Hävytön vanha akka

    [Pariisi - Nîmes – Barcelona – Madrid!]

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Andy Warholin Marilyn.
CaixaForum, Barcelona.

Lippuja!

    Sunnuntaina punakeltaisia lippuja kaupunki täynnä, Plaza Mayorilla, Puerta del Solilla, iskulauseita yhtenäisen Espanjan puolesta.

    Perheitä kävelemässä kohti mielenosoituksia. Nuoria ja vanhoja, lapsia ja aikuisia. Monella Espanjan lippu olalla.

    Kaikenlaisia lippuja. Mitä lipun kantaja miettii? Kukapa sen tietäisi. Kun yhdet nostavat yhdenlaiset liput taivasta kohden, toiset vastaavat ja kolmannet ryömivät historian usvasta mukaan. Kohtapuolin kukaan ei tiedä, miksi lippuja alettiin liehuttaa.

    Pradon lähellä polkupyörätempaus. Kymmenentuhatta harrastajaa ajaa Vueltan päätösetapin ”muokattua” reittiä. Calle de Alcalán ja Paseo de Recoletosin ympyrässä, Plaza Cibelesin luona, kolmemiehinen bandi soittaa rytmikästä kansalaulua yhä uudestaan kertosäettä toistaen. Muualla lippujen alta kuuluu iskelmän hilpeät sanat: ¡Eviva España! Eihän tämä voi vakavaa olla, kun yhtenäisyyden iloa lauletaan hollantilaisen renkutuksen sanoilla.

    Retiron puistossa (jollaista saat hakea muualta) perheet kokoontuvat puolenpäivän jälkeen kastanjoiden alle kahviloihin. Syksyn värejä puiden oksilla ja hiekassa lehtivanoina, vaikka lämpöä melkein 30 astetta.

    Madridissa on 248 000 istutettua puuta. Kaupunki on vihreämpi kuin melkein mikään kaupunki Euroopassa. Helsinkiläisen kannattaa ostaa huokea lentolippu, jos haluaa nähdä millaisia vihreät kadut ovat. Jos ei halua nähdä, saa pysytellä Suomessa ja kuvitella… kaikenlaista.

    Sunnuntaina Recoletosin keskikäytävällä hurja määrä antikvariaatteja. Kosolti enemmän kuin Helsingin kirjamessuilla – ja myös ostajia tuhansin enemmän kuin ”sivistyneessä” Helsingissä.

    Aamusta alkaen telkkarissa kuvia Barcelonasta – nationalistien epätoivoinen yritys tehdä isänmaallisuudesta uusi valtio.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Metafyysisiä asetelmia - Giorgio de Chirico.
CaixaForum, Barcelona.

Mitä matka on?

    Kiskoja luotijunalla: Pariisi – Nîmes – Barcelona – Madrid.

    Viimeinen juna Madridiin?

    Päämäärä ei ole tarpeen, kirjoitti Paul Theroux. Riittää kun saa istua nurkkapaikassa ja olla yksi liikkeelläolijoista, kiskoilla ratsastajista jotka eivät koskaan saavu perille eivätkä pidä sitä tarpeellisena.

    Riittää kun on menossa, jonnekin, joidenkin muiden seurassa.

    Mitä kauemmaksi menee, sitä lähemmäksi tulee itseään. Mutta sekin saattaa riittää, että ajaa paikallisliikenteen bussilla naapurikaupunginosaan. Olla poissa on läsnä.

    Huomaan että matkani on kävelyä, terasseilla istumista ja taidenäyttelyissä piipahtamista. Askelmittarissa on kahden viikon kiskomatkan jälkeen noin 170 kilometriä, kahviloita en viitsi laskea, kohdattuja museoita noin kymmenen.

    Etsin tietynlaista taidetta. Joten löydän sen.

    Pariisissa pikkupalatsissa pastellimaalauksia Edgar Degasista Odilon Redoniin. Impressionismin tunnelma. Berthe Morisotin herkänkaunis kuva jää mieleen. Avignonissa afrikkalaisten modernistien värit paavien synkkää historiaa vasten. Arlesissa Jacques Réattun arkkitehtoonisia maalauksia, tarkkoja mutta vähän hengettömiä, historian rituaali. Barcelonan CaixaForumissa Giorgio de Chiricon metafyysisiä maalauksia; realismin ja unen rajakohta, ihmisen kuviteltu toinen todellisuus. Samassa talossa, joka muuten oli ennen tekstiilitehdas, Andy Warholin pop-maailma, siis todellisuus joka on todellisuus olematta sen syvempää. Tai, mistäpä katsoja sen tietää, kuinka syvältä Warhol kuvansa piirsi. Eikä matka lopu nationalistien Barcelonaan. Madridissa huikea impressionisti Joaquín Sorollan näyttely, hänen omassa palatsimaisessa mutta kevyen kodikkaassa villassaan. Impressionismin kaunis valo ja meren rantojen optimistinen haave; Sorolla (1863-1923) asui Madridissa kaukana meristä ja vesistä, mutta maalasi henkeäsalpaavan kauniita hetkiä vieraillessaan Mallorcalla, Valenciassa, San Sebastianissa ja Biarritzissä.
    Eräänä aamuna kohtaamme Loirin… siitä kohta enemmän.

    Sitten vielä baskimaalta, Eibarista kotoisin olevan Ignacio Zuloagan tummansävyiset maalaukset Pariisista 1900-luvun vaihteessa. Zuloagan kuva on Sorollan vastakohta, tunnelma vailla optimismia, valon mukanaan tuomaa iloa. Zuloaga oli Pariisissa Picasson kaveri; sittemmin hänestä tuli Francon kannattaja, niin kuin joku oli jo osannut maalauksien synkistä sävyistä "ennustaa". Tai siis ennakoida taiteilijan tulevaisuuden synkemmän puolen.

    Mestareiden maalaukset saavat ihmisen tajuamaan oman elämän arkisuuden ja sen että elämä on lyhyt valonsäde, pikainen häivähdys suuressa kuvassa joka ei valmistu koskaan vaikka kuinka toivoisimme.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Joaquín Sorollan optimistinen valo.
Sorolla Museum, Madrid.

Kiskoilla kohti etelää, jotain 1800 kilometriä ja ikkunan takana vaihtuva maisema runsauden vihreästä auringon paahtamiin peltoihin, oliivipuihin ja viiniköynnösten arkiseen olemukseen. Vihreä vaihtaa väriä, mutta ei katoa.

    Kuvittelin, että saan tervapääskyt kiinni.

    En saanut, ne ovat jo pidemmällä, kenties Gibraltarin salmen tuolla puolen Afrikassa. Retiron puistossa kottaraiset kuitenkin matkivat kaikkia lintuja ja toisiaan. Kun matkii toistaan, mitä saa aikaiseksi?

    Jossain Montpellierin ja Seten jälkeisillä vesijättömailla näit enemmän haikaroita kuin konsa elämässäsi tähän asti. Kirjataan ylös, ei ihmetellä, nautitaan suolavesien kuivattamasta rannasta, jossa suolan väri muuttuu kummallisen hohtavaksi pinkiksi.

    Ja Perpignanissa junaan tulee englantilainen vanhahko lady, joka etsii matkalaukulleen paikkaa. Nuori konduktöörinainen ei tiedä onko viereinen kahden istuttava penkki vapaa. Hän sanoo hakevansa kollegansa paikalle.

    Englantilainen lady tunkee mahtavan matkalaukkunsa penkkien väliin ja kiipeää vaivalloisesti ikkunan puoleiselle istuimelle.

    Konduktöörit saapuvat paikalle. Miespuolinen virkailija selittää, että paikka on vapaa. Siinä voi istua. Mutta matkalaukku pitää siirtää pois.

    Vanha nainen raivostuu. Miksi?

    Oman turvallisuutenne takia, konduktööri selittää ja tarttuu matkalaukkuun.

    Sinä et koske siihen, engantilainen nainen huudahtaa. Minulla on kyllä voimia, katsokaa käsivarsiani, ne ovat ohuet mutta niissä on voimaa, vaikka olenkin vanha nainen.

    Matkalaukku pitää siirtää, konduktööri selittää kärsivällisesti.

    ”Minä olen vanha nainen”, englantilainen huutaa melkein täydellä äänellä. ”Älkää koskeko siihen laukkuun!”

    Siitä huolimatta… laukku pitää siirtää.

    Nainen antaa periksi. Kömpii laukun ohi käytävälle ja kiskoo laukun mukaansa. Sadattelee.

    Hetkeä myöhemmin lady palaa paikalleen. Kaikki kunnossa, nuori konduktööri kysyy hymyillen.

    Hävytön vanha nainen näyttää keskisormea konduktöörille.

    Mies hermostuu. Tämä oli sitten tässä, hän sanoo. Poistutte seuraavalla asemalla. Poliisit tulevat jos tarvitaan.

    Nainen jää yksin ja ryhtyy tilaamaan hotellihuonetta Figueresista.

    Luotijuna ylittää Espanjan rajan ja lisää vauhtiaan, täällä kiskot kestävät 300 kilometrin tuntivauhdin. Hävytön vanha nainen jää junasta kiltisti Figueres-Vilafant -asemalla. Ehkä hän muisti, että Salvador Dalí oli kotoisin näiltä nurkilta ja ”lady” tunsi olonsa kotoisaksi Dalín maisemassa keskisormea näytettyään. Vanha hävytön akka, täynnä itseään.  Kenties hän irvistelee kitkerästi raahatessaan mahtavan laukkunsa Espanjan auringon paahteeseen.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Montpellierin ja Seten jälkeen Välimeren vesijättömaita...
junan ikkunasta nähtynä.

Sitten vielä, sitten kun väkijoukoissa on vaellettu kaksi viikkoa.

    Mikä tämä Espanjan tilanne on?

    Sartre sanoi ettei merkityksiä voi maalata eikä säveltää. Kun katselee taideteoksia yli sadan vuoden takaa, kuvittelee tavoittavansa jotakin… ikuista. Mutta kun kuuntelee väkijoukkojen raivoa, ei ymmärrä mistä tässä puhutaan.

    Madridin kaduilla kävelee iloisia ihmisiä. Espanjassa asuu n. 46 miljoonaa ihmistä. Kataloniassa noin 7,5. Miksi suomalainen ja englantilainen laatumedia (ja poliitikkojen konformismi) näkee vain katalonialaisten pyrkimykset, mutta ei koko espanjalaista yhteiskuntaa? Sitähän joku vertasi paellaan – yhtä moninainen ja huonosti sulava! Toisaalta katalonialaisten pyrkimys tuntuu aidolta: olla itsenäinen! Olla isänmaallinen! Olla… välittämättä muista kuin itsestään, omasta ”heimostaan”. Siis moderni kaikin puolin!

    Turha tässä on sanoja tuhlata.

    Petyn mediaan ja poliitikoihin joka päivä, mutta siitä viis. Jos pinnallisuus on aikamme muotia, mitäpä minä sille voin tai mahdan? Menköön kun on alettu menemään tiedon polulta tunteiden järveen, johon on niin helppo hukkua.

    Sananen kuitenkin, muutama.

    El Paísissa baskimaalta kotoisin oleva Eduardo Madina kirjoitti hullun sunnuntain aattona otsikolla Vähemmän nationalismia, olkaa hyvä. Jutun mottona oli Hannah Arendtin tunnustus, että ”en koskaan elämäni aikani ole rakastanut yhtäkään kansaa enkä kansanryhmää… Ainoa rakkaus jonka tunnistan ja johon uskon, on rakkaus ihmisiin”.

    Kirjoituksensa alussa Madina – joka aikanaan joutui baskiterroristien pommihyökkäyksen uhriksi ja menetti jalkansa ja lupaavan käsipalloilijan uransa – sanoi ettei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka vannovat jonkin kansakunnan nimeen. Hän kunnioittaa tuollaisia ihmisiä, mutta hänestä ei löydy rakkautta nationalismia kohtaan – isänmaanrakkautta jota ei oikeastaan ole olemassakaan.

    Madina myös ihmetteli nykyvasemmiston tukea katalonialaiselle nationalismille. Eihän vasemmisto ole perinteisesti pyrkinyt sulkemaan rajoja vaan aukaisemaan niitä, koska vasemmistolaisilla ei ole mitään menetettävää kansainvälisyydessä.

    ”Espanjalla ei ole yksikäsitteistä määritelmää ja juuri sitä jonkun pitäisi puolustaa”, Madina tiivisti kirjoituksensa teeman.

    Täysin toisella lailla ”kiihkeään isänmaallisuuteen” suhtautui FC Barcelonan huippupuolustaja Gerard Piqué joka liikuttuneena korosti katalonialaista isänmaallisuuttaan ja seuraavassa lauseessa kertoo pelaavansa Espanjan maajoukkueessa, koska se, maajoukkuessa pelaaminen, ei liity lainkaan isänmaallisuuteen.

    Äskettäisen tutkimuksen mukaan Katalonian itsenäisyyttä kannattavat eniten vauraat, hyvin toimeentulevat ihmiset ja vähiten köyhät ja työttömät. Rikas ihminen on ahne ja keksii myös ahneudelleen ylevän perustelun.

    Nykymaailmassa perustetaan uusia valtioita. Haaveillaan niistä. Miksi? Onko tämä uudenlaista itsekkyyttää, eräänlaista pehmeää rotuoppia. Vain meidän kaltaisemme ansaitsevat ”meidän valtiomme”!
    Englantilainen historiantutkija Peter H. Wilson toteaa kirjassassaan The Holy Roman Empire - A Thousand Years of Europe's History (2016), että klassisessa, konservatiivisessa historian tulkinnassa kieli, kulttuuri ja etninen ryhmä määritteli mantereen ihmisten kohtalon. Poliittista historiaa kirjoitettiin tarinana, jossa kukin ihminen etsii ikään kuin selvästi erottuvaa kehystä vaatimukselleen omasta maasta. 
    Nyt tuntuu, että myös vasemmistolainen ja liberaali tulkinta taipuu tuohon samaan myyttiseen haaveeseen omasta valtiosta. Mutta eikö  ole järjetöntä rakennella uusia nationalistisia valtioita kun elämän perussyke ja voima kaikkialla perustuu taloudelliseen toimintaan, joka ylittää fyysiset ja virtuaaliset rajat. Jos "valtio" yritettäisiin keksiä nyt modernissa Euroopassa, sille ajatukselle harakatkin nauraisivat. 
    Vai?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaisuuden "iskuja" Madridissa!
Ravintola La Pecera del Círculo de Belles Artes, Madrid.

Matkalla, kiskoilla ratsastajana, kaduilla tallaajana, kahvilan terassilla istujana… poissa kotoa, lähellä minua.

    Kukaan ei voi määritellä mitä kansakunta (nation) tarkoittaa, koska se on jokaiselle ihmiselle ikioma asia joka on olemassa tai ei, monissa yksityiskohdissa ja täysin subjektiivisinä tunteina.

    Isänmaallisuudella melskaaminen on ”perusfasismia”, jota vastaan kaikkien pitäisi valpastua. Mutta nykyään harva valpastuu. On niin helppo takertua siihen mitä omistaa – asuntoon, kesämökkiin, autoon. Kansainvälisyys on aave joka tulee ja vie asunnon, mökin ja auton.

    Olen kävellyt tämänkin päivän aurinkoisilla kaduilla.

    Jos suomalainen isänmaallisuus tarkoittaa esimerkiksi talven ja pimeän rakastamista, minusta ei ole suomalaiseksi. Jos suomalaiseen isänmaallisuuteen kuuluu jääkiekkopelit, hiihtäminen ja ruisleipä, olen erittäin epäisänmaallinen. Oliko se T.S. Eliot joka sanoi, että kulttuuri on tapoja? Yhtä kaikki, meillähän on yhteisiä ja erilaisia tapoja ja tunteita, eikä niiden varaan, niistä määrittyvänä todellakaan voi rakentaa mitään valtiota, jolla on selvät rajat. Voisiko "ihannevaltion" perustuslaki määrätä, että kansalaisuuden saa jos syö joka päivä ruisleipää? Tai että käy kerran viikossa jäähallissa? Tai että hiihtää 300 kilometriä talvessa?
    Vai, pitäisikö isänmaallisuus (siitä johtuva valtiorakenne) rakentaa kielelle? Suomessakin on kahta kieltä ja yksi valtio. Pitäisikö  se jakaa, niin kuin katalonialaisetkin haluavat? Entä sitten Sveitsi – neljä kieltä, maa jakoon tuosta vaan? Yhdysvaltojen Kaliforniassa eniten puhuttu kieli on espanja – kannattaisiko espanjaa puhuvien äänestää siellä itselleen oma valtio?

    Kun isänmaallisuudesta ja kansallismielisyydestä tehdään poliittinen dogmi, ei kestä kauaa ennen kuin kaduilta kerätään ruumiita.

    Mutta jotenkin sitä kuitenkin samaistuu suomalaiseen ”kultturiin”. Eräänä aamuna Madridissa poiketaan aamiaiselle Gran Vían reunassa sijaitsevaan kahvilaan. Terassi on vielä kiinni, joten pitää mennä sisälle. Komea sali, kuin koru, ja baaritiskin takana miljoonien pullojen kimaltava unelma.

    Istutaan ja odotetaan aamiaista. Vastapäisellä seinällä on juliste jossa lukee Loiri. Sanon sen ääneen. Matkakumppani naurahtaa: ei se kuitenkaan ole se Loiri.

     Ei kai, minä vastaan, vaikka onhan Loirilla veli, joka on suunnitellut julisteita ja kirjojen kansia.

    Sitten huomataan, että toisella seinä on juliste Mika Waltarista, ja komeassa salissa on todellakin Pekka Loirin julisteiden iskevä näyttely. Äimän käkenä suomalaisuus tunkee pintaan: samaa kansaa, samaa kulttuuria ollaan!

    Enempää pohtimatta vielä kerran lenkille Madridin runsaaseen iltaan; ja istua lämpöisessä syysillassa jollekin terassille ja tuntea… niin tunnen olevani niin kuin ne Pariisiin saapuneet intellektuellit, jotka halusivat istua Selectissä tai Lilasissa tai Domessa tai Rotondessa tai Coupolessa tai... yksinäisinä erakkoina vieressään muita älypäitä, jotka myös halusivat istua yksin muiden yksin istujien seurana.

Melkein täysi kuu Madridin taivaalla.

    Lempeä ilta keräsi ihmisiä kaduille ja puistoihin, istumaan ja juttelemaan.

    Mistä puhuttiin – ken sen tietäisi.

    Näitä sanoja kirjoitettaessa Espanjan kuningas on juuri puhunut televisiossa, TVE:n pääuutisten aluksi. Hän syyttää Katalonian hallitusta täydellisestä lain ja demokratian unohtamisesta, epälojaalista käyttäytymisestä.

    Don Felipen puheen lomaan TVE ajaa kuninkaan isän puhetta vuodelta 1981, kun tämä puolusti demokratiaa sotilaiden yrittäessä vallankaappausta. Demokratian voi tietysti ymmärtää monella tavalla – Madridissa ja muualla Espanjassa katalonialaisten toiminta nähdään vallankaappauksen yrityksenä.

    Calle del Pradolta kuuluu hilpeää puhetta, askeleita ja taksien ääniä.

    Taivas tummuu, tähdet tuikkivat heikosti kaupungin luoman valokaaren läpi.

    Niinpä: sukat jalkaan ja Suomeen.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Retiro valmistautuu syksyyn helteisenä päivänä.

Farkut, antipaavit ja roomalaiset

[Hyvää kyytiä Nîmesiin]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Farkut Nîmesissä, sieltä ne kotoisin ovatkin.

Suurta ja pientä, paikkoja ja vauhtia niiden välillä, kuin elävä kumilanka.

    Gare de Lyon, lauantain aamuviileässä teräsristikoiden alla amerikkalaista kahvia ja odottelua, ihmisiä ja pianomusiikin teräviä sointuja – kohta suurnopeusjuna lähtee etelään.

    Nîmes Provencen rajamaalla, ei ihan Provencessa, kolme tuntia myöhemmin, olet 700 kilometriä Pariisista, hui tätä vauhtia. Siistiä, kaunista, roomalaisten jälkiä tien pielessä, joka vei Roomasta Cádiziin, Espanjaan. Huhtikuussa otin kuvia Córdobassa saman tien varrelta, roomalaisten rakentamasta Quadalquivirin ylittävästä sillasta.

    Tuossa on Nîmesin Areena, jossa gladiaattorit viihdyttivät kansalaisia, melkein kuin Colosseum, toki paremmin säilynyt, nyt härkätaistelujen ja pop-konserttien tyyssija. Nykyaikaa on niin monenlaista ettei sitä olekaan. Norman Fosterin piirtämä taidemuseo roomalaisen temppelin vieressä – kestääkö aika ajan paineen?

    Olet kaupungissa missä historia langettaa pitkiä varjoja eteesi. Rooma ja denim, farkkukangas täällä ensin kudottua ja indigonsiniseksi värjättyä, toisin kuin Suomen Wikipedia väittää. Tosin sana ”jeans” tulee Genovasta, mutta kun kirjoittaa farkuista, ei kankaan kutojaa pidä unohtaa.

    Toisin kuin… kuinka pitkälle historia ohjaa askeleita tietämättäsi?  Menisitkö muualle jos tietäisit?

    Tietäisit – mitä?

    Katsot hotellihuoneen ikkunasta roomalaisten rakentamaa amfiteatteria – se valmistui noin 1900 vuotta sitten. Siis, noin 1900 vuotta sitten!

    Vedät farkut jalkaasi. Menet kaupungille. Istut kahvilassa. Lepakko lepattelee kuin nahkahiiri roomalaisen holvikaaren suojassa. Vajaat seitsemänkymmentä vuotta sitten Marlon Brando ja James Dean puettiin farkkuihin, jeanseihin ja sitten melkein kaikki ryhtyivät pöksyillään kapinoimaan, vaikka kaikki eivät voikaan tehdä kapinaa. Jos tekevät, se ei ole kapinaa vaan konformismia, mutta siitä viis. Ensin USA:n etelän puuvillapeltojen orjat puettiin denimiin, sitten karjapaimenet ja lopulta koko länsimainen väki, pääministeristä pultsariin, lökäpöksystä kurvikkaaseen kaunottareen. Farkut sopivat vain harvoille, mutta kaikki niitä käyttävät.
    Missä housuissa kuljetaan kahdentuhannen vuoden päästä? Vai hameetko liehuvat?

    Historian mittasuhteet, roomalaisten rakentamia temppeleitä ja siltoja ja amfiteattereita 1900 vuotta kestettyään ja istut farkuissa 70 vuoden perstuntumalla. Otapa kiinni tästä – kumisevat leijat historian taivaalla ja aurinko paistaa Provencen rajamaalla, jota sanotaan enemmän ideaksi kuin paikaksi.

    Sitten tiistai-iltana kävelet kapealla kujalla Nîmesin kaupunginteatterin ohi ja huomaat, että sen on omistettu tässä kaupungissa syntyneelle Bernadette Lafontelle - etkä ikinä unohda ihanan Lafonten roolihahmoa Jean Eustachen mammuttimaisessa, mestarillisessa elokuvassa Äiti ja huora (1973). Mennyt on kokemus vailla tulevaisuutta.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalainen temppeli ja Norman Fosterin suunnittelema
temppeli modernille taiteelle.
Onko Fosterin työ jäljellä 1900 vuoden päästä?

Eteenpäin!

    Katsoaksesi taaksepäin.

    ”Junanvihellykset soivat korvaani loitsua”, kirjoitti Paul Theroux kirjassaan Suuri junamatka (1975). ”Rautatiet ovat vastustamattomia basaareja, ne kiemurtelevat eteenpäin täydellisen vaakasuorina olipa maasto millaista tahansa. Joutuisa meno nostaa mielialaa, mutta ei kaada drinkkilasia. Junalla on rauhoittava vaikutus mitä kauheimmissa paikoissa – olotila junassa on aivan toisenlainen kuin se tuomitun tuskanhiki, josta kärsii lentokoneessa, pitkänmatkan bussien ähkyvä tunnelma tai pikkuauton tuoma väliaikainen halvaus. Jos juna on suuri ja mukava, edes päämäärä ei ole tarpeen, riittää kun saa istua nurkkapaikassa ja olla yksi liikkeelläolijoista, kiskoilla ratsastajista jotka eivät koskaan saavu perille eivätkä pidä sitä tarpeellisena...”

    Romantiikkaa, toiveajattelua, unelmia vapaudesta joka on unelmaa, ei muuta, eikä moderni luotijuna ole niin mukava kuin Theroux toivoo mutta riittävästi kuitenkin ja pääasia on hirvittävä vauhti, jolla se syöksyy eteenpäin, jotain 300 kilometriä tunnissa niin että 700 kilometrin matka taittuu kolmessa tunnissa, kuin ajaisi paholaisen vaunuilla Helsingistä Ouluun alle kolmessa tunnissa, ja istuisi pehmeässä kyydissä ilman aikojaan.

    Naapuripenkeillä kolme ranskalaista miestä puhuu taukoamatta ja siemailee olutta ja syö eväsleipiä.

    Mistä noita sanoja piisaa?

                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Senegalilaisen Ndary Lon
veistos paavien palatsissa,
Avignon.

Avignon ja Arles, polttavan auringon paahtama Provence!

    Paavien ja antipaavien Avignon 1300-luvulla, taistelua vallasta ja rahasta ja kenties myös oikeasta uskonnosta, kuka tietää mikä usko on oikeaa, minä en.

    Paavien palatsin aukiolla katusoittaja vetää trumpetilla kuluneita standaareja, turistit puhuvat niin monella kielellä ettei kukaan saa selvää toisistaan, toisilleen. Avignonin paavit keräsivät luokseen taiteilijoita ja huijareita, rosvoja ja seikkailijoita, kaikkia joita maallinen hunaja vetää puoleensa. Viimeinen antipaavi pakeni Espanjaan 1400-luvulla, sielläkin sodittiin, Katalonia oli silloinkin osa suurempaa henkistä yhteyttä.

    Takerrutaan eiliseen. Tunteillaan isänmaasta. Suljetaan rajoja aivan kuin ne olisivat todellakin olemassa, kulkisivat maanpiiriä piikkilankoina ja terävinä seipäinä varomattoman kulkijan rinnassa.

    Ei kuulu hyvää edes Saksasta, enkä tiedä mitä Kataloniassa kohta tapahtuu.

    Kummallista on havaita, kuinka esimerkiksi vasemmistolainen The Guardian ”kannattaa” Katalonian nationalisteja, ikään kuin keskusvallan romanttinen vastustaminen olisi aina oikea toimenpide, siitä huolimatta millaisia ”fasisteja” tulee lopulta kannattaneeksi. Aivan toisenlaisella sävyllä puhuu yhtä vasemmistolainen El País, joka vertaa katalonialaisten itsenäisyystemppuilua Francon vallankaappaukseen.

    On sanottu että Euroopan sairaus on tällä hetkellä vasemmiston kyvyttömyydessä katsoa eteenpäin, osoittaa ja etsiä moderni visio. Suomessakin vasemmisto hokee kaikkeen ja kaikkiin muutoksiin: Ei! Ei! Ei! Ja kun kaikkeen sanoo ei, jotkin muut voimat tekevät maailman kaltaisekseen.

    Paaveja ja antipaaveja Avignonissa, paavien palatsin sisäpihalla ja lounashuoneissa afrikkalaista nykytaidetta, kuin kirkas pisara sameassa vedessä. Kerrotaan että Kataloniassa kirkko sotkeutuu nyt politiikkaan, samalla tavalla kuin Francon Espanjassa ja kauan sitä aikaisemmin, ja venäläiset yrittävät hajoittaa omilla konsteillaan Espanjan koska se hajoittaa myös Eurooppaa.

    Hieman harmittaa etteivät suomalaiset eivätkä englantilaiset vasemmistopukarit näe edes tätä, vaikka suuren ääneen ovat näkevinään kaikenlaista. Minäkin kuljen unessa usein.

    Ja Rhônen rantapenkereellä katutaiteilija maalaa Arlesin aurinkoista kuvaa, aivan kuin Vincent van Goghin kärsimys loistaisi Rhônen sinivihreänä värisevästä pinnasta kaikkialle.

    Ihminen.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Taiteilija Rhônen penkereellä, Arles.

Junat lähtevät asemalta.

    Asemalle kävellään, ajetaan autolla, kuljetaan muina miehinä julkisesti ja ajatuksissa salaa. Plataanien varjossa istuu tyytyväisiä ihmisiä, kuppi kahvia, lasi pastista, tuulen hento vire.

    Sinä et tiedä mitä ajattelen. Minä en tiedä mitä sinä ajattelet.

    Otan roomalaisesta amfiteatterista yhä uudestaan valokuvan, aivan kuten Paul Cézanne maalasi sitä omaa vuortaan. Yritän tavoittaa roomalaisten ajatuksen, mutta en onnistu löytämään oikeaa sävyä, en illalla enkä aamulla. Ehkä Cézanne onnistui paremmin. Kenties hän tunsi vuorensa aamusta iltaan.

    Sitten istumme luotijunan mukavilla penkeillä ja nautimme kun vauhti kiihtyy. Tämä liike ei tarkoita luonnonsuojelua vaan vauhdin hurmaa.

    Hei me mennään taas, kohti Espanjaa!

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalaisten rakentama amfiteatteri, Nîmes.

Paikallisjuna Vantaalle

[Le Select]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Järki ja tunne.
Tasavallan muistomerkki, Marianne.
Léopold ja Charles Morice, 1883.

Valitaan sanoja, etsitään sopivia, niitä joiden kuvitellaan ilmaisevan ajatuksen.

    Oletetaan että ajatus on ajateltu.

    Nyt ikkuna on auki; Rue du Faubourg du Temple ikkunan alla kuulostaa elämältä.

    Pakinan kirjoittaja miettii. Miten sanoihin tulisi suhtautua? Iloisesti vai surullisesti, optimistisesti vai pessimistisesti, kiltisti vai raivosta kiehuen?

    Rue de Rivolilla syödyn lounaan – vuoristolaissalaatti punaviinin kera –jälkeen pakinaan ei kannata tunkea primitiivistä raivoa. Vähempi riittää, sanat sanokoon mitä tarkoittavat. Eikä salaattia ollut pilattu vihreillä aineksilla.

    Maanantaina paikallisjuna Malmilta lentokentälle kulki sutjakasti. Ahdas Suomi häipyi kiskojen taakse.

Osuttiin Le Selectiin ihan sattumalta. Ei ollut tarkoitus.

    Lasitetulla terassilla pakinoitsija tajuaa istuneensa siinä viimeksi tasan kolmekymmentä vuotta sitten. Kuunnellen silloinkin kulttuurihistorian heiveröisiä kaikuja. Hemingway, Fitzgerald ja koko kadotettu sukupolvi istui täällä; sittemmin Sartre ja Beauvoir, Stalinia ihaileva ranskalainen vasemmisto joka ei tiennyt mihin suuntaan pitäisi pyllistää.

    Kulttuuri on sanoja ja paikkoja. Niitä joita kirjoittaja yhdistelee, mielivaltaisesti, oman halunsa ohjaamana. Liberaalissa yhteiskunnassa kirjoittaja saa valita sanansa. Hänen ei tarvitse pelätä käyttävänsä vääränlaisia sanoja. Sanat ovat yhteisiä ja yksilöllisiä. Kaikki sanat sallitaan. Sanojen historia on kerroksissa, joita ei voi häivyttää pois.

    Paitsi Suomessa, missä hyvä tarkoitus jyrää yksilön. Suomessa ei sanoja enää saa itse valita. Pitää kysyä lupa Aamulehden päätoimittajalta tai Hesarista. Aamulehden päätoimittajasta tulee kuulemma Ylen uutistoiminnan päätoimittaja. Saa nähdä mitkä sanat sen jälkeen ovat luvallisia ja mitkä lainsuojattomia.

    Istutaan siis Le Selectissä tiistaina puolenpäivän aikaan kun taivaalta tihuttaa vettä ja pariisilaiset pukeutuvat mustiin vaatteisiin. Se lienee chic, en tiedä. Lähellä sijaitsevat kaikki Boulevard du Montparnassen ravintolat, joissa vapaata sanaa käyttävät taiteilijat istuivat päivästä toiseen suut täynnä sanoja.

    Sana oli niin kuin se sanottiin.

    Historiaan jäi monta kirjojen sivuilla.

    Hemingway tapasi istua Le Selectissä ja La Closerie de Lilasissa ja kirjoittaa lyijykynällä tarinoitaan. Kerrankin tarina eteni mainiosti. Naapuripöydässä istui kaunis nainen. Hemingway nosti välillä katseensa muistikirjasta ja tuijotti kaunista tyttöä. Hän tilasi toisenkin rommin ja teroittaessaan kynää katseli naapuripöydän tyttöä.

    Kaunokainen, Hemingway ajatteli, sinä kuulut minulle, odotitpa ketä tahansa ja vaikka en koskaan näkisi sinua uudelleen. Sinä kuulut minulle, niin kuin koko Pariisi kuuluu minulle ja minä kuulun muistikirjalleni ja tälle kynälleni.

    Suomalainen eliitti tuskin ymmärtää mitä Hemingway tarkoitti.

Siis että sanat kuuluvat sille, joka ne sanoo, ajattelee, kirjoittaa. Sanat ovat ehdoton vapauden ilmaus. Katse joka osuu maailmaan.

                                                          Kyösti Salovaara, 2017.
Sanojen ruokkima historia.

Ahdas Suomi, yhä ahtaammaksi supistuva.

   Muuan toimittaja sanoi viime viikolla, kun kysyttiin, että eikö tämä Suomi nykyään edustakaan liberaalia ajattelua, että eiköhän suomalainen ”liberalismi” nykyään ole enemmänkin samaa mitä Neuvostoliiton ja DDR:n pyhisssä kirjoituksissa ”vapaamielisyydellä” tarkoitettiin. Eikä se ollut sitä mistä esimerkiksi Karl Marx haaveili puhuessaan vapauden valtakunnasta.

    Maanantai-iltana taksi ajoi Bastiljin aukion kautta Place de la Républiquen luo hotellille. Bastiljin historia huutaa lausetta: Vapaus, veljeys, tasa-arvo! Tasavallan aukiolla Marianne-patsaaseen on kirjoitettu sanat: Liberté, Égalite, Fraternité.

    Jostakin syystä – mikä on täysi arvoitus – Suomessa sanaa ”vapaus” tulkitaan poliittisten suhdanteiden mukaisesti. Vapaudella ei tarkoiteta enää yksilön vapautta yhteisössä vaan pikemmin valtion ja julkisen vallan vapautta holhota yksilöitä kollektiivisen hyvän tavoittelemiseksi. Jos pitää valita yksilö vai valtio, Suomessa valitaan valtio - puolueen väristä riippumatta.

    Ja kun sanoja ryhdytään kieltämään ja valitsemaan, totalitaarinen komento odottaa nurkan takana. Liu'utaan pikku hiljaa pehmeään tyranniaan. Poliittinen eliitti - jopa se joka aikanaan saatiin liikkeelle vapautta hankkimaan - suhtautuu kansalaisiin holhoavasti, ikään kuin me suomalaiset olisimme jonkinlaisia eskimoita tai intiaaneja, jotka eivät pysty elämään omaa elämäänsä vapaasti ja vastuullisesti.

    Jos minulta otetaan sanat pois, mitä jää jäljelle?

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Puhdas järki.
Louvre.

Puolipilvisellä taivaalla puolittaisia pilviä.

    Alakerran terassilta kuuluu sanoja, kengät kopisevat jalkakäytävällä ja autot tyyttäilevät hitaammille: pois alta, minä tulen täältä!

    Viime viikolla Helsingin Sanomat järjesti talousseminaarin valtakunnan eliitille. Keskustelu oli asiallista ja paikoin jopa fiksua. Kunnes päästiin yleisön kysymyksiin. Hesarin öykkärimäinen päätoimittaja Kaius Niemi soimasi keskustelijoita siitä, että he eivät solvanneet eläkeläisiä näiden vastuuttomasta hyvinvoinnista ja ihmetteli, miksi paikalla olevat poliitikot eivät ryhdy tuumasta toimeen kurittamaan eläkeläisiä.

    No, Sanna Marinin johdolla paikalla olevat poliitikot sitten ryhtyivät päät lattiaan asti kumarrellen höykyttämään eläkeläisiä. On se kauheaa että 30-vuotiaiden pitää perustaa perhe ja ostaa asunto ja ottaa ehkä lainaa, vikisi Sanna Marin.

    Onhan se kauheaa. Eikö meistä jokainen ole 30-vuotiaana tehnyt sitä samaa? Ennen kuin oli subjektiivisiä oikeuksia siihen tai tähän. Siis silloin kun piti itse maksaa kaikki eikä odottaa julkista tukea.

    Oleellisempaa kuitenkin oli huomata, kuinka Helsingin Sanomien päätoimittaja vääristeli tosiasioita tarkoittaessaan hyvää. Hän vetosi viimevuotiseen Suomen Pankin tutkimukseen, jossa väitettiin, että nuorempien sukupolvien tulot ovat vähentyneet ja vanhempien, erityisesti eläkeläisten nousseet.

    Professori Roope Uusitalo käytti samaa aineistoa kuin pankin tutkijat ja päätyi aivan vastakkaiseen tulokseen kuin nämä. Uusitalon johtopäätös oli, että kun tulojen kehitystä tarkastellaan vuodesta 1990 vuoteen 2013 ja jätetään opiskelijat (joiden määrä on kasvanut valtavasti ja joiden tulot kasvat yleensä heti kun he valmistuvat) pois, ”eri ikäluokkien tulot kasvoivat suurin piirtein samaa vauhtia vuodesta 1995 vuoteen 2008”. 
    "Kadotettu sukupolvi" on harhanäky SP:n tutkijoiden ja Kaius Niemen silmässä.

    Uusitalon viesti sekä Suomen Pankin tutkijoille että Helsingin sanomien toimitukselle kuului näin: ”Silloin kun löytää huikean tuloksen (mitä nuorten tulojen 20 vuoden nollakasvu olisi) pitäisi hälytyskellojen soida jossain ja tuloksia tarkastella toisenkin kerran ennen kun ne päätyvät Hesarin pääkirjoitukseen ja muuttuvat yleiseksi ’viisaudeksi’. Jaksan aina muistuttaa vertaisarvioinnin tarpeesta silloin kun tutkimuksessa puhutaan tärkeistä teemoista. Seminaariesitelmä kriittiselle tutkijayleisölle on jo hyvä alku - ehkä nämä analyysit on sellaisen läpi Pankissa käyneetkin. Ja jos eivät, ehkä tässä olisi Pankille pieni kehittämisen kohde.”

    On aika kauheaa, että Helsingin Sanomien päätoimittaja perustaa lehden eläkeläisvastaisen agendan vääriin tutkimustuloksiin. Vielä kauheampaa on jos tai kun media sanelee poliitikoille agendan noudatettavaksi.

Suomi on kummallinen Suomi.

    Me olemme kummallisia suomalaisia. Me alistumme kaikkeen mitä eliitti sanoo, varsinkin jos sen kerrotaan koituvan parhaaksemme.

    Suomalaisen elitiin puheessa yksilö ristiinnaulitaan kollektiivisista synneistä. Et saa syödä lihaa koska Itämeri pilaantuu. Et saa syödä sokeria, koska lihot ja se maksaa julkiselle terveydenhoidolle. Et saa juoda olutta, koska moraali rappeutuu. Et saa puhua ”miehistä” koska naisetkin ovat olemassa. Et saa ajaa autolla, koska taivas ei pidä siitä. Et saa lukea viihdettä, koska se tyhmentää. Et saa myrkyttää tuhoeläimiä, koska se on syntiä. Et saa ostaa halpoja vaatteita, koska ne tehdään kehitysmaissa. Et saa käydä pikkuruisessa saunassasi, koska Helsingin Sanomien toimittajien mielestä vain yleinen sauna on saunakulttuuria. Et saa…

    No, mitä sinä saat tehdä?

    En minä tiedä, todellakaan. Pitää kysyä Kaius Niemeltä, Sanna Marinilta ja Ylen tulevalta päätoimittajalta, joka jo ehti kieltämään pahat sanat.

Pakina oli tässä, juna lähtee etelää kohti lauantaina.

    Pariisi on kallis paikka. Terassit täynnä päivällä, iltapäivällä ja illalla. Elämä ei kuihdu.

    Historia on askel jonka otit.

    Tulevaisuutta ei ole kunnes otat toisen askeleen.

    Muista että myös viaton on synnintekijä.

    Ei saa nauttia, pitää ajatella kollektiivisesti ilman tunteita. Kannattaa luopua omista ajatuksistaan hyvän sään aikana.
    Hyviä säitä kannattaa kuitenkin odottaa, niin kuin lohta pyydystää, vaikka ei saisikaan.

    

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Puhdas tunne, viattomuus.
Louis Auguste Lévêquen Nymfi, 1866. Tuileries.

Kuopan reunalla kuopassa

[puuta & heinää]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Ole varuillasi: kun katsot kuoppaa, se katsoo takaisin, sinua.

    Kuka näin sanoikaan?

    Kenties asialla oli liikenneministeri Berner suunnitellessaan uutta tieinfraa tai filosofi Nietzsche, jonka mielestä pitää varoa ettei hirviöitä vastaan taisteleva itsekin muutu hirviöksi.

    Yhtä kaikki, toukokuussa ajeltiin tietä 474 Vihtarista Savonrantaan. Kun on tottunut ajamaan yksi- ja kaksinumeroisilla valtaväylillä, tien 474 huono kunto yllätti ja kauhistutti. Kuoppien väistäminen oli melkein mahdotonta. Teki mieli pysähtyä, katsoa kuopan reunalta sen pohjalle ja kirota.

    Olisiko kuitenkin parasta kääntää selkä pahalle? Katsoa toisaalle ja tyytyä liikkumaan yksi- ja kaksinumeroisilla maanteillä?

Maailman voi selittää monella tavalla.

    Olemme tottuneet puhumaan painovoimasta. Maa vetää sinua puoleensa. Aurinko vetää meitä kaikkia. Galaksin keskus vetää aurinkoa.

    Kun heittää kiven ilmaan se putoaa maan kamaralle.

    Pitää varoa ettei se putoa omaan päähän.

    Mutta nyt luen Tiede-lehdestä (9/2017) ettei painovoimaa (voimana) ole olemassa. On vain kuoppia maailmankaikkeuden rakenteessa.

    Kari Enqvist kertoo artikkelissaan Gravitaatioaallot olivat vuosisadan urakka, kuinka Albert Einstein marraskuun 25. päivänä vuonna 1915 esitti yleisen suhteellisuusteorian perusteet Preussin tiedeakatemian kokouksessa. Einstein ennusti, että tietyissä oloissa painovoima eli gravitaatio aaltoilee.

    Enqvist sanoo, että liike muokkaa avaruuden rakennetta, ajalla ja avaruudella on sisäisiä ominaisuuksia, jotka riippuvat aineesta ja energiasta. "Painovoima on ajan ja avaruuden rakenteen ilmentymä."

    Esimerkiksi meidän aurinkomme painaa massansa avulla avaruuden kudelmaan kuopan. Maapalloa ei vedä puoleensa aurinko vaan se, että maapallo kiepsahtaa auringon luomaan kuoppaan. Maapallo kiitää kuopan reunamaa kuin surmanajaja pöntössään.

    Enqvist kertoo, että vuonna 2005 Ligo-observatorion laitteisto mittasi painovoiman ”luonteen” ja todisti että kysymyksessä on painovoima-aallot.

    Katsomme taivaalle emmekä tajua seisovamme kuopassa.

    Liikettäkään emme huomaa, tunne. Sillä tuntuuko sinusta, että kierrämme 220 kilometrin sekuntivauhdilla aurinkokuntamme mukana galaksin keskustaa?

    Eikä tukkani ole putkella tässäkään vauhdissa.

    Sitten toisaalta, niin kuin Juha Pekka Lunkka kertoo kirjassaan Maapallon ilmastohistoria, maapallon kuoriosa liikkuu koko ajan hitaasti. Koko Suomi siirtyy Euraasian mukana koilliseen kolme sentimetriä vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä Suomi sijaitsee nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella Siperiassa.

    Aurinkokunnan kovassa vauhdissa ajaudutaan hitaasti pakkasten puremaan Siperiaan.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Äärimmäinen ja normaali, elämän reunat, sopeutumisen rajat.

    Tarvitaan muutoksia, mutta tukeudutaan vanhaan ja siihen mikä pysyy ennallaan. Aivotkin tarvitsevat virikkeitä, mutta vain tietyssä määrin, sillä perustilana on muuttumattomuus, entinen olo.

    Oleellisen muutoksen huomaa vain silloin kun suurin osa ympärillä olevasta pysyy paikallaan, on entisen kaltainen. Jos kaikki muuttuu, ei mikään muutu tai ainakaan sitä ei huomaa.

    Kuinka moni meistä tajuaa kävelevänsä auringon painaman kuopan reunaa myöten?

    En minä ainakaan. Vaikka kävelen noin 5,5 kilometrin tuntivauhdilla normaalioloissa, en huomaa että kuopan pohja häämöttää. No, pitäisi kävellä pidemmmälle, kauemmin, loputtomasti.

    Se tietysti lohduttaa, että kiidämme - sen lisäksi että pyörimme hurjasti itsemme ympäri ja melkoisella vauhdilla aurinkoa - 220 km sekunnissa galaksia kiertäessä. Siihen nähden F1-autot matelevat kuin etanat.

Katsot sinitaivaalle valkoisten pilvien ohitse: näetkö kuopan reunan?

    Jos näet, katsooko sieltä joku sinua takaisin?

    Jos katsoo, heilutatko ”hänelle” kättä?

    Jos heilutat, vasenta vai oikeaa?

    Hyvä on, mutta en osaa sanoa kumpaa pitäisi.

    Vasen on yhtä oikea kuin oikea on vasen.

    Tämä johtaa ajatukseen, että kenties demokratiakin on vain eräänlainen painuma, kuoppa ihmisten yhteiselämän ”aika-avaruudessa”. Me luulemme tietävämme sen voimakkuuden ja suunnan, vaikka sitä ei näe eikä sitä voi haistaa eikä tunnustella. Kaikki riippuu ajasta ja liikkeestä, niin kuin Einsteinin suhteellisuusteoria sanoi ja ennusti.

Kun istuu matalalla, ei voi pudota korkealta.

    Kataloniassa valmistaudutaan äänestämään itsenäisyydestä lokakuun ensimmäisenä päivänä. Se on sunnuntai.

    Espanjan perustuslain mukaan kyseessä on laiton toimitus.

    Mitä Katalonia on? Tai Espanja? Tai Eurooppa?

    Juan Luis Cebrián, kirjailija, toimittaja ja johtaja, mietti jokin aika sitten El País -lehdessä miten valtioiden historiaa on eletty kahden vastavoiman puristuksessa: yhtäällä on valistuksen henki johtamassa demokraattisiin ihanteisiin, toisaalla on nationalismin kaipuu oman itsen määrittelyyn, identiteetin tuntemukseen.

    Kataloniassa kuljetaan nyt jälkimmäistä tietä. Liput liehuvat ja marssin askeleet jymisevät katukiviä vasten.

    Cebrián kertoi kuinka 1980-luvun alussa El País -lehti järjesti Gironassa seminaarin, jossa kaksitoista viisasta keskittyi määrittelemään mitä Espanja on. Kolmen päivän päästä todettiin yksimielisen erimielisinä ettei Espanjaa ole olemassa. Vähän myöhemmin Cebrián oli Venetsiassa Jacques Delorsin johtamassa kokouksessa, missä sata kansanedustajaa yritti määritellä mitä Eurooppa on, mitä se tarkoittaa.

    Viikon kokouksen jälkeen todettiin ettei Eurooppaa ole, ellei se sitten ole pelkästään unelma tai sotien ja kilpavarustelun synonyymi. Kokouksen viimeisessä istunnossa Jorge Luis Borges muistutti, että eihän Amerikkakaan ole muuta kuin se minne päästäkseen Eurooppa nosti purjeensa. Se kai oli unelma Euroopasta.

    Olemme espanjalaisia ja eurooppalaisia, Cebrián päättelee.

    Sen pitäisi riittää.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2016.
Kerrostalo Barcelonassa -
itsenäisyyden liput vähemmistönä.
Enemmistö vaikenee.

Viime viikolla Espanjassa julkistettiin El Paísin tilaaman mielipidetiedustelun tulos: suurin osa katalonialaisista pitää kansanäänestystä itsenäisyydestä laittomana ja pätemättömänä.

    Merkille pantavaa tuossa tiedustelussa oli, että nuorista, alle 34 vuotiaista, kaksi kolmesta epäilee kansanäänestyksen laillisuutta. Sitä vastoin 54-64 vuotiaat suhtautuivat äänestykseen suopeimmin.

    Eikö tämä muistuta Brexit-äänestystä? Siinäkin vanhempi väki päätti nuorison vastuksesta välittämättä valita nationalismin kansainvälisyyden sijasta. Identiteetin hakeminen voitti valistuksen hengen.

    On myös kysytty, miksi katalonialaisten enemmistö on hiljaa kun vähemmistö kulkee liput liehuen Ramblalla. Monet vastaavat, että enemmistö ei ”uskalla” vastustaa aggressiivista vähemmistöä. Toisinajattelu lippuja liehuttavien agitaattoreiden edessä on vaikeaa, koska ihminen haluaa rauhaa ja siksi sopeutuu, vaikka tajuaisi että tuossa joku yrittää kaapata vallan kepulikonstein.

    Sama on koettu aikaisemmin yhtä hyvin Pietarissa kuin Berliinissä. Enemmistö sopeutuu vähemmistön väkivaltaan ja menettää itsensä pahalle.

Etsiskelin Mika Waltarin kirjoituksista juna-aiheista runoa.

    Sellaisen löytää helposti: Waltari rakasti liikettä eteenpäin.

    Mutta samalla "löysin" Waltarin matkakertomuksen Weimarin runoilijakokouksesta vuodelta 1942.

    Waltarin lisäksi suomalaisvaltuuskuntaan kuuluivat V.A. Koskenniemi, Maila Talvio, Viljo Kajava, Tito Colliander, Yrjö Soini ja Örnulf Tigerstedt. Suomalaisia kirjailijoita pidettiin natsi-Saksassa kaikin puolin hyvänä. ”Nykyisessä Saksassa on paljon huumoria”, Waltari kirjoitti matkan jälkeen Suomen Kuvalehdessä, ”ja iloinen nauru kuittasi aina kommellukset. Jotakin ainutlaatuisen suuripiirteistä, vapaata ja huoletonta oli kokouspäivien atmosfäärissä.”

    Kokous huipentui suuressa Weimar-hallessa sunnuntaina lokakuun 11. valtakunnanministeri Joseph Goebbelsin juhlapuheeseen.

    Goebbelsin puhe painui Waltarin mieleen ”tyynessä maltillisuudessaan ja kaikkia kiihkoilevia eleitä karttavassa esityksessään”. Se - ja koko kokous – vakuutti Waltarin, ”ettei sitä uutta Eurooppaa, joka nyt on hahmottumassa, suinkaan laadita jonkun valmiin respetin mukaan, vaan koko Euroopan voimavarat tahdotaan koota, jotta kukin kansa toisi siihen oman osuutensa hedelmällisessä ja toverillisessa yhteistyössä”.

    Waltari kirjoitti, että ”jokaisella maalla on omat tapansa ja omat arvonsa, ja uusi Saksa tunnustaa täysin niiden arvon, koska ne vuorovaikutuksessa keskenään tulevat vaikuttamaan uuden elämänsisällyksen rakentumiseksi”.

    Oli vapauttavaa ja rohkaisevaa vakuuttautua tästä kaikesta, Waltari tiivisti Weimarin ”kauniin” matkan kokemuksensa.

    Suomalainen älymystö oli onnellisesti rähmällään Goebbelsin jalkojen juuressa syksyllä 1942.

Edellä kirjoitettu ei ole mikään paljastus. Panu Rajala on loistavassa Waltari-elämäkerrassaan Unio mystica käsitellyt Weimarin kokouksen pätevästi ja kaihtelemattomasti.

    Enkä ota asiaa esille moittiakseni jälkiviisaasti Waltarin kaltaisia älypäitä poliittisesta sokeudesta tai piittaamattomuudesta. Mutta jos kansan parhaimmistokin mukautuu totalitaarisen valtion pyrkimyksiin sinisilmäisesti tai vaikkapa varauksinkin, niin miten voisi vaatia että ”tavallinen” kansa, yksilöt siellä ja täällä, pystyisi nousemaan tyranniaa vastaan tai edes havaitsemaan sen olemassaolon?

    Ihminen, yksilö pyrkii aina sopeutumaan vallitsevaan tilanteeseen. Toisinajattelijan rooli ei houkuttele, koska se johtaa laumasta erottautumiseen ja erottamiseen.

    On syytä kai todeta sekin, että me hyppäämme mieluummin voittajan vankkureille kuin lysähdämme häviäjän rekeen. Kun näyttää että jokin voima tai liike on voitolla, siihen on mukavan helppoa samaistua.

    Kyllä kai niin Paavolainen kuin Waltarikin halusivat tunteillaan heittäytyä voittajan kyytiin, vaikka järki olisi varoittanut mistä tahansa.

    Kuljemme vauhdilla yhteisen kuopan reunaa myöten emmekä huomaa alamäkeä lainkaan.

Sitten se runo.

    Näin Waltari kirjoitti Juna-runossa v. 1928:

Päivässä ja yössä

halki Euroopan,

jyskiväin vaunujen edessä

jättiläisveturi,

radan varrella lennätinlankojen laulu.

Lyypekin vaaleanvihreät puistot

ja oudosti leikatut puut,

synkät, uhmailevat työmiehenkasvot.

Hampurin asemahalli

valtavin, jyrisevin seinäpinnoin.

Lentävät kilometrimerkit,

Cologne.

...

                                                              Kyösti Salovaara, 2017.