torstai 14. maaliskuuta 2024

Väline on viesti

[ja ajan hengen ilmaisu]



HS. 10.3.1974

Poimittu Helsingin Sanomien Aikakoneella.



Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin. Tätä ennen olivat tiet ja kirjoitettu sana olleet kiinteästi toisistaan riippuvaisia. Vasta lennätin vapautti tiedotustoiminnan sellaisesta kiinteästä materiaalista kuin kivestä ja papyruksesta; suunnilleen samoin oli raha aiemmin vapautunut taljoista, harkoista ja metallista ja päätynyt paperiksi.

- Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man, 1964). Suom. Antero Tiusanen, WSOY 1969.


  

Tiedämme että menneisyys on ollut olemassa, vaikka sen kuvitteleminen onkin vaikeaa. On tietysti helppo kulkea omien muistojensa käytävällä, mutta muiden ihmisten ja ylisummaan konkreettisen menneisyyden kuvitteleminen on melkein mahdonta.

    Tarkoitan että vaikka kerron 2000-luvulla syntyneelle nuorelle, kuinka 1950-luvulla vielä kävin kaupungissa asuessa asioilla 20 asteen pakkasessa 50 metrin päässä sijaitsevassa ulkohuussissa, kuinka ei ollut telkkaria eikä kännykkää ja kuinka aamusella hirsitalon nurkissa paukkui pakkanen ja jalkalistan ympärillä seinä ja lattia olivat huurteessa, niin tiedän ettei nuori pysty asettumaan tuon elämänpiirin tunnelmaan. Silloisen todellisuuden ”havaitseminen” vuoden 2024 todellisuudesta käsin jää pinnalliseksi. Historia on etäinen kuriositeetti.

    Mutta kun otan esille sanomalehden painettujen sivujen kuvia maaliskuulta 2024, vuodelta 1974 ja jopa keväältä 1954, jokainen huomaa että maailma on todellakin muuttunut. Ei tarvitse ponnistella ymmärtääkseen muutoksen laajuutta ja merkitystä. 

    Tämän pakinan kuvat tulevat Helsingin Sanomien Aikakoneesta ja Näköislehti-arkistosta. Ne herättävät monenlaisia mietteitä.



Marshall McLuhanin bestseller-teoksen Ihmisen uudet ulottuvuudet yhtenä keskeisenä sanomana oli ajatus, että ”väline on viesti”. Vaikka teos kirjoitettiin ennen Internetiä ja älypuhelimia, sen huomiot osuivat kohdalleen.

    Anto Leikola tiivisti suomalaisen laitoksen esipuheessa mainiosti mitä McLuhan tarkoitti väittäessään, että ”väline on viesti”. Leikola kirjoitti että ”välineen, nimenomaan tiedotusvälineen, ’sisältö’ , on paljon vähemmän tärkeä kuin itse väline.”

    Juuri väline vaikuttaa meihin, ei niinkään mitä siinä kerrotaan. ”Ei ole ratkaisevaa, mitä kirjoitamme toisillemme tai mihin matkustamme junalla tai autolla tai mitä televisiossa esitetään”, Leikola jatkoi, ”tärkeämpää on se miten juuri tämä tai tuo väline toimii ja vaikuttaa meihin, tai toisella tavalla sanottuna, mitä kykyämme tai elintämme olemme tuolla välineellä laajentaneet. Televisio sinänsä vaikuttaa enemmän kuin televisio-ohjelmat, ja tietokone sinänsä muuttaa meitä enemmän kuin tietokoneelta saadut tiedot. Näin väline on jo itsessään viesti.”

    Istutpa nykyään bussissa, junassa, kahvilassa tai missä tahansa ihmisten joukossa, tajuat miten McLuhanin havainto kuvastaa netin ja kännyköiden laajentamaa ihmisen ulottuvuuksien maisemaa. Ironia kyllä kehystää kehitystä. Kun McLuhan sanoi, että televisio toi nuorison elämään kokonaisosallistumisen kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen, niin Internet ja älypuhelimet mahdollistavat kahvilassa istuvien puhelintaan tuijottavien ihmisten yhtäaikaisen erihetkisyyden, täydellisen ajasta riippumattomattoman osallistumisen yksityisen, muilta näkymättömään maailman kokemiseen.

    Provokatiivinen ajatus: Laajentaako kännykän ruutu ihmisen ulottuvuutta oikeastaan yhä enenevästi hänen omaan yksityiseen mielenmaisemaansa?  



Helsingin Sanomien urheiluosastoa 11.3.1974


Helsingin Sanomien urheiluosastoa 10.3.2024.


Maaliskuussa 1954 Helsingin Sanomien uutisivut ovat pullollaan lyhyitä uutisia eri puolilta maailmaa ja erilaisista aiheista. Yhdellä aukeamalla on yli 50 erilaista näkökulmaa edellisen päivän tapahtumiin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin lehden sivu näytti melkein samalta, mutta pikku-uutisten määrä on vähän laskenut. Kun tullaan tähän päivään, tämän päivän Helsingin Sanomiin, yhdellä sivulla, jopa yhdellä kokonaisella aukeamalla on kenties vain yksi artikkeli. 

    Sanomalehti on muuttunut aikakauslehden kaltaiseksi. Pitkät jutut antavat taustatietoja, mutta tämänhetken uutiset pitää itse etsiä netistä, sillä Hesarikaan ei kerro esimerkiksi urheilukilpailujen tuloksia vaan tarinoi pikemminkin millaisia urheilijat ovat ihmisinä. Tulokset pitää etsiä lajiliittojen ja muiden toimijoiden nettisivuilta.

    Oivallan yhden asian: tämän päivän lehdestä saan muutamaan aiheeseen paljon paremman taustoituksen kuin mitä sain vuoden 1954 tai 1974 lehdistä, mutta monenlaisista, erilaisista asioista saan tietoa paljon vähemmän kuin mitä sain viisikymmentä vuotta sitten.

    Pitkät jutut ovat usein hyvin kirjoitettuja, jos kohta painopiste melkein aina on ihmisessä ja yksilössä ja aika harvoin asioissa laajemmin. Pitkien juttujen ongelma on siinä, että jos aihe ei kiinnosta, hyppään koko artikkelin yli, ja koska lehdessä on aika vähän juttuja, jää maailmasta paljon näkemättä ”yhdellä silmäyksellä”. Kun katsoo vanhojen lehtien sivuja, tajuaa että silloin maailmasta tuli vaivatta ja väistämättä enemmän esille kuin nykyhetken lehdestä, toki lyhyinä tietoiskuina. Tänään tietoa maailmasta ja ympäröivästä todellisuudesta on olemassa paljon enemmän kuin oli vaikkapa vuonna 1954, mutta sanomalehti ei - eikä sen nettisivutkaan - tarjoa sitä ”yhdellä silmäyksellä” katseltavaksi.



Kun television aikakaudella maailma koettiin yhdessä katsomalla samoja ohjelmia yhtä aikaa, niin tänään jokaisella on ikioma digitaalinen aika-avaruutensa, jossa liikutaan sekä maksukanavien striimeissä että älypuhelimen erilaisissa some- ja realitytodellisuuksissa. 

    Media on täynnä paradokseja ja itseironiaa. Onko väline enää edes viesti? Vai ehkä jotain enemmän?

    Välineen muutosta selittää luonnollisesti sekä tekninen kehitys että kaupallinen todellisuus. Jos perinteinen sanomalehti ei saa mainostuloja (koska niistä suuri osa menee nettijättiläisten ”omistajille”), se pyristelee olemassaolostaan kokeilemalla uudenlaisia ”välineitä”, mutta tuntuu että se jää koko ajan hieman jälkeen tavoittelemastaan.

    Samaan aikaan ikävin paradoksi on siinä, että mitä paremmat tekniset mahdollisuudet on taltioida tietoja ja hakea niitä kaikkien luettavaksi (ja katseltavaksi), sitä vaikeampi yksilön on muodostaa johdonmukaista kuvaa siitä mitä maailmassa tapahtuu lähellä ja kaukana. Jotkut toivovat ja väittävät, että tekoäly ratkaisee tämän pulman, mutta se utopia pettää toivojansa. Eihän yksilö koskaan ehdi millään omaehtoisella välineellä poimia maailman tietoa kasaan samalla tavalla kuin yksi Helsingin Sanomien uutisaukeama poimi vaikkapa maaliskuussa 1954.

    Jotkut sanomalehdet - kuten The Guardian, The New York Times, El País – yrittävät taittaa nettisivuston suunnilleen samannäköiseksi kuin ”paperilehden” sivu on (tai oli). Tällöin lukija näkee yhdellä silmäyksellä monia mahdollisia artikkeleita (niiden ingressejä) luettavaksi. 

    Tuollainen ”käyttöliittymä” sopii tietokoneella ja tabletilla selailtavaksi mutta ei oikeastaan älypuhelimen näytöltä katseltavaksi. Niinpä esimerkiksi Helsingin Sanomien ”nettilehti” on rakennettu pelkästään kännykkäkäyttöön ja peräkkäisten uutisten selaamiseen näkemättä koskaan laajempaa kuvaa koko ”lehden” tai aihepiirin materiaalista.

    Tässä paradoksi: Jos Hesaria tehdään ensi sijassa kännykällä luettavaksi, niin kuka hemmetissä jaksaa lukea noita paperilehden yhden tai kahden aukeaman mittaisia artikkeleita käynnykällään? 



HS. 11.3.1954

Sanomalehden kokoinen ikkuna maailmaan vuonna 1954.


Kyösti Salovaara, 2024.

Kännykänkokoinen ikkuna maailmaan vuonna 2024.



Maailma muuttuu, Kyöstiseni!

    Olisiko sinunkin aika muuttua?

    Vai jatkatko aloittamallasi linjalla?

    Niin kuin mikään ei muuttuisi etkä sinä malttaisi olla suuttumatta kaiken maailman asioista?

        

torstai 7. maaliskuuta 2024

Onko kaunis hyödyllistä

 [vai hyödyllinen kaunista?]



Kyösti Salovaara, 2023.



Ruskea eilen viel’ oli pääs kuin armahan kutrit

    jonk’ kuva mielessäin väikkyvi kaukahinen.

Harmaa nyt, hopeinen on pääs, lumen peittämä, jonka

    tuulinen, myrskyävä yö yllesi heittänyt on.

Nuoruus ja vanhuus, niin liki ootte te kuin elämässä,

    vain uni yön välillään, huomen ja eilinen on.

- Johann Wolfgang von Goethe: Alppi. Suom. V.A. Koskenniemi, 1922.


Eilen viel’ oli ruskea pääs, kuin kutrit armaan,

    kaukaa jonk’ ihanuus vienona viittoilee.

Huippusi valkea varhain nyt hopeisena hohtaa:

    loi lumet kiireelles myrskyn ylläsi yö.

Nuoruus – vanhuuteen elo, ah, sen niin liki liittää

    kuin uni häilyvä vain eilispäivään tään.

- Goethe: Alppikukkula. Suom. Otto Manninen, 1928.



Jos kaunis on kaunista ja ruma on rumaa, niin miksi kaunis on kaunis ja ruma ruma?

    Helppo kysymys? Vai ihan mahdoton?

    Usein sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä ja että yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Kauneuden kokeminen on näin ollen subjektiivinen eikä lainkaan objektiivinen, universaali totuus.

    Mistä sitten johtuu että monet ihmiset ovat yhtä mieltä siitä mikä on kaunista? Onko kauneus kuitenkin ”objektiivinen” arvo?

    Kun taidemaalari asettelee kuvansa elementit kultaiseen leikkaukseen me pidämme siitä, aiheesta riippumatta. Onko matemaattinen ”kaava” siis kaunis eikä ruma, ja jos on, miksi aivomme sen tajuavat kauniiksi? Emmehän me pysty kertomaan tai muistamaan mikä tuon kultaisen leikkauksen kaava on.



Vaikka kauneus olisikin jossain määrin objektiivinen havainto, me tiedämme hyvin että eri aikakausina erilaisia asioita pidetään kauniina. Joskus lihava ihminen on kaunis, toisinaan taas laihuutta pidetään kauniina. Jostakin syystä vanhat autot ja muinaiset talot tuntuvat kauniimmilta kuin nykyiset.

    Meistä jokainen ottaa valokuvia kauniista maisemasta. Tuntuu että maiseman kauneus on ikiaikaista, ihmisistä, sukupolvista ja aikakausista irrallista. Kaunis on kaunista yhtä hyvin demokraattisessa valtiossa kuin totalitäärisessä komentotaloudessa.

    Vai onko?

    Etsin muuatta juttua 50 vuoden takaisesta Helsingin Sanomista. Samalla kertaa ”löysin” lehden kulttuuriosastosta hätkähdyttävän uutisotsikon: Jylhiä maisemia ei ihailtu antiikissa.

    Eivätkö Alpit olekaan olleet aina kauniita?

    Hesarin pienessä jutussa (1.3.1974) kerrottiin professori, antiikintutkija Jaakko Suolahden pitämästä esitelmästä, jossa todettiin että ”Lapin tai Alppien jylhää luontoa ihaileva eurooppalainen suhtautumistapa on tuskin 200 vuotta vanha”. Suolahden mukaan antiikin ihminen piti luonnon kauneuden ihanteena viljeltyä maisemaa.

    Suolahti sanoi esitelmässään, että ihmisen kauneuden kokemiseen vaikuttaa – kulloisenkin mielialan lisäksi – kaksi tekijää. Ensiksi: se mikä on hyödyllistä, koetaan miellyttäväksi. Toiseksi: Hyödytön ja haitallinen koetaan rumaksi ja kauheaksi. Kun nykyihminen löytää kauneuden koskemattomasta luonnosta, niin kuin Lapin metsistä ja tuntureilta tai Sveitsin jylhiltä Alpeilta, antiikissa ihmiset vieroksuivat karuja maisemia ja viljelykseen kelpaamattomia seutuja.

    Roomalainen historiankirjoittaja Livius kuvasi Hannibalin retkeä 218 ekr näin koruttomasti: ”Hänen ylittäessään Apenniinit alkoi niin hurja rajuilma, että se miltei voitti jopa Alppien kauheuden.”


Kyösti Salovaara, 2023.


Antiikin ihminen rakasti ennen kaikkea viljeltyä luontoa, puutarhaa ja valkeiden huviloiden täplittämää meren rannikkoa.

   Puutarhat ja rannikoiden huvilat toki miellyttävät myös 2000-luvun ihmistä, vaikka niistä ei paljon valokuvia otetakaan, mutta viljelty pelto tuntuu olevan monelle melkein kirosana, paikka josta ei löydy mitään myönteistä (kunhan jääkaapissa muuten riittää syötävää). Jos ja kun kauneusihanteet ovat näin paljon muuttuneet, ei pidä ihmetellä että maanviljelijät ajavat traktorinsa teiden ja torien tukkeeksi.

    Koskematon luonto on kaunista, koska moderni ihminen ajattelee ettei sitä tarvita mihinkään muuhun ”hyödylliseen” kuin silmän iloksi. Olemme niin vauraita, että meillä on varaa kauneuden uudenlaiseen kokemiseen, ihmisestä riippumattoman kauneuden arvostamiseen.

   Goethen (1749-1832) Alppirunossa maisemaa verrataan ihmiseen, rakastettuun, kauniiseen ja vanhenevaan, muutokseen.

    Tänään, vuonna 2024, monet väittävät että kaunis luonto on kaunista vasta sitten kun ei ihmisen kosketus eikä katse ole sitä pilaamassa.



Yksi sanoo, että historia toistaa itseään; toinen väittää että jos ensin oli murhenäytelmä, toisessa näytöksessä eletään farssia.

   Murhenäytelmä tai farssi - yhtä kaikki 2020-luku tuntuu välillä muistuttavan 1930-lukua. Onko myös kauneuden kokeminen samanlaista?

    ”Kaikkialla Saksassa näkee matkatoimistojen ja asemien seinillä turistipaikkojen upeiden julisteiden rinnalla erään”, kirjoitti Olavi Paavolainen matkaltaan Kolmannen valtakunnan vieraana 1936, ”joka yksinkertaisin keltaisin ja vihrein värein esittää suurta pyökkiryhmää ja jonka vaatimattomana tekstinä on ainoastaan Deutscher Wald.”

    Saksalainen metsä!

    Paavolainen kertoo kuinka Kolmas Valtakunta opettaa kirjailijansa ja taiteilijansa ryhmittymään kotiseutunsa ja saksalaisen metsän erityiseen taikapiiriin. ”Kirjailijan ja maiseman suhde on Kolmannen Valtakunnan yleisimpiä esteettisiä käsitteitä.” Saksalaisesta metsästä Kolmas Valtakunta etsii pohjoisen rodun menneisyyttä ja suuruutta.

    Metsää kaipaava 30-luvun saksalainen ajattelee, Paavolainen toteaa, että industrialismi on tuonut valtaan vääränlaisia rotuja, sillä ”pohjoinen rotu ei viihdy hengettömässä ja mekaanisessa tehdastyössä, joka tuhoaa sen aloitekyvyn ja luomisilon, ja siksi valloittavat tylsässä ajatuksettomuudessa viihtyvät alemmat rodut uudenaikaiset työpaikat”.

   Saksalainen metsä 1936! Suomalainen metsä 2024!

   Olenko liian herkkä, tai jopa vainoharhainen, kun olen kuulevinani vuonna 2024 samanlaisen kaipuun metsään ja pois teollisesta maisemasta kuin mihin Kolmannen Valtakunnan marssiaskeleet veivät?

    


Kyösti Salovaara, 2023.
        

torstai 29. helmikuuta 2024

Jo Nesbø löysi gheton

 [ylpeys ja ennakkoluulo]



Kyösti Salovaara, 2023.

El Chorro - Jo Nesbøn kiipeilymaisema.




Ihmiset ovat aina yksinkertaisempia kuin miksi heitä kuvittelee.

- Georges Simenon


Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Franz Kafka




Tänäisestä karkauspäivästä syntyy ongelma.

    Ensi vuonna tätä päivää ei ole olemassa.

    Viime vuonnakaan sitä ei ollut.

    Jos nyt kirjoitan jonkun ”hyvän” ajatuksen, se katoaa ensi vuonna tänä samana päivänä jota ei ole? Viime vuonna olisin ehkä saanut ajatuksen esille, jos tämä päivä olisi ollut, mutta en saanut koska karkauspäivää ei ollut.

    Niinpä mietin että karkauspäivä sopinee älyttömien ajatuksien esittämiseen.

    Joten…



Menkäämme Välimeren rannalle missä paistaa aurinko ja tuulee leppeästi. Näin kuvittelemme.

    Ei tarvitse kuvitella.

    Luemme Madridissa ilmestynyttä El País -lehteä. Helmikuun 19. päivänä lehden toimittaja matkusti Andalusiaan Málagan kaupunkiin. Norjalainen kirjailija Jo Nesbø antoi siellä haastatteluja medialle ja tapasi lukijoitaan uuden romaaninsa mainostamiseksi.

    Málaga on Aurinkorannikon ”pääkaupunki”. Viime vuonna rannikolla vieraili yli 6 miljoonaa turistia. Kaikkiaan koko maailmassa tehtiin viime vuonna 1,3 miljardia turistimatkaa. Melkein yhtä monta kuin vuonna 2019 ennen koronaepidemiaa. Nyt ennustetaan että vuonna 2024 vuoden 2019 ennätys rikotaan.

    Norjalainen kirjailija Málagassa, hmm.



Kyösti Salovaara, 2023.

Andalusialainen katu Marbellassa -
tyypillistä Costa del Solin "ghetossa"?


Oslossa vuonna 1960 syntyneen Jo Nesbøn kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti 55 miljoonaa kappaletta. Hän on kirjoittanut noin 30 romaania, pääosin dekkareita. Koulutukseltaan Nesbø on ekonomisti. Nesbø on myös muusikko.

    Nesbø on ostanut pienen talviasunnon Málagasta.

    Mutta hän huomauttaa tiukasti ettei ole Aurinkorannikolla auringon eikä hiekkarantojen takia. Nesbø tekee irtiottoa turismiin. Luova taitelija ei voi olla turisti eikä halua olla.

     Nesbø on matkustellut pitkin maailmaa harrastamassa vuorikiipeilyä. Nyt hän oivalsi, että Oslosta on lyhyempi matka kiipeilemään Aurinkorannikolle kuin vaikkapa Thaimaahan. Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Málagasta on El Chorron kauniit vuoret joilla Nesbø pääsee harrastuksensa pariin. Hän käy katsomassa myös futista Málagan stadionilla; olihan kirjailija nuorena lupaava jalkapalloilija.

    Mutta vuorikiipeilijä ei Nesbøn mielestä ole turisti, vaan jotakin enemmän ja parempaa. Siitä hän taitaa olla ylpeä: siitä ettei tule Aurinkorannikolle auringon eikä rantasänkyjen takia. No, hänen lukijansa kyllä saavat loikoilla rannalla ja lukea ostamiaan norjalaiskirjailijan teoksia. Sillä välin kirjailija kiipeilee El Chorron rinteillä ja nauttii hulppeista maisemista.



Jatkakaamme lukemista. Näemme mielessämme Málagan historiallisen keskustan sokkeloiset kujat, jotka ovat täynnä iloisia turisteja etsimässä levähdyspaikkaa lukemattomista ravintoloista, kahviloista ja baareista. Puheensorina ja pulina kaikuu kapeilla kaduilla, ja jos Nesbø avaa asuntonsa ikkunat, hän kuulee kuinka turistien ja paikallisten asukkaiden elämä poreilee ikkunoiden alla. Onhan Málagasta myös tulossa IT- ja finanssialan uusi ”Piilaakso”.

    Mutta kirjailija ei tykkää turisteista, niin kuin hän El Paísin jutussa korostaa. Turismi on kauheaa.

    Nesbø tunnustaa haastattelijalle, ettei pitänyt etukäteen siitä mitä tiesi Costa del Solista. Minä tulin kiipeilemään, hän painottaa. En olemaan turisti.

    ”Eräänä päivänä otin auton ja ajoin Marbellaan”, Nesbø kertoo. ”Se oli shokki. Olin kuullut tästä, mutta hämmästyin ghettoja joissa asuu samaa kansalaisuutta olevia ihmisiä, suuri määrä turisteja. Kaikki tuntuu samalta, se vähän pelottaa.”

   ”Asun mieluummin kaupungissa”,  Nesbø jatkaa.

    Miettikäämme mitä norjalainen kirjailija on nähnyt autonsa ikkunasta.

    Espanjalaiset talot eivät koskaan ole samanlaisia, toisin kuin Oslossa tai Helsingissä, eivät varsinkaan Marbellassa missä rannikon jetset asuu ja minne on Málagasta noin 60 kilometriä. Málaga, El Chorro ja Marbella näyttävät muodostavan Nesbølle eräänlaisen kauhun ja onnen tasasivuisen kolmion.

    Onkohan norjalainen kirjailija hieman ”rasisti” ajatellessaan, että talvella aurinkoa hakevat eläkeläiset ovat yhtä ja samaa massaa? Entä viittaus juutalaisten ghettoihin: ei kai antisemitismi pilkota kiipeilypaidan hihansuusta? Juutalaiset eivät päässeet pakoon ghetoista -  miten käy Nesbøn inhoamille turistelle Marbellassa? 

    Jos taiteilija ja vuorikiipeilijä olisi astunut autostaan ulos ja kävellyt ”turistien” joukossa, hän olisi ehkä hämmästynyt uudestaan, koska kadulla kuulee kaikenlaisia kieliä kaikenlaisilla murteilla puhuttuna. Nämä eivät ole norjalaista massaa eivätkä englantilaista vaan kaikkialta Euroopasta ja yhä enemmän myös Yhdysvalloista ja Etelä-Amerikasta paikalle saapuneita erilaisia ihmisiä. On myös klisee ajatella, että Aurinkorannikon viehättävillä kaduilla - joita norjalainen kirjailija kutsuu ghetoksi - ei kävelisi myös kosolti espanjalaisia ”turisteja”, sisämaasta rannikolle aurinkoa hakemaan tulleita.

    Kun kirjailija ylpistyy hän kompastuu ennakkoluuloihinsa.



Kyösti Salovaara, 2023.

Salvador Dalín veistoksia Marbellassa.



Karkauspäivänä kuulostan kohtuuttoman kriittiseltä.

    Ehkä Jo Nesbø on ihan mukava heppu, jonka kanssa voisi juoda oluet Málagan sokkeloisten katujen jossakin kulmassa, missä turistit parveilevat ja aurinko paistaa korkealta. Mutta kun luen El Paísista Nesbøn mietteitä, ne vaikuttavat elitistin ennakkoluuloilta ja korostetun narsistiselta tarpeelta erottautua massasta.

    En kuitenkaan moiti vakavasti vaan kepeästi kirjailijaa hänen ajatuksistaan. Miksi moittisin koska on karkauspäivä eikä tätä päivää ole ensi vuonna eikä ollut viime. Oletan silti, että Nesbø sanoi mitä tarkoitti ja tarkoitti mitä sanoi. 

    Ei ole yllätys että kirjailijat ja taitelijat haluavat olla eri porukkaa kuin me muut. Yllättävää ehkä on, että Nesbø niin selkeästi paljastaa inhoavansa hyvinvoivaa rahvasta ja että hän ei huomaa pilkkaavansa juuri niitä, jotka lukevat hänen kirjojaan ja ostavat niitä.

    Jokaisella ihmisellä on sokea pisteensä. 

    Ihminen on lopulta yksinkertainen ääliö, me kaikki. 

    Ajatuksia herättävässä teoksessaan The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939 (Faber and Faber, 1992) professori John Carey kuvaa esimerkein, kuinka monet englantilaiset huippukirjailijat tekivät kaikkensa erottautuakseen massasta. Monet keimailivat diktaattorien kanssa, kuten Hitleriä ihaillut Wyndham Lewis. ”Yksikään taiteilija ei voi milloinkaan rakastaa demokratiaa”, Carey kertoo Lewisin sanoneen. Lewisin mielestä demokraattinen järjestelmä vihaa ja uhriuttaa intellektuelleja, koska älykkyyden perimmiltään aristokraattinen luonne loukkaa massoja.



Suomessa sataa ja harmaa taivas putoaa varpaille.

    Málagan kaduilla ihmiset kulkevat paikasta toiseen. Puhellen ja nauraen, auringolta silmiään suojaten.

    Norjalainen kirjailija hyppää autoon ja ajaa El Chorroon, ottaa reppunsa ja lähtee kiipeämään yhä ylemmäksi. Kun hän pääsee hieman hengästyneenä huipulle, hän istahtaa kalliolle ja katsoo merelle kohti etelää ja näkee rantakylien ja Marbellan ghettojen yli hämmästyttävän lähellä siintävän Afrikan rannikon. 

    Karkauspäivänä mahdoton on mahdollista, älytön on älyllistä. Eikä sitä huomaa ensi vuonna.


Kyösti Salovaara, 2022.

Ehkä Jo Nesbøn kauhistelemasta "ghetosta"
pääsee sittenkin pakoon merelle ja maantielle? 

        


torstai 22. helmikuuta 2024

Uljas vanha Suomi

 [80 vuoden painiottelu]



Kyösti Salovaara, 2024.

Suomen 80-vuotinen profiili: savupiipuista bittivarastoihin.



Talouselämän hartioiden kyky kantaa hyvinvointivaltiota on rajoittunut. Erityisesti Suomi ottaa nyt osumaa.

- Varman toimitusjohtaja Risto Murto Talouselämässä 20.2.2022


Hänellä oli kummallinen tunne, että hän oli taistelussa jonkin vapaudeksi nimittämänsä puolesta menettänyt oman vapautensa, itsensä.

- Jörn Donner: Jakob ja kylmä rauha (Jakob och Friheten). Suom. Jukka Kemppinen. Otava, 1979.


Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä, missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolella.

-Karl Marx: Pääoma, 1867-1894.




No, mietitään.

    Ollaan kuin ei oltaisikaan.

    Herjataan ja huudetaan, eripuraa lietsotaan.

    Voidaan hyvin, nauretaan salaa nurkan takana.

    Onnellisia, tyytymättömiä, ruikutetaan kuin härkälintu kaislikossa.

    Ollaan suomalaisia, ja huudellaan järvelle, ja järven takana huutelee toinen suomalainen.

    Rakennettiin hieno maa, hyvinvointivaltio, kaupunkeja ja kyliä, moottoriteitä ja kirjastoja.

    Vapauduttiin ulkoisen välttämättömyyden kahleista eikä tiedetä mitä vapaudella tekisi.

    Painittiin aikansa, selätettiin ulkoiset vastukset, heitettiin itsemme mattoon.

    Voi voi, sellainenko tyhmyri olet, SUOMI?



No, ei oteta asiaa näin vakavasti. Mietitään arkipäiväisen kepeästi lähihistoriaa, joka alkoi jatkosodan päättyessä noin 80 vuotta sitten.

    Lensimme Málagasta viime viikolla. Vieressäni ikkunapaikalla istui ikäiseni mies. Jossakin vaiheessa keskusteltiin tovi.

    Todettiin ihmetellen kuinka hienon yhteiskunnan suuret ikäluokat vanhempineen rakensivat noin 60 vuodessa. Todettiin ihmetellen miksi nykyinen keskustelu on niin synkkää ja miksi nuorisoa ei tunnu huvittavan mikään, vaikka se, nuoriso on paljon fiksumpaa ja tietävämpää kuin meidän sukupolvemme oli.

    Palattiin omiin asioihimme. Minä jatkoin Michael Connellyn dekkarin Hämärän tunnit lukemista. Vieressäni istuva kuoromies paneutui J.S. Bachin Matteus-passion libretton lukemiseen, hiljaa hyräillen hän valmistautui pääsiäisen esitykseen. Sanoi että siinä on niin paljon, kaikki.

   Korkealla taivaalla: kulttuurin virrat ovat pitkiä ja laveita.



Keskustelun jälkeen, maan kamaralla, sain ahaa-elämyksen. Luulin yhtäkkiä ymmärtäväni mistä on kysymys. Senkin miksi tällä hetkellä raivotaan toisilleen eikä ymmärretä missä ollaan, mistä tullaan ja mihin mennään.

    Tässä muutamia arkipäiviä mietteitä Suomen itsepainista 80 vuodelta. Nämä ajatukset eivät ole tiedettä eivätkä politiikkaa. Vaan, kuten jo sanoin, arkipäiväisiä huomioita.

    Väitteeni tulee tässä: Toisen maailmansodan jälkeen Suomi kehittyi, sivistyi ja vaurastui käsittämättömän nopeasti, koska Suomi agraarisena yhteiskuntana oli jäänyt jälkeen länsinaapureistaan. Takamatkalta lähteminen ajoi yhteiskuntaa kaikkineen eteenpäin, keskinäisistä kiistoista huolimatta. Oli siis kaikkia ”osapuolia” koskeva yhteinen ”päämäärä”, vaikka keinoista, vallasta ja visioista kamppailtiin. Yksilöt, firmat ja yhteiskunta pyrkivät vaurastumaan ja vapautumaan.

    Väitteeni toinen osa on tässä: Edellisessä kappaleessa lausuttu ”yhteinen päämäärä” saavutettiin noin 65 vuodessa. Sen jälkeen koitti pikemminkin hienosäädön kuin edistyksen aika. Tämä kulminoitui finanssikriisiin vuonna 2008. Sen jälkeen, noin 15 vuoden aikana Suomen talous ei ole aidosti kehittynyt juuri lainkaan. Hyvinvointipalveluja on rahoitettu yhä enemmän ulkomaisella velalla. Suomen talous ei pysty tuottamaan omaa hyvinvointilupaustaan. Ilkeä kysymys: Onko Suomi ylipäänsä kehittynyt vuoden 2008 jälkeen?

    Väitteeni kolmas pointti: Koska tällä hetkellä ei ole mitään yhteistä päämäärää, poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu poreilee lillukanvarsissa ja soppatykissä kelluvien herneiden värityksessä, ja mitä pienemmistä asioista riidellään, sitä kovemmin huudetaan ja herjataan. Laput silmillä, tulpat korvissa.

    Sääli Suomea: mihin oletkaan matkalla?



Kyösti Salovaara, 2024.


 Luulen että nuoremmat, semminkin EU-aikana syntyneet, sukupolvet eivät voi mitenkään tajuta millaisen ”arkipäivän vallankumouksen” Suomi teki 65 vuodessa, meidän suurien ikäpolvien varttuessa eläkeikään. On myös vaikea ymmärtää, jopa mahdotonta, kuinka tiettyyn päämäärään päästiin hyvinkin rajun yhteiskunnallisen ja poliittisen kamppailun vallitessa ja kuitenkin niin, että lopulta kaikki poliittiset puolueet alkovat olla yhtä mieltä siitä millainen hyvinvointiyhteiskunta on ja miten se tulee rakentaa ja rahoittaa.

    Agraarinen Suomi oli siis jäljessä länsimaita ja naapureitaan ainakin 20 vuotta.

    Tarvittiin teollisuutta, tarvittiin koulutusta, ja kansalaisten näkökulmasta tarvittiin valtavasti uusia asuntoja. Maatalous ei enää elättänyt. Muutettiin kaupunkeihin ja ulkomaille, Australiaan asti ja varsinkin Ruotsiin.

    Olin kymmenvuotias kun meille Kotkan keskustassa rivitaloasuntoon saatiin sisäveskit. Siihen asti käytiin asioilla yhteisessä ulkohuussissa keskellä taloyhtiön pihaa. Punatiilisessä kaksikerroksisessa rakennuksessa jokaisella 32 asunnolla oli oma koppinsa. Talvella giganttinen huussi tyhjennettiin niin, että hevosien vetämät rekilaatikot ajettiin ulkohuussin pohjakäytävälle paskakasojen väliin. Elettiin vuotta 1957.

    Olin jo teini-ikäinen kuin meille saatiin lämmin vesi ja keskuslämmitys. Keskellä Kotkaa, teollisuus- ja satamakaupunkia. Elettiin 1960-lukua.

    Niinä vuosikymmeninä, 1960 ja 1970, sadat tuhannet suomalaiset pääsivät ensimmäisen kerran asuntoon, jossa oli sähköt ja lämpimät suihkut eikä aamulla tarvinnut aamiaista verten sytytellä hellaa ja lämmittää kaakeliuuneja. Tämä ihana muutos koski myös niitä työläisiä, jotka pääsivät Helsingin kantakaupungin ahtaista hellahuoneista Espoon Soukan avarille kallioille rakennettuihin elementtitaloihin.



Suomi teollistui, kaupungistui. Kun päivänpoliittinen elämä oli rikkinäistä, kun hallitukset elivät kuin päiväperhot vain aamusta iltaan, kun lakot ja inflaatio rämettivät kansantaloutta, päästiin vuonna 1968 ensimmäiseen tulopoliittiseen kokonaisratkaisuun SAK:n ja työantajien ja valtion kesken. Sopimuksen nimenä oli Liinamaa I ja siinä sovittiin mm. indeksiehtojen kieltäminen, talouspoliittinen valtuuslaki vuokrien ja hintojen valvontaan ja työnantajien toimittama ammattiyhdistysten jäsenmaksuperintä. Sopimusta vastusti mm. kommunistinen puolue SKP, jonka mielestä "tupo" kavensi poliittisen toiminnan mahdollisuuksia. 

    Ensimmäistä tupoa seurasi toinen. Alettiin solmia pitkiä sopimuksia, hallituksien ikä kasvoi, ammattiyhdistysliike, työnantajat ja poliittinen järjestelmä sopivat yhteisistä päämääristä ja keinoista.

    Tietenkään kaikki ei ollut auvoista. Lakot olivat yhä pitkiä ja Urho Kekkosen ”hallituskaudella” tiettyjä poliittisia ryhmiä syrjittiin, koska Kekkonen ei pitänyt Neuvostoliittoa kritisoivista  neulanpistoista. Ulkopolitiikan tabut olivat norsun kokoisia.

    Teollisuus modernisoitui, vaikka bilateraalinen kauppa Neuvostoliiton kanssa hidasti modernisoitumista.  Teknologian kehitys kaikkineen nosti tuottavuutta. Vähitellen Suomi avautui länteen. Peruskoulu ja kehittynyt sosiaaliturva kuljettivat Suomea ruotsalaisen kansankodin mallin mukaiseksi yhteiskunnaksi. Toki suomalainen juputus ja ruikutus eivät kadonneet, mutta saivat pehmeämpiä sävyjä.

    EU:n mukana, Neuvostoliiton kahleen kirvottua, Suomi kehittyi esimerkillisen moderniksi, jopa aika liberaaliksi yhteiskunnaksi. 2000-luvulla yksilöillä oli jo vapauksia ja mahdollisuuksia niin kosolti ettei enää tiedetty mihin vapauksia pitäisi käyttää. Eikä sitä miksi vapaus oli hankittu.

    Niinpä alettiin juputtaa ettei tämä olekaan hyvä juttu. Ettei huvita. Että tuollakin on vielä jokin asia korjaamatta. Että maailman parhaasta peruskoulustakin lukioineen pitää tehdä vielä parempi. Niin tehtiin ja saatiin huonompi. Yritettiin yli. Mitä enemmän kansalaisilla oli vapauksia ja mahdollisuuksia, sitä enemmän ryhdyttiin kiistelemään "oikeista" arvoista. 



Kyösti Salovaara, 2024.



Onko niin että yhteiskunnallisen keskustelun jakautuneisuus ja vihamielisyys johtuu siitä ettei Suomella (eikä monella muullakaan länsimaalla) ole aidosti enää mitään yhteistä tavoitetta? Melkein kaikki on saavutettu, melkein kaikki saatu ja nautittu. Ja synnyttikö 65 vuoden onnistunut ”yhteiskuntaprojekti” mammuttimaisen päätöksentekoapparaatin - myös kolmikannaksi kutsutun - joka pyrkii pelastamaan pikemminkin menneisyyden kuin tulevaisuuden?

    Ilmastomuutoksen torjuminen saattaisi olla samanlainen yhteinen päämäärä kuin mitä oli 65 vuoden projekti hyvinvointivaltio Suomen rakentamiseksi. Mutta siinä ollaan samanlaisessa epätietoisuuden tilanteessa kuin oltiin 1950-luvun Suomessa: ei ole yhteistä tahtoa eikä yhteisiä keinoja. Sitä paitsi tätä ei ratkaista Suomessa vaan globaalisti.

    Vihreää siirtymää hankaloittaa sekin, että monien vaikuttajien mielestä aineellista hyvinvointia on liikaa, niin että arkielämän moninaisuutta ja vapauksia pitää supistaa, jotta maapallo säilyy. Vaikka suoraan ei sanota, ajatellaan Pentti Linkolan tavoin: Kaikki muu on mahdollista, mutta ei massojen hyvinvointi.

    Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjassa Kapea käytävä – Valtio, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (The Narrow Corridor, States, Societies and the Fate of Liberty, 2019. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2020.) väitetään ja todistetaan, että liberaali ja hyvinvoiva elämä toteutuu käytävässä jossa toisella puolen on vahva valtio ja toisena seinänä monipuolinen kansalaisyhteisö. Vapauden käytävä syntyy kuvaannollisesti noiden ”väliin”.

   Kirjan tekijät väittävät että ”sekä valtion että yhteiskunnan on oltava vahva ennen kuin vapaus ilmaantuu ja kukoistaa”. Vahva valtio ehkäisee väkivallan, valvoo lakeja, tuottaa julkisia palveluita, elämän infraa. Mutta sen vastapainona ”vahvaa, mobilisoitunutta yhteiskuntaa tarvitaan vahvan valtion säätelemiseksi ja kahlehtimiseksi”. Valtion ja yhteiskunnan (kansalaisyhteisön) välillä käydään jokapäiväistä kamppailua. ”Kamppailu tuottaa etuja”, Acemoglu ja Robinson sanovat. ”Käytävässä valtio ja yhteiskunta eivät vain kilpaile, vaan ne tekevät myös yhteistyötä. Yhteistyön ansiosta valtiolla on suurempi kapasiteetti tuottaa yhteiskunnan haluamia asioita ja yhteiskunnalla suurempi mobilisaatio valvoa tätä kykyä.”



Demokratia ei ole kivi jonka päällä istutaan ja katsellaan maisemia. Demokratia on loputon prosessi, niin kuin tuulinen päivä ja taivaalle kehittyvä ukkosrintama ja sitä seuraava tyyni päivänpaiste.

    Acemoglu ja Robinson kuvailevat, että vapauden käytävässä pitää juosta herkeämättä, jotta pysyisi edes paikallaan niin että vapaus säilyisi. Jos käytävän jompikumpi seinä "kaatuu", käytävä sulkeutuu. Tällöin vapauden valtakunta jää toteutumatta; käy niin kuin Jakobille Donnerin kirjassa: vapaus saatiin mutta mies menettiin. Ja jos vahvalla valtiolla ei ole voimaa eikä resursseja, niin kuin Risto Murto muistuttaa, vapauden käytävä kapenee niin ahtaaksi etteivät edes herjoja heittelevät tai menneisyyttä kaihoavat poliitikot mahdu sinne.

    Yhteisiä päämääriä? Visioita?

    Hetkinen, eikö vuoden 2024 ulkopoliittinen tilanne muistuta 1950-luvun kylmän sodan maailmaa ja Neuvostoliiton uhkaa rajamme takana? Siihen piti sopeutua. Pitkin hampain Suomi teki YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Nyt on tehty, jälleen vähän pitkin hampain, Nato-sopimus, mutta ei länttä vastaan vaan reilusti Venäjän uhkaa vähentääksemme. Vahva liittoutuminen lännen kanssa on uusi ja konkreettinen päämäärä. 

    Talot meren rannalla katsovat Eurooppaan. Sisällä on lämmintä ja kotoisaa, maisema kaukana viileämpi. Näin kuvittelen rannalla kävellessä, muina miehinä asioita arkipäiväisesti miettiessä.


Kyösti Salovaara, 2024.


torstai 15. helmikuuta 2024

Missä intellektuellit luuraavat

 [vai onko niitä Suomessa?]


Kyösti Salovaara, 2024.

Barbate Atlantin rannalla, hieman ennen myrskyä.



Jos haluat kertoa ihmisille totuuden, ole hauska tai he tappavat sinut.

---

Jos jokin haisee pahalta, miksi työntää nokkaansa siihen?

---

Mitä ovelammin ja taitavammin piilotat juonesi pointit, sitä taitavampi kirjoittaja olet.

---

Kun haluan lähettää sanoman, käytän postia.


- Billy Wilder, elokuvaohjaaja.



Kronikkaa.

    Torstaina Barbatessa, joka ennen oli Francon kaupunki, tonnikalojen ja valaiden valtakunta. Sittemmin huumausainekauppiaiden. Nyt Atlantin rannalla tuulee ja yksinäinen voimistelija ahertaa hiekkarannalla.

   Viime keväänä otin Barbaten rannalta kuvan miekkavalaiden upottamasta purjeveneestä.

    Perjantaina Karlotta-myrsky saavuttaa Aurinkorannikon. Vihdoinkin sataa tuntitolkulla. Se ei kuitenkaan riitä, vaikka mereen viettävät kadut ovat pieniä jokia, joiden yli pitää hyppiä ellei halua kastella jalkojaan.

    Perjantaina, jokunen metri edellisenä päivänä ottamastani voimistelijakuvasta pohjoiseen, huumeita salakuljettavien vene ajaa Barbaten satamaan turvaan Karlotta-myrskyltä. Kansalliskaartin veneestä varoitetaan huumemiehiä. Nämä eivät pysähdy vaan ajavat 14 metrin moottoriveneellään kansalliskaartin pienen veneen yli paetessaan takaisin myrskyävälle merelle. Kaksi poliisia kuolee.

    Lauantaina paistaa aurinko. Lounas periespanjalaisessa ravintolassa.

    Sunnuntaina tihuttaa. Kävelen sateessa kolmen kilometrin päähän tuttuun kahvilaan. Sateessakin se on mukavampaa kuin villahousuissa ja nastakengillä Suomessa.

    Aamupäivällä luen Helsingin Sanomien digitaalisesta näköislehdestä Joel Haahtelan kiinnostavan jutun intellektuaalisen keskustelun puuttumisesta ja espoolaisen teatterijohtajan Erik Söderblomin valituksen siitä, ettei taide ota kantaa. Mietin että Haahtelan älyjuttu kumoaa Söderblomin pointit: tärkeää eivät ole tunteet vaan ajatukset. Tunnereaktioita piisaa Suomessa, ei ajatuksia. Niitä pelätään, ei tunteita - väittää Haahtela.

    Sunnuntaina illalla nettilähetyksessä futismatsi Sevilla vastaan Atlético Madrid. Oikealla hetkellä tsekkaus Ylen Areenasta ennakkoäänien tulokseen. Alexander Stubb tulee valituksi. Onko Stubb intellektuelli vain pelkästään vikkelä kosmopoliitti? Sevilla voittaa yllättäen vaisun Atléticon. Voittajia ja häviäjiä.

    Maanantaina katsomaan Ardalesin tekoaltaita. Surullinen näky: vettä ei kohta ole lainkaan, vaikka suuret karpit vielä uiskelevat rannan tuntumassa. Miksi täällä ei sada, hemmetti! Iltapäivällä hieman ennen auringonlaskua syödään parvekkeella kinkkupastaa 23 asteen lämmössä. Hohhoijaa, mustapääkerttu laulaa eukalyptyslehdossa.



Sitten asiaa, fiilingistä viis.

    ”Suomessa ajattelua pidetään yhteiskunnallisena uhkana”, sanoi kirjailija ja psykiatri Joel Haahtela sunnuntaina Helsingin Sanomien mielipide-esseessään. Haahtelan mukaan elämme ajattelun katoamisen murhenäytelmää: ”Meitä pommitetaan informaatiolla, joka vaatii välitöntä reagointia. Kun yksi reaktio on ohi, olemme jo keskellä seuraavaa, emmekä ehdi työstää näkemäämme, emme ehdi ajatella. Ihmisen sisäinen aikakokemus rikkoutuu. Reaktio on aina tunne, ja tunne on nopeampi kuin ajatus. Olemme tunneaallokon vallassa, eikä tiedotusvälineillä ole halua muuttaa asiaa, koska tunne myy paremmin kuin ajatus, jälkimmäinen on tylsää ja liian hidasta.”

    Suomessa ei arvosteta ajattelua, Haahtela huomauttaa. Ei ole koskaan arvostettu, mutta asiantuntijoita arvostetaan: ”Suomi on asiantuntijoiden luvattu maa, jossa kaikkein naurettavintakin asiaa kutsutaan kommentoimaan asiantuntija, joka saapuu paikalle lausumaan puhki kuluneita latteuksia.”

    Haahtela on paljossa oikeassa. Olen pitkään kysynyt, miksi poliitikoissa, puolueista riippumatta, ei ole ajattelevia keskustelijoita. On vain puolueiden ohjelmakirjoituksia jankkaavia ja yleisön tunteita herkästi seurailevia pragmaatikoita. Onko esimerkiksi SDP:ssä ollut Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan tai Paavo Lipposen jälkeen yhtään intellektuellipoliitikkoa? Jos on, hyvin hän on lahjansa kätkenyt.

    Mutta liioitteleeko Haahtela sittenkin ajattelun yhteiskunnallista pelkoa? Ettei kysymys vain olisi pelkästään siitä, että ajattelu on "tylsää", että syvällisiin ajatuksiin perehtyminen vaatii kosolti keskittymistä, kun taas someen ja telkkarin viihdeohjelmiin on niin paljon helpompi ajautua, mennä mukaan, olla ikään kuin olemassa. Aito ajattelu herättää epäilyksiä, panee miettimään ja kukapa jaksaisi asettaan olemassaolonsa epäilyksen kohteeksi?

    Ja kenties, ehkä, kirjailijana Haahtela uskoo liikaa kirjallisuuden voimaan ajatuksien herättäjänä: ”Kirjallisuus on astumista tavanomaisten selitysten taakse, yritys ajatella sitä mitä ei ole ajateltu. Se tutkii historian katvealueita ja kirjoittaa yleisesti hyväksyttyä tarinaa uuteen muotoon. Se kaivautuu fiktion avulla sinne, mihin historiantutkijat eivät voi koskaan omilla keinoillaan päästä.”

    Missä intellektuellit luuraavat?


Kyösti Salovaara, 2024.

Vejer de la Frontera - kaupunki kukkulalla Cádizin provinssissa.



Samassa sunnuntain Hesarissa Espoon teatterin - teatteri &:n – johtaja ja teatteriohjaaja Erik Söderblom latoi Samuli Tiikkajan haastattelussa keskusteluun kaikki tutut vasemmistolaisen teatterikäsityksen latteudet, joita on toistuvasti esitelty 1960-luvulta asti ja jotka tietenkin palautuvat jonnekin 1930-luvulle.

    ”Kulttuurikenttä elää kuplassa, jossa ei haluta suututtaa ketään”, Tiikkaja otsikoi haastattelunsa. Olen samaa mieltä, että kuplassa eletään, mutta toista mieltä suututtamisesta. Eikö kulttuurikellokkaat koko ajan yritä suututtaa keskiluokkaisen Suomen? Ja miksi ”yhteiskunnallisuus” Suomessa ja Söderblomin puheessa tarkoittaa vain vasemmistolaista ja vihreää ajattelua?

    ”Taiteen tehtävänä on nostaa keskusteluun yhteiskunnalle tärkeitä asioita, mutta Suomessa ne haudataan hiljaisuuteen”, Erik Söderblom sanoi. ”Jos tiede on tämän yhteiskuntaruumiin aivot, journalismi sen silmät ja politiikka sen kädet, niin taide on sen sydän. Elämme aikaa, joka huutaisi sydämen ääntä, ja samaan aikaan taidekenttä pysyy visusti hiljaa. Tämä vaivaa minua kovasti.”

   Söderblom näyttää vetoavan siihen - jatkuvaan tunnereaktioon - mikä Haahtelan mielestä on tragedian ydin. Ei ajatella vaan riennetään barrikadeille sydän täynnä tunnetta. Ja yleensä ollaan jotain vastaan, ei minkään puolesta. Paitsi tietenkin oman toimeentulon, niin kuin Söderblom sanoo taiteilijoidenkin olevan.

   ”Teatteri on poliittinen organismi, olio”, Söderbloim jatkaa. ”Ei välttämättä puoluepoliittinen, se on eri asia. Poliittinen tarkoittaa sitä, että ollaan tekemisissä yhteiskunnan kanssa.” 

    Aluksi tuo kuulostaa fiksulta, mutta mitä teatterijohtaja lopulta sanoo? Että kaikki yhteiskunnassa on yhteiskuntaa? Jopa kunnallinen teatteri.



Kronikkaa.

    Fiilinki on faktaa. 

    Ehkä se niin menee.

    Valittiinko Suomelle intellektuelli tasavallan presidentiksi?

    Aika näyttää mistä pulu pissii. 

    Pekka Haavistoa en ole koskaan pitänyt intellektuellina, Alexander Stubb sellaisesta saattaa käydä. Intellektuellin pitää täyttää kolme vaatimusta: 1. Havaitse sellaista mitä toiset eivät havaitse. 2. Älä tyydy helpoimpaan selitykseen ja 3. Esitä kysymyksiä ja kuvaa ongelman kaikki puolet, mutta jätä ongelman ratkaiseminen poliitikoille, joiden tehtävänä on sopia kompromissi erilaisten näkemysten väliltä. 

    Mutta presidentin roolissa intellektuellinkin pitää tehdä kompromisseja, ainakin jos aikoo olla kaikkien suomalaisten presidentti. Siitä saa kenties vamman sielulleen. Näin taisi muuan intellektuelli sanoa vuosia sitten.




Kyösti Salovaara, 2024.

Sateen jälkeen Välimerellä.






torstai 8. helmikuuta 2024

Demokratialla ei ole visioita

 [mutta ihmisillä tulisi olla]



Kyösti Salovaara, 2024.



Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.

- Ludwig Wittgenstein, 1921.


Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Ralf Dahrendorf, 1990.


Kun kissa oli poissa, Lambin oli kuultu sanovan, hiiret alkavat kuvitella kaikenlaista hullua demokraattisesta vapaudesta. Ja sitten kissa palasi panssarivaunulla.

-  Mick Herron, 2017.




On pieniä asioita ja suuria.

    Yhteiskuntaa voi tarkastella mikroskoopilla, mutta myös kaukoputkella, semminkin jos kiipeää laatikostaan ulos ja menee kauas.

    Katsotaan lähelle. Ollaan kaukana. Vedellään laajoja kaaria tai pilkotetaan molekyylejä.

    Pitäisikö metsä nähdä puilta vai yksittäinen puu metsältä?

    Siinäpä vasta pulma!

    Kalararavintolan ikkunasta avautuu laaja näkymä merelle. Allegorisesti se edustaa visioita, uusien paikkojen hakemista, löytöretkiä. Ja jos nykykielellä puhutaan: logistista ja globaalia maailmanpalloa.

    Ikkunan tällä puolen katettu pöytä odottaa syöjiä. Allegorisesti se on arkipäivän realismia, olemista ja nauttimista juuri tästä hetkestä miettimättä huomista tai ensi viikkoa. 

    Kumpi on tärkeämpi allegoria, löytöretkien maapallo vai katettu ruokapöytä?

    Siinäpä vasta pulma!



 Viime sunnuntaina kaksi Helsingin Sanomien kirjoitusta toi esille modernin Suomen näköalattomuuden. Hyvin toki menee, mutta miksi ja minne?

    Akatemiatutkija Timo Miettinen kirjoitti esseessään, että demokratioilla ei ole enää esikuvia. ”Vaalivyörystä huolimatta vuosi 2024 ei tunnu demokratian juhlavuodelta”, yliopistotutkija huomautti. ”Niin kehittyvissä kuin vakiintuneissakin demokratioissa sitä hallitsevat pelko ja epävarmuus, varautuminen uuvuttavaan puolustustaisteluun.”

    Suomen valtio ei ole yksin neuvottomuudessaan. Hesarin vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi väitti puolestaan kolumnissaan, ettei Helsinki tiedä mihin pyrkii, millaista kaupunkia halutaan rakentaa. Yritetään kaikkea eikä ehkä saada mitään, siis mitään hyvää aikaiseksi.

    Sotatermein sekä demokratian että urbaanin ympäristön säilyttämiseksi käydään puolustustaistelua. Demokratiakaan ei ole kiveen hakattua vaan sitä pitää uusintaa joka päivä – eikä tämä ole uusi ajatus eikä vallankumouksellinen. Mutta kenties  uusi huomio on etteivät kansalaiset enää tiedä mitä demokratia tarkoittaa eikä sitä, että se on särkyvää tavaraa, jota pitää käsitellä huolella.

    ”Jokainen demokratia on omalla tavallaan onneton”, Miettinen sanoi.”Historia osoittaa, että demokratia voi selviytyä maailmansodista, talouden laskukausista ja pandemioista. Se voi selviytyä myös polarisaatiosta, demografisista haasteista ja äänestysaktiivisuuden heilahteluista. Mutta voiko demokratia selvitä ilman tulevaisuutta?”

   Tarkemmin ajatellen demokratia on tapa hoitaa hallintoa, niin kuin Ralf Dahrendorf sanoi, joten demokratian tulevaisuus riippuu ihmisten visioista, edustivatpa he sitten  demokraattista hallintoa, yrityksiä tai instituutioita, yhdistyksiä tai ompelukerhoja, jotakin puoluetta tai maamiesseuroja tai pelkästään omaa itseään.

    Miettisen essee päättyi haastaviin huomioihin: ”Ei ole liioiteltua väittää, että tulevaisuus on yksi tärkeimpiä demokraattisia ideoita. Ei siksi, että tulevaisuus olisi toivon lähde – tai että se tarjoaisi eväitä utopioiden rakentamiseen. Ajatus tulevaisuuden avoimuudesta on tärkeä, sillä se mahdollistaa yhden demokratian tärkeimmistä taidoista, kyvyn kompromissien tekemiseen.”



Kyösti Salovaara, 2024.

EU:n lippu liehuu Espanjalaisessa arkipäivässä.
Suomessa se piilotetaan visusti - loppuuko demokratia suomessa
oman pihan portilla?

Kyösti Salovaara, 2024.

Malagan seudun maanviljelijät tukkivat Malagan
satamaan johtavat kadut traktoreillaan viime tiistaina.
"Ilman peltoja ja karjaa sapuska loppuu pöydiltä",
he kirjoittivat julisteissaan.



Koska emme tiedä tulevaisuuttamme, olemme vapaita yksilöitä, sanoi Ludwig Wittgenstein noin sata vuotta sitten. Koska demokratia on avoin tulevaisuus, se vapauttaa myös yksilöt, sanoi akatemiatutkija Timo Miettinen viime sunnuntaina.

    Kaksi hieman erilaista tulkintaa, toinen kieleen rakennettu, toinen yhteiskunnan hallitsemistapaan sovitettu. Lopputuloksena idea vapaasta yksilöstä, joka pystyy päättämään asioistaan ja yhdessä toimien myös yhteisistä asioistaan.

    Demokratia on näin ollen lupaus avoimuudesta.

    Tällä hetkellä tuota on vaikea havaita.

     Miettinen sanoo, että ollaan vaarassa ajautua yhden totuuden hallitsemaksi ja ohjaamaksi yhteiskunnaksi, meillä ja muualla: ”Poliittinen todellisuus, jossa merkittävä osa ihmisistä kokee olevansa eksistentiaalisen kamppailun äärellä – jossa jokaiset vaalit ovat potentiaalisesti viimeiset ja ratkaisevat – taantuu väistämättä vähitellen yhden totuuden kulttuuriksi.”

    Isossa kuvassa, laajoja kaaria piirtäen Miettinen näyttää olevan oikeassa, mutta miksi hän on oikeassa? Miksi meillä ja heillä ei ole visioita? Miksi demokraattisissa yhteiskunnissa pelätään enemmän tulevaisuutta kuin menneisyyttä? Miksi kaikessa huokuu dystopian tunkkainen ja pahalta haiseva pelko? Miksi ne jotka eniten puhuvat konsensuksen tarpeesta, vähiten tekevät sen hyväksi? Miksi konsensuksenkin ymmärtämiseen tarvitaan eräänlaisia ”kremlologeja”, jotka ovat tietävinään mitä ay-liikkeen bunkkereissa ajatellaan ja mihin siellä pyritään?



Maa makaa parrellaan.

   Kun Francis Fukuyama kirjoitti 1990-luvun taitteessa historian loppumisesta liberaaleihin demokratioihin, ei mennyt kauaa ennen kuin häntä alettiin pilkata tulevaisuuden väärin ennustamisesta, ja Fukuyama alkoi itsekin uskoa pilkkaajiaan, vaikka hän ei suinkaan kirjoittanut, että demokratiat säilyvät ilman jokapäivästä huolenpitoa.

    Maailma on nyt pullollaan totalitäärisiä ja melkein sellaisia yhteiskuntia, jotka eivät kulkeneet Fukuyaman ennustamalle polulle vaan aivan toisenlaiseen suuntaan.

    Mutta miksi myös suomalaisen demokratian kaltaisessa yhteiskunnassa hoetaan epäonnistumisen mantraa? Kaivataanko täälläkin paluuta kovempaan yhteiskuntaan, suljetumpaan ja vähemmän liberaaliin? Onko nykyinen seisahtuma osoitus väärästä tilannekuvasta, jossa Suomi on valmis? Että tästä eteenpäin vain jaetaan aikaisemmin laariin kerättyä?

    Yhden ja aika uskottavan vastauksen antoi nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Kim Kronström Helsingin Sanomien haastattelussa tammikuun loppupuolella. Emmi Laukkasen haastattelema Kronström sanoi, että nuorison pahoinvointi ja mielenterveysongelmat eivät johdu mielenterveyspalvelujen romahtamisesta vaan arvojen muutoksesta. Ironia on siinä, että psykiatrin mielestä arvoja ei ole liian vähän vaan liian paljon. Ja että niihin takerrutaan kuin pelastusveneen partaaseen.

    ”Saavutukset työelämässä eivät enää ole nuorten tärkein päämäärä. He haluavat löytää oman juttunsa, toteuttaa itseään ja olla onnellisia”, Kronström sanoi. ”Vielä 1990-luvun lopulla yli puolet suomalaisista piti tärkeänä, että lapset oppivat kovan työn arvon. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin niin ajatteli enää joka kymmenes. Auktoriteettien romahtaminen ei ole huono asia, mutta voi tehdä elämästä vaikeasti hallittavampaa, Kronström sanoo. Kun protestanttinen työmoraali ei enää ohjaa valintoja, huomio kiinnittyy enemmän siihen, onko onnellinen, onko elämä merkityksellistä ja mikä riittää.”

    Kronströn tuntuu väittävän, että modernissa Suomessa on vapauksia liian paljon, elämän vastusta liian vähän. Vapaus ei ole ongelma sinänsä, sillä onhan se ehkä korkein päämääräämme. Mutta kenties ongelmallista on, että demokratia ei tarjoa suurta selitystä tulevaisuudelle, niin kuin Miettinenkin kirjoitti. Sen lisäksi hyvinvointivaltiossa ihmiset, nuoretkin, tuntuvat unohtavan että vapauksien saavuttamiseksi kansalaisilla on myös velvollisuuksia. Joka aamu työhön lähtiessä ei voi kysyä: onko minun työni taas tänään arvojeni mukaista? Ja jos ei ihan ole, enpä lähdekään työmaalle tai konttorille.

    Jokainen suomalainen ei voi käydä terapiassa, Kim Kronström sanoi.

    Elämä ei voi suistua siihen ettei ole ketään jota vastaan pitää kapinoida: ”Kapina voi olla voima, jolla muutetaan maailmaa ja haetaan identiteettiä. Elämme nyt maailmassa, jossa ei olekaan enää niin paljon asioita, joita vastaan kapinoida. Monet vanhemmat ovat aika mukavia ja opettajat kivoja. Nuoret voivat tehdä monessa asiassa niin kuin haluavat.”



Vapaus, veljeys, tasa-arvo! Huudettiin Ranskan vallankumouksen barrikadeilla ja toreilla. Aluksi vaadittiin että jos näihin ei uskota, niin kuolema koittakoon.

    Piti siis olla yhtä mieltä kuolemantuomion uhalla: ”Liberté, Egalité, Fraternité ou la mort!”

    Samanlainen henki pulpahtaa yhä kriisien hetkellä pinnalle, vaikka fyysisestä kuolemasta ei puhuta eikä sitä tietenkään vaadita. 

     Mutta demokratia on eräs tapa hallita, ja se jättää, sen pitää jättää yksilö olemaan vapaasti mitä haluaa, kunhan tuo oleminen ei estä naapuria olemasta millainen hän haluaa olla.

     Tätä suvaitsevaa tavoitetta on joskus vaikea hyväksyä, Suomessakin.


    

Kyösti Salovaara, 2024.

Tarvitaanko demokratiassa uusia visioita,
niin kuin löytöretkeilijät aikoinaan tarvitsivat
ja tarjosivat kotiin jääneille?