torstai 28. huhtikuuta 2016

Mistä minä tiedän

[… tai luulen]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Uskoako vai ei:
vesi pysyy pallon pinnalla eikä valu pois!

Kun menee peilin eteen ja katsoo itseään, ketä katsoo? Kenet näkee? Kuka katsoo vastaan?
    Kun ajattelee, mitä ajattelee, mitä oikeastaan ajattelee? Onko edes mahdollista ajatella pelkkää ajattelemista – itseään? Tai, vielä oleellisempi kysymys: Voiko ajatella, ajattelematta itseään?
    Mistä minä tiedän.
    Siis mitä?
    Tarvitseeko minun tietää?
    Kunhan kirjoittelen, pistän sanoja peräkkäin ja teen niistä lauseita. Joskus sanoja pitää kaivaa kuin saunamummoja kivien alta. Siitä tulee lapsuus mieleen, aurinkoinen päivä, kostea aamu.


Päivänpoliittista keskustelua seuratessa väsyy kuuntelemaan suomalaista Ei-puoluetta. Ei siksi etteikö saisi olla eri mieltä, vaan siksi että pitäisi olla samaa mieltä. Kun kaikkeen sanoo ”Ei”, mille tuleekaan sanoneeksi ”Kyllä”?
    Melkein nauroin ääneen kuullessani Ylen paikallisohjelmasta, että Viikin tiedemiehet vastustavat suunniteltua raidejokeria, koska raitiovaunujen magneettikenttä saattaa sotkea heidän tutkimuslaitteensa. Sen lisäksi yliopistolla kuulemma tärisee kun raitsikka ajaa ohi rautakiskoilla. Onkohan Viikin pelloilla seisovien lehmien mielipide varmistettu?
    En nauranut Viikin kampuksen huolia kuunnellessa.
    En itkenyt lehmien kohtaloa ajatellessa.
    Tiedemiehet ”tietävät”, minä en.
    Minä ja lehmät, samaa sakkia.


Pekka Turunen haastoi minut, viime viikkoista pakinaani kommentoidessaan, miettimään ennakkoluulojani, ehkäpä jopa puhdistautumaan niistä. Kannattaako soimata muita löysästä ajattelusta, jos omakin on sitä itseään, Pekka tuntui ajattelevan.
    Hyvä kysymys johon ei ole vastausta.
    Sillä onhan niin, että esimerkiksi kirjoja tai tauluja saa arvostella vaikkei osaisi kirjoittaa romaania eikä piirtää Mona Lisaa. Kun Pablo Picasso vuonna 1906 maalasi kubistisen taulunsa Avignonin naiset, se oli niin erilainen kaikkeen aikaisempaan nähden etteivät hänen ystävänsäkään uskaltaneet kehua sitä. Kuva mullisti käsityksen taiteesta.
    Tänään kukaan ei pysty maalaamaan taulua, joka säpähdyttäisi ihmiset tolaltaan, tai joka olisi skandaali semmoisenaan. Yhtä lailla avantgarde-romaanin kirjoittaminen on mahdotonta, koska kaikki on sallittua, koettua, kokeiltua ja luettua.
    Tänään avantgarde, tietenkin nurin kääntyneenä, löytyy H&M:stä,  Ikeasta tai YouTubesta eikä taidesalongeista tai takapihan kirjakaupasta.
    Harhauduin ajatuksesta, ehkäpä tarkoituksella.
    Kenties ennakkoluuloni ovat yksityisasia.
    Mutta vaikka ne olisivatkin yksityisasia, niitä ei pysty piilottamaan edes rivien väliin, kirjoittipa sitten ykkösen, puolentoista ja kakkosen jaottelulla.
    Saivartelen sanoilla, olen olemassa!


Vaikka ihminen tietäisi kuinka paljon, hän ei pääse eroon ehdottomista reflekseistään, uskonvaraisesta tiedosta.
    ”Maailmankatsomuksemme uskonvarainen osa on samalla sen tunnepitoisin osa: se muodostuu intohimoisista ennakkoluuloistamme”, Yrjö Ahmavaara totesi teoksessaan Yhteiskuntakybernetiikka. (Weilin+Göös, 1976.)
    Sivistyksen ohuen kuoren alta paljastuvat primitiivisen historian refleksit: Viha ja pelko, rakkaus, ahdistus ja pahoinvointi, kipu, nälkä ja hyvinvointi. Leikimme välillä sanoilla ikään kuin noita perimmäisiä tunteita ei olisi olemassakaan; ikään kuin sanoilla voisi irrottautua omasta itsestään ja leijailla eräänlaisena kulttuurihemmona kaiken olevaisen yläpuolella.
    Mutta – kulttuurihemmo ei lennä, paitsi lentokoneella.
    Ahmavaara korostaa, että ihmisen ja yhteisön maailmankuvissa on aina sekä rationaalisia että irrationaalisia aineksia: ”Ei edes primitiivisen yhteisön jäsenillä ole puhtaasti irrationaalista suhdetta todellisuuteen – muuten he eivät olisi olleet lainkaan kehityskelpoisia.”
    Ihmiset eivät pääse koskaan täysin eroon irrationaalisesta ajattelusta, koska ihmisyksilö on aina enemmän tai vähemmän ympäristönsä vanki, aineellisen ja henkisen pakotus- ja suostuttelukoneistojen kohde. Pitää sopeutua, kulkea laumassa vaikka mieli tekisi muualle.
    Lohduttavaa on, jos Ahmavaara on oikeassa, ettei kenelläkään voi olla tieteellisesti oikeaa tietoa siitä, mikä mahdollisista yhteiskunnallisista teoista on ehdottomasti paras.
    Jää siis tilaa miettiä, väitellä, kokeilla ajatusta.
    Ja niinpä se joka väittää olevansa ehdottomasti oikeassa, ei tiedä mistä puhuu. 


Ihminen lukee, katselee, opiskelee ja oppii ja elää elämäänsä. Ihminen muistaa paljon ja unohtaa monet asiat. Puuttuvan tiedon saumat tilkitään ennakkoluuloilla ja uskomuksilla.
    Yhteiskuntaelämästä on monia käsityksiä, usein hyvinkin erilaisia vaikka tarkasteltava todellisuus on yhteinen. Samaa aineistoa tulkitaan monella eri tavalla, vaikka käytössä olisi matematiikan ja tilastotieteen huippuvälineet.
    Jokin aika sitten kaksi Suomen Pankin tutkijaa (Helvi Kinnunen, Petri Mäki-Fränti) julkaisi yllättävän tutkimuksen, jonka mukaan nuorten sukupolvien tulot eivät ole kasvaneet lainkaan vuoden 1990 jälkeen, joten he eivät ole päässeet nauttimaan talouskasvun hedelmistä, toisin kuin varttuneemmat sukupolvet.
    Tutkimus herätti huomiota, Helsingin Sanomat kirjoitti siitä jopa pääkirjoituksen, jossa paheksui tilannetta ja nuorison syrjimistä.
    Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun professori Roope Uusitalo hätkähti tutkimustulosta ja epäili voiko se pitää paikkaansa.
    Hän käytti samaa aineistoa kuin Suomen Pankin tutkijat, ja päätyi aika lailla erilaiseen tulokseen. Siitä hän kertoi Akateemissa blogissa otsikolla Kadotettu sukupolvi? (6.4.2016.)
    Uusitalo teki kaksi oleellista huomiota.
    Ensinnäkin, tutkijat olivat verranneet nykyhetken (lamavuosien) tilannetta vuoteen 1990, jolloin Suomessa vallitsi kova nousukausi.
    Toiseksi, tutkimuksessa ei otettu huomioon, kuinka paljon opiskelijoiden määrä on kasvanut nuoressa ikäluokassa kun verrataan nytilannetta vaikkapa vuoteen 1990. Opiskelu on, niin Uusitalo sanoi, investointia tulevaisuuteen eikä sitä voi käsitellä samanlaisena ”köyhyytenä” kuin muiden vastaavanikäisten tulotilannetta.
    Kun Uusitalo lyhensi tarkastelujakson suunnilleen samanlaisiin vuosiin ja jätti opiskelijat tilastosta pois, kaikken ikäryhmien tulokehitys näyttää suunnilleen samanlaiselta ajanjaksolla 1995-2013.
    Uusitalon eräs johtopäätös olikin:
    ”Silloin kun löytää huikean tuloksen (mitä nuorten tulojen 20 vuoden nollakasvu olisi) pitäisi hälytyskellojen soida jossain ja tuloksia tarkastella toisenkin kerran ennen kun ne päätyvät Hesarin pääkirjoitukseen ja muuttuvat yleiseksi 'viisaudeksi'. ”
    Tällä esimerkillä en ota kantaa siihen oliko Roope Uusitalo ”oikeammassa” kuin Suomen Pankin tutkijat, semminkään kun kompetenssini ei siihen riitä. Mutta esimerkki kuvastaa hyvin sitä, kuinka vaikeaa talouspoliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu on. Yhteistä maisemaa eri silmin katsoen ja jopa saman yksityiskohdan samojen faktojen erilaisella tulkinnalla voidaan perustella aivan eri suuntaan kulkevia vaatimuksia.
    Omien ”uskomusteni” takia hyväksyn mieluummin Uusitalon tulkinnan rationaalisuuden kuin Suomen Pankin tutkijoiden.


Jos yhteiskunnallinen todellisuus on noin vaikea hahmottaa yksiselitteisesti ja yksimielisesti, eikö luonnontiede vapauta meidät intohimoisista ennakkoluuloista ja epämääräisistä uskomuksista?
    Luonnontieteessä ei tarvitse tulkita; riittää kun mittaa ja toistaa testin ja saa saman tuloksen.
    Mutta suurin osa luonnontieteidenkin tutkimustuloksista ja lainalaisuuksista jää tavallisen ihmisen tietämyksen (ymmärryksen) ulkopuolle. Mitä pienempiin aineen osiin mennään tai mitä suurempiin avaruuskokonaisuuksiin edetään, sitä vaikeampi on ”ymmärtää” tutkimustuloksia arkijärjellä.
    Pitää vain uskoa, että Albert Einsteinin suhteellisuusteoria pitää kutinsa; pitää uskoa että maailmankaikkeus kaareutuu tai että se on äärellinen mutta silti reunaton ja pitää uskoa, että ruokapöydän pinnan alta löytyy molekyylejä ja atomeja ja ties mitä sinne-tänne kiivaasti lenteleviä hiukkasia. Pitää yrittää ymmärtää miksi oikein suuren ja ihan pienen teoriat eivät kohtaa, eivät ole sopusoinnussa keskenään.
    Niinpä kannattaa tunnustaa, että arkipäivässä tietäminen on paljossa siihen uskomista, minkä joku toinen ihminen on aidosti tiennyt.
    Meille, ihmisten enemmistölle jää omakohtaiseksi ("perskohtaiseksi") tieto siitä, että omenat putoavat puusta maahan, ja että jos kiehuvaan veteen työntää sormensa, se sattuu.
    Mutta voinko olla varma, että jonakin syyskuun aamuna omenapuusta kadonneet omenat eivät ole lentäneet taivaalle? Puu näyttää tyhjältä, nurmikolla ei ole yhtään omenaa enkä usko, että naapurin kakarat varastivat ne.
    Tämäkin on fiktiota, sillä eihän minulla ole omenapuita.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Ihan pienestä oikein suureen -
yhteismitattomat luonnonlait!

7 kommenttia:

  1. Serkkuni meni tapaamaan isäänsä, vanhaa miestä. "Kuka sinä olet?" kysyi isä. "No, Repa tässä, minähän oon poikasi, etkö muista?" "Voi miten kiva, en tiennytkään, että minulla on poika!"

    Muistan kuinka hän lapsuudessamme toi suuret, punaiset teekkaripallot. Nousi soraista mäkeä tänne ylös. Ne olivat meille! Oli vappuaattoilta. Pallot pysyivä ylhäällä kiinni katossa vielä seuraavana päivänä, laskeutuivat sitten puolilta päivin väli-ilmaan. Oli se ihme. Emme koskaan myöhemmin, missään nähneet vastaavia. Vieläkin katson sillä silmällä.

    Ne ovat nämä ilmestykset joista kaikki saa alkunsa, kaiketi ne varhaisetkin joita muisti ei tavoita. Koulutie, niinpä, olen tuntenut samoja tuntoja kuin Koskenniemikin, voin ne paikallistaa, tunteiden kohteetkin. Mietin tulevaa, mitä se on kun ehkä hyvinkin joudun tuohon samaan tilaan missä setäni oli. Olen asunut tässä ikäni, ikkunasta katsoessani näen tuon radan jonka mainitsit ja sitä pitkin kävelemme Viikin Prismaan, kuin Elantoon ainakin, terveyden vuoksi. Lehmiä ei enää ole, on vain Lahdentien taukoamaton jyrinä siltaa ylittäessämme. Etsin sanoja, joskus laatikko on kiinni mutta ajatus näkyy toimivan ilman sanojakin. Tietoisuus niiden olemassaolosta riittää.

    Hankalaa tämä kirjoittaminen, olisi pitänyt sitä harjoittaa.

    Ps. Amerikkalaisia blogeja lukiessani on käynyt aika selväksi, että mediaanikansalainen siellä tienaa reaalitasolla samaa palkkaa kuin 1/4 vuosisata sitten.

    hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus sanoja etsii kuin särkyvää tavaraa. Jotenkin lohdullista on ajatella, niin kuin jostain luin, että oikeastaan päässä on kaikki se mikä sinne on joskus tallentunut - kaikkea ei vain pysty kaivamaan esille. Mutta kun yrittää, tulee mieleen sellaistakin minkä luuli aikoja sitten unohtaneensa.

      Poista
  2. Kyösti,
    olipa hyvä että kerroit mikä tuo tutkimus oli, jonka kommentteihin olen netissä siellä täällä törmännyt. En ole juuri reagoinut, koska olen kuvitellut että on kyse mielipiteistä. Mielipiteet ovat kirotun hankalaa materiaalia! Luikertelevat mistä tahansa ladon ovenreiästä sisään ihan omia aikojaan.

    Vakavammaksi asia tottakai menee, kun on kyse tutkimuksista. Mutta tutkijatkin ovat ihmisiä ja heillä on niitä ja näitä intohimoja. Intohimot sumentavat, mutta niiden välissä ihmisillä on joskus selviä kausia. Ehkä. Luen intohimoisesti Tieteessä tapahtuu -julkaisua, koska siellä kerrotaan kaiken maailman tieteistä ja suomeksi vielä. Keskustelu on aika ärhäkkää sielläkin, mutta varmaan korkeatasoisempaa. En uskalla mennä sanomaan.

    Hei hh, minä tulin Ameriikasta vuonna 1971. Edellisvuoden, siis 1970 tienasin töissä noin ehkä dollari tai puolitoista tunnissa, kun olin college-drop-outtien kanssa töissä kirjanvälitys-firmassa, josta lähti kirjoja joka puolelle maailmaa. Minä luin suomea, ruotsia, saksaa ja englantia (tietenkin) ja sijoitin kirjat oikeisiin hyllyihin tai kärryihin, kun olin kirjoittanut ensin selvitykset kirjojen sisällöstä.

    Tulin sillä oikein hyvin toimeen, jäi vielä säästöön, että sain ostetuksi lentolipun. Niin ja maksoin yhden yhtäkkiä kuolleen isäni takaaman opintolainan pois (ei ollut opintoon edes lainoja saati mistään muusta, Suomessa), elämä oli mielenkiintoista ja ennen kaikkea hauskaa. Tai olisi ollut ellei ollut Vietnamin sotaa.

    Kummallisinta on se, että kaikesta ihmisten hyvästä ja hienosta, myös ajattelusta, huolimatta sotia on ja ne ovat suurelta osalta aiheuttaneet esimerkiksi pakolaiskriisin vanhassa kunnon Euroopassa.

    Tai siis pakolaiset eivät ehkä aiheuttaneet kriisiä, vaan meidän ylenhyvinvointimme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - voisihan sitä tietysti ajatella niinkin että "maailma on mielipide" eikä muuta. Eli kun mielipiteet lakkaavat, kaikki muukin lakkaa.

      Poista
  3. Tällaista se on tieteellisten tutkimusten kanssa, ihan sama kuin ravintosuositusten, yksi sanoo yhtä ja tulkitsee yhdellä tavoin, toinen toisella.
    Oli myös joku sellainen tutkimustieto, että eläkeläiset joutuvat auttamaan nuorempaa sukupolvea niin paljon, että velkaantuvat. Siinäkään ei sanottu, kuinka moni vai onko ehkä kysymys muutamasta tapauksesta. Ja onko kysymys siitä, että nuoret haluavat elää niin hienoa elintasoa ylläpitäen, että siihen tarvitaan "ennakkoperintöä"? Ja ovatko nykyiset eläkeläiset pehmompia kuin entiset? Minun kokemukseni mukaan sodan käynyt sukupolvi oli pihimpi kuin itse olen. On niin paljon muuttujia.

    Ripsa, minä olin USA:ssa vuoden verran samaan aikaan kuin sinä. Palasin kesällä 1971. Olin mm. hotellisiivoojana ja elin siellä kuten Suomessakin hyvin vähällä rahalla. Elintaso oli niin toinen, lifattiin, matkustettiin laivassa kannella ilman hyttiä, eikä nostettu meteliä, jos joku ateria jäi väliin.

    Pakolaisuudesta tuli eilen tavattoman hyvä dokkari Yle Femillä "Kaikilla kasvoilla on nimi". Ruotsalaiset uutiskuvaajat olivat kuvanneet filmille Malmön satamaan 1945 keskitysleireiltä saapuvia ja nyt heistä joitain etsittiin ja pyydettiin katsomaan ja kommentoimaan vanhaa filmiä. Siinä oli myös meidän aikamme pakolaislaiva, jolla tuli afrikkalaisia Italiaan. 1945-ihmiset heiluttivat ja 2000-luvun ihmiset näyttivät voitonmerkkiä takaisin. Tästä dokkarista tuli mieleen Kyöstin kirjoituksen ensimmäinen kappale. Oli sykähdyttävä hetki, kun filmin katsoja hoksasi itsensä siinä. Joku ei oikein tunnistanut itseään, kaverinsa kyllä. Hän ei ollut nähnyt itseään peilistä moneen vuoteen. Aion katsoa tämän uudestaan Yle Areenalta mieheni kanssa. Haluan nähdä, miten hän kokee sen. Siinä onkin jo moninkertaista näkemistä.

    Kulttuurihemmo on kiva sana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun Espanjan tasavaltalaiset (=virallinen hallinto) hävisi Francon joukoille keväällä 1939, noin 130 000 espanjalaista pakeni muutamassa päivässä Ranskaan.

      Mitä etelä-ranskalaiset silloin ajattelivat? En tiedä.

      Miten nuo pakolaiset ravittiin, asutettiin, puettiin - en tiedä.

      Oliko tilanne ranskalaisille ongelma?

      En tiedä.

      Mutta se tapahtui.

      Poista
    2. Niin, ja miten paljon Afrikan maissa väkeä on siirtynyt naapurimaihin kuivuutta ja nälänhätää pakoon.
      Niilläkään kasvoilla ja heitä vastaanottaneila ei ole nimeä.

      On autettu, kuka pyyteettömästi, kuka nuristen. Mutta on otettu vastaan ja autettu.

      Ja nyt katupartiolaiset leikkivät soturileikkejään muutaman ihmisen takia täällä Suomessa ja jopa virolaiset hemmot (ei varmaan kulttuurihemmoja!) ovat tulleet auttamaan. Heillä kun ei ole niin paljon vahdittavaa siellä omassa maassa.

      Poista