[ja kiljuva joutsen]
 |
| JS. 2025 |
Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita… Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.
- Toivo Pekkanen romaanissaan Tehtaan varjossa, 1932.
Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys.
- Raymond Chandler esseessään Se murhaa joka osaa, 1944.
Noin kymmenen vuotta sitten tein tietoisen päätöksen: en enää lue vapaa-ajallani valkoisten heteromiesten kirjoittamia kirjoja. Viime vuosina olen laajentanut päätöstäni niin, etten ensisijaisesti myöskään tartu valkoisten naiskirjailijoiden teoksiin.
- Ndéla Faye esseessään Minä valitsen toisin, 2025.
Aamu Teerisaaressa Höytiäisellä Pohjois-Karjalassa oli leppoisa ja kaunis. Lauantai-illan rankkasateen jäljiltä luonto hehkui entistä rehevämpänä.
Järvellä kalatiira lekutteli kaloja etsiessään. Laulujoutsenet lipuivat rannan läheisyydessä perässään kaksi poikasta. Kauempana jokunen vene näytti liottavan uistinta järvessä kuhan toivossa.
Muutamat poutapilvet purjehtivat etelästä pohjoiseen.
Sitten musta pilvi peitti taivaan.
Erehdyin lukemaan sunnuntain Helsingin Sanomien näköislehdestä kulttuuritoimittaja Ndéla Fayen esseen ”valkoisen” kirjallisuuden ylivallasta ja haitallisuudesta ei-valkoisen nuoren naisen kasvamiselle.
Leppeässä rantamaisessa ihmettelin, että onko selkeästi rasistinen essee hyväksyttävä kannanotto Hesarissa kunhan sen kirjoittaa ei-valkoinen ihminen?
Jokainen meistä lukee kirjoja omista syistään ja monista syistä. Kenenkään toisen lukijan perusteluja ei pidä väheksyä eikä kritisoida. On myös sallittua, että ei lue lainkaan kaunokirjallisuutta. Sillä tavalla muuten ei tarvitse pelätä valkoisen katseen herruutta eikä minkään väristä ”rasistista” painostamista.
Faye kertoi lukeneensa nuorena - ennen tiedostavaa havahtumistaan - hyvää valkoisten miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Hän oli lukenut John Steinbeckiä, Charles Dickensiä, Jack Londonia, Arto Paasilinnaa, Juhani Ahoa ja William Shakespearea. Myös valkoisten naisten klassikot tulivat nuorella Fayelle tutuksi.
Mutta!
”Kysyn kuitenkin: miksi koulutukseni rakentui lähes yksinomaan valkoisten kirjailijoiden, erityisesti miesten, kertomuksiin?” Faye kirjoitti viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa hylättyään kymmenisen vuotta sitten valkoisten heteromiesten kirjallisuuden. ”Miksi käytin aivojeni muokkautuvimmat vuodet heidän maailmankuvansa ja tarinoidensa analysointiin?”
Minä puolestani kysyisin Fayelta, että millä tavalla edellä mainitut - ja monet muut ei-värilliset kirjailijat - muka kirjoissaan edustavat valkoista vallankäyttöä ja miksi juuri heidän ”valkoinen” katseensa olisi haitallinen tai jopa vaarallinen kasvavalle nuorelle?
Faye väittää olevansa antirasistinen ”kieltäessään” valkoisten miesten ja naisten kirjoittaman kirjallisuuden itseltään. Jos hän ei kuuluttaisi sitä julkisesti, se ei olisi kannanotto, mutta julkisesti esille pantuna se on poliittinen lausuma, ja sellaisenaan ilmiselvästi rasistinen kannanotto.
Kirjailijat kirjoittavat siinä yhteisössä ja siinä ajassa missä elävät. Tätä on joskus vaikea hyväksyä tehtäessä identiteettipolitiikkaa ja yhteiskuntapolitiikkaa. Sitäkin on vaikea hyväksyä, että nimenomaan kaunokirjallisuus on äärimmäisen yksilöllisyyden läpitunkemaa, siitä riippumatta millaisen pintakerroksen yksilöllisten kirjailijoiden teokset luovat nähtäville.
Väitän että suurin osa (myös) valkoisten kirjailijoiden romaaneista kertoo ihmisen, yksilöiden ja ihmisryhmien vapautumisesta ja pyrkimyksestä emansipaatioon. Joskus emansipaatio on psykologista, toisinaan yhteiskunnallista, joskus jopa kumouksellista.
Tarkoitan että esimerkiksi Jack Londonin pitäminen valkoisen luokkaherruuden ja valkoisen mieskatseen propagandistina on täysin älytöntä ja hyödytöntä, semminkin kun Londonin oma elämä oli traaginen kertomus henkilökohtaisesta kaaoksesta.
Toisin päin saattaisi kysyä, eivätkö Fayen ylistämät mustat ja värilliset kirjailijat koskaan ole ennakkoluuloisia, pikkusieluisia ja jopa rasistisia jos heidän romaanejaan lukee ”sillä silmällä”?
Sitä paitsi muistutan jälleen kerran: fiktio on fiktiota! Jos tuota ei ymmärrä, navigoi todellisuudessa aika lailla sumussa.
Kirjoja voi lukea monella tavalla ja monesta syystä.
Niitä voi lukea edistääkseen luokkanousua, niin kuin Toivo Pekkasen ”alter ego” Samuel Oino tekee romaanissa Tehtaan varjossa. Konepajan lattialta, sorvien, jyrsinkoneiden, höylien ja viilapenkkien keskeltä pääsee eteenpäin - jos ei fyysisesti niin henkisesti kuitenkin - lukemalla sekä fiktiota että tiedettä popularisoivia teoksia.
Mutta kieltämättä Samuel ahmii kirjallisuutta myös Raymond Chandlerin kuvaamalla tavalla: päästäkseen pois oman mielensä vankilasta. Samalla kun Samuelin lukuhimolla on sivistyksen hankkimisen päämäärä, se myös palkitsee tarvetta eskapismiin, pakoon arjesta ja omien ajatusten kuolettavasta kehästä.
Sitten meillä on Ndéla Fayen tiedostava, poliittista sanomaa fiktiosta etsivä ja löytävä lukutapa, joka äärimmilleen vietynä paljastuu ahdasmielisyydeksi ”toisenlaista” kirjallisuutta ja toisenlaisia poliittisia ajatuksia kohtaan. Ironista on, että vaikka Faye sanoo haluavansa elää maailmassa, jossa on monta rinnakkaista todellisuutta, hän kuitenkin kieltää (ainakin itseltään) muut todellisuudet kuin oman itsensä kaltaiset.
Fayen ajattelu kuvastaa hyvin nykyajan identiteettipolitiikkaa: halutaan esittäytyä suvaitsevana olemalla aika lailla suvaitsematon.
Sunnuntai-ilta hämärtyi Teerisaaressa. Päivän lämpö huokui yhä puiden rungoilla, lehvistöissä, villinä kasvavalla niityllä.
Sitten kamala kiljunta havahdutti, pelästytti.
Piti juosta ulos kuulostelemaan. Ketä nyt tapetaan? Joko karhut ja sudet hyökkäävät kimppuun?
Ei hätää. Laulujoutsen se siellä metsikön takana kiljui ja metelöi lentäessään.
Todellakin: ”laulu”joutsen.
Vain englanninkielessä ja italiassa laulujoutsenelle on annettu sen käyttäytymistä kuvaava nimi. Muut eurooppalaiset kielet, suomi mukaan lukien, kohtelevat kiljuvaa ja metelöivää joutsenta silkkihansikkailla. Vähän niin kuin Ndéla Faye ei-valkoista kirjallisuutta.
 |
| Jack London: Rautakorko (The Iron Heel, 1908). Otava, 2. painos, 1924. |
