[seinilläkö korvat on?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Emmerich am Rhein. |
Olemme kaikki sen paikan tuotteita, jossa olemme syntyneet, jossa vartuimme ja jossa elämme.
- Ann Cleeves: Raivoava meri. (2023. Suom Juha Ahokas. Karisto 2024.)
Aloittelen pakinaani tiistaina Loire-joen tuntumassa. Pitkin päivää rankat sadekuurot vyöryvät Loiren laaksoon lännestä. Ympärilläni majapaikan paksut kiviseinät henkivät historiaa. Ne ovat kuunnelleet ihmisten puheita 1400-luvulta asti. Maaseudun miljöö kuiskailee Loiren laaksossa rauhaa ja tyyntä mieltä.
Joskus iskelmässä laulettiin, että seinillä on korvat.
Jos on, milloin ne ryhtyvät kertomaan, mitä ovat kuulleet?
Konkreettinen ympäristömme on täynnä merkkejä ja signaaleja, joita emme osaa lukea, ellei meille kerrota miten niitä pitää lukea. Kivi ei kerro mitä tietää.
Tätä mietin, tiistaina, syyskuussa vuonna 2025.
Emmerich Reinin varrella on merkittävä paikka omassa tajunnassani.
Se on merkittävä, koska se on niin tavallinen. Eräs pikkukaupunki Saksassa suuren joen tuntumassa.
Herkkinä ja hyvinä hetkinä ihminen tajuaa, kuinka pieni hän on.
Ei ole tärkeitä, muita tärkeämpiä, paikkoja sen enempää kuin mikä tahansa kaupunki tai kylä missä tahansa maapallolla. Tämän oivaltaminen voi tehdä kipeää helsinkiläiselle, mikkeliläiselle tai kotkalaiselle, joka kuvittelee, että hän paikkansa on jotenkin uniikki; että jokainen muualla asuva ehdottomasti tietää mitä Helsingissä tapahtuu ja mitä helsinkiläinen omassa erinomaisuudessaan ajattelee.
Ei, ei se niin mene.
Viehättävässä pikkukaupungissa Reinin varrella juuri kukaan ei tiedä Helsingistä eikä Kotkasta eikä Savukoskesta yhtään mitään. He tietävät noista paikoista täsmälleen yhtä vähän kuin suomalaiset tietävät kaupungista, jonka nimi on Emmerich am Rhein. Suomalaiset kuvittelevat, eivät tiedä.
Tämä oivallus lohduttaa. Me olemme ainutlaatuisia ihmisiä ja meitä uniikkeja yksilöitä on miljardeja maapallon kaltevalla pinnalla.
Viime perjantaina, illalla, melkeinpä auringonlaskun aikaan, söimme päivällistä Reinin rannalla. Takana oli tolkuttoman pitkä ja hidas ajomatka saksalaisilla moottoriteillä, joita Hitlerin sanotaan panneen alulle. Varsinkin Hampurin ja Bremenin ohitukset tekivät ”kipeää”, koska jonoissa seisottiin yli tunti. Työttömät rakensivat saksalaisia moottoriteitä 1930-luvulla. Niin myös Suomessa Tarvontietä, niin kuin rattijuopot Seutulan lentokenttää. Rakentaminen luo kehitystä - siitä riippumatta kuka lapioi ja kuka naulaa.
Kun autoja on paljon, eivät saksalaisetkaan kaistat riitä.
Ravintolan ikkunoiden edessä jokilaivat ”purjehtivat” Reiniä ees-taas. Parhaimmillaan ruokapöytämme ohitti yhtä aikaa neljä-viisi täyteen lastattua laivaa. Tuli mieleen, että vanhalta näyttävä logistiikka toimii yhä.
Ihmiskunnan kehitys on logistiikan historiaa.
Rödbyn satamassa aikaisemmin perjantaina, odotellessa pääsyä Saksaan vievään autolauttaan, viereen ajoin kaksi modernin tyylikästä rekkaa. Niiden kyljessä luki suurilla kirjaimilla: Me kuljetamme tavaroita levittääksemme tietoa.
Hieno ajatus!
Ihmiskunnan kehitys – johon uskon ehkä sinisilmäisesti – on kulkenut tavaroiden mukana. Tavaroiden liikkuminen maiden sisällä, valtioiden rajojen yli, mantereilta toisille on merkinnyt myös tiedon ja taidon kulkemista paikasta toiseen ja sen jalostumista aina vaan täydemmäksi ja tarkemmaksi ja … kenties nykyään entistä turhemmaksi. Niin turhaksi ettei sitä enempää kaipaa.
Mutta ajatus on tässä: ei demokratiakaan olisi olemassa ilman globaalia hengen ja aineen logistiikkaa! Eihän Marx syntynyt herrojen Eirassa vaan Trierissä.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Emmerich, uusi vanha kaupunki. |
Kun kirjoitan edellisen, niin kaikki näyttää olevan mallillaan. Varsinkin hetki sitten Loire-joen rannalla nautitun lounaan jälkeen.
Mutta kun aamusella selailin pikaisesti Helsingin Sanomien näköislehden, epämiellyttävä ajatus kytee takaraivossa: voinko olla väärässä? Eikö rajojen poistuminen olekaan hieno juttu? Eivätkö rautatiet, moottoritiet ja lentoliikenteen ilmaväylät merkitsekään kehitystä vaan taantumaa? Eikö mahdollisuuksien avartuminen olekaan siunaukseksi?
Tiistain Hesarissa pätevä ja kokenut kulttuuritoimittaja Antti Majander kirjoitti kotkalaisen – minäkin muuten olen kotkalainen vaikka missä asuisin – Jari Järvelän romaanista Raiteet (Tammi, 2025) innostuneesti ja ihastuneesti. Majander kirjoitti niin myötäsukaan kuin kritiikkiä pystyy kirjoittamaan. (Onko se sitten kritiikkiä?)
En asetu poikkiteloin. En moiti Majanderin juttua enkä Järvelän tuhtia romaania. Miten voisinkaan täältä kaukaa niin tehdä vaikka digiversumissa lähellä olenkin. Mutta ihmettelen sekä Järvelän romaanin ”punaista lankaa” että Majanderin myötäkarvaan silittämistä.
Hesarin jutun perusteella Järvelä tuntuu väittävän, että rautateiden rakentamisella herrat ja valtiaat ajoivat vain omaa etuaan eikä sillä ollut merkittävää vaikutusta yhteiskuntien kehittymiseen. Siis siihen mistä aluksi kirjoitin. Järvelä ajattelee (ehkä) että kun rautatietä rakensivat orjat, niin kiskoilla kulkee vain orjuuttaja suu virneessä.
Tiivistän Järvelän romaanin idean lainaukseen Antti Majanderin myötäelävästä kirjallisuuskritiikistä:
”Raiteilla ollaan läpi kolminäytöksisen romaanin. Ensin siis hätäaputyömaalla.
Nimitys on irvokas, sillä halki kallioiden ja yli soiden päästiin käytännössä orjavoimin. Heidän kuolemisistaan saati vammautumisistaan ei piitannut kukaan. Pois vaan silmistä raadot.
Näinkö puistattavan karmea radanrakennus käytännössä oli, vaikka se kulkee edistyshistoriassamme suurenmoisen yhteishengen maineella suoritettuna. Kiitos uurastajien oivallisen ohjauksen.
Vaan ainahan käsitteet luodaan ynnä historia kirjoitetaan valtiaiden ja voittajien näkökulmasta. Nimenomaan siitä Järvelän teoksessa paljolti on kysymys.”
Tietenkin Järvelän näkökulma on validi: ainahan ne joilla on (päätös)valta, määrittelevät tehtävän ja sen miten se suoritetaan. Nykysuomessa valta ei ole herroilla eikä tyranneilla, vaan "rahvaalla".
Oma näkökulmani on siis toinen kuin Järvelällä: kehitys on kaikkineen johtanut aatelisten ja tyrannien ajoista ”rahvaan” aikakauteen, siis kuluttajien vallitsemaan yhteiskuntaan, jossa kaikki tapahtuu kuluttajien ehdoilla. Jos moderni ”rahavaltias” haluaa rikastua, jos hän haluaa saada tahtonsa läpi, hänen on ”ostettava” se kuluttajilta, alistuttava ”rahvaan” haluihin ja tarpeisiin. Sanaa "rahvas" käytän positiivisessa merkityksessä.
Tässä mielessä rahvas on kaapannut rautatiet, moottoriväylät ja lentokoneiden lentoreitit tyranneilta itselleen, omien halujensa tyydyttämiseksi. Ja, nyt tajuan, siksi eliitti niin hirmuisesti moittii rahvasta turhista huveista ja matkustamisesta ympäri maailmaa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. 1200-luvulla "rakennettu" verkahalli Ypresissä. |
Palataanpa Emmerichiin Reinin varrella.
Pikkukaupungin matalat tiilirakennukset vaikuttavat vanhoilta, ikään kuin jotakin menneisyyden tyyliä noudattavilta.
Mutta pinta ei paljasta historian julmuutta.
Syksyllä 1944 liittoutuneet yrittävät valloittaa Reinin ylittävät sillat saksalaisilta Arnhemin ja Nijgemin kaupunkien tienoilla. Operaatio Kauppapuutarha epäonnistui.
Hieman myöhemmin liittoutuneiden koneet pommittivat Emmerichin kaupungin maan tasalle. Kaupungin rakennuksista yli 90 % tuhoutui. Niinpä nykyinen vanhalta näyttävä kaupunki on rakennettu aivan uudeksi (ja entisen näköiseksi?) toisen maailmansodan jälkeen.
Seinillä on korvat, mutta jos seinät kaadetaan, kuka puhuu?
Lauantaina otin valokuvia Ypresistä: keskiajalla rakennettu mahtava verkahalli (kaupankäynnin keskus) näytti iltavalaistuksessa vaikuttavalta. Mutta sekin oli harhaa. Ensimmäisen maailmansodan riehuessa Ypresin (Ieperin) ympärillä, tämä kauppahuone ammuttiin maan tasalle soraksi ja hiekaksi. Sodan jälkeen se rakennettiin entisen kaltaiseksi ja näköiseksi ja rakentaminen kesti kolmisenkymmentä vuotta.
Kuninkaiden, aatelisherrojen ja pappisvallan rakennuttamia taloja, linnoja ja kirkkoja voimme ihailla vuosisatojen takaa. Mutta rahvaalle rakennettu on uusittu yhä uudestaan. Niin kuin joku Tapiolan uimahalli joka kesti pystyssä vain 60 vuotta. Tavallista rahvasta on niin moneksi, ettei heille pysty rakentamaan muistomerkkejä.
Mitä tästä pitäisi ajatella?
Ehkei mitään. Paitsi se että jos Järvelän ”kiroamat” itsevaltiaat aikanaan loivatkin rautatiet ja myöhemmin moottoribaanat, niin tässäkin kehitys on riistänyt vallan yksinvaltiailta ja luonut niistä, maapalloa yhdistävistä reiteistä rahvaalle hyvinvoinnin elämänlangat.
Tilaisuus alkaa joka päivä klo 20.00.
Aluksi kuullaan fanfaari.
Sitten lyhyt puhe.
Sen jälkeen seppelten laskua tai pienen kuoron hymni. Jonka jälkeen päästösfanfaarit. Noin kymmenen minuutin ohjelma vaihtelee päivittäin.
Tilaisuus toistuu joka ilta belgialaisessa Ypresin kaupungissa Meneninportilla (Menenpoort) englantilaisten ja kansanyhteisön sotilaiden muistoksi. Jokaisena iltana harras kuulijajoukko hiljentyy muistamaan Ypresin taisteluissa vuosina 1914-1918 kuolleita ja haavoittuneita, joita kaiketi oli rintaman molemmin puolin noin 1,2 miljoonaa.
The Last Post perinne alkoi 2.7.1928 ja on jatkunut vuoden jokaisena iltana toisen maailmansodan vuosia lukuun ottamatta. Menetpä Ypresiin milloin tahansa, Meneninportilla muistetaan historiaa. Niitä jotka olivat yhtä lailla kehityksen uhreja mutta myös tulevaisuuden tekijöitä kuin Järvelän kuvaamat ratojen rakentajat.
Historialla on korvat ja se puhuu Ypresissä klo 20.00. Myös tänään ja huomenna.
Tänään voi toki vaipua epätoivoon ja olla niin pessimistinen kuin olla voi. Koska en ole lukenut Järvelän romaania, en tiedä onko siinä lainkaan kehtiysoptimismia, sellaista jota itse pidän kehityksenä; siis sitä johon rautatiet, lentoreitit ja moottoritiet kuuluvat välttämättöminä elämänsuonina.
Nykyään on kovin helppoa ilmoittaa, että hylkää modernin yhteiskunnan. Sillä kerää näyttäviä otsikoita. Kirjoita romaani naisesta tai miehestä, joka pakenee urbaania yhteiskuntaa ja olet suuri sankari. Ainakin mediassa.
En kuitenkaan tajua, mitä hyvää yhteiskunnan hylkääminen voisi tuottaa ihmiselle, rahvaalle.
Nyt aurinko paistaa Loiren laaksossa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. The Last Post muistohetki 1.9.2025 klo 20.00. |
