torstai 8. kesäkuuta 2017

Olemisen farssi

[ja tietämisen tragedia]

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.

Kaikkitietävä
 kissa
Andalusiassa.

Heitetään sanoja ilmaan ja toivotaan, että syntyy lauseita.
    Pannaan lauseita peräkkäin ja uskotaan, että niistä syntyy ajatuksia.
    Mikään ei ole varmaa.
    Kirjaimet satavat kuivaan maahan.
    Sanoja on liian monta, ajatukset epämääräisiä.
    Maailma saattaa olla looginen kokonaisuus, mutta miten sen ilmaisee?
    Sanoillako? Lauseillako? Ajatuksella jota ei saa kiinni?
    Vai pelkillä kuvilla?
    Niin kuin kissalla. Tai ottamalla valokuvan andalusialaisesta kylästä jossakin vuorien ja laaksojen kätköissä.
    Vai tallentamalla taivaalla kohtaavat suihkukoneet?
    Kun näppäilee kirjaimia tietokoneeseen ja synnyttää sanoja ja lauseita, niin mitä tietokone niistä ”tietää”?


Kissa ei kerro mitä tietää.
    Se tietää riittävästi; sillä on vain omia kokemuksia ja perittyjä vaistoja.
    Ihminen on melkein tyhjä kangas syntyessään. Ainakin monet humanistit haluavat niin ajatella.
    Palataanpa vielä elokuvaohjaaja Michael Hanekeen, joka väitti Cannesin elokuvajuhlilla, että aikamme informaatiototulva panee meidät kuvittelemaan tietävämme paljonkin. Infon määrä on tehnyt meistä kuurosokeita, Haneke sanoi Helsingin Sanomien raportissa. Luulemme tietävämme, mutta emme oikeastaan tiedä mitään.
    ”Ennen vanhaan maajussi tunsi kylän asiat ja se oli riittävästi”, Haneke jatkoi. ”Nyt maajussilla on tv ja muut, mutta hän ei tiedä sen enempää. Me voimme tietää ainoastaan siitä, jonka olemme itse kokeneet.”
    Haneke ilmeisesti ajattelee, että ihminen on kuin kissa hankkiessaan tietoa. Hänen ihailemalleen ihmisyksilölle luettu ja opittu tieto eivät ole mitään, eivät ainakaan tietämisen arvoista.
    Oikeastaan on mahdoton sanoa, mistä ”tiedosta” ja minkälaisesta ”tietämisestä” Haneke puhuu.
    Kenties hän haluaa palata Rousseun tavoin luonnolliseen, sivistyksestä vapaiden ja pilaantumattomien ihmisten maailmaan, vaikka sellaista maailmaa ei olisi olemassakaan. Eikä ole koskaan ollutkaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Kylä tiedon vuorten tuolla puolen. 


Haneken ajatuksesta tulee tietysti mieleen Pentti Linkola.
    Myös Linkola epäilee tiedon merkitystä, sen autuaaksi tekevää vaikutusta.
    Ehkä tiedoton elämä olisi helpompaa.
    Vai olisiko sittenkään?
    Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1970 Pentti Linkola vaati lehtiä ja puolueita myöntämään, että ”koulutusyhteiskunta ei merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kun heidän pitäisi loikoa niityllä, soudella järvillä ja poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvea puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin, opintokerhoihin ja korkeakouluihin tai kesäyliopistoon (mikä karmea sana), tai talvipäiville – opiskelemaan asioita, joita ei ole mitään syytä tietää.”
    Seuraavana vuonna Linkola kysyi haastavasti: ”Mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? … Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.”
    Linkolan ja Haneken ihannekylässä ihmisen elämäksi riittää se mikä on kylän sisäpuolella. Heitä ei kiinnosta historia, menneisyyden kokemukset eikä vuorien ja metsien takana vietettävä elämä.
    Tällaisessa kylässä ei ole kollektiivista, historian mittaan keräytynyttä tietoa eikä teknisiä vempeleitä, ei lääkkeitä eikä lääkäreitä.
    Se ei tarkoita että Linkolan ja Haneken kylän ihmiset olisivat sen tyhmempiä kuin meidän aikamme ihminen on, mutta heidän päänsä on täynnä toisenlaista ”tietoa” kuin meidän päämme.

Yhteisyys ja irrallisuus - globaali symboliikka?


Heitetään sanoja ilmaan ja toivotaan etteivät ne satu kenenkään päähän kipeästi. Kirjaimien sateenkaari, tavoittamaton.
    Joskus sanoista syntyy looginen ajatus, toisinaan ei.
    Jos esittää kärjistetyn väitteen, se ei voi koskaan olla koko totuus, ei ainakaan yhteiskunnasta puhuttaessa. Luonnontieteessä ei mielipiteitä olekaan.
    Jostakin näkökulmasta Haneke ja Linkola ovat oikeassa. Ihminen tietää hemmetin paljon turhia asioita, jotka eivät oikeastaan liity hänen omaan elämäänsä mitenkään.
    Mutta toisaalta erilaisilla ihmisillä on erilaisia elämiä ja tarpeita ja kokemuksia ja niistä syntyy kollektiivista tietoa, joka on paljon enemmän kuin yksi ihminen saattaisi koskaan hankkia, vaikka olisi kuinka älykäs ja uuttera.
    Kollektiivisen tiedon kumulatiivisen (globaalin sekä ajassa että paikassa) merkityksen tajuaa parhaiten katselemalla ja koskettelemalla arkipäivän ”esineitä”: pölynimuri, pesukone, kamera, puhelin, auto, radio, lentokone, voimalaitos, LED-valot, nelikaistainen moottoritie, vetoketju, HD-telkkari, pilvenpiirtäjä, pyykkinappula, silmälasit, ostoskeskus, antiobioottitabletti, modeemi, kävelykeppi, peruutustutka, email, lämpöpumppu, jääkaappi, sähköhella, lämpöpatteri, lohkolämmitin, taskulamppu, painettu kirja, YouTube, kuulakärkikynä, saxofoni, käyttöliittymä jolla varaat lennon etelään tai hotellihuoneen Lapista ja… lista on loputon ja avautuu maailmalle kuin meri jonka laitaa et tavoita.
    Tähän kaikkeen voi suhtautua kriittisesti, ja yrittää arpoa mikä näistä arkipäivän ”edistysaskeleista” on turhaa ylellisyyttä.
    Ihminen voi tehdä itsestään jumalan, joka määrää… mitä muiden ihmisten pitää ajatella.
    Mutta tarvitaanko sellaisia ”jumalia”?
    Arkipäivän edistysaskeleisiin voi myös suhtautua melkeinpä lapsellisen innostuneesti.
    Shakin monivuotinen maailmanmestari Garry Kasparov on julkaissut kirjan kokemuksistaan miltä tuntui, kun hän ensimmäisenä maailmanmestarina hävisi shakkiottelun tietokoneelle. Kysymys on siis tekoälystä, roboteista, humanismista.
     Tässä kirjassa Kasparov toteaa, että tekniikalle hävittyjen työpaikkojen romantisoiminen on vain hieman älykkäämpää kuin haudankaivajien valitus, että monet heistä menettivät antibioottien takia työpaikkansa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Herra vai renki? Fiksu vai tyhmä?


Mutta kuitenkin: miksi ihmisen pitäisi tietää yhä enemmän ja enemmän?
    Eikö vähempi riittäisi?
    Kissa andalusialaisessa vuoristokylässä näyttää tyytyväiseltä.
    Stephen Hawking sanoi 1980-luvun lopulla, että tähän asti luonnontieteilijät ovat keskittyneet kuvailemaan millainen maailma on, eikä heillä ole ollut aikaa miettiä, että miksi maailmankaikkeus on olemassa. Toisaalla sitten filosofit ovat pudonneet luonnontieteen teorioiden kehityksestä ja heille on jäänyt, kuten Wittgenstein sanoi, vain kieli analysoitavaksi.
    Hawking toivoi, että kun luonnontiede löytää ”täydellisen teorian”, se koituu kaikkien hyväksi: ”Silloin kaikki – filosofit, fyysikot ja myös tavalliset ihmiset – voivat osallistua keskusteluun siitä, miksi olemme olemassa ja miksi maailmankaikkeus on olemassa.”
    Ja vastaus esitettyyn kysymykseen – miksi maailmankaikkeus on sellainen kuin on - olisi Hawkingin mukaan ihmisjärjen lopullinen riemuvoitto. ”Silloin tietäisimme, mitä Jumalalla oli mielessä.


Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin täydellinen teoria on yhä hakusessa. Ehkä sellaista teoriaa ei ole olemassakaan.
    Pitääkö meidän etsiä tieteestä Jumalan tarkoitusta?
    Vai onko oikean tiedon etsiminen jo sellaisenaan päämäärä, jonka puolesta kannattaa kamppailla ja ponnistella?
    Amerikkalainen fyysikko Steven Weinberg julkaisi vuonna 1977 teoksen Kolme ensimmäistä minuuttia. Se ilmestyi Suomessa seuraavana vuonna jolloin Weinberg sai Nobelin fysiikanpalkinnon.
    Kirjansa lopussa Weinberg toteaa, että mitä paremmin maailmankaikkeuden ymmärrämme, sitä tarkoituksettomalta se tuntuu.
    Lohduton ajatus elämän ja maailman tarkoituksettomuudesta ei kuitenkaan vähennä tutkimisen merkitystä. Tutkimus luo jo olemassaolollaan lohtua, Weinberg sanoo.
    Hänen muistuttaa, että ihmiset eivät vain tyydy lohduttamaan toisiaan tarinoilla jumalista ja jättiläisistä eivätkä rajoittamaan ajatuksiaan jokapäiväisiin askareisiin, vaan he myös rakentavat kaukoputkia, tekokuita ja kiihdyttimiä ja jaksavat istua kirjoutuspöydän ääressä tulkitsemassa keräämiensä tietojen merkitystä.
    Weinberg ylevöittää tieteen tarkoituksen ja sanoo:
    ”Yritys ymmärtää maailmankaikkeutta on yksi niistä harvoista asioista jotka nostavat ihmiselämän hiukan farssin yläpuolelle ja antavat sille vähän tragedian arvokkuutta.”

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Kosmisia kohtaamisia.

______________________________

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.
Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 1979.
Veli-Pekka Lehtonen: Eurooppa – Sairas, sokea ja kuuro. Helsingin Sanomat, 23.5.2017.
Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia. (The First Three Minutes, 1977.) Suom. Mauri Valtonen. Tammi, 1978.

20 kommenttia:

  1. Tutkimus luo jo olemassaolollaan lohtua? Mitä W oikein tarkoittaa, sitäkö, että tehty työ on pysyvää, olemassa, että jotakin on saatu aikaiseksi vai itse prosessia, että olemme liikkeessä "saaliin" perässä, ts. että elämme?

    Molemmat katoavat, tutkimuksesksi nimetty aikaansaannos vanhenee, myös elämä loppuu. Noinkohan on niin, että vain taide, laulu, Linkolasta huolimatta jää? Weinbergista en tiedä mutta tunnen emerituksen joka on koko elämänsä tutkinut maailmankaikkeuden, sen alkeishiukkasten perusteita. Suurin hänen suustaan tullut ylistys koski Mozartin Don Giovannia! hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, nämä toiveikkaan luonnontieteilijät etsivät ikään kuin vastausta kysymykseen mikä on elämän tarkoitus vaikka 99,99 prosentin todennäköisyydellä tietävätkin ettei sellaista vastausta ole eikä kukaan koskaan saa selville että "miksi" maailmankaikkeus on.

      Tässä ajatuksessa tiedon etsiminen on se tarkoitus; ei se mitä lopulta paljastuu, vähän just kuin tuo bernsteinilainen liike.

      Mielestäni tuo mainitsemasi emeritus ei välttämättä ole oikeassa, koska taideteos on vain taideteos (ehkä sattumaa sekin) mutta se valtava tiedon kerääminen, analysoiminen ja tulkinta on jotakin pysyvästi korkeampaa - vaikka siitä jääkin vain välillisiä jälkiä.

      Tavllaan tässä onkin kaksi rinnakaista asiaa, jotka eivät kumoa toisiaan, vaikkapa Mozart ja matemaattiset kaavat.

      Poista
    2. Juu Kyösti, heitto Mozartista oli juuri heitto, ei hän mitenkään pyrkinyt vertailemaan. Toki hän antaa työllensä täyden arvon, josta siis emme tietysti pysty juttelemaan.

      Silti, esim. musiikin kohdalla voi joskus sanoa ettei ole kyseessä vain joku taideteos vaan suurempaa. Tiedon suhteen tuntuisi pätevän mahdollisuus takaisinkytkentään joka tuhoaa sen, ehkä jopa pysyvästi? Sehän se pelottavaa nykymaailmassa onkin. Yksilön kohdalla tuo on jo on todellisuutta, yleisivistynyttä ihmistä ei taida enää olla.

      Ripsa, kai muistit että Requiem oli Mozartin viimeinen sävellys jonka oppilas Sÿssmayer joutui viimeistelemään? hh

      Poista
    3. Hannu, joo, muistan.

      Olin kuullut Requiemin joskus älppäriltä, joka ei ollut minun. Mutta sitten se esitettiin Vaasan kirkossa ei kovin monta vuotta sitten. Esitys oli järisyttävän hieno ja kuulokojeeni toimivat moitteettomasti (siis yksi kummassakin korvassa).

      Konserttia edelsi konserttimestarin (en ole nyt varma termistä, mikäs se intendentti on?) perusteellinen esitelmä Requiemin historiasta. Et kai vihjaa että Sussmayer väärensi Mozartin musikaalisia ajatuksia?

      Jos aattelen tuota ajatusta pitemmälle, niin eikös voitaisi luopua voittamattomien nerojen suosimisesta ja päästä yhteistyöhön, jossa ei kilpailla vaan keskustellaan ja pyritään aina vain paremmiksi?

      Poista
    4. Ripsa, (muistaakseni) R:n loppuosa oli Mozartin kuollessa aivan luonnosten asteella joten Sÿssmayer teki parhaansa (tästä sitten ollaan eri mieltä) Mozartilta saamiensa ohjeiden mukaan. Monet kirjoittajat tuntuvat olevan sitä mieltä että S ei onnistunut Mozartia korvaamaan. Huonolla tuulella ollessani olen minäkin ollut olevinani samaa mieltä.

      Minä en suostuisi tekemään maalausta siten, että toinen maalari pääsisi siihen räpeltämään, ei tuu mittään! Varmaan jotain viihdettä voitaisiin niin tehdä vaan kannattaisiko muuten kuin rahallisesti?

      Voittamattomia neroja, no, onhan niitä muutama, väkivaltaisiakin kuten Picasso taivastalaidalla Schubert. hh

      Poista
  2. Kyösti, Hannu: kyllä kai tässä täytyy sitten taas vääntäytyä miettimään eliitin ja rahvaan välistä suhdetta. Epäilen kyllä ettei sitä saa selväksi millään.

    Ihan alkuunsa mietin tässä naputellessani läppärin näppäimiä (ei tämä ole oikeastaan naputusta, kirjoituskone semmoista ääntä piti) että kun olin 90-luvulla yliopistossa, Tampereen verstaassa, niin tietokoneet olivat jo tulleet. Sitten tavallinen työtätekevä kansanosa naputteli Mikro-Mikkoja pankeissa. Ne olivat "tyhmiä päätteitä".

    Muistan kun hain ensimmäisen tietsikkani ehkä vuonna 1991, käytettynä, tutun tutulta jostain Tampereen liepeiltä, niin se käski hankkia tulostimen joka "emuloi" jotakin tunnettua tulostinmerkkiä, ehkä se oli IBM. Mietin tässä että mitäs se myyjä sanoi ja mieleen tuli kiusallinen verbijohdannainen eli "vatulointi", mitä sitäkään en ole ikinä käsittänyt, siis mitä se on suomeksi.

    Tutkimuksia on tuhottomasti. Käsiin osui aamulla tiedekirjamainos, uutuuksia tältä vuodelta. Niitä on paljon ja tuolla linkissä vielä enemmän, vähän enemmän kuin pelkkiä uutuuksia. Henk.kohtaisesti minua harmittaa kaikkein eniten se, että noista ei todellakaan saa tietoja lukemalla päivän lehteä. Tiedeuutisia tulee sieltä ja täältä, mutta ei joka päivä eikä kaikkialta.

    En minä niitä koskaan saisi kaikkia luetuksi. Hannu: paras Mozart on Requiem. Mozart oli aika nuori sen kirjoittaessaan, mutta onnistui saamaan siihen säveliä kyllä edeltäneestä maailmastakin paljon, koska oli musikaalisesti sivistynyt.

    Tyhmistä päätteistä ajattelen nyt, että toivottavasti tyhmyys ei näistä jokaisen käytössä olevista koneista huolimatta leviä aivan räjähdysmäisesti. Joskus ajattelen oikeasti niin, että ihmiselle tekee hyvää miettiä elantonsa saamista, niin että se ei jämähdä paikoilleen. En silti ole ajatellut ruveta sosiobiologistiksi.

    Nyt pitää lähteä katsomaan mitä eurooppalainen tori antaa täksi päiväksi. Tori on täyttynyt ruoka- ja herkkuteltoista koko tosi-ison Vaasan torin verran. Kuhinaa riittää ainakin viikonlopuksi, syömisiä kaikista Euroopan ruokakulttuureista. Bongasin eilen rakenteilla olevasta teltoista Italian, Monte Negron, Ranskan, Englannin, Espanjan ja Hollannin. Mutta isossa osassa telttoja ei ollut vielä lippuja eikä maiden nimiä. Tämä porukka syö itsensä ympyriäiseksi viikonloppuna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieman asiasta sivuun; ei tuo Mikro-Mikko ollut tyhmä pääte vaan oikea tietokone, samanlainen kuin nämä läppärit ja älypuhelimet, periaatteessa. Tyhmiä päätteitä olivat sellaiset "koneet" joissa oli vain näyttö ja näppäimistö, ei mitän omaa muistia, eli sellaista käytettäessä kaikki tapahtui keskuskoneella, nykyään sitä sanottaisiin "pilveksi".

      Toinen juttu on, että kun tässä käyttelee tietokonetta nykyään, osa on ikään kuin tyhmää päätettä käyttäisi. Kun vaikkapa varailee hotellihuonetta jollakin Booking.comilla, niin läppärini on ihan tyhmä pääte, melkein.

      No, tekniikka on tekniikkaa - filosofisesti kiehtovampaa olisikin pohtia tuota sanaa: tyhmä pääte.

      Poista
    2. Kyösti: pelottaa tämän vastauksen antaminen.

      Siis että me ollaan niitä tyhmiä päätteitä ihan itte! Vapaaehtoisesti!

      Kai siihenkin vastaus löytyy. Pitää vain sinnikkäästi yrittää lisää ja yhä uudelleen. Tai en minä tiedä.

      Poista
  3. Nämä nyt keskusteltavat asiat ovat todellakin niitä, joita ei saa lopullisesti selväksi millään (kuten Ripsa sen ilmaisi). Kumpi on elämässä tärkeämpää - tiede vai taide? En osaa tehdä eroa. Molemmat ovat osa sitä elämän monimuotoisuutta, olemisen suurta kudosta, joka tekee elämästä niin mielekästä.

    Miksipä minäkin, pieni ihminen, joka ei voi koskaan ymmärtää maailmankaikkeuden perimmäistä luonnetta, mietin sitä kuitenkin jatkuvasti? Koska se on kivaa, koska se on kiehtovaa. Niin kuin taidekin, joka parhaimmillaan kohottaa ihmisen mieltä niin ettei meinaa nahoissaan pysyä.

    Me ihmiset olemme kuitenkin erilaisia. Jos jotakuta ei tiede tai kulttuuri kiinnosta niin mikäpä minä olen sitä moittimaan. Sitä minun on kuitenkin joskus vaikea ymmärtää, että niin monilla on voimakas halu määrätä myös toisten puolesta se, minkä elämässä pitää olla tärkeätä.

    VastaaPoista
  4. Lähestymme tässä(kin) keskustelussa sitä ydintä, että oikeastaan emme voi tietää että miksi loppujen lopuksi keskustelumme siitä mitä ei kukaan voi tietää, ja siksi keskustelu kiehtoo.

    Ihmiset ovat yksilöinä vapaita valitsemaan mistä tykkäävät ja mitä harrastavat ja kaikesta voi esittää mielipiteen (jääkiekko vs. jalkapallo, pesäpallo vs. lentopallo, maalaustaide vs. playstation, romaani vs. Spotify jne jne) ja liberaaleina meidän on tuo ja kaikki vaan hyväksyttävä.

    Mutta sitten tulee makrotason todellisuus: yhteiskunta kouluttaa ihmisiä, ihmiset tekevät työtä, hyvinvointiyhteiskunnassa suuri osa työn tuloksista jaetaan yhteiskuntaan sen hetkisen arvomaailman prinsiippien perusteella. Tarvitaan "luopumista" yhteiseen kassaan jotta tasapaino säilyy, jotta ketään ei jätetä heitteille, jotta mahdollisimman monelle ympäristö olisi "kiva paikka" elää. Koska suuri osa jaettavasta hyvästä tulee ulkomaankaupasta, sitä on pystyttävä tekemään ja hoitamaan menestyksellä.

    Vaikeampi kysymys sitten kuuluukin: jos yhteinen todellisuus edellyttää että yksilö luopuu jostakin ja että hän mahdollisesti tekee valintoja vastoin omaa haluaan, kuinka paljon makrotason tarpeista voidaan säätää yksilön toimintavapautta.

    Viikonlopun kesätapaamisessa kollegojen kesken esim. pohdimme saako jokainen 15 vuotias ihan omin päin päättää mitä kieltä hän opiskelee? Saako päättää vaikka se olisi kokonaisuden kannalta haitallista? Jos ulkomaankauppa edellyttää että vaikkapa 10 prosenttia suomalaisista osaa kiinaa, toinen kymmenys ranskaa ja joku osaa saksaa ja espanjaa, voivatko teinit päättää noin vaan että lukevat kaikki pelkästään englantia?

    Tai saako päättää ettei matematiikka kiinnosta, vaikka se johtaisi välillisesti hyvinvointivaltion rapautumiseen? Jne.

    Tällaiset valinnat ja valinnanvapaudet tuntuvat sittenkin niin kohtalokkaan armottomilta, että on melkein höyhenen kevyttä miettiä jonkin taideteoksen arvoa tai arvottomuutta. Ja siitä sitten taitaakin syntyä tunne, että noilla hienoimmilla teoksilla on arvoa jota ei tarvitse edes mitata.

    VastaaPoista
  5. Tempoilemme verkossa, jotakuinkin David Jonstadin "Sivilaation loppu" teoksen kuvaamalla tavalla ja vielä siten, että tuo mainitsemasi vapaus on pian muisto vain? Tänään siitä tuli selkeä muistutus, korkeimmalta taholta vieläpä. Pilkattu "Euvostoliitto" taitaa todella häämöttää eikä siinä Peter Nybergin tuskailut auta.

    Minua tämä ei kerkiä hetkauttaa mutta en voi olla ajattelematta perillisiäni. Kysymyksiä on, vastauksia? hh

    VastaaPoista
  6. Jatkan yritystäni näiden vaikeasti hahmottuvien asioiden hahmottamiseksi.

    Vapaus on niitä käsitteitä, jotka eivät ole sitä parempia mitä enemmän niitä on, vaikka tietyissä ideologisissa puheissa siltä kuulostaakin. Vapauteen liittyy aina esimerkiksi vastuu. Yhteiskunta, joka antaa kansalaisilleen vapautta, vaatii aina myös jotain takaisin.

    Ei voi ajatella, että koululaiset saisivat itse päättää, ainakaan kokonaan, ne aineet joita he opiskelevat. Eihän koululaisilla voi olla vielä ymmärrystä siitä, mitä tietoja ja taitoja he tulevat tulevaisuudessa tarvitsemaan. Lisäksi on myös selvä, että yhteiskunta haluaa sanoa niihin valintoihin sanansa oman kokonaisetunsa kannalta.

    Vapauden ja vastuun, tai eri osapuolten intressien, suhde on aina tasapainottelua, eikä sille ole lopullista arvoa. Hyvä yhteiskunta on kuitenkin sellainen, joka antaa kansalaisilleen kohtalaisen paljon valinnanvaraa.

    Silti yksi meidän länsimaiden ongelmista on se, että yksilökeskeisessä hedonismissaan se on menettänyt suuntaansa. Moni kansalainen kokee olevansa enemmän tai vähemmän hukassa, joten myös yhteiskuntamme on vähän eksyksissä. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta monet nykyajan ilmiöt antavat syytä huoleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhteiskuntako antaisi kansalaisilleen vapautta, säännöstelisi sitä ? Tätä en ihan purematta haluaisi niellä. Menemättä nyt pitemmälle kysyn, että eikö sentään ole niin, että länsimaissa ajatellaan vapaiden ihmisten antavan joidenkin asioiden hoidon yhteiskunnan haltuun ja sallivan sen tässä yksityiskohdassa sitä myös säännöstellä.
      Käytännössä käy usein niin kuin Pekka yllä kirjoittaa mutta mielestäni periaate joka lähteen vapaudesta ja (peruutettavissa olevasta) suostunnsta on ydinasia.

      Mutta nyt minun ydinasiani on lähteä viemään hallitusta kauppaan joten päätän lähetykseni tähän. hh

      Poista
    2. Hannu, Pekka: mutta esimerkiksi Yleisradion kriisissä, rahoituksen ja n.k. sisällöntuotannon suhteen, oli kyse juuri tuosta yhteiskunnan ja sen jäsenten välisestä valtasuhteesta. Olen katsellut Elävän arkiston juttuja ja minulle on hahmottunut kuva radioyhtiöstä, joka yritti pitää yhden kansakunnan kurissa ja herrojen nuhteessa.

      Vapauden ajat ovat olleet poikkeuksia. Suurin varmaan Reporadio, vaikka siellä Revon johtajana ollessa toimittajat kyllä saivat potkut elleivät tienneet täsmällisesti mitä tekevät.

      Mitähän siitä on enää jäljellä? Enkä kyllä tajua sitäkään että poliitikot ovat niin auttamattoman tyhmiä, etteivät tajua perustiedon merkitystä. Mikä muu kuin YLE tai BBC siitä vastaisi? Minusta populistien ilmestyminen on selvä näyttö siitä, että koulutusta on ajettu alas ja ihmisten tuuliajolle ajautumiseen on annettu hyvät raamit.

      Poista
  7. Näen yhteiskunnan ehkä hieman toisin kuin Hannu (hh). En koe sen olevan ne, vastakohtana meille, kansalaisille. Yhteiskunnanhan muodostamme me, tavalliset kansalaiset instituutioineen (olivat ne sitten julkisia, yksityisiä tai kolmatta sektoria). Eli jos ja kun yhteiskunta suosii vapautta, johtuu se siitä että näin me yhteiskunnan jäsenet yhteisesti haluamme sen olevan.

    Tämä tietysti tavoitteena, sellaisessa demokratiassa, jota me pyrimme toteuttamaan. Käytännössä kuilu kansalaisten ja päättäjien välillä on liian usein niin suuri, ettei kansalainen koe yhteiskuntaa, ja täydestä syystä, omakseen. Nämä eivät missään tapauksessa ole aivan yksioikoisia asioita.

    Mitä taas tulee Ripsan kommentteihin niin enpä voisi olla enempää samaa mieltä vapaan ja moniarvoisen median ja toisaalta koulutuksen tärkeydestä yhteiskunnassa. Nyt hajoamassa olevan hallituksen suurimpia syntejä on minusta ollut tämän uohtaminen.

    Ja muutoin olen sitä mieltä, että käymme nyt erittäin tärkeää keskustelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tosiaan olen hiukan allerginen itseäni kaikkialla ympäröivälle byrokratialle. Toki siitä on enempi hyötyä kuin haittaa, ainakin silloin kun kova paikka on. Olen sen juuri kokenut, ilman en ehkä olisi tässä nyt.

      Mitä ehkä tarkoitin selvinnee 2 YLE'ä koskevasta esimerkistä:

      Klo 17.00 radiouutiset kestävät 15 minuuttia. Sinä aikana tavallinen (ei jymy-) pääuutinen kerrotaan 4-6 kertaa! Ensin uutisaiheissa, sitten itse uutinen, sitten sama kirjeenvaihtajan suusta ja kommentoijaakin tarvitaan jonka jälkeen uutisten päätteeksi vielä kertauksessa. Usein saa puheenvuoron myös uutislukijan kollega.
      Samat tiedot on toki jo lähetetty klo 16.00 uutisissa mutta vara parempi kuin vahinko.

      Eikä tältä voi välttyä jos odotat seuraavaa itsellesi tärkeätä tietoa.

      Tai mihin tarvitaan 3 minuutin sävellyksen tekijän ja esittäjän kaikkia henkilötietoja?

      Tässä yhteiskunta vain koska se on olemassa pitää säälittä otteessansa, vedetään hatusta, 38 000 mummua ja vaaria hyvinkin puoli tuntia päivässä turhanpäiväisen silpputiedon pakkosyötön kohteena.

      Juu, varmaan kuuntelijoiden joukossa on muutama jotka valaistuvat soittajan palkintoluettelon mitasta. Ja on niitä, yksinäiset mm, jotka kaipaavat taaksensa sitä äänimattoa! Silti? Hannu

      Poista
  8. Koulutuksen, opiskelun ja kaiken takana olevan tieteellisen tutkimuksen merkityksestä meillä ei liene erimielisyyttä. Ja hyvin harvalla on tästä erilainen käsitys, ei edes niillä jotka tilapäisesti (kuten kai ajattelevat) leikkaavat koulutuksen ja tutkimuksen rahoitusta, toiveella että samalla tuottavuus kasvaisi.

    Mutta yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ilmiöitä ja virtauksia on todella vaikea selittää, koska ihmisellä ei voi tehdä kokeita.

    Ripsa yhdistää populismin kasvunn (yleisellä tasolla) koulutusleikkauksiin, ilmeisesti Suomea tarkoittaen. Kuitenkin, Suomessa on lähimenneisyydessä kaksi suurrta populismin aaltoa: Vennamon 1970-luvun taitteessa ja Soinin 2011 - eikä kumpaakaan saa mitenkään johdetuksi Sipilän tai sen edeltävän hallituksen koulutusleikkauksista. Silloin kun Vennamo tuli pinnalle, koulutukseen uhrattiin hirvittävän paljon rahaa - ei tosin niihin aikoihin jolloin Vennamon äänestäjät olivat lapsia ja nuoria.

    Bengt Holmström esitti Kultarannassa todella radikaalin huomion edustuksellisen demokratian rapautumisesta nimenomaan siksi, että kansalaiset (ja media) vaativat alati pikkutarkempaa tietoa päätettävistä asioista ennen kuin niistä on tehty edes päätöksiä, jolloin päättäjät ovat ikään kuin luupin alla eivätkä pysty keskittymään asioiden suureen kaareen. Esille tuli, että pitäisi taas pystyä tekemään "rehellisiä lehmänkauppoja". Holmström vertasi poliittisen päätösapparaatin toimintaa siihen mitä tiedetään talouselämässä tapahtuvasta päätöksentekoprosessista, joten hänen ajatuksensa ei ollut vain hatusta vedetty.

    Tämä vähän liippaa tuota Hannun sanomaa, että mihin kaikkea nippelitietoa tarvitaan kun isommista asioista on vain hämärä kuva tai ei mitään.

    Yksi populismin ilmenemismuotojahan on, että väitetään että kuka tahansa kansalainen tietää (kunhan media ne kertoo) asiat yhtä hyvin kuin parhaimmatkin asiantuntijat ja kokeneimmatkin päätöksentekijät.

    Tällä ajatuksella väheksytään kumulatiivisen tiedon merkitystä ja sitä että vaikeiden päätöksien tekeminen on erittäin vaikeaa monimutkaisessa todellisuudessa eikä siihen riitä tietää nippelitietoa.

    VastaaPoista
  9. Kyösti: tarkennus. Minusta se uhrimentaliteetti, jonka Vennamo herätti siinä että kansa oli unohdettu, tarkoitti tietenkin sitä, että kaikki ovat yhtä tärkeitä eikä ketään pitäisi unohtaa. Tuo muuten onkin hankalaa katsoa missä vaiheessa se unohdettu kansa muodostui. Isoäidin kylältä muistan muutaman evakon, yksi puhui vain venäjää. Sekin kylä on jo autioitunut.

    Kyllä minulla on se käsitys 1950-60-luvun koulutuspoliittisesta ajattelusta, että koulutusta ruvettiin ajamaan kaikkien saavutettavaksi. Peruskoulu tuli sitten 1970-luvulla. Mutta eivät ihmiset vielä 1970-luvullakaan kaikki päässeet kouluttautumaan pitemmälle.

    Semmoinen olo on että populismi luo ihmiselle oikotien. Koska olet olemassa ja arvokas, mutta toistaiseksi unohdettu tapaus, niin sinulla on oikeus ajaa kaikkia niitä asioita jotka koet tärkeäksi. Sitten tullaankin jo tämän päivän populistien aatemaailmaan. Se onkin sivistystä ja aivotyötä väheksyvä maailma. Poliittisistakin pyrkimyksistä tärkeintä on oman ja vähän muidenkin laumajohtajuus, tai ainakin kuorossa huutaminen.

    Minusta on vain aste-ero Suomen ja muun Euroopan populistien ja Trumpin tyhmyyksien välillä. Muistaakseni Alkio sanoi, että jokainen pystyy selvittämään ainakin alemman yliopistotutkinnon. Siis että aivoissa on kapasiteettiä, se pitäisi vain ottaa käyttöön.

    No tietysti: politiikka on vain yksi tapa osallistua yhteiskuntaan. Onneksi. Ja sekin on hienoa, että meillä eivät kulje pyssymiehet ympäriinsä niin kuin Amerikassa. Amerikan suhteen olen ihmetellyt sitä, että miksi kouluttamattomuus ja hirveä paranoidinen suhtautuminen yhteiskuntaan saa ihmiset nimenomaan ampumaan toisiaan.

    Jos saa toivoa niin sitä, että Sipilän populismiin nojaava hallitus peruu koulutusleikkaukset. Se ei taida onnistua, koska keskiluokka on käynyt kouluja ja sillä pitää olla varaa siihen edelleenkin. Mutta rikkaat ja suuret bisnekset saavat eniten rahaa, kuka mistäkin, eikä rahamaailma maksa veroja eikä tunnusta maata.

    Yhteiskuntaluokat muuttuvat toisiksi. Se että Suomen hallitus käy arvokeskustelua on kyllä pötypuhetta. Vallassaolijoita tuskin kiinnostaa muu kuin jatkamisen mandaatti. Toivottavasti olen väärässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - suunnilleen samalla tavalla ajattelen. Toisaalta tuo populismi on kuin veteen piirretty viiva: jossakin kohden "oikea" poliittinen kansansuosin tavoittelu muuttuu populismiksi. Vai onko oikeaa olemassakaan? Aika monet väittävät, että Ville Niinistön Vihreät, ja varsinkin itse Niinistö, ovat eduskunnan varsinaisia populisteja.

      Oppositiossa on aina helppoa, siellä saa olla kuinka "populisti" tahansa.

      En itse moittisi hallituksen päätöstä jatkaa - miksi homma olisi pitänyt heittää kesken Halla-ahon takia? Ja aloittaa vaikka Sote-sompailu ihan alusta uusien vaalien jälkeen ja taas... taloa saa toki rakentaa ikuisesti mutta olisihan kiva joskus muuttaa sisään.

      Mitä itse kuuntelin puheenvuoroja, en huomannut että Sipilä tai Orpo olisivat varsinaista arvokeskustelua käyneet; Sipilä jopa totesi ettei ole oikeita eikä vääriä arvoja, on vaan erilaisia. Ja Halla-ahon arvot todettiin liian paljon erilaiseksi muiden (hallituspuolueiden) arvoihin nähden.

      Silloin kun Soini sai ekan jytkyn, muut puolueet, esim. demarit, säätivät omaan käyttäytymiseensä sopivan annoksen "EU-kriittisyyttä", josta eivät ole vieläkään toipuneet.

      Poista
    2. Minusta Sipilä ja kumppanit kyllä yrittävät parhaansa.

      Perussuomalaisten puoluekokouksessa tapahtui sellainen hurmioituminen, että hyvät poliittiset tavat unohtuivat täysin. Miten nämä nuivan siiven tyypit (hyvin riehakkaita kyllä kokouksessa, Tynkkynenkin hyppi kuin kenguru mukanaan tuomansa poikalauman kanssa) voivat edes kuvitella, että kukaan ottaisi todesta sen heidän valitsemansa nelikon.
      Minä olin jo vähän aikaa hirveän huolissani, ja olen nyt tyytyväinen siihen, että hallitus, jolla ei tähänkään asti ole ollut helppoa, voi jatkaa rauhassa työtään. Jospa yliedustetut, entiset persut, nykyiset vaihtoehtolaiset, olisivat pelästyneinä ja kiitollisuudesta entistä maltillisempia, ei ole ainakaan painostusta kentältä.

      Poista