Toinen toistaan pahempia

[psykologiaa vai poliittista hölynpölyä?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Miksi puhkeamme valituksiin syntiinlankeemuksen takia? Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.

Me emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta, vaan myös siksi, että emme vielä ole syöneet elämän puusta. Syntinen on se tila, jossa me olemme, riippumatta syyllisyydestä. 

- Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1969.

S anat eivät ole tekoja, mutta teot ovat sanoja.

    Viime sunnuntaina sumu peitti kaupungin. Muualla oli vielä sumuisempaa.

    Tällä viikolla kuu on täysi. Luonnonlait pysyvät pitkään.

    Ihmiset tulkitsevat lakejaan miten milloinkin. Joskus niitä luetaan kuin piru Raamattua.

    Faktista tietoa ei ole, kuinka piru Raamattua lukee.

P itääkö maailma ottaa vastaan kaikkineen?

M aaliskuun ensimmäisenä päivänä Helsingin Sanomat julkaisi Der Spiegeliltä lainatun artikkelin otsikolla Pahan psykologi. Der Spiegel on laatulehti Saksassa, Hesari Suomessa.

    Artikkelin ingressissä kerrottiin, että inhimillistä pahuutta tutkineen psykologi Ingo Zettlerin mukaan ihmisten pahoilla ominaisuuksilla on yhteys rikollisuuteen ja poliittisiin näkemyksiin. ”Pahuutta voidaan myös mitata.”

    Saksalainen Zettler tutkii ”pahuutta” Kööpenhaminan yliopistossa. ”Pahuuteen kuuluvat myös arkipäiväiset rikkomukset, kuten valehteleminen, pettäminen ja kulukorvausten väärentäminen”, Zettler vastasi haastattelijan kysymykseen mitä ”pahuus” on.

    Näin ollen kaikki ihmiset ovat vähintään pahoja, toistaan pahempia. Geenit ja ympäristö luovat ihmisen henkiset ominaispiirteet.

    Zettlerin mielestä häikäilemättömyys on pahuutta; ahneus, narsismi, sadismi, ilkeys ja machiavellismi ovat ns. ”pimeitä persoonallisuuspiirteitä”. Zettlerin tutkimusryhmä jahtaa näitä esittämällä ihmisille kysymyksiä.

    Mutta aikamoiselta hölynpölyltä kuulostaa, kun Zettler sanoo, että ihmiset joilla on pimeitä ominaisuuksia harvemmin työskentelevät taideammateissa. Poliittiselta kannanotolta kuulostaa puolestaan väite, että "pahat” ihmiset kannattavat useammin markkinaliberalismia ja haluavat menestyä ”hyviä” ihmisiä kovemmin.

    Zettler on tainnut asettaa kärryt hevosen eteen. Koska markkinatalous on hänen mielestään ”paha”, siinä menestyvien ihmistenkin täytyy olla ”pahoja”.

V iime viikolla kysyin: ”Onkohan maailmassa muuten yhtään suurta taideteosta, jonka tekijällä ei olisi aikanaan ollut vallitsevista arvoista poikkeavat oman elämänsä arvot?”

    Tarkoitin noita Zettlerin ”pahoiksi ominaisuuksiksi” määrittelemiä arvoja.

    Tämän viikon tiistaina Yle Teema esitti Rauni Mollbergin ohjaaman elokuvan Maa on syntinen laulu (1973). Timo K. Mukan esikoisromaanin perustuvan elokuvan näki teattereissa aikanaan yli 700 000 katsoja.

    Tiistain Hesarissa elokuvaa arvioitiin laajasti. Tai itse asiassa Taneli Topelius arvioi sen tekijän ”pimeitä” persoonallisuuspiirteitä. Mollberg käsitteli näyttelijöitä ja eläimiä julmasti. Vuonna 2026 mitään taideteosta ei kai voi katsoa eikä lukea syventymättä taiteilijan persoonallisuuteen, hänen pahuuteensa. Ja jokaisesta suuresta taiteilijasta pahuus löytyy kun hieman pintaa raaputtaa. Eikä "paha" voi luoda "hyvää" taidetta.

    ”Mollella oli demoninen puoli, mutta hän oli myös rakastava, hauska, älykäs ja huumorintajuinen”, Taneli Topelius lainasi kirjoituksensa lopuksi Mollbergin tyttären muistikuvia.

    Sitten toisaalla Elokuvia-palstalla nimimerkki TM (Timo Malmi?) antoi ”syntiselle Lapin laululle” vain kolme tähteä viidestä. Yhtä hyvänä hän piti samana päivänä Ylellä esitettyä Yrjö Nortan filmiä SF-paraati (1940).

P itääkö meidän tietää, millaisia taiteilijat ovat omassa elämässään? Helpottaako tietäminen taideteoksen kokemista vai tekeekö se siitä mahdottoman? Pitääkö kirjoja ja elokuvia ”lukea” niin kuin piru Raamattua?

    Viime viikolla Suomen Kuvalehti (nro 9/2026) julkaisi Juha Itkosen jutun Tämä on henkilökohtaista norjalaisesta Karl Ove Knausgårdista. Jutussaan kirjailija Itkonen haastatteli videopuhelun välityksellä kirjailija Knausgårdia, joka nykyään asuu Lontoossa. Neljätoista vuotta sitten Itkonen pääsi haastattelemaan Knausgårdia silmästä silmään tämän skånelaisessa kodissa Ystadin lähellä.

    Itkosen mainiosti kirjoitetussa jutussa käsiteltiin myös ”pahuuden piirteitä” ja sitä kuinka kirjailija hyväksikäyttää omaa lähipiiriään luodessaan fiktiota, joka ehkä ei olekaan fiktiota.

    ”Mitä Knausgård, itse kohtuullisen suuri synnintekijä, tässä iässä ja elämäntilanteessa oikeastaan ajattelee näistä eettisistä kysymyksistä”, Itkonen mietti. ”Onko liian dramaattista sanoa, että kenties jokainen vakavissaan taidetta tekevät joutuu hyväksymään oman itsekeskeisyytensä ja solmimaan jonkinlaisen faustilaisen sopimuksen?”

    Knausgård vastasi, että tämähän on vanha dilemma. ”Voiko olla samaan aikaan sekä hyvä ihminen että hyvä taiteilija? Olin tästä hyvin kiinnostunut nuorempana, kun olin romanttinen ja ehdoton ja minulla oli kaikenlaisia boheemeja käsityksiä taiteilijuudesta.”

    Kirjailija kertoo vapautuneensa romanttisesta nuoruudestaan, mutta lisää sitten: ”Kyllä taiteilijan kuitenkin on oltava vapaa. Taide, joka on täysin linjassa ympäröivän yhteiskunnan arvojen ja muitten ihmisten odotusten kanssa, on usein arvotonta. Joten kyllä, konflikteja tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja kun olin yhdeksäntoista, minua kiinnosti ehdottomasti enemmän olla hyvä taiteilija kuin hyvä ihminen.”

J oskus on sanottu, että kirjailijat muistuttavat vakoilijaa ja rikollista, koska hekin urkkivat ja varastavat, eivät tosin kanssaihmisten omaisuutta vaan näiden ”elämän” pukeakseen sen omaksi fiktiokseen. 

    James Joycen romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (1916. Suom. Alex Matson. Tammi, 1946 ja 1964.) nuori taiteilija tunnustaa itsekkyytensä ja julistaa itse määrittelemänsä oikeudet käyttää elämänpiiriään haluamallaan tavalla taiteen hyväksi.

”- Kuule nyt, Cranly, hän sanoi. – Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin - vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

    Niin myös Joyce käytti.

    Ihmisenä hän paljasti ”paskamaisuutensa”; taiteilijana suuruutensa. Nykylukija sitten paheksuu tai ihastuu.

Kyösti Salovaara, 2026.