torstai 6. marraskuuta 2025

Olipa kerran

[100 parasta elokuvaa]


Kuvakaappaus elokuvasta Huuliharppukostaja -
Paramount Pictures Corporation, 1968.

Claudia Cardinalen esittämä Jill
saapuu Sergio Leonen elokuvaan.


Kaikki mikä liikkuu valkokankaalla, on elokuvaa. Kuulen usein sanottavan, että se tai se filmi on hyvin mielenkiintoinen, mutta ei elokuvaa. En ymmärrä, miksi elokuva pitäisi rajoittaa perinteiseen melodraamaan tai burleskeihin komedioihin. Maantieteellinen filmi on yhtä lailla elokuvaa kuin Ben Hur. Aakkosia lapsille opettava filmi on yhtä lailla elokuvaa kuin suuri, muka psykologinen draama. Minun mielestäni elokuvan synty merkitsi ennen kaikkea uutta tapaa tallentaa asioita. Se on tekijän keino ilmaista maailmankuvaansa tietojensa pohjalta. Louis Lumière oli uusi Gutenberg. Hänen keksintönsä on ollut syypää yhtä moneen katastrofiin kuin kirjat levittämiensä ajatusten johdosta. 

- Jean Renoir vuonna 1974 teoksessaan Elämäni ja elokuvani. 


Luulen että nykyään, samaan aikaan kun kirjallisuusmiehet ovat hylänneet eeppiset velvollisuutensa, eepoksen pelastaa meille kummallista kylläkin lännenkuvat... ja kaikista mahdollisista paikoista sen pelastaa Hollywood.

- Jorge Luis Borges vuonna 1967 The Paris Reviewissä.



Kun aamupäivisin selailen netissä ilmestyviä lehtiä sieltä ja täältä, törmään kaikenlaisiin otsikoihin. Jotkut hätkähdyttävät, toiset pelästyttävät ja useimmat eivät kiinnosta lainkaan.    

    Lokakuun lopussa huomasin espanjalaisessa El País -lehdessä kiehtovan otsikon: ”480 elokuvaohjaajaa äänesti että Sergio Leonen mestariteos on elokuvahistorian paras lännenelokuva.”

    Otsikko johti MeriStation-videopelilehden artikkeliin.

    Artikkeli kertoi että Sight & Soundin (joka on British Film Instituten julkaisema laatulehti) ohjaajaäänestyksessä vuonna 2022 Sergio Leonen ohjaama westerni Huuliharppukostaja (C’era una volta il West / Once Upon a Time in the West, 1968) sai kaikista lännenelokuvista parhaimman sijoituksen.

    Elokuvaohjaajat eri puolilta maailma äänestivät kukin 10 parasta filmiä. Näin syntyneellä ”parhaitten listalla” Huuliharppukostaja sijoittui sijalle 46. Kolme kaikkein parasta (tai suurenmoisinta) filmiä olivat Stanley Kubrickin 2001: Avaruuseikkailu (1968), Orson Wellesin Citizen Kane (1941) ja Francis Ford Coppolan Kummisetä (1972).

    Ohjaajakyselyn Sight & Sound tekee kerran kymmenessä vuodessa. Kriitikoiden ja muiden elokuviin liittyvien henkilöiden lista puolestaan perustui 1639 äänestäjän arviointiin parhaaksi elokuvaksi. Sekä ohjaajien että kriitikoiden parhaiden filmien listat löytyvät täältä: https://www.bfi.org.uk/sight-and-sound/directors-100-greatest-films-all-time.



Kävin matematiikan luennoilla 1960-luvun lopulla Porthaniassa. Siinä lähellä Mikonkadun ja Hallituskadun (nyk. Yliopistokadun) kulmassa sijaitsi Bio Rea, jossa pyöritettiin päiväsaikaan non-stoppina Viikon Villilänsi -elokuvia. Luentojen välissä oli kiva ja vähän synnillistä poiketa elokuviin!

    Tuossa teatterissa näin ensimmäisen kerran (talvella 1968) Sergion Leonen (1929-1989) ”spaghettiwesternit” Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965). Niissä opin nauttimaan Leonen spektaakkelimaisesta elokuvallisuudesta ja Ennio Morriconen (1928-2020) ikimuistoisista soundtrackeista. Elokuvien enemmän tai vähemmän nihilististä sankaria esitti Clint Eastwood.

    Sitten tuli Hyvät, pahat ja rumat (1966), elokuva jota alettiin jo pitää ”oikeana” ja merkittävänä filminä. Sen näin muistaakseni Bio Rexissä talvella 1968, niin kuin myös sitten Huuliharppukostajan keväällä 1970.

    Eastwood oli vielä mukana Hyvissä, pahoissa ja rumissa, mutta Huuliharppukostajassa oli uudet sankarit ja konnat.



En tiedä kuinka monta kertaa olen katsonut Huuliharppukostajan

    Tarkoittaa että hyvin monta!

    On vähän koomista, että filmiä esitettiin ensin Suomessakin lyhennettynä (136 min) versiona. Sen katsottuaan ihmetteli, että mitä päähenkilölle, kostajalle jota esitti Charles Bronson, oikeastaan filmissä tapahtui. Kuoliko hän ensimmäisessä kohtauksessa ja kummitteliko hän sitten elokuvan edistyessä tarinan roistolle Frankille, Henry Fondan esittämälle palkkamurhaajalle, joka auttaa rautatieparonia poistamaan rautatien rakentamista haittaavat "inhimilliset esteet”?

    Huuliharppukostaja iski lyhennettynäkin katsojan tunteisiin. Elokuvan pitkä versio (166 min) esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran 1977. Mutta alusta pitäen Leonen ja Morriconen spektaakkelia kehuttiin Suomessa (esim. Sakari Toiviainen Ilta-Sanomissa) oopperamaisesta jylhyydestä ja loistokkuudesta. Se oli kuin oopperaa jota katsottiin lähikuvissa ja kuunneltiin tunteisiin menevissä balladeissa ja purskahtelevissa aarioissa.

    Huuliharppukostajassa yhdistyi kaksi perinteisten lännenelokuvien pääteemaa: henkilökohtainen kosto ja sivistyksen leviäminen Amerikan länteen.




Paramount Pictures Corporation, 1968.

Ylempänä kostaja (Bronson), alakuvassa palkkamurhaaja (Fonda) -
miehet jotka ovat muinaista rotua.


Noina nuoruuden vuosina 1969-1975 pidin näkemistäni filmeistä leikekirjaa, johon liimasin Hesarista elokuvailmoituksia. Vähitellen aloin myös kirjoittaa elokuvailmoituksien sekaan kommentteja näkemästäni ja kokemastani.

    Vuonna 1972 kävin katsomassa Huuliharppukostajan toisen tai kolmannen kerran. Leikekirjaani kirjoitin, että Huuliharppukostaja on tietyssä mielessä ”marxilainen” filmi: ”Lopun teema, työläiset, edistys, rautatie. Lopussa roolihenkilöt katoavat ja joukko astuu näyttämölle. Joukko joka on saanut edistyksen merkin – rautatien – pakkoluovutettua itselleen. Siis: alun kapitalistinen ’pomojengi’ on keikautettu ja saamme kuvan että rautatie on yhteiskunnallistettu. Siis: elokuvan sivukertomus työntää lopussa yksilötarinan syrjään ja muuttuu pääkertomukseksi – yhteiskunnallistaa elokuvan.”

    Kaksi vuotta myöhemmin kävin taas katsomassa Huuliharppukostajan. Nyt kirjoitin siitä kehuja säästelemättä leikekirjaani pitkän arvion.

"Huuliharppukostaja -täydellinen lännenkuva.

    Kun taideteos on täydellinen, se saa nimityksen klassinen. Sergio Leone aloitti ns. italowesternin kopioimalla Akira Kurosawan Yojimbon, siirtämällä samuraikertomuksen kaikkineen Villiin Länteen. Leonen Hyvät, pahat ja rumat -filmi oli eräällä tavalla uuden, realistisen westernin mallikappale. Huuliharppukostaja on synteesi, lännenelokuvan perinteisen sekä uuden, yhteiskunnallisen näkökulman kameralla ja sen kerronnalla yhdistäminen. Huuliharppukostaja on täydellinen elokuva.

    Tässä elokuvassa kulkee rinnan monia tarinoita. On kosto, on kehitys, on katoava maailma, on tulevaisuus.

    Huuliharppukostaja yhdistää kertomuksen osat: irlantilainen joka nai ilotytön, murhattiin koska rautatien omistajan edut sitä vaativat; likaisen pelin, jota on pelattava jotta rautatie työntyisi yhä syvemmälle länteen; pistoolin joka puhkoo ongelmat, kuten Frank sanoo.

    Rautatien omistaja, kuolemansairas liikemies haaveilee meren kohinasta, sitä hän ei saavuta. Irlantilainen McBain haaveili kehittyvästä kaupungista, sitä hän ei nähnyt. Mutta radan rakentajat, työläiset toteuttavat unelman.

    Huuliharppukostaja (Bronson), lainsuojaton Cheyenne (Jason Robards) ja palkkamurhaaja Frank (Fonda) ovat vanhaa rotua, heidän ympärillään asuu kuolema

(…)

    Huuliharppukostajassa jokainen jakso on jäsennetty kokonaisuutta ajatellen, tuskin missään elokuvassa lähikuvien käyttö on näin loogista. Yhtä toistuvat lähikuvat yksilöistä, mutta kun kuvataan joukkoja, radan rakentajia, kaupungin asukkaita, silloin aina kamera vangitsee laajat, optimistiset näkymät, kamera kohoaa huimaan ja selkäpiitä värisyttävään ajoon, musiikki paisuu ennakoimaan tulevaisuutta, kehitystä...”

 


Viisikymmentä vuotta sitten kirjoitettu tunteellinen analyysi pätee yhtä, kenties jopa paremmin kuin heti ensimmäisten katsomiskertojen jälkeen. Maailma on myös muuttunut. Historiaa voi katsella uudellakin tavalla. Nykyhetkeä ei voi kuitenkaan paeta.

    Huuliharppukostajaa filmattiin Almeríassa ja Granadassa, niin kuin dollaritrilogiankin filmejä. Auringon karrelle polttamat ylängöt ja vuorien rinteet sopivat mainiosti kuvastamaan elokuvien tekijöiden ideaa: sivistyksen hedelmiä luonnon karuutta vasten, tulevaisuus ja menneisyys.

    Sergio Leone työsti Huuliharppukostajan käsikirjoitusta kuukausikaupalla Bernardo Bertoluccin ja Dario Argenton kanssa. Kolmikko katsoi Leonen kämpillä päiväkausia amerikkalaisia lännenelokuvia.  

   Kun Argento ja Bertololucci saivat käsikirjoituksen valmiiksi, Leone piti sitä liian intellektuellina.

    Hän pyysi avukseen Sergio Donatin, joka oli osallistunut Hyvien, pahojen ja rumien käsikirjoituksen hiomiseen. Donati sai yhdistettyä korruptoivan kapitalismin kuvauksen Leonen myyttiseen tarinaan miehistä, jotka olivat muinaista, katoavaa rotua, miehistä joille ei enää ollut sijaa uudessa maailmassa.

    Kysymys oli, Leonen kerrotaan karkeasti sanoneen, viimeisestä vaiheesta Amerikan historiasta jolloin ne miehet joilla oli pallit, katosivat Lännestä; heidän tilalle astui matriarkaalinen Amerikka, joka perustui naisiin joilla on teräspallit.  

    Ja niin Huuliharppukostajassa tätä uudenlaista Amerikan naista, entistä ilotyttöä esitti rehevä, herkkä ja kovapintainen Claudia Cardinale


 

Kyösti Salovaara, 2015.

La Calahorran rautatieasema.
Tänne Jill saapuu; tämän lähelle
Leone oli rakentanut Huuliharppukostajan
lännenkaupungin.
Fiktio ei ole totta vaan ei valhettakaan.