, onkohan siinä joku kriittinen raja, jonka jälkeen hyvinvointi alkaakin aiheuttaa pahoinvointia. Jos tavoitteellisen ponnistelun mahdollisuus ja hyöty häipyy, niin ihminen tympiintyy. Kansalaispalkka on ilman muuta huonompi asia kuin mielekäs työ, mutta kun sitä ei ole, niin kyllä kansalaispalkka aina kerjäämisen voittaa.

      Poista
    3. Luulen että pahoinvointi (siis tunteena) on samanlainen asia kuin onni tunteena, siis yksilön ikioma kokemus, ei yhteinen.

      Jos hyvinvointi mekanistisesti aiheuttaisi pahoinvointia, silloinhan rikkaat ja varakkaat kokisivat aina pahoinvointia ja viisaita jos olisivat, luopuisivat omaisuudestaan tullakseen onnellisiksi. Sellaista kuitenkin tapahtuu aika harvoin.

      Pitkästyminen on juttu sinänsä. Katselin äsken uudestaan elokuvan Hannah Arendtista, jossa Arendt oppii Martin Heideggeriltä että ihmisen tärkein ominaisuus on kyky ajatella. Jos/kun ihmisillä on nykyään vapaa-aikaa vaikka kuinka ajatella, niin mistäköhän johtuu että he tuntuvat tekevän sitä niukasti?

      Poista
  5. "Avoin yhteiskunta on kuin läpinäkyvä talo, jonka seiniä ja lattioita pitää rakentaa koko ajan uudestaan. Tämä talo ei ole annettu vaan tehty, ylläpidetty, jatkuvasti rempattu."

    Nyt ollaankin tekemässä isoa remppaa. Saa nähdä kuinka käy, jääkö avoimuus.

    Itsestä TUNTUU siltä, että olisi viisasta ottaa osaksi meidän vapautta, avoimuutta jne muualta sitä janoavat, sinne henkensä kaupalla haluavat, jotka tuntevat sen uhan läpikotaisin oman elämänsä ja kulttuurinsa kautta. Eikö se olisi järkevä ase läpinäkyvän talon seinien tukemiseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä varmaankin vaikka se ei helppoa olisikaan, millekään ryhmälle.

      Kun Yhdysvallat aikoinaan syntyi, suuri osa maahanmuuttajista pakeni Euroopassa ahtaita oloja, usein syynä oli uskontoon liittyvä painostus.

      Uuteen maailmaan vietiin ajatus että uskonto ei saa olla valtio; että erilaiset uskonnot pitää hyväksyä rinnalle vaikka omasta puritaanisuudesta pidettäisiinkin kiinni.

      Euroopan tilanne nyt on tietysti hieman erilainen; Eurooppa on "valmis" kun taas Amerikka oli vasta syntymässä. Täällä vallitsee moneen kertaan harjoiteltu käsikirjoitus, siellä sitä vasta hahmoteltiin ja kirjoiteltiin.

      Toisaalta valmiin yhteiskunnan, jossa uskonto ei ylisummaan näyttele kovin isoa roolia, luulisi helposti sopeutuvan uuteen ja erilaiseen.

      Poista