torstai 13. lokakuuta 2016

Maata näkyvissä!

[kulttuuri on merkkejä]

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.

Eilen, 524 vuotta sitten espanjalainen merimies Rodrigo de Triana huusi La Pintan väelle: ”Maata! Maata!”
    Kolumbus löysi Amerikan.
    Ihminen ei ole saari, koska asuu maalla.
    Mutta löytääkseen toisia ihmisiä pitää joskus purjehtia karikkoisten vesien läpi. Kaikenlaisissa keleissä, tuulessa ja tyynessä.
    Tyynellä auttaa polttomoottori. Navigaattorikin on hyödyllinen. Muuten voi löytää Amerikan kun etsii Intiaa.
    Kukapa haluaisi löytää muuta kuin mitä etsii?


Neljännesvuosisata sitten Suomi purjehti karikkoisten vesien läpi, tyrskyissä ja tuulessa. Eurooppaan aiottiin matkustaa paikallisjunalla mutta yht'äkkiä piti hypätä pikajunaan. Etsittiin jotakin... turvallista satamaa yhtä kaikki.
    Toimitin, tai "tuotin" niin kuin Kalevi Sorsa roolini määritteli, tuolloin Sorsan toista esseekokoelmaa, jolle tuli nimeksi Uusi itsenäisyys. Se julkaistiin vuonna 1992.
    Uusi itsenäisyys pelotti vanhaan tottunutta. Tai ainakin se pakotti ajattelemaan. Muuttuuko mikään vai muuttuuko kaikki? Onko pysyvää tilaa edes olemassa?
    Kirjaan etsittiin kulttuurin tunnusmerkkejä. Niitä löydettiin.
    En muista kumpi löysi, molemmat etsivät. Enkä tiedä mistä löydettiin, siis en muista, mutta sehän on ilmeistä ettei Wikipediasta voinut vielä 1991 etsiä mitään.
    Lainattiin Raymond Williamsia, joka oli sanonut että englannin kielessä kulttuurilla on kolme yleisesti käytettyä merkitystä.
    Sillä tarkoitetaan älyllisen, henkisen ja esteettisen kehityksen kulkua.
    Toiseksi se on elämäntapa, tapoja. T.S. Eliot määritteli englantilaisen kulttuurin tunnusmerkkejä: ratsastuskilpailut Derbyssä, Henleyn soutukilpailut, Cowesin purjehduskilpailut, jalkapallocupin loppuottelu, elokuun kahdestoista, koirakilpailut, kuulapelipöytä, tikkataulu, Wensleydale-juusto, lohkoina keitetyt kaalinpäät, punajuuret etikkaliemessä, 1800-luvun uusgoottilaiset kirkot ja Elgarin musiikki (*).
    Kolmanneksi, kulttuuri tarkoittaa taiteita. Kulttuuri on kirjallisuutta, elokuvaa, maalaustaidetta, musiikkia ja teatteria. Myös tiede ja tutkimus ovat tässä mielessä kulttuuria, henkisen viljelyn peltoa.


Kulttuuri on tapoja. Kulttuuri on sanoja. Kulttuuri on merkkejä.
    Kulttuuri on... ihmisiä tekemässä jotakin.
    Eliotin luetteloa voi soveltaa suomalaiseen kulttuuriin eikä tarvitse miettiä pitkään saadakseen luettelosta kattavan ja lavean. Samalla tavalla ranskalainen, saksalainen ja espanjalainen voivat täydentää ja muokata Eliotin listaa omilla juustoillaan ja kilpailuillaan, musiikillaan ja kirjoillaan.
    Tiedämme että näin laadituista listoista tulee suuressa määrin filosofisesti samanlaisia, mutta vivahteita toki piisaa. Karjalanpiirakalla ja brie-juustolla ei ole niin suurta eroa kuin miltä ensin maistuu. Pesäpallopeli ei lopulta ole niin kaukana baskien pelote-mailapelistä kuin aluksi tuntuu.
    Tapoja on kuitenkin vaikea vertailla jos haluaa selittää niillä ihmisen käyttäytymistä, kulttuurin vaikutusta siihen. Ei voi luetella kaikki tapoja (kaikkia juustoja, kaikkia pelejä, kaikki kirjoja jne.) tehdäkseen vertailua. Arvoarvostelmia ei pysty esittämään moninaisuudesta käsin. Ja se mikä on yhteistä, liukuu arvostelman yläpuolelle. Ei kiveäkään voi asettaa toista kiveä arvokkaammaksi, paitsi timantteja jotka ovat typsykän paras kaveri, mutta se on toinen juttu.


Liikennekulttuuri on melkein ainoa yhteinen asia, jossa kaikki toimii globaalisti suunnilleen samoilla periaatteilla ja jossa eri maiden kokemus on selvästi erilainen.
    Liikenteessä säännöt ovat samanlaiset, yhteiset. Liikennemerkit ovat suunnilleen samanlaisia ja ymmärrettäviä, vaikka Itä-Saksassa (DDR) liikennevaloihin piti saada sosialismin kosketus.
                                              Kyösti Salovaara, 2012.
Ampelmann, valoukko Berliinissä.
    Moottoritiet ja kantaväylät, sivutiet ja kylänraitit ovat melkein samanlaisia joka puolelle. Myös autot ovat samanlaisia, suuria ja pieniä ja siltä väliltä. Ja niitä ajaa kaikissa maissa suunnilleen samanlainen otos kansasta, siis rikkaita ja köyhiä ja siltä välin. Moottoriväylällä ja paikallistiellä liikkuu kattava ja edustava joukko suomalaisia, espanjalaisia ja saksalaisia – ranskalaisia unohtamatta.
    Kaikkialla jalankulkijan pitää ylittää katu, yleensä suojatietä myöten. Ja kaikkialla autoilijat ovat hetken ratissa ja toisen hetken suojatiellä kävelijöinä.
    Näin ollen liikennekulttuuri lienee hedelmällisin tapa tutkia kansan luonnetta, siis sitä että onko sellainen olemassa. Koska fyysinen liikenneympäristö on kaikkialla suunnilleen samanlainen, erot liikennekäyttäytymisessä johtunevat jostain muusta kuin tiestä ja autosta. Kansanluonteesta, kenties.


Suomessa suojatielle astuva jalankulkija ei koskaan tiedä pysähtyykö lähestyvä auto.
    Muualla on toisin. Olitpa Madridissa tai Barcelonassa (esimerkiksi) kaikki autoilijat pysähtyvät kun näkevät suojatielle aikovan jalankulkijan. Myös bussit ja pitkät rekat noudattavat tätä kohteliasta sääntöä. Liikennekulttuuri saattaa Espanjassa (tai Portugalissa) olla muuten aika luovaa, mutta jalankulkijan ei tarvitse pelätä suojatiellä, toisin kuin Suomessa.
    Itse koin eräänlaisen herätyksen liikennekulttuurista Madeiralla seitsemän vuotta sitten. Viikon oleskelun aikana vain yksi (1) auto kymmenistä ja sadoista jätti pysähtymättä havaitessaan suojatien ylitystä odottavan jalankulkijan.
    Päätin ottaa opiksi ja ryhtyä ajamaan samalla tavalla Suomessa.
    Koska en ole pyhimys, se on vaikeaa, mutta onnistuu kyllä kun jatkuvasti keskittyy ja ajattelee mitä pitää tehdä suojatietä lähestyttäessä. Välillä keskittyminen herpaantuu. Silloin epäkohtelias ja itsekäs suomalainen ajokulttuuri nappaa mukaansa: pois alta jalankulkijat, pois alta kivet ja kannot, pois alta risut ja männynkävyt!
    Viime vuonna meinasin jalankulkijana jäädä sininokkaisen bussin alle Malmin sairaalan kieppeillä. Bussilla oli hyvää aikaa hiljentää ja pysähtyä kun astuin suojatielle. Mutta se pysähtyi vasta noin puolen metrin päässä kasvoistani ja kiukkuinen naiskuski mulkoili minua silmästä silmään. Vihan tikarit puhkoivat reikiä bussin tuulilasiin. Olin aiheuttanut haittaa ”julkiselle liikenteelle” astuessani suojatielle.
    Sydän pamppaili vielä kun pääsiin baariin ja sain oluen eteeni.
    Mutu-tiedolla väitän, että maahanmuuttajabussikuskit antavat jalankulkijalle paremmin tietä kuin kantasuomalaiset, mutta tämä voi olla toiveajattelua.


Suomalainen (liikenne)kulttuuri on siis erilaista, omansa kaltaista. Se on töykeää, itsekästä, toisista piittaamatonta jos kohta omista oikeuksista kiinni pitävää. Suomalainen autoilija omistaa kaistan jolla ajaa, joten sinne ei ole toiselta kaistalta pyrkiminen.
    Suomalainen autoilija myös tietää minne on menossa, sitä ei tarvitse kysyä kaverilta eikä siitä tarvitse kertoa naapurille, joten auton vilkut ovat tarpeeton lisävarustus. Voi toki olla, että koska isot autot ovat kalliita, monet autoilijat ovat tinkineet vilkuvaloista, sillä varsinkin bemareista ja audeista ne näyttävät puuttuvan.
    Kysymys tietysti kuuluu, että muuttuuko suomalainen toiseksi ihmiseksi ajaessaan autoa vai paljastuuko suomalainen kulttuuri nimenomaan auton ratissa. Juopot ja lapset kertovat totuuden; ehkä myös liikennekulttuuri paljastaa sen.
    Jos näin on, ja kun näin on, ei liene kummallista miksi Suomessa on vaikea tehdä rakennemuutoksia. Suomalainen sissi sopeutuu kaikenlaiseen, mutta rakenteiden muutosta hän ei hyväksy. Itsekkyys on rakenne! Joustavuus (maailmassa, maantiellä) edellyttäisi yhteistä liikettä ja naapurin kunnioittamista. Muutos on aina "jostakin" luopumista.
    Onkohan missään maailman kolkassa allekirjoitettu niin montaa addressia jotakin ”vastaan” kuin Suomessa?
    Kun meillä puhutaan ”muutosjohtajista”, joita yksityiset ja julkiset organisaatiot palkkaavat, ulkomainen tarkkailija ei voi mitenkään tietää, että kysymys on suomalaisesta vitsistä.

                                                       Kyösti Salovaara, 2016.
Suomessa liikennemerkit ovat vinossa.
Metafora?
_________________________________________________________________
(*) Lainaus näyttäisi olevan T.S.Eliotin esseestä Notes Towards the Definition of Culture, 1948.

14 kommenttia:

  1. olen pannut merkille sen, että stressitilanteessa autoilija puree lajikumppaineitaan. hölmöintä on se, että sitä puremista jatketaan sittenkin, kun hermot eivät enää ole kireällä eikä vaara uhkaa. moni kuvittelee auton rattiin tarttuessaan, että hänellä on hyvä tahto tallella, mutta liikenne sitten kuitenkin laukaisee halun toistaa näitä puremismalleja.

    nämä purevat kuskit tunnistaa siitä, että ne eivät siedä ruuhkia eivätkä viivytyksiä. ne vaihtavat jatkuvasti kaistaa, ajavat perässä ja kiihdyttävät voimakkaasti. väitetään että aggressiivisen ajotyylin suhde automerkkeihin on ihan selvä. voisin kyllä uskoa tuon. bemarissa ajaa itsevarma dirika, volkkarissa sovinnollinen peruskaveri ja rättisitikassa filantropisti. jossakin mainoksessa sanottiin, että enkelit ajavat renault’lla.

    mahtaakohan tuo kiihdytyskaistalla ajava pörssimeklari punaisessa corvetessaan väistää, kun tulen kohdalle? on kysymys, jonka teen nopeasti ja jolla voi olla dramaattisiakin seurauksia toimintaani. jonkun tipparellun tai rättärin kuski ei tuota minulle samanlaista huolta, koska ajattelen niiden kuskien ajavan kiireettömämmin ja nauttivan elämästä.

    ps. britannian liikennekulttuuri on minulle rakas. siellä tunnetaan vetoketjusysteemi, ja siellä myös kiitetään pienellä kädenheilautuksella kaikesta mahdollisesta huomioimisesta. saatan tässä ehkä vähän romantisoida asiaa, muttä kyllä oma kokemukseni on se, että koska liikenteessä aina on kyse elämästä ja kuolemasta, peruskohtelias britti valitsee kirjaimellisesti sydämellään.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä sitä tulee romantisoitua liikennettä muualla, mutta... kyllähän suomalaisessa liikennekulttuurissa on todella primitiivisiä piirteitä, tosin täälläkin voi olla eroja sen mukaan kuinka paljon autoja on liikenteessä. Kun autoja on paljon, autoilijoiden on pakko oppia joustavampi ajotyyli - se, oppimindn, tosin meikäläisessä kulttuurissa ehkä työläämpää kuin muualla.

      Poista
  2. Tästä olen viimeaikoina keskustellut paljon kavereiden kanssa.
    Australiassakin on vetoketjusysteemi ja kädenheilautus kiitokseksi. Nimenomaan otetaan muut huomioon. Jonkinlaisia eroja on osavaltioiden välillä, mutta ne saattavat selittyä sillä, että vähemmän asutetuissa osavaltioissa on liikenne niin harvaa. Itse muutin erämaasta takaisin kaupunkiin pitkän ajan jälkeen ja eka kuukausina tuli melkein tippa silmään, kun ihmiset miljoonakaupungissa ovat niin kivoja ja reiluja toisilleen liikenteessä!
    Intiassa asuneena ja hiljattain Kambodzassa lomailleena pääsi sitten osaksi uskomattoman joustavaa liikennettä, jossa säännöt ovat aika erilaiset ja on oma logiikkansa, joka mahdollistaa isojen ihmismäärien ja kaikenlaisten kulkuneuvojen ja lastien soljumisen eteenpäin. Tuntuu, että siellä perinteiset liikennesäännöt (esim kaistat) ovat paljon löysemmät, on kirjoittamattomia sääntöjä koskien kulkuneuvojen vauhtia ja kokoa ja koko ajan tehdään päätöksiä ja tulkitaan toisten pikkusignaaleja, eli on jatkuva vuorovaikutus meneillään.

    VastaaPoista
  3. Niin, ja se on kamalaa, kun lapselle joutuu joka Suomen reissulla muistuttamaan, että Suomessa autot eivät sitten väistä, eivät edes suojatiellä vaikka pitäisi.

    VastaaPoista
  4. "Tulkitaan toisten pikkusignaaleja..."

    Hyvin sanottu ja huomattu. Istuin jokin aika sitten madridilaisessa taksissa ja hämmästelin ja ihastelin sitä joustavuutta (ja varmuutta) millä kaveri luovi "autoparvessa" parven hienovaraista liikkumista suuntaan ja toiseen mukaillen. Kun itse ajaa tuolla, on koko ajan hieman peloissaan kun pelkkä omalla kaistalla ajaminen ei riitä, mutta kun tietää että kanssa-autoilijat, paikallinen väki, osaa ottaa huomioon myös turistin jähmeämmät liikkeet, se helpottaa.

    Täytyy toivoa että kehitys kehittyy Suomessakin ja lapsetkin voivat turvallisesti astua suojatielle.

    VastaaPoista
  5. Se tuo että liikennemerkit ovat vinossa: niihin vissiin törmätään vähän isommalla massalla? Vai riittääkö juopunut miesjoukko? Ehkä joku nainenkin mukana?

    Ero Helsingin ja Tukholman välillä on hirmuinen, jos aattelee jalankulkijan asemaa. Tukholmassa olivat kertakaikkiaan ystävällisiä. Helsingissä yrittävät tappaa. Vaasa on aivan pahimpia paikkoja, mutta niinpä kaupungin läpi menee valtatie Pohjoisesta Etelään ja päinvastoin, yhtään vauhtia vähentämättä, ja satamasta ajavat läpi kaupungin niin että uimahallin tietämillä makaa jatkuva paksu pölykerros rekkarallin tuomana.

    Pahinta ovat läpiajokadut, jotka eivät juuri ole tavallista leveämmät, mutta mitään hidasteita ei ole ja yksikin kulkevat lapsiperheitä kuhisevan kaupungin vuokrakasarmin vierestä. Poliiseja ei näy edes niissä mukavissa autoissaan.

    Nyt pitää lähteä seikkailemaan kirjastoon läpi autoviidakon ja metelin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä noita liikennemerkkejä ja pylväitä on niin paljn vinossa etteivät miesporukat niitä riitä kampeamaan paikaltaan; eiköhän tässä kuvastu enemmänkin suomalainen välinpitättömyys estetiikkaa kohtaan. Tietysti roudan maassa on vaikea rakentaa kevyitä pylväitä niin että olisivat suorassa, mutta...

      Läpi automeluviidakon... meidän osamme kulkea on! Siis myös ratin takana.

      Poista
  6. Kävelin Turussa asuvan pojanpojan 6v kanssa Kouvolan keskustassa. Hän nosti aina suojatiellä sievästi kätensä ja katsoi pysähtyneitä autoilijoita silmiin. Näki, että oli joutunut varmistelemaan, että ne pysyvät siellä.
    Isompi kaveri, alakoululainen, sanoi, että taksi oli hipaissut häntä suojatiellä niin, että hän oli kompuroinut vähän aikaa, mutta taksikuski ei edes pysähtynyt.

    Ripsa mainitsee Tukholman. Siellähän tuli sääntö, että suojatien kohdalla on pysähdyttävä aina, vaikka jalankulkija olisi vielä matkan päässä. Niinpä eräs tuttava, suomalaisilla säännöillä ajava, oli ajanut pysähtyneen ruotsalaisen perään.

    Suomalaiset bussikuskit ovat tavattoman jäykkiä. Mutta onneksi olemme saaneet ystävällisempiä ulkomaalaisia joukkoon. Kotkan kesksussairaalan pysäkille kiirehtiessäni huomasin, että siellähän se bussi menee. Yllätyksekseni auto pysähtyi vähän matkan päähän ja sieltä kurkisti iloinen tumma naama ja mies huuteli: "Tuletko bussiin. Ei tarvitse juosta." Hän oli huomannut minut sivupeilistä ja nähnyt, miten luovutin. Olen käyttänyt paljon busseja, mutta ikinä en ole kohdannut tällaista joustavuutta. Sannabanana mainitsee miljoonakaupungit, joissa opitaan ottamaan toiset huomioon. Niin se varmaan on.

    VastaaPoista
  7. Mitenköhän nämä menevät sitten asukastiheyden tms. mukaan. Vähän maaseutumaisemmassa (siis ei edes pikkukaupunki-) ympäristössä jossa usein kaikki tuntevat kaikki taitaa olla monella tapaa leppoisampaa menoa, mm. mukavia bussikuskeja löytyy ja jos jämähtää traktorin perään niin voi vaikka katsella että mitäs se naapurin isäntä onkaan viemässä minne.
    Mutta kun teillä on tilaa niin ajonopeudet saattavat olla tietysti aika nopeita, kävelijöitä varten ei yleensä tarvitse tai edes kannata pysähtyä (paremmin on tilaa ylittää tie sitten kun auto on mennyt) ja liikennesäännöt ovat joskus muutenkin enemmän ohjeita kuin lakeja...
    Se on sitten ongelma kun tuollainen ajaminen siirretään taajamiin.

    VastaaPoista
  8. Hdcanis, kommentistasi tulee mieleen vanhan isäni ajaminen Pohjois-Satakunnan pikkukylissä. Hän ajeli mäet ylös vasenta puolta mutkat suoriksi ja vastasi kauhisteluihini, ettei tähän aikaan tule ketään vastaan, kauppa-autokin tulee vasta tunnin päästä. En lopuksi uskaltanut edes mennä hänen kyytiinsä, vaan yritin aina keksiä jotain veruketta.
    Ajokortti myönnetään usein maalla vanhuksille, joiden ei enää pitäisi missään nimessä olla autolla liikenteessä. Ajatellaan, että he ajavat kauppaan ja kirkkoon ja pärjäilevät itsekseen, kun on se ajokortti.
    Isäni ajoi kyllä myös muutaman kerran Porissa kaupunkiliikenteessä. Onneksi ei tapahtunut mitään.
    Meillä on tässä talossa maalta muuttaneita vanhoja pariskuntia, jotka ovat maatilan sukupolvenvaihdoksen jälkeen ja elämäänsä helpottaakseen muuttaneet taajamaan. Liikkuminen ja havaintokyky on aika heikko monella, mutta autolla kuljetaan.
    Nuorista kuskeista, kaahareista, varoitellaan, mutta myös vanhuskuskit ovat ongelma.

    VastaaPoista
  9. Kyösti, liikenne elää, kulkee jonoissa kuin ihmiset, viikonloppuina kuin hidastetussa elokuvassa, muulloin ohi suhahtavina ääninä. Se tietää matkoja ja etäisyyksiä maan pinnalla.
    Lentokoneilla on omat reittinsä ilmassa, laivoilla vedessä.

    Kulttuuri on jotain muuta. Se on ilmiö, joka elää myös ja piirittää meitä joka puolelta tahdoimme tai emme. On tuttua kulttuuria ja vierasta kulttuuria. Vanhaa kulttuuria ja uutta kulttuuria. Osa siitä asuu taloissa, joita sitä varten on pystytetty. Osa elää vapaana ihmisten mielessä. Osan tavoittaa silmillä, osan korvilla, tunteet melskaavat niissä kaikissa voimakkaina tai lähes huomaamattomina. Osa ihmisistä on kulturelleja, osa jotain muuta.
    Jotkut pitävät jo sanaa kulttuuri kirosanana, jotkut eivät osaa elää ilman sitä.

    Kun luin tuon esseesi Maata näkyvissä, ajatukset pomppivat vuoroin siellä, vuoroin täällä ja ne pitivät iloista melskettä. Kunnes hiljenivät kunnioituksesta ja ajattelivat: tämähän on luontaista ajatusten kulkua, ominaista juuri Kyösti Salovaaralle. Ne keinuttivat mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS.
      Marjatta Mentula kertoi blogissaan tuosta sinun e-bookistasi, jonka muistan lukeneeni, mutta ilmeisesti kiireellä, sillä en ollenkaan saanut siitä irti niin paljon kuin Marjatta. Mitä se todistaa? - Että olen huono lukija. Nyt ei auta muu, kuin mennä lukemaan se uudestaan paremmalla onnella ja ilman kiirettä. Sen päätin heti. Mutta kiireet ovat jatkuneet. Heti kun aika on vapaalla muista asioista, toteutan aikeeni. Sen olen velvollinen tekemään, sillä Marjatan jalanjälkiä seuraten on paljon helpompi kirjasi viidakossa kulkea. Hän on avannut sen rikkauden minulle. Haluan nähdä saman omilla silmilläni.

      Poista
    2. Niin, en oikeastaan (kai?) ajatellut että liikenne on sinänsä kulttuuria vaan pikemmin, että siinä heijastuu muu kulttuuri, ihmisten tavat eli tapa suhtautua toisiin ihmisiin, ja tällöin, siltä siis näyttää suomalaisten tavassa suhtaua kanssaihmisiin liikenne paljastaa ikäviä puolia. Ja sehän on kiintoisaa että liikenteessä samasta ihmisestä saattaa paljastua aivan vastakkaisia luonteenpiirteitä, tilanteesta riippuen.

      Mutta - voihan olla että liikennekin, kaikkineen, sitten heijastuu ihmisten muuhun käyttäytymiseen ja siten tulee osaksi muuta kulttuuria. Kokonaan toinen juttu on että liikkuminen paikasta toiseen on melkein metafyysisen voimakas kulttuuripiirre.

      Liisu, ei huonoja lukijoita ole, turha murehtia sitä. Huonoja kirjoja kyllä riittää moneen lähtöön. Eikä kaikki kirjoja tarvitse lukea; jos joku ei miellytä, sen lukeminen kannattaa lopettaa heti alkuunsa - tällaisen ohjeeen antoi Doris Lessing.

      Poista
  10. Liikennekäyttäytymisessä - meillä ja kaiketi muuallakin - pistää silmään ristiriitaisuudet, joiden sitten voisi kuvitella edustavan paikallista kulttuuria. Voisi tietysti ajatella että nuo paikallisuudet ilmenevät myös maan (valtion) sisällä.

    Esimerkiksi espanjalaiset tuntuvat kärsimättömiltä ja tööttäävät heti jos edellä menevä hidastelee niin ettei liikenne suju, mutta toisaalta Espanjassa on tapana, että asioita hoidettaessa auto pysäytetään minne vaan ja pistetään varoitusvilkut päälle, ikään kuin se pelastaisi väärän pysäköinnin, ja kanssautoilijat suhtautuvat tyynesti näihin väärin pyäköityihin autoihin, koska jokainen tekee sitä syntiä vuorollaan. Olen joskus siellä ihmettelyt kunnioittavasti, kuinka pitkä pinna esimerkiksi bussikuskeilla on kapeilla kujilla ja väärin pysäköityjä autoja kiertäessään. Eli tempperamenttia säädellään tilanteen mukaisesti. Ja joskus kadulla kehitetään pelkkää äänekästä draamaa, koska se kuuluu asiaan.

    VastaaPoista