torstai 13. heinäkuuta 2017

Sitten tuli vielempi hiki

[kun täytyi ajatella]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.


Kuuma iltapäivä - kahdeksan kilometrin lenkin jälkeen tuntee itsen kuivaksi väännetyksi rätiksi. Aloittelen juttua sunnuntaina, ennen illallista.
    Aamiaisen aikaan kaksi haukkaa jahtasi haarapääskysiä sinistä taivasta vasten. Kun toinen kääntyi äkkiä alaspäin, sen selkä loisti aamuauringossa punaisenruskeana. Tuulihaukkoja kenties. Aamiaista nekin tarvitsevat.
    Tulee hiki muutenkin. Ajatellessa isoja ajatuksia. Tai pieniä. Siltä välin.
    Pitääkö aina olla jotain mieltä?
    Viikosta toiseen. Mitä jos antaisi kaiken mennä, alamäkeen, pilvien saattamana, höyrynä joka nousee auringon paahtamasta merenpinnasta.
    Jo kaskaatkin rätisevät.
    Meri jää, miehet menevät ja tulevat, ne jotka aikovat.


Erkki Tuomiojan päiväkirjat ”vainoavat” minua. Eivät pahassa vaan hyvässä. Siis että niitä lukemalla saa jonkinlaisen ahaa-elämyksen: Näinkö päämäärätöntä arkipäivän politiikanteko lopulta on?
    Muistetaan Friedrich Engelsin lausahdus yhteiskunnassa vallitsevasta dialektisesta prosessista: Yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista ja se mitä syntyy, on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.
    Tuomiojan muistiinmerkintöjen perusteella kaikki Engelsin tarkoittama pitää korotaa potenssiin kymmenen. Tai sata.
    Ahaa-elämykseni koskee sitä, kuinka monia vastakkaisia ja rinnakkaisia yrityksiä politiikan prosessissa on, ja että se ei nimenomaan ole samanlainen projekti kuin vaikkapa talon tai metrotunnelin tai paperikoneen tai IT-järjelmän suunnittelu ja rakentaminen.
    Kun normaalielämässä päätetään jostakin projektista, sen lopputulos on ”varma”, etukäteen sovittu ja päätetty eikä sitä muuteta matkan varrella, vaikka kohdattaisiin millaisia teknisiä vaikeuksia. Tekniset vaikeudet ovat ”aineesta” ja ”suunnittelusta” kumpuavia eivätkä siitä, että eri ihmiset haluavat kesken kaiken erilaista lopputulosta. Kun tehdään silta, siitä ei synny tunnelia.
                                                         S.I. 2017.
Jaaha, postmodernia!
Enhän miä
vaan
ne muut.
    Poliitiikassa on toisin: projekti ei ole koskaan valmis, koska sen tekeminen, poliittinen keskustelu on juuri se (ja riittävästi se) millä poliitikot todistavat olemassaolonsa oikeutuksen. Poliittisen projektin lopputulokseksi riittää jokin minkä kaikki hyväksyvät ja pitävät siedettävänä oman poliittisen tulevaisuutensa kannalta. Ehkä pyritään rakentamaan silta, mutta ainoa mitä saadaan aikaiseksi on komea informaatiotaulu: Tähän tulee silta jonakin päivänä!
    Ja silti tuon ”poliittisen informaatiotaulun” suunnittelijat ovat ehkä varmistaneet paikkansa seuraavissa vaaleissa
    Luonnontieteessa puhutaan atomien maailmassa ongelmasta, jossa mittaaja vaikuttaa mitattavien liikkeeseen, joten atomin paikkaa ei ehkä saada selville, saadaan esille vain sen liike tai toisinpäin.
    Poliiittinen prosessi näyttää samanlaiselta.
    Esimerkiksi Paavo Lipposen hallituksen voimakenttiä oli vähintään neljä: hallituksen ministerit ja pääministeri, eduskuntaryhmä, puolueen valtuusto ja hallitus. Eniten ristiriidat tietysti kohtaantuivat eduskuntaryhmässä, jota Tuomioja yritti pitää hallituksen ruodussa. Ammattiyhdistysliike yritti eduskuntaryhmän kautta saada oman agendansa toteutetuksi. Puoluevaltuusto tunsi itsensä alati hylätyksi. Ja muilla hallituspuolueilla oli tietenkin omat sidosryhmänsä ja päällehuutajansa.
    Tuollaisessa tilanteessa Jumalan myllyt jauhavat hitaasti ja politiikan vieläkin hitaammin. Tulokseen ei niinkään vaikuta puolueiden ohjelmat vaan se miten politiikan viheriöllä syötetään, harhautetaan, kampataan, puolustetaan ja hyökätään.
    Hyvä esimerkki on kauppojen aukiolojen vapauttaminen. Juha Sipilän hallitus sai vasta nyt päätetyksi sen, mitä demarit ja kokoomus yrittivät Lipposen ensimmäisessä hallituksessa 20 vuotta sitten.


Mitä todellisuus on?
    Ajatuksia, sanoja vai tekoja?
    Mistä pitäisi olla kiinnostunut, kun historiaa kuvataan? Ajatuksista, pyrkimyksistä vai lopputuloksesta?
    Käytän tahallaan sanaa ”kuvaaminen”, sillä historian tutkiminen saattaa tieteellisessä mielessä olla kohtuuttoman vaikeaa ellei sitten aivan mahdotonta.
    Kun Erkki Tuomioja on kirjannut tuhansia sivuja päivittäin poliittisesta kokemuksestaan päiväkirjoihinsa, onko niissä historiallinen ”totuus” sellaisenaan?
    No ei tietenkään, semminkään kun emme tiedä mitä Tuomioja jätti kirjoittamatta. Mutta laajemmin ajatellen meidän pitäisi saada kaikkien muidenkin vaikuttajien samanlaisen päiväkirjat luettavaksi, jos haluaisimme saada esille tietyn ajankohdan ”polittisen ajatuksen”, siis sen mitä haluttiin sen sijaan, että päätetyistä asioista saamme selville sen mitä toteutui.
    Tehtävä on mahdoton.
    Pieni esimerkki: äitini kertoi kuinka sodan jälkeen Kotkassa kommunistit vallan täyteydessään kiertelivät pelottelemassa demariperheitä uhaten että näille koittaa vaikeat ajat, vankiloineen jne.
    Kerroin tästä eräänä iltana (80-luvulla?) Kosmoksessa tunnetulle historiantutkijalle. Hän sanoi tylysti: ”Ei tuollaista ole tapahtunut. Siitä ei ole pöytäkirjamerkintää!”
    Historian kuvailemiseen tarvitaan monenlaisia pöytäkirjamerkintöjä. Ongelmana on se ettei tiedä kuka puhuu totta ja kuka asian vierestä jotakin vain puhuakseen.


                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.
Ajatuksen pilarit. Oikeat ja kuvitellut.


No, hypätäänpä vielä pari metriä korkeammalle, jos se tässä helteessä onnistuu.
    Mitä siis on todellisuus? Se mikä juuri nyt ympärillämme miljardeissa päissä ja toimissa tapahtuu vai se minkä tiedämme äsken tapahtuneen?
    Aristoteles otti kai selvästi kantaa ohjeistamalla kertomuksen kirjoittajaa: jätä pois jotakin jotta saat järkevän tarinan.
    Tätä ohjetta kirjallisuus ja draama ja elokuva ovat toistaneet meidän päiviimme asti. Ja toistavat meidän jälkeemme aina vedenpaisumukseen saakka.
    Mutta eroaako fiktio historian ”tutkimuksesta” juuri lainkaan? Pitää jättää jotakin pois, jotta ymmärtää mitä on tapahtunut. Kaiken kertominen ei auta, koska kaiken tietäminen on mahdotonta yhtä lailla kuin kaiken kaiken lukeminen. Pyrkimys pitää voida erottaa toteutuneesta. Pitää vetää johtopäätöksiä.
    Hyönteisdokumentti –blogissa käsiteltiin ja keskusteltiin mielenkiintoisesta aiheesta: onko hömppäkirjallisuudella mitään arvoa? Onko periaatteessa parempia ja huonompia genrejä?
    En palaa tuohon keskusteluun muuten kuin yrittämällä muistaa mitä Raymond Chandler kerran sanoi: Ei ole hyvää tai huonoa kirjallisuudenlajia, on vain hyviä tai huonoja kirjailijoita ja heidän teoksiaan.
    Aina kun puhutaan keskivirran kirjallisuudesta, muistetaan muistuttaa että sen syntinä on juonen punominen. Tällaisille postmoderneille ja avantgardeille puristeille tekee mieli sanoa, että lukekaa Erkki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat. Ne ovat postmodernin fiktion kaunein kukka, surrealismia realismin sisässä. Sitä paitsi ne ovat niin totta kuin totta jokin voi olla olematta koko totuus.
    Jos maailman haluaa nähdä älyttömänä sekasotkuna, se on sallittua.
    Mutta jos maailmassa haluaa nähdä edes vähäistä johdonmukaisuutta, pitää osa yksityiskohdista jättää pois ja poimia sieltä ja täältä oleellinen. Niin syntyy kertomus ja historian kuva.


                                                Kyösti Salovaara, 2017.

Ryhdyin Tuomiojan poliittisten päiväkirjojen jälkeen lukemaan Michael Connellyn dekkaria Risteyskohta (The Crossing, 2015).
    Tämä on Connellyn 28. romaani. Varttuva Connelly tuntuu parantavan kirjailijan otettaan kuin sika juoksuaan, niin kuin tavataan sanoa. Entinen rikostoimittaja osaa punoa los angelesilaisen tarinan kudoksen. Romaani on yhtä aikaa sekä poliisityön kuvausta että lakimiestarina – ja kuvaus suurkaupungin hengestä.
    Tuo hömppäkeskustelut tulee väistämättä mieleen Connellyä lukiessa. Risteyskohtaa en sanoisi hömpäksi, mutta ei sillä Nobelin kirjallisuuspalkintoakaan voiteta. Miksi pitäisikään? Vaikka olisi ihan erinomaista jos joskus myös joku valtavirran kirjailija saisi Nobelin – eikä vain reunoilla metelöivät.
    Risteyskohdan päätössanoissa Connelly kiittää kustantoimittajiaan; heidän avullaan kaikesta aineistosta syntyi ”järkeenkäypä kokonaisuus”. Muutamalla sanalla sanottu iso totuus – ei ole (hyviä) romaaneja joista puuttuu järkeenkäypä kokonaisuus. Sattumankin kuvaaminen on järjestyksen kuvaamista.
    Kirjastoihmiset panevat kirjat hyllyssä johonkin järjestykseen. Kriitikot – jos sellaisia vielä on – järjestävät kirjallisuden jollakin toisella tavalla. Kirjallisuudentutkijat yrittävät etsiä valtavirtoja ja pienempiä puroja, jotta maailma selittyisi genren olemuksen kautta. Etsitään näkymättömiä lainalaisuuksia.
    Lukija sen sijaan lukee sitä minkä parissa viihtyy.
    Monet ovat sanoneet, että jättivät Erkki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat kesken. Minusta ne olivat jännittävä lukukokemus. Nyt luin amerikkalaista jännäriä yhtä antaumuksella, viihtyen ja eteenpäin sanojen luomassa todellisuudessa pyrkien.
    Maailma ei selity olemalla maailma. Tarvitaan sanoja, tulkinta.


Mies tulee, menee ja on, kunnes toisin sanotaan.
    Meri jää huokailemaan miehen mentyä.
    Kaksi asiaa pysyy mielessä: se mihin pyritään ja se mitä saadaan.
    Dialektinen ajatus… kaskaitten surina ja rantakadulla poispäin hölskyttävän Harley-Davidsonin musiikki.
    Suora lähetys ei ole koskaan täysin suora.
    Sitten tulee vielempi hiki.


                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

______________________


19 kommenttia:

  1. Kyösti, nyt on pakko tunnustaa tietämättömyyteni: mitä on vielempi hiki? Vielä enemmän hiki?

    Minusta tuntuu, että nykyään on vallalla kova lokeroimisen tarve. Kaikkea jaotellaan, muutakin kuin kirjoja, esim. luonnetyyppejä. Ihmiset hylkäävät toisiaan jaottelujen vuoksi.
    Tuntuu siltä, että jotkut kriitikot ovat niin fiksoittuneita arvostamaan vain jotain tiettyä tarkoin rajattua kirjoittamisen tapaa ja tiettyjä asenteita, että heidän pitäisi melkein jäävätä itsensä useimmista arvosteluista.

    Havaijinpaitasi punainen väri on upea! Mikä punainen tuo oikein on, hibiscus?

    Tuo viimeinen kuva saa todella ikävöimään Välimerta. Siinä on rauhaa ja avaruutta,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuo lausahdus tuli mieleen eräänä iltana ja ajattelin että hyvä otsikko, vaikkei tietäisi mitä tarkoittaa. Paidassa ehkä enempi lilaa kuin kuvassa.

      Poista
    2. Ok, vielä enempi = vielempi. Luulin, että tämä on lainaus jostain.

      Poista
  2. Niin ja. Hienoja kuvia. Tuohan on suorastaan muotokuva punaisella värillä.

    En taida osata lukea poliitikon päiväkirjoja. Juuri äskettäin luin Aila Meriluodon päiväkirjoja, pidin paljon. Niistä sai käsityksen siitä, millaista on ollut olla kirjailija 1950-70-luvuilla.

    Tuli semmoinen mieleen että senkö vuoksi me luetaan muistelmia ja vanhoja päiväkirjoja, kun omaa mennyttä aikaamme ei enää tavata livenä? Mutta pitää siinä olla jotain samaa kuin omassa elämässä.

    Meriluoto on äitini ikäpolvea. Tulin ajatelleeksi että he ovat saattaneet joskus tavata. Jotain samaa oli Meriluodon tavassa puhua suomalaissiirtolaisista Ruotsissa kuin mitä itse kuulin kun olin opiskeluaikoina kesät töissä Tukholmassa.

    Sitten aloin ajatella että ei tuossa ole mitään outoa. Vieraalla maalla on vieras joskus itselleenkin. Sitten se vieraus jää jossain määrin pysyväksi ominaisuudeksi. Ei se ole pahakaan, joskus vähän orpo. Luulen että paikallaan pysyjät puolestaan sitten eivät näe, kuule eivätkä ymmärrä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään kauhean paljon poliittisia muistelmia ole lukenut. Se lienee totta että vanhemmiten ihmiset alkavat lukea enemmän elämäkertoja. Nostalgiaa, ehkä.

      Poista
    2. Omaltakin kohdaltani olen huomannut, että iän karttuessa luen yhä enemmän tietokirjallisuutta. Luin sitä kyllä jo nuorena enkä ole nyt tietenkään hylännyt fiktiota, mutta niiden osuuksissa on selvästi tapahtunut vähittäinen muutos.

      Mistäköhän moinen todella johtuu? Olisiko yksi syy siinä, että vanhetessa sitä rupeaa yhä enemmän pohdiskelemaan suuria asioita, laajoja kehityskulkuja, ja siinä auttaa kun niistä on tietoja? Maailmassa on niin paljon kiinnostavaa, kuten vaikkpa juuri nuo mainitut politiikka ja kirjallisuus.

      Jos haluaisin kovasti olla originelli oman tien kulkija niin ehkä vastustaisin moisia ikäkausille ominaisia kehityskulkuja, mutta mitäpä minä. Antaa elämän kulkea niin kuin se luonnostaan menee.

      Poista
  3. Kyöstin kirjoitus herättää taas paljon ajatuksia. Olen itsekn miettinyt sitä miten päämäärätöntä ja sekavaa käytännön politiikan teko monien siinä mukana olevien todistuksen mukaan on. Siihen nähden on ihan kunnioitettavaa miten järkevästi yhteiskuntaa on kuitenkin saatu kehitettyä.

    Viime aikoina on tosin ruvennut tuntumaan siltä, että demokratian kone on jotenkin rikki. Hallitukset eivät saa aikaan päätöksiä, eivät ainakaan vaikeita. Populismi ja muu asioiden vääristely on lisääntynyt. Yhteiskunnallinen vastakkainasettelu kasvaa.

    Olen ruvennut jopa huolestumaan demokratian tilasta. Tämä ihmiskunnan suursaavutus kyseenalaistetaan yhä useammin moneltakin taholta. Jopa Euroopassa nousee valtaan hallintoja, jotka haastavat demokratian (Puola ja Unkari, Venäjästä ja Turkista nyt puhumattakaan).

    Mitä me voimme tehdä? Mitä meidän pitäisi tehdä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - keksiikö viisas ihminen uusia tapoja hoitaa päätöksentekoa vai ulkoistuuko se yhtäältä sokeille markkinavoimille ja toisaalta populistiselle somelle? Kumpikin kauhistuttaa. Tietysti sekin että jokin uusi autoritaarinen komento pääsee valtaan.

      Poista
    2. Olen ajatellut paljon samaa kuin Pekka.

      Tämän päivän HS:ssa esitellään kirja, jonka menin heti varaamaan kirjastosta, amerikkalaisen historianprofessorin Timothy Snyderin "Tyranniasta, 20 opetusta 1900-luvulta".
      Snyder toteaa, että totuuden jälkeinen aika on fasimia edeltävää aikaa.

      Sama mikä tapahtui 30-luvulla on nähtävissä nyt. Länsi mukautuu diktatuureihin ja antaa uusnatsien ja muiden paahtajien manipuloida ja monopolisoida kielen, vihapuhe ja sen kliseet saastuttavat puhetta ja oudot väkivaltaryhmät "suojelevat" meitä keksimäänsä vihollista vastaan.
      Persujen jakautuminen Suomessa oli jotain, mikä saattoi saattaa joitakin järkiinsä.

      Eikö ole mitenkään mahdollista kääntää kelkkaa, kun vaara on nähdään, vai pitääkö vain antaa mennä tunnuslauseena "kyllä kansa tietää"?
      Ollaanko liian hyväuskoisia ja kohteliaita? On myös ihmisiä, jotka diivailevat ja ovat mielestään radikaaleja ja älykköjä, kun siipeilevät jossain hommafoorumissa ja muissa pahisporukoissa tajuamatta, miten pahoja ne ovat.

      Poista
    3. Täällä mökillä itäisessä Suomessa elän Helsingin Sanomien osalta pienellä viipeellä. Niinpä luin keskiviikon ja torstain lehdissä olleet kirjoitukset Marjatan mainitsemasta Timothy Snyderin kirjasta vasta nyt.

      Tuo kirjahan täytyy hankkia. Se näyttää pohdiskelevan juuri niitä kysymyksiä, joita olen itsekin miettinyt ja joista olen tännekin kirjoitellut.

      Poista
  4. Sodan jälkeen on läntinen maailma kokenut valtavan aineellisen kasvun. Samaan aikaan on demokratia vahvistunut ennen näkemättömällä tavalla. Vanha kysymys on tarvitaanko kana ennen munaa vai päinvastoin, johtuuko elintason nousun turvannut teknistaloudellinen kehitys demokratian sallimasta vapaudesta vai ehkä monopolikapitalismin tekemistä aarrelöydöistä, öljy, mineraalit, systeemein joissa demokratia on vain sivutuote jne? Miten hallitaan todennäköisesti kutistuvassa taloudessa maailmanlaajuisesti lisääntyvää (?) väestöä, demokratiallako vai kenties kiinalaisilla menetelmillä? Hallitaanko vai ajelehditaan?

    Itselläni on tunne, että demokratia on erilaisten satunnaisten hallintajärjestelmien joukossa aika ajoin pistäytyvä erikoisuus joka on tuntunut vakiintuneelta vain yksilön näkemän aikajanan lyhyyden takia, juuri siksi että aika ajoin nousee esille pelkoon perustuva, pakottavalta tuntuva tarve SAADA TAPAHTUMAT HALLINTAAN. Tähän tuntuisi historiallinen kokemus, mitä se lieneekään, viittaavan. hh

    VastaaPoista
  5. Puhelimen varassa ei paljon jaksa kirjoittaa. Snyderin Blood fieldsissä, tai mikä se olikaan, kerrottiin kuinka Stalin tapatti Ukrainassa miljoonia nälkään - ja länsimaiset huippujournalistit kävivät ihailemassa kuinka hienosti Neuvostoliitossa sujui. - Fukuyaman kirjassa aikoinaan todettiin ettei toimiva markkintalous edellytä demokratiaa. Mutta ehkä demokratia vaatii markkinataloutta. - terveisiä Kotkasta: vuorokaudessa on mennyt rahaa noin saman kuin Espanjassa 5 päivässä. Suomi on KÄSITTÄMÄTÖN!

    VastaaPoista
  6. On kai aika yleinen väittämä, että demokratia ja markkinatalouden synnyttämä taloudellinen hyvinvointi ovat kytkeytyneet toisiinsa. Viime aikoina tätä oppia on tosin kyseenalaistettu, esimerkiksi Kiinaan viitaten.

    Tähän kokonaisuuteen liittyvät jatkuvan väestönkasvun aiheuttamat haasteet ja tietysti se kysymyksistä pirullisin: onko tämä onnellinen demokratian ja talouden välinen symbioosi osaltaan johtamassa meitä ympäristösyistä umpikujaan?

    Kannattaa muistaa, kuten Hannukin muistuttaa, että sekä demokratia että hyvinvointiyhteiskunta ovat sekä ajallisessa että maantieteellisessä perspektiivissä hyvin lyhytaikaisia ilmiöitä. Tai, kuten Marjatta kirjoittaa, tietääkö kansa todella? Miksi ihmeessä kansa olisi sen viisaampi kuin sen keskimääräiset edustajat?

    VastaaPoista
  7. Toissa vuonna istuin vähän tavallista pitempään yhden ystävän kanssa kahvilassa. Ystävä on kotoisin sieltä Kymenjokilaaksosta, jonkun ison tehtaan varjosta. Hän halusi tietää olenko ymmärtänyt että ne voikkaalaiset jotka nostivat ihmisiä eduskuntaan (en tiedä oliko kyse nimenomaan Voikkaasta, mutta tykkään sen paikkakunnan nimestä ja olen käynyt siellä) ovat kyllä työväenihmisiä. Sanoin että olen ymmärtänyt, mutta olen tässä pari vuotta ihmetellyt että olenko ymmärtänyt ja mitä.

    Ongelma on tietenkin se että ei ole kyse järjestä tai sen puutteesta, vaan liikkeestä, joka meillä on usein nostanut puolueita valtaan, tai pudottanut. Ryhmähenki on ehkä eri asia kuin yksityisajattelu. Tai esimerkiksi ajattelu siellä Voikkaan entisessä tehtaassa. Tehtaat ovat omia yhteisöjään eivätkä niistä ulosheitetyt ihmiset ole oikein löytäneet uutta "kotia", jollaisia ihmiset tarvitsevat. Se koti siinä mäen rinteessä ei riitä.

    Minusta tuossa yllä on hyviä ajatuksia kaikilta. Mutta ajattelin nyt erityisesti noita ympäristöjuttuja. Käyn keskustelua ystävien kanssa juuri näin kesäisin - ja tästä on tulossa tauti - siitä miten mehiläiset voivat.

    Löysin juuri tiedon siitä että EU:n parlamentin enemmistö on neonikotikoidien kieltämisen kannalla, tai oli 22.6., mutta yritykseni onkia selville onko tämä nyt päätös karahti kiville.Pitää yrittää saada yhteys johonkin siellä olevaan tahoon tai suomalaiseen poliitikkoon tai ympäristötiedeihmiseen. Kaikki ovat pahus vie lomalla!

    Perheelläni on ollut mehiläisiä parikymmentä vuotta sitten, ei paljon, vain omalle perheelle tarpeeksi, kaksi pesää. Niitä italialaisia mehiläisiä. Ilman mehiläisiä meillä ei ole enää ruokaa.

    Vaikuttaa siltä että Pekan kuvaama symbioosi on umpikuja. Vapaa markkinatalous ei johda ympäristön tervehtymiseen. Siihen tarvitaan tiukkoja lakeja, joita toivon todella että EU nyt on säätämässä ja vähän äkkiä muuten kuollaan kaikki.


    VastaaPoista
  8. Huomasin vasta nyt (kiitos Pekka) myös torstaisen Jukka Petäjän kolumnin.
    Siinä lopussa on hyvä huomio. Natsi-Saksan oikeusteoreetikko oli tajunnut, että kaikki säännöt voidaan muuttaa, kun vedotaan poikkeustilaan. Kovasti sitä kriisitilaa on hoettu viime aikoina meilläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helsingin Sanomien kirjoitukset olivat todellakin, äh, torstain ja perjantain lehdissä. Mökillä tuo aika näyttää olevan tavallistakin suhteellisempaa.

      Poista
  9. Ripsiä, paperimiehistä tuli työttömiksi jouduttuaan persuja, ja he ovat hajonneet paikallisesti jo ennen tätä valtakunnallista jakautumista.
    Hämmennyksen aikaa.

    VastaaPoista
  10. Ripsa siis - anteeksi, tököttelen kännykällä ja vahdin samalla pojanpoikia, jotka pulikoivat Myllykosken maauimalassa. Lapset tarkenee.

    VastaaPoista
  11. Marjatta, tuota pitkää prosessia juuri tarkoitan. Että kun paperimiehiä on ollut parin sukupolven ajan niin mitä silloin tapahtuu ihmisille kun kaikki yhtäkkiä loppuu. Vähintään hämmennys.

    En voi kuvitella sitä. Näin sen Voikkaan 1970-luvulla kun kaikkialla kuului sen valtavan tehtaan humina. Ja ihmiset ajattelivat olevansa juurillaan.

    Toisaalta osaan kuvitella. Samantapainen on ollut kokemus ihmisillä, jotka joutuivat luopumaan pienviljelystilastaan 1980-90-luvuilla. Sitä edelsi sitten rahoitus jossa maksettiin sen mukaan kuinka monella hehtaarilla ei viljelty mitään. Siinä oli kyse perheiden asumisesta samassa paikassa joskus 300 vuotta yhteen menoon.

    Olen kummankin puolen talonpoikaissukua. Tuossa pienviljelyksen loppuessa alkoi jo tulla selväksi sekin, että korkeakouluopinnoilla pääsee sitten akateemiseksi työttömäksi.

    VastaaPoista