torstai 25. kesäkuuta 2020

Himpun verran eksistenssiä


[ollaan, mennään, tullaan]


Kyösti Salovaara, juhannuksena 2020.


Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.
    -Jean-Paul Sartre, 1948

Olin aina halunnut kiihkeästi matkustaa.
    -Simone de Beauvoir, 1960

Meidän täytyy hyväksyä hitaampitahtinen elämä ja matkailu.
    -Neal E. Robbins, 2020.

Miksi pitäisi hyväksyä?
    -Kyösti Salovaara, 2020.


Olenko minä me?
    Jos meidän täytyy tehdä jotakin, täytyykö myös minun?
    Kun minä teen jotakin, teemmekö mekin?
    Minä sinä hän me te he.


Täytyy valita itsensä omassa ajassaan.
    No, miten temppu tehdään?
    Istun ruusupensaan varjossa ja vietän iltapäivän hetkeä ja Suomen lippu lepattaa sinistä taivasta vasten. Suomalainen identiteetti? Minun identiteettini? Meidän suomalaisten identiteetti?
    Vai pelkkä valokuva – cool?
    Kun monta minua pistetään jonoon, syntyykö siitä me?
    Valokuvasta huomaan, että ruusunkukat ovat jo lakastumassa. Identiteetin identiteetti? Himpun verran eksistenssiä: realismi ja nihilismi olematta kyyninen.


Me-muodossa on helpompi kirjoittaa kuin minuna itsenä. Sillä tavalla ajatukselle syntyy laajempi kaiku, ikään kuin ”minä” sanoisi ”meinä” enemmän, vaikka meitä ei olekaan kirjoitusvälineen äärellä muita kuin minä.
    Tämä on yleinen temppu. Hyvä hämäys. Ollakseen vakuuttava kannattaa vältää puhumista minusta. Jos haluaa syyllistää tai vietellä joukkoja, pitää puhua meistä. Jokainen agitaattori ja politrukki tietää mistä puhun.
    Jokainen maailmanparantaja - punainen ja vihreä - välttelee viimeiseen asti yksikön ensimmäistä persoonapronominia.
    ”Koronaviruksen jälkeinen matkailu vaatii uutta ajattelutapaa”, Neal E. Robbins kirjoitti viime perjantaina The Guardianissa. Hänen kirjansa turistien tuhoamasta Venetsiasta ilmestyy kohtapuolin. ”Me” olemme tuhonneet Venetsian, Robbins väittää. Ja kun meitä ei ole nyt pandemian aikana päästetty Venetsiaan, kaupunki on elpynyt. Johtopäätös: meitä ei tarvita Venetsiassa eikä muuallakaan. Toinen johtopäätös: Robbinsin mielestä, vaikka hän ei sitä itse tajua, maailma olisi parempi paikka ilman ihmisiä – myös turisteille.
    Robbins ennustaa ja melkein uhkailee, että koronaviruksen jälkeen emme voi piipahtaa siellä sun täällä sattumalta, rennosti, ihan muuten vaan, emme voi piipahtaa hetken mielijohteesta minne mieli tekee.
    Meidän täytyy hidastaa!
    Matkailumme ei saa enää perustua nähtävyyksien bongaamiseen. Meidän on tajuttava, että ihmiset asuvat kodeissaan nähtävyyksistä riippumatta. Sekin meidän pitää tiedostaa, että ”me” tässä olemme ongelma. Aikaisemmin vain pieni eliitti matkusti, ”he” matkustivat joten se ei ollut ongelma, ei edes uppoavalle Venetsialle.
    Mennään ja tullaan – ollaan.
    Myös minä mennentullen ajassani: ruusupuskan katveessa, kuihtuneita terälehtiä pöydällä, kaukana Venetsiasta.


Kyösti Salovaara, 1989.
Kulttuurin ja teknologian ikonit
Pariisissa.


Tietenkin Robbins on oikeassa ollessaan väärässä.
    Maailman turistirysät ovat vastenmielisiä paikkoja. Varsinkin sellaisen mielestä, joka sattuu kuulumaan pieneen eliittiin; siihen jolla on aikaa hitaaseen matkusteluun ja syvälliseen ajatteluun ja muiden ihmisten, siis sen rahvaan, käyttäytymisen seuraamiseen. ”Ottavat selfien Mona Lisan edessä! Nuo hemmetin sivistymättömät oliot.” Siis Louvrea pitää vältää, niin kuin Venetsiaa ja Eiffeltornia, myös Barcelonan kävelykatuja ynnä Pradoa Madridissa. Ihminen ei sivisty menemälle sinne minne muutkin menevät, Robbins ajattelee.
    Hän on taatusti oikeassa.
    So what?
    Kävin syyskuussa Amsterdamissa van Gogh-museossa: paska paikka! Ai että Vincent van Goghin maalaukset ovat paskaa? No eivät tietenkään ole vaan se rahvas, joka tungeksii taulujen edessä niin, että sivistynyt ihminen ei pysty syventymään suurenmoiseen taiteeseen.
    Sivistynyt suuttuu ja menee pois ja kirjoittaa kolumnin sivistymättömistä ihmisistä, jotka eivät tajua pysytellä kotinurkissaan, missä sivistymättömyydestä on mahdollisimman vähän haittaa ”meille”, jotka osaamme arvostaa taidetta ja sivistystä ja arkkitehtuuria ja… kertaalleen voideltuja hummerinkoipia.


Kyösti Salovaara, 2015.
La Calahorran asema - Sergio Leonen jälki
elokuvakulttuurissa.


Jostakin syystä eliittiväen (ja maailmanparantajien) on vaikea ellei mahdoton ymmärtää, ettei ”meitä” ole olemassakaan, että on vain yksilöitä, jotka tosin muistuttavat toisiaan, mutta eivät ole toisensa.
    Ajan Euroopan reunalle Tarifaan ja katson Afrikkaan. Kokemus. Ilmainen paikka, ei ruuhkaa Gibraltarin salmen rannalla. Etsin La Calahorran pienen asemarakennuksen Almeriasta Granadaan vievän maantien läheltä. Ei toista ihmissielua näkyvissä. Joku on kirjoittanut umpimuurattuun oviaukkoon Viva Leone! Tässä maisemassa Sergio Leone filmasi kohtauksia kahteen lännenelokuvaan. Seisoessani asemalaiturilla on kuin olisin Hyvissä Pahoissa ja Rumissa tai Huuliharppukostajassa juuri sillä hetkellä kun Claudia Cardinale laskeutuu junasta.
    Aika simppeliä turismia. Ääliömäistä, joku sanoo.
    Sattumalta löydän valokuvan Pariisista vuodelta 1989.
    Kuva on otettu Le Select-ravintolan edestä La Coupoleen päin. Harley Davidson seisoo parkissa Selectin edessä, La Coupole on Boulevard du Montparnassen toisella puolella. Ah! Le Select, La Coupole, American Bar, Bar Americain – amerikkalaisten ja ranskalaisten ja ties minkämaalaisten taiteilijoiden, kirjailijoiden ja tyhjäntoimittajien kohtauspaikat. Tuossa lähellä Le Dôme missä Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre ja kaikki muut maailman kosmopoliitit tapasivat toisiaan ja missä Beauvoir kirjoitti kirjojaan, ja hieman etäämpänä on La Closerie des Lilas, se Ernest Hemingwaynoma” paikka, tiedättehän.
    Eräänä toisena päivänä, toisella reissulla, melkein nykyhetkessä, pysäytän auton hehkuvan unikkopellon viereen, jossakin Burgosin sivuteillä matkalla Sad Hillin hautausmaalle, joka rakennettiin Leonen Hyvin, pahojen ja rumien loppukohtausta varten. Fiktiivinen hautausmaa oikeasti kuolleille – siis kulttuurille.
    Sardiinit kypsyvät Välimeren rannalla. Tuoksujen hiki.


Yksilöt ovat yksilöitä, oma mieli ja mielikuvitus.
    1930-luvun alussa Simone de Beauvoir haaveili matkustamisesta. Hän halusi nähdä paikkoja.
    ”En unohda ikinä ensimmäistä iltaamme Figuerasissa”, de Beauvoir kirjoitti muistelmissaan 1960. ”Olimme vuokranneet huoneen ja illastaneet pienessä posadassa; kävelimme kaupungilla, yö laskeutui tasangolle ja me ajattelimme: ’Tämä on Espanja.’”
    Sen jälkeen muistelmien lukijasta tuntuu, että kirjailija on aina jossain muualla kuin kotonaan, jos ei kauempana niin ainakin Dômessa kirjoittamassa… jotakin… juttelemassa… jotakin… jonkun kanssa.
    ”Marcel Duhamelin mukaan Berliinin salaisuudet tiivistyivät sen kaduilla leijuvaan tuoksuun, jota ei voi aistia missään muualla”, de Beauvoir muistelee. ”Gide sanoi, että espanjalaista kaakaota juodessaan pitää suussaan koko Espanjaa.”
    Pitelee suussaan kokonaista valtakuntaa, aikaa, kulttuuria!
    Kun Albert Camus vietti muutamia päiviä yksin ja yksinäisenä ja ahdistuneena Prahassa 1930-luvulla, hänelle jäi Prahasta mieleen nenässä tuntuvat tuoksut: ”Nyt voin reilusti sanoa, että selvin muisto joka minulle on Prahasta jäänyt, on etikkakurkkujen tuoksu, noiden joita myydään kaikissa kadunkulmissa ja syödään sormista, tuo pistävä, kirpeä tuoksu, joka herätti ahdistukseni ja ruokki sitä heti kun olin astunut hotellini ovesta ulos.”
    ”Kaikki maat, joissa minun ei ole ikävä, ovat sellaisia, joista en opi mitään”, Camus kirjoitti vuonna 1942.
    Camus tarkoitti, että matkailu on muutakin kuin ”nähtävyydet”.


Kyösti Salovaara, 2018.
Yläkuva: Sad Hill -
 Hyvien, pahojen ja rumien loppukohtauksen hautausmaa.
Alakuva: Matkalla Sad Hilliin
jossakin Burgosissa.



Matkustaminen pois kotoa on muutakin kuin nähtävyydet siellä tai täällä. Enimmäkseen se on muuta.
    Olen oikeastaan ihmettelyt viime aikoina, miksi Albert Camus tuntuu kirjoittavan niin yleispätevästi ja arkipäivään sopivan älykkäästi. Camus ei keikaile vaan ajattelee.
    No, onneksi en ole yksin tässä huomiossa.
    Adam Gopnik kirjoittti helmikuun lopulla tänä vuonna The New Yorkerissa Albert Camusin sota-ajan kirjeistä ja totesi, että kun jotkut pois menneet kirjoittajat puhuvat meille oman hetkensä aikaikkunassa - johon lukijan on ikään kuin sovittauduttava - niin Albert Camus kirjoittaa aivan kuin hän olisi aikalaisemme; häntä ymmärtääkseen ei tarvitse eläytyä menneeseen, koska Camusin ajatukset ovat yhä oleellisia ja vuosien saatossa haalistumattomia. Gopnik huomautti, että esimerkiksi Camusin aikalaisista Sartrea lukiessa pitää tehdä todella työtä, toki palkitsevaa, kun taas Camusia lukee ”helposti”, samaistuen ja ymmärtäen.
    Mielenkiintoista tietysti on, että de Beauvoir oli aika jyrkästi Sartren puolella Camusia vastaan (mitä näiden ajatteluun tulee), mutta Sartre olikin Beauvoirin suuri, ikuinen rakkaus, kaikista sivujuonista riippumatta.
    Pääjuoneen palatakseni: Camusin suku äidinpuolelta palautui Baleaarien saarille, Menorcalle.
    Vuonna 1936 Camus kirjoitti Baleaarien matkan tuntemuksista. Hän sanoi, että matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Jonakin hetkenä, kaukana kodista, oman kielisestä sanomalehdestä tulee äkkiä äärettömän kallisarvoinen. ”Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä, meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty.”
    Sellaisella hetkellä ihminen on kuin kuumeessa, vastaanottaa pienetkin värinät ympäriltään ja omasta sielustaan.
    ”Siksi ei pidä sanoa”, Camus jatkoi, ”että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikä sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista.”
    Camusin sanoin huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ”divertissement”, mutta ”matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme”.
    Matka tuo minut takaisin itseeni, ihmiseen, vaatimattomaan ja arkipäiväiseen olemiseen.


Kyösti Salovaara, 2018 ja 2019.
Yläkuva: Välimeren tuoksut.
Alakuva: Tässä Eurooppa, tuolla Afrikka!

4 kommenttia:

  1. Himpun verranpa hyvinkin... Kiintoisia ajatuspolkuja.
    Omia hellehajatelmia: Minä vai me? Me on pakko ottaa tietyssä määrin huomioon, mutta kyllä minällä mennään, koska minä itse myös vastaan huutoni.

    Niinpä: Sisyfoksen kivenpyörityksen sijaan merkitystä ja tarkoitusta kohti. Oma todellisuutemme ja tarkoituksemme lienee yksilökysymys ja itsemme määritettävissä. Elämääntyytyväisyys kiinni omien toiveitten ja vallitsevan ympäristön tilan suhteesta.

    Matkailu: valtaosin jotain muuta kuin turismitungokset nähtävyyksillä, jotka ovat toissijaisia.
    "Matka tuo minut takaisin itseeni, ihmiseen, vaatimattomaan ja arkipäiväiseen olemiseen." Painokas kyllä! Mitä laajemman meren äärellä, mitä laakeamman "tättärän" huipulla, mitä vieraammassa kultturissa ja oudommassa miljöössä sitä lähempänä olen itseäni; tässä ja nyt, kotona, kiinni elämässä...
    Ilmaan leijumaan jää kysymys: Miksi pitäisi hyväksyä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, jäi ilmaan ja taitaa jäädä, koska tuo Robbins ei oikeastaan perustele vaatimustaan mitenkään. Tämähän on tyypillistä nykyään kun vaaditaan "luopumaan" erilaisista oikeuksista ja mukavuuksista mitä meillä (hyvinvoivan "lännen" asukkailla) on. Tietysti vaatimuksen taustalla on tai voi olla pelko maapallon tuhoutumisesta, mutta jos sitä pelkää, niin sitten pitäisi esittää konreettisesti mitä voidaan tehdä muutoksen takia ilman että em. hyvinvointi merkittävästi vähenee. Yleensä kukaan ei esitä tuota skenaariota eli paluuta tulevaisuuteen... hah.

      Robbinsin Venetsiassa asunee jotain 52 000 ihmistä. Siellä käy miljoonia turisteja. Jos Venetsian kaupunki päättäisi, että kaupungista lopetetaan kaikki muut ravintolat kuin mitä nuo 52 000 ihmistä tarvitsevat, eiköhän turistilaumaongelma ratkeaisi samalla. Kuten myös kieltämällä risteilyaluksien kiinnittyminen kaupungin satamaan. Eli konreettinen temppu - asia ratkaistu. Mutta tällähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Robbins vaatii "minua" hiljentämään tahtiani (jos sen vielä hiljentää, se on sitten lopullista...) eikä ole mitään rationaalista syytä totella Robbinsia. Siis tässä nyt "Robbins" esimerkkinä ja puhetorvena; samanlaistahan vaaditaan siellä sun täällä.

      Mutta ihminen on kummallinen eläin. Laumassa kulkiessa miettii koko ajan ettei pitäisi olla laumassa vaikka haluaa olla olematta... jne.

      Tapanani esim. on ollut sielloin tällöin käydä kävelemässä Nuuksion poluilla. Nyt koronan takia "kaikki" helsinkiläiset käyvät siellä. Mitä järkeä on enää koskaan mennä sinne? Ei mitään, sorry vaan luonnon ihanuudesta kiihkoilevat.

      Poista
  2. Me-muoto on joskus aika hauska, kun lukee me-muodossa kerrotuista asioista, joissa ei itse koe olevansa mukana mitenkään. Usein silloin on kyse länsimaisista ihmisistä, meidän ajattelutavastamme ja meidän puuhasteluistamme. Mitä isompi ryhmä, sitä huonommin se me-puhe kaikkiin yksilöihin pätee. Sen sijaan pienemmät me-ryhmät ovat käteviä ja paikansapitävämpiä. Siskoni kanssa me aina kannustamme toisiamme uhoten ja naureskellen, miten ME kyllä pärjätään, me Korpelan Ranssin tyttäret, hänen sisunsa perineet.

    On se kumma, jos ei saa mennä niihin paikkoihin jotka on varta vasten nähtävyyksiksi rakennettu, tai jos ei enää saa mennä minnekään. Koronan takia ei ole järkevää ihan heti mennä, mutta kun se saadaan hallintaan, niin tottakai matkustaminen on ihan sitä samaa ja yhtä tärkeää kuin ennenkin: maailmankuvan avartumista, itsensä löytämistä, virkistymistä jne. Mielessäni on myös niiden paikallisten ihmisten elinkeino, joita olen matkoillani tavannut. Eikö se muka ole tärkeää!

    Olen nyt viettänyt viikon rantalomaa mökillämme, jonka hankkimista vastustin aikanaan ja johon olen suhtautunut pitkään nihkeästi. Nyt helleviikolla olen löytänyt sen ilot. Ilman ja veden lämpö, on kuin Välimerellä, ja kun välillä on käyty (tämä muoto taas, eli miehen kanssa kävimme)"sivistyksen parissa", tänään mm. Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä, niin on nähnyt vähän muitakin ihmisiä. Nyt ei olisi tarvetta rantalomaan, mutta kaupunkilomailua kaipaan. Haluaisin matkailla jossain metropolissa, jossa olisi ihmisten kirjo ja "me" sisältäisi paljon ihmisiä, monen näköisiä ja eri kieliä puhuvia. Tulisi sellainen tunne, että koko ajan kokee uutta ja kiinnostavaa eikä aamulla tiedä, mitä päivä tuo tullessaan.

    Kyösti, olen lukenut sinun blogistasi löytämäni kirjan, Hans Roslingin Faktojen maailman. Onpa järkevä teos korostaessaan kansainvälistä yhteistyötä ja asioiden tilastollista ja monitahoista tarkastelua sen sijaan, että tuijotettaisiin johonkin yksittäiseen kipukohtaan sitä suurennellen. Tässä ihmisten paikallaanpysymisen ihannoimisessa lienee kyse juuri tällaisesta yksisilmäisyydestä. Kyllähän luonto valtaa kaupungit, jos ihmiset jättävät ne, eläimet tallustavat autottomilla ajoteillä ja tori alkaa kasvaa pensaikkoa, mutta sitäkö varten kaupungit on rakennettu?
    Tämä meidän mökkitontti oli kauhistus kymmenen vuotta sitten oltuaan käyttämättömänä ties kuinka kauan (siksikin minut valtasi epätoivo), mutta nyt täällä on ihan erinäköistä, ja silti isokoskelopoikue ui laiturin alta ja linnut pitävät konserttejaan.

    Ehdotan, että emme hiljennä tahtia. Hitsi, tuo meren kuva nostattaa kaukokaipuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä pointteja, Marjatta! Ja todellakin, jos jossakin metropolissa asuu miljoonia ihmisiä, miksei sinne sopisi joukkoon maailman menoa ihmettelemään turistikin. Pariisissa käy vuosittain Wikipedian mukaan n. 17 miljoonaa ulkomaalaista, ja kotimaan matkailijoita toinen mokoma. Ihmiset kuuluvat tuohon kaupunkiin, väristä, pituudesta, painosta ja kielestä välittämättä. Tuollaisessa paikassa samaistuu kaikkeen, itseensäkin.

      Joo, ei hidasteta, vaikka se ei lopulta olekaan oman tahdon vallassa, kun suuremmat voimat alkavat määritellä elämää ja elämääni.

      Poista