Eikä mikään

[ole niin kuin ennen]

Kyösti Salovaara, 2019.

Einari Stylmanin kappale Berlin Parkplatz Disco aloitti viime lauantaina Yle Radio Suomessa Tarja Närhen juontaman Levylautakunnan.

    Stylmanin laulu muistelee noin 30 vuotta sitten koettua kansainvälisen politiikan maanjäristystä. Stylman laulaa kuinka vetoisan Trabantin autoradio kertoo muurin murtuvan. Laulun minä nappaa vanhaan olkalaukkuun shampanjaa ja vasaran ja ajaa U-Bahnin asemalle. Länteen mennään paljain jaloin. Kohta joen molemmin puolin tanssitaan samaa vapauden tanssia yhteisellä maankamaralla diskopallon alla.

    Levylautakunnassa kappaletta arvioivat Arttu Wiskari, Mikko Kuustonen ja Minna Joenniemi.

    Arttu Wiskari sanoi, ettei hän ymmärtänyt laulua; että muuri ja Trabant eivät kerro hänelle mitään.

    Oliko Wiskari tosissaan, vuonna 1984 syntynyt laulaja ja lauluntekijä, jonka omissa lauluissa vedetään historian laajoja kaaria? Vai teeskentelikö hän? Nykyään poseeraus on melkein muotia – ollaan olevinaan joko itseä fiksumpia tai tyhmempiä, harvoin siltä väliltä.

    Onko historian tuntemisella ja tajuamisella muutenkaan väliä? Jos Wiskari ei tiennyt Länsi-Saksaa ja DDR:ää erottavasta rautaesiripusta ja konkreettisesta muurista mitään, so what? Toisaalta: voiko nykyhetkeä ymmärtää tietämättä mitä tapahtui 30 vuotta sitten?

    Yleissivistys on hieno asia, mutta mitä muuta se on?

    Historiantutkimuksen – historiaa koskevan tiedon – hyödyntäminen nykyhetkessä vallitsevien ongelmien ratkaisemisessa ja tulevaisuutta koskevissa päätöksissä on erinomaisen vaikeaa, koska historiassa jotkut asiat toistuvat ja toiset taas ovat ainutkertaisia. ”Etukäteen on mahdoton tietää, kummasta on kyse”, sanoo Heikki Ylikangas teoksessa Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.

    Vain toistuvaa voi käyttää hyödyksi, mutta jos et tiedä mikä juuri nyt on toistuvaa, olet heitteillä. Pitää arvailla. Historian opettamaan ”totuuteen” on melkein mahdoton vedota.

Tarja Närhi soitti toisena Levylautakunnan kappaleena hieman Bob Dylanilta kuulostavan (tämä on jälkiviisautta) amerikkalaisen laulajan kappaleen, jossa persoonallinen ääni kertoi sydämensä murtumisesta, synnittömästä tytöstä, joka ei olisi lainkaan kuin Ipaneman tyttö, soihdusta jota ei kannata sytyttää auringossa. Sitten laulaja havahtui: hän koki olevansa Israelin lapsi, joka sydämen murtuessa tarttuu viskipulloon.

    Ylen toimittaja Minna Joenniemi kuuli laulusta viittauksen Israeliin ja antoi kappaleelle 4 pistettä (asteikolla 1-10). 

    Se saattoi olla vahinko, harkitsematon primitiivireaktio, mutta olin aistivinani Joenniemen kritiikissä peiteltyä antisemitismiä.

    J.S. Ondara ei kuitenkaan ole valkoinen juutalainen, vaan Keniasta, Nairobista Yhdysvaltoihin, Minnesotan talveen kaksikymmentävuotiaana (2013) muuttanut lauluntekijä, joka anekdootin mukaan lähti USA:han idolinsa Bob Dylanin innoittamana. Levylautakunnassa soitettu Torch Song tulee hänen esikoiskokoelmaltaan Tales of America, jossa nuori maahanmuuttaja kertoo lyriikan keinoin tuntemuksistaan uudessa maailmassa.

    Niinpä Israelin lapset viitannee Vanhaan Testamenttiin, luvatun maan löytämiseen. Ehkäpä Ondaran teksti on monitulkinnaista; ehkä ”soihtu” on Vapaudenpatsaan kädessä eikä laulajan kokemus vapaudesta ja rakkaudesta ole lainkaan yksiselitteinen - miksi sydän muuten olisi murtumaisillaan?

    Miksi vasemmistolaiselta kuulostava (en tietenkään tiedä asian oikeaa tolaa) Joenniemi ilmaisi Ondaran Torch Songin kuultuaan juutalaisvastaisen kannanoton?

    The Guardian kertoi pari päivää sitten, että juutalaisiin kohdistuvat vihamieliset tapaukset lisääntyivät viime vuonna Ranskassa 74 % ja Saksassa 60%. Antisemitismi kasvaa hurjaa vauhtia. Guardian kertoi myös CNN:n teetättämästä tutkimuksesta, jossa haasteltiin 7000 ihmistä seitsemässä maassa. Tutkimuksen tulos: 20 prosenttia vastaajista syytti juutalaisia siitä, että juutalaisilla on liian vahva asema sekä talouselämässä että politiikassa; 34 prosenttia vastaajista piti holokaustia valheena tai melkein valheena. Toisen tutkimuksen mukaan 20 % briteistä ei usko juutalaisten kansanmurhaan.

    Vanhat rasistiset kliseet elävät vahvoina sekä oikealla että vasemmalla.

    Kuluneella viikolla kahdeksan Britannian työväenpuolueen kansanedustajaa erosi Jeremy Corbynin johtamasta puolueesta vastalauseena puolueen ja Corbynin Brexit-asenteelle ja sille, että puolueessa esiintyvää antisemitismiä ei ole kitketty pois. Viime kesänä Corbyniä syytettiin juutalaisvastaisuudesta, koska hän käytti sanaa ”siionismi” etnisessä merkityksessä.

    Mitä historiasta pitäisi tietää? Voiko siitä oppia? Jos voi, niin mitä?

Kyösti Salovaara, 2012.
Trabant - Itäsaksan menneisyyttä.
Museosafari Berliinissä syksyllä 2012.

Marko Junkkari vaati viime lauantaina Helsingin Sanomissa, että aikuistenkin pitää ahdistua ilmastomuutoksesta, koska lapset ovat jo ahdistuneet. Junkkari ihmetteli, miksi päättäjät eivät päätä toimenpiteistä ja että miksi nämä ovat erimielisiä, kun lapsikin (ja toimittaja) tietää mitä pitäisi tehdä.

    Kuluvan viikon maanantaina Maria Säkö arvioi Hesarissa Teatterikoulun esityksen Elinvoima ja kirjoitti kuin ”totuutena”: ”Olemme kadottaneet orgaanisen luontoyhteyden, minkä vuoksi kohtelemme luontoa ja muita ihmisiä epäinhimillisesti, konemaisesti.”

    Onko luonnolla muka joku ”moraali”, jota ihminen tulisi jäljitellä? Onko luonto muka jotenkin sosiaalisesti pehmeää? Miten luonnosta voi opetella inhimilliseksi?

    Teatteriesityksen jälkeen järjestettiin aiheesta paneelikeskustelu. ”Tutkija-taiteilija Antti Majava painotti taiteen tehtävää siinä, miten taide auttaa pääsemään käsiksi totuuteen”, Säkö raportoi Hesarissa.

    Lapset, toimittajat ja taiteilijat siis tietävät totuuden. John Carey on tosin muistuttanut, ettei esimerkiksi yhdessäkään Picasson  tauluista ole sen enempää ”totuutta” kuin perunalastupussissa tai astianpesukoneessa, mutta se onkin toinen juttu. Fiktio ei ole tiedettä, siis totuus sellaisenaan.

    No, lapset uskovat satuihin, taiteilijat myös.

    Pitäisikö myös aikuisten uskoa satuihin?

    Saduista oppii.

Kimmo Lapintie vastasi Helsingin Sanomissa kymmenvuotiaan Olgan kysymykseen, miksi kauppakeskuksia rakennetaan vaikka ilmastomuutos on tulossa.

    Lapintie - joka toimii Aalto-yliopistossa yhdyskuntasuunnittelun professorina – piti asenteellisessa vastauksessaan syypäänä autoilua, kauppiaitten rahanahneutta ja ihmisten mukavuudenhalua moiseen (pahaan) kehitykseen ja muisteli kaihoisena vanhoja hyviä aikoja, jolloin kaupat olivat pieniä ja sijaitsivat lähellä kotia eikä tarvittu autoa niissä käymiseen. 

    Voiko tiedepalstalla satuilla mitä tahansa? Jos voi, onko se edelleen ”tiedettä”?

    Lapintie pyyhkäisi historian pois mielestä ollakseen mieliksi ”tiedostavalle” lapselle.

    Totta on, että kaupunki oli esimerkiksi 1950-luvulla toisenlainen. Meillä oli Kotkassa Museokadulla neljä ruokakauppaa n. 100 metrin päässä. Kun tarvitsit jotakin muuta, sinun piti kävellä kauemmaksi, esimerkiksi ostamaan housut, pipon, vasaran ja nauloja tai hehkulampun kattolamppuun (se muuten olikin ainoa sähköllä toimiva laite radion lisäksi).

    Tuohon aikaan kaupassakäyminen oli ”kokopäivätyötä”. Se ei onnistunut yhdellä autoreissulla niin kuin nykyään. Eihän autoja silloin ollutkaan. Museokadulla yhteisössämme asui 32 perhettä - kenelläkään ei ollut autoa. Vain yhden perheen äiti kävi palkkatyössä. Sitä paitsi kaupat sulkeutuivat viiden kieppeillä.

    Siihen aikaan naiset olivat kotona, miehet töissä. Äideillä oli aikaa kiertää kaupoissa pitkin kaupunkia. Sähkölasku piti käydä maksamassa sähkölaitoksella. Nykyään myös naiset käyvät töissä, niin kuin tiedät Olga. Ja kaupassa käydään yhdessä koko perheen kesken, koska ostoskeskuksissa on niin paljon kaikenlaista kivaa.

    Pikkukauppa oli 50-luvulla ujolle pikkupojalle maanpäällinen helvetti.      Seisoit siellä pihan muijien kanssa odottamassa vuoroasi. Muijat kertoivat juoruja siitä tai tästä naapurista. Kun tuli vuorosi lukea äidin kirjoittamalta lapulta ostoksesi, akat vaikenivat kuuntelemaan mitä Salovaaran perheessä tänään syödään. Punaisin poskin poistuit kaupasta. Muijat jäivät hihitellen arvioimaan Salovaarojen ruokalistaa.

    Valintamyymälä vapautti ihmisen!

    Banaaneja tai tomaatteja ei 50-luvulla myyty helmikuussa. Eikä ollut ilmaista peruskoulua eikä terveydenhoitoa, työeläkejärjestelmä syntyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ei kukaan osannut nähdä unta eikä kännyköitä tai läppäreitä osannut kuvitella edes tieteiskirjailija. Ulkomailla reissasivat viikkokaupalla taiteilijat ja professorit, ei tavallinen kansa.

Mirkka Rekola kirjoittaa eräässä runossa aurikoisesta päivästä, jona kuunsirppi näkyy taivaalla.

    Silloin: ”Meissä on ikävä entiseen. / Haluamme takaisin / sinisenmustat yöt ja tähdet.”

    Soihtua ei kannata sytyttää auringonpaisteessa.

    Ilmaston muuttuminen on tosiasia. Sen totuus voidaan mitata ja laskea, se on matemaattinen tehtävä. Sille löytyy toistuva sääntö.

    Ihmisten toimeliaisuus, hyvinvointivaltio markkinatalouksineen vaikuttaa ilmaston muuttumiseen. Yhteiskunta on erittäin monimutkainen systeemi, jossa vuorovaikutussuhteita on (melkein) mahdoton kuvata dynaamisella matemaattisella mallilla, siitä puhumattakaan miten systeemin eri osien muuttaminen vaikuttaa toisiin osiin ja kokonaisuuteen. Systeemi on kehittynyt vuosisatojen myötä, ideana vapauttaa ihminen luonnon ja tuotantovoimien kahleesta. Primitiivinen ihminen oli enemmän ”kone” kuin modernin yhteiskunnan sosiaali-humanistinen yksilö.

    Systeemin muuttamisen ongelma johtuu siitä, että emme tiedä mitä on yhteiskunnallisessa mielessä toistuvaa, mikä ainutkertaista. Rooman valtakunta tuhoutui, kun taloudellinen toimeliaisuus hiipui. Käykö hyvinvointivaltiolle samalla tavalla, jos ilmastomuutoksen hillitsemiseksi vedetään ”hätäjarrua”, niin kuin ahdistuneet lapset vaativat?

    Kukaan ei tiedä varmasti, koska emme tiedä mikä on toistuvaa, mikä ainutkertaista. Kannattaako riskeerata? Tekemättä jättäminenkin on riski. Ironista on, että Sanomalehtien Liitto liioittelee kaupallisten radioiden mainoksessa  - vaatiessaan valehtelun lopettamista -  tietävänsä totuuden, kuinka ilmaston lämpeneminen estetään demokratiaa ja hyvinvointia vaurioittamatta. Kunpa tietäisikin!

    Mitä enemmän "totuudesta" melskataan, sitä epäilyttävämmältä se kuulostaa.

    Poliitikkojen pitää päättää toimenpiteistä, mutta miten he osaavat kun tieteellisesti yhtä oikeaa yhteiskunnallista tekoa on mahdoton määritellä? Väärän rattaan vaihtaminen tai poistaminen kokonaan voi suistaa ihmisten enemmistön kurjuuteen ja todelliseen ahdistukseen.

    Mutta myös saavutettujen etujen puolustaminen saattaa tuhota yhteiskunnan kehityksen, niin kuin kävi Espanjassa 1700-luvulla, kun suurtilallisten annettiin jatkaa vapaata oikeuttaan laiduntaa "tarpeettomia" lampaita (joita ei käytetty ravinnoksi) pitkin Espanjaa muun maatalouden kustannuksella - ja koko yhteiskunta taantui keskiajalle pitkäksi aikaa. Samalla edistettiin Välimeren ilmastopiirin kuivumista.

Kyösti Salovaara, 2019.

Syyttävä katse

[myötäsukainen elämäkerta ärsyttää]

Kyösti Salovaara, 2019.

Puolitoista viikkoa Pentti Linkolan katse on syyttänyt minua istuessani mukavassa nojatuolissani.

    Laitoin tuolloin, saatuani luetuksi, Riitta Kylänpään teoksen Pentti Linkola – Ihminen ja legenda lasipöydän alatasolle. Oli maanantaiaamu. Olin lukenut kirjaa pitkin yötä. Se ja valvottu yö ahdistivat.

    Pitäisikö tuntea syyllisyyttä moitittuaan Pentti Linkolan ajatuksia vuosien mittaan rankasti ja selväsanaisesti? Vai olisiko aika kääntää takkinsa Kylänpään hyvin kirjoitetun, tarkasti perustellun ja Tieto-Finlandian vuonna 2017 ansainneen elämäkerran luettuaan?

    Linkolan katse syyttää, mutta toisaalta se aristelee. Mies ei näytä hyökkäävältä, pikemminkin viehättävältä. Ari Heinosen ottamassa valokuvassa Linkolan persoonan monet vastakkaiset puolet tulevat esille pehmennettyinä, melkein anteeksipyytävänä.

    Kyllä tuollaisen miehen kanssa sopisi jutella.

Miksi Kylänpään teos ärsyttää?

    Kylänpää kirjoittaa myötäeläen, ihastuen (mutta ei riehaantuen) kohteeseensa; hän käy läpi kalastajan ja luonnonsuojelijan, kirjoittajan ja kiivaan keskustelijan elämän monipuolisesti eikä salaa Linkolan (s. 1932) heikkoja tai jopa vastenmielisiä puolia.

    Eikö tämä olekin hyvä tapa kirjoittaa elämäkerta? Ymmärtäen, selvitellen, yksityisen elämänpiirin laajempiin kehyksiin laittaen?

    Kun syksyllä 2014 kirjoitin pakinassani Panu Rajalan Paavolais-elämäkerrasta Tulisoihtu pimeään, hämmästelin kuinka avoimesti Rajala inhosi Olavi Paavolaista. Elämäkerturin ei tietenkään tarvitse rakastaa kohdettaan. Kukapa haluaisi katsella kiiltokuvia - paitsi lapset.

    ”Rajalallakin on lupa ’inhota’ Paavolaista”, sanoin, ”mutta kirjoittajan motiivi pidäteltyyn antipatiaan ei oikein tule perustelluksi. Luulen että se juontuu Waltarista, ja tässä mielessä Tulisoihtu pimeään on eräänlainen käänteinen epilogi Rajalan suurenmoiseen Waltari-elämäkertaan Unio mystica. Rajalan kuvastossa Paavolainen ei voi olla ’sankari’, koska se rooli on varattu Waltarille.”

    Kylänpää ei inhoa Linkolaa eikä tämän jyrkkiä mielipiteitä, joten onnistuuko hän paremmin kuin Rajala antamaan kohteestaan kokonaisen ja luotettavan kuvan?

    Ja jos onnistuu, miksi se ärsyttää minua?

    Kiiltokuviahan Kylänpää ei piirrä.

Kun Hesarin Jussi Lehmusvesi haastatteli Kylänpäätä Finlandia-palkinnosta marraskuussa 2017, Kylänpää kertoi ymmärtävänsä, miksi ihmiset edelleen tuohtuvat Linkolan persoonasta ja hänen jyrkistä mielipiteistään, mutta harmitteli silti, että Linkolasta näkyy vain tämän provokatiivinen puoli.

    Kylänpää kertoi pitävänsä Linkolaa huumorintajuisena herrasmiehenä, jonka merkittävänä luonteenpiirteenä on kiinnostus ihmisiin: ”Oli itsellenikin pieni yllätys, että hän pitää ihmisistä niin paljon. Hän on todella ihmisystävällinen.”

    Tässä lausumassa taitaa olla avain Kylänpään kirjoittamaan elämäkertaan: koska Linkola on ihmisenä hieno mies, hänen elämänsä täytyy selittää siitä käsin eikä niistä kirjoituksista, joissa hän on julistanut ”kuolemaa” massoille ja demokraattiselle, hyvinvoivalle elämänmuodolle.

    Edellisestä seuraa, että Kylänpää luettelee tarkasti Linkolan linturetket, lasketut linnut, rengastetut linnut ja niiden poikaset ja kertoo kuinka monta kuhaa ja lahnaa tuli siitä tai tästä järvestä ja oliko keli kamala vai vielä pahempi. Jos Linkola olisi pitänyt päiväkirjaa ulkohuussikäynneistään, nekin saisivat sijan elämäkerrassa.

    Sivistysperheestä (olihan isä yliopiston rehtori, äiti maineikasta sivistyssukua) Kuhmoisten ja Hämeen metsiin lähtenyt Linkola itkee metsien muuttumista hoidetuiksi talousmetsiksi, alistaa vaimonsa, lapsensa ja ystävänsä alkeelliseen elämään järvien rannoilla, pitää suhteita moniin naisiin yhtä aikaa, kirjoittelee julmia esseitä ihmiskunnan ”tuhoamiseksi”, lukee paljon ja jopa matkustelee ulkomailla, mutta ei anna muille ihmisille anteeksi matkustamista, tekniikan hyväksikäyttöä, helpon elämän tavoittelua.

    Linkola yrittää kaikin keinoin olla olematta hyvinvointivaltion kansalainen, mutta onko se mahdollista? Tätä kysymystä Riitta Kylänpää ei uskaltaudu käsittelemään kriittisesti.

Suomen Sosialidemokraatti, 7.4.1983.
Pentti Linkolan saatua Eino Leinon seuran palkinnon,
kirjoitin Demariin kiukkuisen jutun, joka herätti keskustelua
mm. Uudessa Suomessa.
Kylänpään teos huomioi keskustelun kattavasti.

Elämäkerta Linkolasta on äärimmäisen taitavasti ja vetävästi kirjoitettu. Tuskinpa yhdestä ihmisestä, yhdestä miehestä ja tämän suhteesta ystäviinsä – kirjailijoihin, ornitologeihin, kriitikoihin, tutkijoihin, maailmanparantajiin – olisi mahdollista kirjoittaa täyteläisempää teosta.

    Mutta yksi asia puuttuu: Linkolaa ympäröivän yhteiskunnan muutos runsaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kylänpää on kuin avaimenreiästä Linkolaa tarkkaileva tutkija, jonka ei oikeastaan lainkaan kerro millaisessa huoneessa hän itse istuu, kuinka lämmintä siellä on, miten mainiota valoa sähkölamput heijastavat ja miten mukava on välillä käyttää hyvinvointivaltion huoneen palveluita, lääkäreineen ja lääkkeineen, autoteineen ja vaatekauppoineen.

    Hieman liioitellen: Kylänpää harjoittaa indokrinaatiota esittäessään Linkolan ajattelijana, jonka ajatuksista ei tarvitse piitata, eikä varsinkaan Linkolan yhteiskuntahaaveiden hirmuseuraamuksista, jos ne toteutetaan.

    Niin kuin sanottua, Kylänpää kirjaa objektiivisesti Linkolan esittämät ”provokaatiot” ja myös niiden saaman kielteisen vastaanoton. Elämäkerturia ei voi teknisessä katsannossa syyttää puolueellisuudesta.

    Mutta aina kun Linkolaa kritisoidaan, Kylänpää etsii jonkun Linkolaa tukevan puolustelevan kirjoituksen, jossa kehoitetaan unohtamaan Linkolan kärjistykset. Linkolan proosa on väkevää, puolustajat tapaavat sanoa. Hieno tyyli riittää, ajatuksen kauheudesta viis. Anto Leikola on puolustelijoista falskein.

    Indoktrinaatio syntyy tästä: Linkolan perimmäinen ajatus hyväksytään, ujutetaan lukijan alitajuntaan.

    Senhän Linkola ilmaisi yksikäsitteisesti vuonna 1971: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Kun Linkola on matkan varrella milloin kiittänyt natseja, milloin Kamputsean kommunisteja, milloin luonnonkatastrofeja liikaväestön tuhoamisesta, niin liioittelusta huolimatta hän on esitellyt loogisesti tuon edellä lausutun perushaaveensa toteuttamisvaihtoehtoja.

    Linkolan ”väkevän proosan” kiistäjät sulkevat silmältä Linkolan aikeesta palauttaa ihmiskunta taaksepäin aikaan, jossa ihmisten enemmistöllä ei mene hyvin.

    Kylänpää näyttää seuraavan tätä keskustelua rauhallisen puolueettomana, mutta asettuu lopulta ja nimenomaan ”rivien välissä” Linkolan kannalle. Se elämäkerrassa ärsyttää.

Pitäessään palkintopuhetta syksyllä 2017 Kylänpää sanoi: ”Ei minusta varmaan löydy ihan samanlaista tulisielua kuin Linkola. Olen minä silti miettinyt näitä meidän metsiä. Että voitaisiinko niille tehdä muutakin kuin myydä selluksi Kiinaan.”

    En tiedä mitä Riitta Kylänpää ajattelee hyvinvointivaltiosta ja siitä mihin se perustuu. Hänellä on oikeus ihailla huumorintajuista Linkolaa ja ymmärtää Linkolan perustelut metsien suojelemiseksi. Elämäkerta todistaa, ettei ihminen ole yksioikoinen kone vaan erilaisten ajatuksien, tuntemuksien ja tekojen ristiriitainen yhdessäoleminen.

    Mutta kun sellua viedään esimerkiksi Kiinaan, sillä ylläpidetään yhtä suomalaisen hyvinvoinnin tukijalkaa. Melkein puolet Suomen BKT:stä ja työpaikoista on vientiteollisuuden synnyttämää, suoraan tai välillisesti. Se tarkoittaa, että hieman kärjistäen ilmaistuna myös puolet suomalaisesta sosiaaliturvasta ja terveydenhoidosta, sivistyksestä ja kulttuurista, koulutuksesta ja perusinfrasta rahoitetaan ulkomailta käsin, mm. Kiinasta.

    Joka ei tätä yhteyttä tajua, hänelle jää kuljettavaksi Linkolan tie: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä...”

Riitta Kylänpää:
 Pentti Linkola - Ihminen ja legenda.
Siltala, 2017.
Päällyksen suunnittelu Mika Tuominen.