Clint Eastwood kävi täällä

[fiktiivinen realismi]

Kyösti Salovaara, 2024.

We are such stuff as dreams are made on, and our little life is rounded with a sleep.

- Shakespeare

Kun ihminen saapuu johonkin paikkaan, kulkee jonkun talon ohi, kävelee puistossa, istahtaa puiden varjostamalle terassille, hän tiedostaa nykyhetken, tietää kenties että tässä ”paikassa” eli ja vaikutti Se kirjailija ja Tämä säveltäjä, niin että tuossapa mökissä Aleksis Kivi kuoli ja tässäpä talossa syntyi Mozart.

    Kaiken tietäminen on kuitenkin mahdotonta. Menneisyys on kuin apfelstrudelin poimut, vuorotellen makeaa omenaa ja ohutta taikinaa. Oleellista on, ettei kaikkia strudeleita voi syödä eikä kaikilla terasseilla istua. Suurmiesten ja naisten, kirjailijoiden ja säveltäjien kulttuuriset hahmot vahtivat meitä kuin aaveet, jotka luulemme näkevämme vaikka tiedämme, että kaikki on kuviteltua.

    Vai onko?

    Viikko sitten tiistaina ajoimme kohtalaisen pitkän matkan Bambergista Loferiin, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Salzburgista lounaaseen. Alppien vuoret ympäröivät kaunista kylää kaikilta puolin, vuolas Saalach-joki laskee Loferin läpi huikean Pirunkanjonin kautta.

    Asetuimme majataloon ja kävelimme syömään toisen majatalon edessä sijaitsevalle terasille. Tuo majatalo oli Villa Egger. Pitkän päivän jälkeen päivällinen suuren puun suojaamalla terassilla rentoutti kehon ja rauhoitti mielen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Vasta illemmalla selvisi, että istuimme samoissa pöydissä kuin Clint Eastwood (s. 1930) ja Richard Burton (1925-1984) olivat istuneet talvella 1968!

    Loferin kylässä ja Villa Eggerin majatalossa filmattiin tammikuussa 1968 Brian G. Huttonin ohjaamaa jännäriä Kotkat kuuntelevat, joka perustui Alistair Macleanin käsikirjoitukseen. Eastwood oli kasvamassa Sergion Leonen länkkäreistä suureksi tähdeksi. Burton oli jo tähti; niin suuri että kuvaukset viivästyivät kun Burton lähti kavereidensa Peter O´Toolen, Trevor Howardin ja Richard Harrisin kanssa juopottelemaan muualle.

    Mutta, näin konkreettisesti menneisyyden tähtipölyä tipahteli minunkin harteilleni eräänä iltana Loferissa. Mikä parasta, samoissa pöydissä istui myös Elizabeth Taylor (1932-2011) käydessään tapaamassa Burtonia. Näin lähelle pääsin Tayloria.

    Se huomattakoon, että Eastwood, Burton ja Taylor vierailivat Loferissa talvella, joten he tuskin istuskelivat Villa Eggerin ulkoterassilla, toisin kuin minä syyslämmössä viime viikolla.

Kyösti Salovaara, 2024.

Istuimme samoissa pöydissä kuin
Clint, Richard ja Elizabeth.

On kiehtovaa miettiä, miten romaaneissa, runoissa ja elokuvissa kuvataan paikkoja. Fiktiossa on aina hippunen realismia. Ja, väitän, realismi rakentuu aina myös hippusen verran fiktiivisistä atomeista.

    Kun kirjailija sijoittaa romaaniinsa ”oikeita” paikkoja, hän tulkitsee kokemaansa jollakin tavoin ja paikan kuvaus syntyy sanojen merkityksestä. Emme voi olla varmoja, mitä merkityksiä kirjailijan sanoilla on. Ymmärrämme ne kukin omalla tavallamme ja omia ”realistisia” kokemuksiamme sanoihin suodattaen.

    Elokuva vie toden ja fiktion suhteen aivan uudelle tasolle. Se mikä näkyy, on jollakin tavoin totta. Elokuvassa ”näytetään” oikeita paikkoja, sellaisia jotka tarttuvat valotetulle filmille tai digitaaliseen tiedostoon. Mutta hyvin usein elokuvan tekijät kokoavat kertomuksensa ”paikan” aivan toisaalla kuvatuista otoksista, joiden tehtävänä on ikään kuin luoda tuon toisen paikan olemus ja merkitys. Niinpä Kotkat kuuntelevat haki Itävallan Loferista ja Werfenistä kameraan realistisia paikkoja, jotka kuitenkin tarinassa olivat kuvaavinaan baijerilaista kylää aivan toisaalla. Ja kuinka monta kertaa Budapest tai Praha ovatkaan ”näytelleet” Pariisia, Montreal New Yorkia ja oma Helsinkimme Moskovaa tai Leningradia.

    Fiktion fiktio on siis toisenlaista realismia huikean monella tasolla.

Utelias kulkee joukon jatkeena katselemassa romaaneista ja elokuvista tuttuja paikkoja. Näin ihminen ikään kuin pääsee lähemmäksi romaanihenkilöitä ja tähtinäyttelijöitä, ikään kuin taiteen ja näyttämöiden tähtipölyn sisään.

    On oikeastaan järjetöntä etsiä Baijeria Loferista, Pariisia Budapestistä tai Moskovaa Helsingistä. Mutta jotakin oudon kiehtovaa on kulkea fiktiivisillä vaikkakin täysin realistisilla paikoilla. Leone-elokuvien kuvauspaikoille Espanjassa pääsee yhä monipuolisemmin, kun elokuvafanit ovat löytäneet ja valmistelleet elokuvan Hyvät, pahat ja rumat kuvauspaikoista kulttuurisia käyntikohteita. Syrjäseutujen espanjalaiset kylät kiittävät lännenfilmien kuvauspaikoille saapuvia elokuvaturisteja.

     Suomessa taitaa olla liian vähän klassikkoja, elokuvia tai romaaneja, joiden kuvauspaikoille rynnättäisiin yhtä tolkuttoman innokkaana kuin vaikkapa Trevin suihkulähteelle tavoittelemaan Marcello Mastroiannin ja Anita Ekbergin ”ihanaa elämää” Fellinin elokuvasta.

    Mutta jotakin kuitenkin on.

    Matti Kassilan ohjaamien ja Mika Waltarin romaanihahmoon perustuvien komisario Palmu-elokuvien Helsinkiä on jatkuvasti esitelty kävelykierroksilla. Aivan äskettäin Palmun Helsinkiin johdatteli pitkän linjan dekkaritietäjä ja elokuvaentusiasti Risto Raitio Suomen dekkariseuran järjestämällä iltakävelyllä.

    Luulen että Raitiolla oli paljon kerrottavaa Waltarista, Kassilasta ja romaanien ja elokuvien Helsingistä.

    Mieleeni juolahtaa muuan kuva. Katselin telkkarista kauan sitten jotain Jan Guilloun romaaniin perustuvaa Hamilton-elokuvaa tai sarjaa. Siinä ruotsalainen agentti seikkaili mm. Italiassa. Filmissä oli kohtaus Napolista tai Palermosta. Hetken sitä katsottuani äkkäsin, että kohtaus olikin kuvattu Mallorcalla Palman kaupungissa Paseo Maritimon rantakadulla. Kadulla jota vanhempien kanssa niin monasti käveltiin Palman keskustaan mentäessä.

    Fiktiivinen realismi kiehtoo outoudellaan. Lapsellista? Epä-älykästä? Vai aitoa kulttuuria sellaisenaan?

Kyösti Salovaara, 2024.

Franz Kafkan ja Ezra Poundin Merano, heidänkin.

Tämä tarina on tosi, mutta ei lopu tähän.

    Viime lauantaina ajoimme mahtavan vuoristoetapin Italiassa, Etelä-Tirolissa Sterzingistä kylpyläkaupunki Meranoon, ylittäen Passo di Giovon vuoristoreitin. Maisemat olivat kahdessa kilometrissä huikeat, mutta ne piti kuvitella koska pilvet estivät korkeimmalla kohdalla näkemästä muutamaa metriä etäämmäksi.

    Mutta kaunista oli.

    Ja Meranossa paistoi terasseille aurinko, kaupunkia ympäröivät omenapuulehdot jatkuivat kilometrikaupalla ja lämmintä piisasi. Internet kertoi sitten, että Franz Kafka (1883-1924) vietti Meranossa muutaman kuukauden vuonna 1920 saadessaan hoitoja tuberkuloosiin. Amerikkalainen suuri mutta kummallinen runoilija Ezra Pound (1885-1972) vietti vuoden 1958 Meranossa tyttärensä vieraana. 

     Ollessaan Meranossa Kafka ryhtyi kirjoittamaan kirjeitä Milenalle. Kirjoittiko Pound enää viisikymmentäluvun jälkeen mitään, sitä en tiedä.

Kuluvan viikon maanantaina pysähdyimme ottamaan bensaa Bodenseen kaakkoiskulmassa sijaitsevassa Bregenzissä, koska bensa on Itävallassa halvempaa kuin Saksassa.

    Suuntana oli Konstanz Bodenseen toisella rannalla, Sveitsin rajan kyljessä. Tätä pakinaa Konstanzissa kirjoittaessani tiedän, että Bregenzissä filmattiin kohtauksia James Bond -elokuvaan Quantum of Solace (2008).  

    Niinpä myös "James Bondin" on täytynyt matkailla monessa paikassa luodakseen uskottavan kuvan paikoista, joissa jännitys tiivistyy.

    On aika lailla harmillista, että digitaalisuus ainakin jossain määrin poistaa tarpeen luoda fiktiota realistisesta todellisuudesta. Kun AI (tekoäly) luo paikkoja, joita ei ole olemassa minkään muotoisena missään todellisuudessa – paitsi elokuvan tarinassa – menetämme jotakin oleellista. Kadotamme sen ihanan paikkojen todellisuuden, jota voi etsiä ja jossa voi istahtaa samaan pöytään Clint Eastwoodin, Richard Burtonin ja Elizabeth Taylorin kanssa.

    Fiktiivisen realismin katoaminen on sääli, sillä: We are such stuff as dreams are made on, and our little life is rounded with a sleep. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Pirunkanjoni Loferissa -
totta vai tarua?

Sunnuntaikävelyllä Weimarissa

[suurta pientä siltä väliltä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Goethen puutarhatalo Weimarissa.

Toki on poikkeuksia, mutta havaintojeni perusteella useimmat kirjailijat eivät ole ystävällisiä tai reiluja. He eivät myöskään sovi hyviksi esikuviksi: heidän luonteensa on usein hyvin merkillinen ja heidän elämäntapansa ja käytöksensä suorastaan outoa.

- Haruki Murakami: Novelist as a Vocation.

Vaikka kävelee hitaasti, ajatus juoksee nopeasti. Kävellessä olet muualla vaikka olet tässä. Niin kuin viime sunnuntaina puolilta päivin viehättävässä Weimarissa, missä melkein jokainen katu ja talo ja puisto muistuttivat rikkaasta kulttuurista syvine varjoineen.

    Ilm-joen kauniissa puistossa ohitat Johann Wolfgang von Goethen puutarhatalon. Runoilija vietti siellä kuusi vuotta. Toisen maailmansodan aikana pommit osuivat siihen. Suuttuivatko liittoutuneet Goethen runojen loppusoinnuista? Kivenheiton päässä sijaitsee arkkitehtuuriyliopisto Bauhaus. Thüringenin osavaltion vaalipäivänä päärakennuksen edessä olevassa plakaatissa lainataan Goethea: ”Maa, joka ei suojele vieraita, tuhoutuu pian.”

    Kävelet eteenpäin historiasta loitoten. Edellisenä iltana Erfurtissa vaalimielenosoitukset aiheuttivat raitiotielinjojen muutoksia. Päädyit muualle kuin aioit. Aamupäivällä Weimariin ajettaessa aurinko valaisee keltaisina ja ruskeina loimottavat pellot kauniisti, jossakin vielä maissipellot ruskettuvat, ja kaukana kumpujen takana näkyy Buchenwaldin keskitysleirin kookas muistomerkki.

    Erfurt ja Weimar kuuluivat DDR:n Saksaan. Nyt yhdistyneessä Saksassa Thüringenissä osavaltiovaalit voitti äärioikeisto ja vasemmisto. Keskellä on tyhjää, mutta Weimarin markkinatorilla kahvilaväki juttelee rauhallisesti. Ympärillä on kuulevinaan Johan Sebastian Bachin, Goethen, Friedrich Schillerin, Franz Lisztin, Richard Straussin weimarilaisia ääniä ja on näkevinään Walter Gropiuksen, Paul Kleen ja Wassily Kandinskyn kuvia kulttuurin rohkeilta ja pelottaviltakin vuosilta.

    Kävellessä ajatus juoksee, talot ja puistot ovat elävä museo. Huomaako kukaan millaisia taloja Hitler halusi rakentaa Weimariin? Muistaako kukaan kuinka kulttuuri ylitti rajoja?

    Kävellessä ajatus kääntyy pois itsestä. Kävellessä loittonee jostakin ja tulee jonnekin. Kun ylitän Sillan Ruotsista Tanskaan, tunnen saapuvani Eurooppaan, vaikka se onkin aika lailla samanlainen kuin Suomi niin kuitenkin erilainen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Alvar Aallon suunnittelema kulttuuritalo
 autokaupunki Wolfsburgissa.

Ovatko suomalaiset avaramielisiä? Onko suomalainen kulttuurieliitti suvaitsevaa vai pikemminkin sellaista porukkaa, jota Haruki Murakami luonnehtii pakinani motossa? 

    Kari Hotakaisen "tapaus" paljastaa meikäläisen kulttuurin pikkusieluisuuden, alati mieltä kaivertavan kademielen ja pohjattoman itsekkyyden. Suomessa pyörää ei todellakaan pidä yrittää keksiä uudestaan.

    Riemastuin lapsen lailla lukiessani Hesarista, että Kari Hotakaisen uusin romaani ilmestyy Pirkka-tunnuksella ja sitä myydään vain K-kaupoissa muiden Pirkkatuotteiden rinnalla. K-ketju on kirjan jakelija, mutta ei sen kustantaja. Romaanin kustantaa Siltala.

    ”Ihan ensimmäinen ajatus oli, että erittäin mahtava idea”, Hotakainen sanoi Helsingin Sanomissa (28.8). ”En tunne kollegojen sielunmaisemaa ollenkaan, mutta ihmettelisin suuresti, jos joku kirjailija olisi sanonut, että en missään tapauksessa. Se ei tarkoittanut minun kohdallani mitään muuta kuin että kirjoitan sen mitä kirjoitan, ja Siltala kustantaa.”

    Kerrankin joku yrittää uutta keinoa lisätä painetun kirjan levikkiä; kerrankin joku yrittää saada kirjoille uusia lukijoita; kerrankin yksityinen firma sponsoroi kulttuuria! Mikä olisi parempi paikka tuoda kirja kaikkien saataville kuin päivittäistavarakauppa, ajattelin.

    Mutta tietenkin olin väärässä. Kulttuuriväki nousi takajaloilleen. Ainahan se nousee kun entisiä kuvioita hämmennetään. Kirjastoväki repi paitansa. Miten nyt käy kirjastohankintojen? Miten me osataan muiden Pirkkatuotteiden seasta hankkia Hotakaisen kirja hyllyihimme? Pitääkö kirjastonhoitajan todellakin laskeutua koturneiltaan ruokakauppaan?

    Ja Hesarin arvostelija (Taika Dahlbom) suhtautui Hotakaisen romaaniin happamen suopeasti. Yhtä hyvä kuin Pirkkapasta, mutta koska Pirkkapasta ei ole maailman parasta eikä oikein edes kurmeeta, niin eipä taida Hotakaisen romaanikaan olla ”kurmeeta”.

   Hohhoijaa, päiväkävelyllä Weimarissa mieleen juolahtaa kaikenlaista. Suomalaiset kulttuurin tekijät saavat sätkyn kun yksityinen talouselämä ryhtyy tukemaan kulttuuria. Kulttuuriporukan (tekopyhä) omatunto pysyy puhtaana vain kun kulttuurin kustannukset kerätään köyhemmältä väeltä, palkansaajilta ja eläkeläisiltä.

Koko jupakka Hotakaisen kirjan ympärillä - se kai on jo vähän rauhoittunut – sopii viime viikolla käsittelemääni aiheeseen, siihen kuinka keskustelussa sekä yksilö että keskiluokka (paremminkin sanoen kansalaisten enemmistö) unohdetaan yhtäältä kollektiivista näkemystä painottaen ja toisaalta reunaporukan vaatimuksia ymmärtäen. Keskellä on tyhjää, ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan, niin kuin osavaltiovaalit viime sunnuntaina Saksassakin paljastivat.

    Kun Taika Dahlbom letkauttelee romaanista keskinkertaisena Pirkkatuotteena, hän oikeastaan tulee ilmaisseeksi monen kulttuuri-ihmisen perusajatuksen: oleellista ei ole miten kansalaiset kokevat kulttuurinsa ja nauttivat siitä, vaan pelkästään eliitin tuntemukset. Ajatus, että suomalaisessa ruokakaupassa ei voi olla mitään todella hyvää ja että massojen pitämä kirjallisuus ei voi olla oikeasti laadukasta, ei tietenkään ole uusi asia vaan pikemminkin kulttuurieliitin hellimä kautta aikojen.

    Heräävätkö tavikset lukemaan enemmän kun ruokakauppaan ilmestyy Pirkka-romaaneja ja S-kertomuksia? Jos heräävät, onko siitä haittaa kirjallisella maulle? Suistaako kirjan jakelupiste - ruokakauppa - kirjallisuuden arvostamisen häpeälliseen kuiluun, jonne kulttuurivalioiden valot eivät tuiki eivätkä fanfaarit kuulu?

    Ehkä! Kenties ei!

Kyösti Salovaara, 2024.

Belgialainen kuvataiteilija Henry van de Velde
perusti taidekoulun Weimariin 1900-luvun alussa ja
suunnitteli sen päärakennuksen. Taidekoulusta syntyi
myöhemmin maineikas Bauhausin taideyhteisö.

Saksalaiset kaupungit näyttävät usein viehättäviltä, niin kuin Erfurt, Weimar tai Bamberg, jossa on monia maineikkaita olutpanimoita. Yleisnäkymä voi kuitenkin olla harhaa, koska Saksaa pommitettiin niin rajusti maailmansodan loppuvuosina. Katuja kävellessä ei voi olla ihan varma onko vanha ”vanhaa” vai pelkästään vanhalta näyttävää.

    Kauneuden ja viehättävyyden mysteeri kiehtoo kävelijää. Vauhti hidastuu, ajatus vilkastuu.

    Helsingin Sanomissa haastateltiin kahta ”sensitiivisyyslukijaa”. He kertoivat vain yrittävänsä auttaa kirjailijaa huomaamaan millaisia vähemmistöjä on ja välttämään vähemmistöjä koskevia stereotypioita. Sensitiivisyyslukijat väittivät ettei kyse ole sensuurista.

    Tietysti kyse on sensuurista. Ajatus ettei ihmisiä saisi kuvata myös stereotypioiden ja kliseiden kautta, on tyhmä ja todellisuudelle vieras. Suuri osa havainnoistamme ja johtopäätöksistämme perustuu stereotypioille ja yksinkertaistaville luokitteluille. Niinhän esim. tilastotiede toimii. Universaali on järkeistettyä stereotypiaa.

    Ironista on, että sensitiivisyyspoliisit näkevät enemmistön pelkästään yhtenä ja homogeenisena mielenmassana, jota pitää opettaa ja pakottaa näkemään ihmisten erilaisuus. Mutta ovathan massan yksilöt erilaisia ja yksilöllisiä; he ovat yhtä massaa vain näiden sensitiivisyyspoliisien stereoajattelussa. Herkkätunteisuutta vartioivat opastajat ajattelevat samalla tavalla kuin Hesarin kirja-arvostelija: Pirkkatuotteen ostaja on tahdoton "pirkkatavis", joka ei osaa valita edes oikeita herkkuja ruokapöytäänsä.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuria
Weimarissa.

Kävellessäni Weimarissa viime sunnuntaina ajattelin kaikenlaista, pientä ja suurta ja jotakin siltä väliltä, mutta en varmaankaan mitään ehdottoman tähdellistä, ehkä enemmän Pirkkapastan tasalaatuisuutta kuin Bachin sävelkulkujen rikkaita kontrasteja.

    Kun vanhenee, askel lyhenee ja ajatus heilahtaa puolelta toiselle, ja maiseman ääriviivat korostuvat.

    Mutta ohimenevässä hetkessä kaikki on läsnä: mennyt, tuleva, nyt. Voit huoleti pysähtyä Hitlerin arkkitehtien luomuksen viereen ja ottaa siitä valokuvan. Kauheat aaveet ovat läsnä, mutta ne voidaan karkottaa, jos halutaan. Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuria on vielä läsnä, mutta sitä ei pidä hävittää vain sen tähden ettemme joutuisi kohtaamaan levottomia ja jopa pelottavia ajatuksiamme ja lukemiamme kauhuja.

    Ilm-joen rantapolulla maailma näyttää ihanalta syyskuisessa auringonpaisteessa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Ken tästä sillan ylittää, hän Eurooppansa hyväksyy.