torstai 7. toukokuuta 2015

Suomen reunalla

[Onko sanomaton sana vapautta?]


                                                                                                     Kyösti Salovaara 2015.
Suomen reunalla - Kehä I tiistaina klo 13:30. 


Suomi on pysynyt sananvapauden mallimaana vuosien ajan eri sananvapausjärjestöjen listauksissa”, kirjoitti Helsingin Sanomat viime sunnuntaina, ja jatkoi...
    Jatkoi siis, että Toimittajat ilman rajoja -järjestö sijoitti helmikuussa Suomen kuudennen kerran sananvapauden ykkösmaaksi.
    Sunnuntaina 3.5 vietettiin kansainvälisen lehdistönvapauden päivää.
    ”Jokaisella on sananvapaus”, todetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. ”Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteensä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.”
    Totisesti, sana on vapaata pohjan perukoilla tai ainakin Helsingissä.


Sanaa siis käytetään vapaasti. Mielipiteitä piisaa.
    Ihmisoikeussopimuksen 10. artikla julistaa, että mielipiteitä ja tietoja pitää saada vapaasti levittää, rajoista ja viranomaisista välittämättä. Torilla sanottu lause kantaa kuulijan korvaan ilman, että viranomainen puuttuu sen välittämiseen tai että sen sisältöä korjailtaisiin.
    Kun lehtimiehet ja mediapomot puhuvat sananvapaudesta, he tarkastelevat asiaa sanan lähettäjänä. Heillä on oikeus lähettää mielipiteitä ja tietoja vastaanottajille, joskus rahallista korvausta vastaan, joskus näennäisesti ilmaiseksi. Tiedon lähettämisen ja levittämisen markkina mittaa sananvapautta.
    Mutta sananvapauden julistuksessa puhutaan myös tiedon ja mielipiteen vastaanottamisen vapaudesta. Se on yhtä tärkeä vapaus kuin niiden lähettämisen ja levittämisen vapaus.
    Onko sana vapaa, jos tietoa ei kirjoiteta levitettäväksi? Jos ei ole mitään vastaanotettavaa? Kun sana jätetään sanomatta ja viesti lähettämättä, onko sekin sananvapautta?


Tietenkin vaikeneminen on sallittua. Ihan kultaa toisinaan.
    Mutta jos jostakin asiasta sanotaan jotakin, eikö siitä pitäisi sananvapauden toteuttamiseksi yrittää sanoa kaikki, tai ainakin kaikki oleellinen, kaikki se mitä pystytään sanomaan. (Koko totuus jää jumalien haltuun eikä siihen ole nokan koputtamista.)
    Aktuelli esimerkkini sanomatta jättämisestä on naiivi, eikä maailman tärkein asia, mutta... maailma on pullollaan tärkeitä asioita ja vähemmän eikä niistä etukäteen tiedä mikä on mitäkin.
    Nyt kun eletään jalkapallon juhlaviikkoja, niin kuin on täälläkin todettu, esimerkki koskee jalkapallojournalismia. Täsmällisemmin sanottuna Helsingin Sanomien jalkapallojournalismia – sitä mitä siellä sanotaan ja mitä ei.
    Helsingin Sanomien urheiluosasto on muuttanut suhdettaan kotimaiseen jalkapallon ja Veikkausliigan seuraamiseen.
    Itse asiassa Hesari ei enää seuraa Veikkausliigan tapahtumia. Se seuraa pelkästään helsinkiläisten liigaseurojen pelejä. Hesarin lukija saa syvätietoa HJK:n ja HIFK:n peleistä ja pelaajista, mutta ei lainkaan tietoja muiden liigaseurojen peleistä ja niiden pelaajista. Helsingin Sanomien lukija tietää paremmin ja enemmän NHL:n tai KHL:n tai jonkun muun L:n jääkiekkotapahtumista kuin jalkapallopeleistä Tampereella, Rovaniemellä, Kotkassa tai Turussa.
    Pari viikkoa sitten Hesarin urheiluosasto käytti monena päivänä paikallisottelun huuman nostamiseen ja jälkitunnelmien seurantaan sivukaupalla arvokasta palstatilaa. Tapio Keskitalo leijui pilvissä, hänen mukaansa "Stadin derby toi Veikkausliigan vihdoin kahvipöytiin". Keskitalon mielestä HJK:n ja HIFK:n välisen derbyn suosio nosti koko Veikkausliigan arvostusta ja merkitystä. Ulkopelillisen jalkapallokulttuurin rantautuminen Töölön areenalle villitsi HS:n toimituksen.
    Paradoksi on siinä, että samaan aikaan Helsingin Sanomat ei sanallakaan kertonut millaisia pelejä muualla Suomessa pelattiin. Tekeekö vaikeneminen siis hyvää kotimaiselle jalkapallolle? Hiljaisuusko elvyttää Veikkausliigan?
    Helsingin Sanomien urheiluosaston lukijalle Suomi loppuu Kehä kolmoselle tai oikeastaan jo Kehä ykköselle. Sen jälkeen alkaa tuntematon maa, josta informaatio ei kulje reunan yli Helsinkiin kuin satunnaisesti.
    Suurimman suomalaisen lehden näkökulma on rajattu: Helsinki on Suomi, Suomi on Helsinki. Tähän se lisättynä että Helsinki tarkoittaa kantakaupunkia, sitä mainiota aluetta Pasilasta etelään.
    Suomi on vielä pienempi kuin sanotaan.


Otteluselostus (osa).
HS maanantaina 4.5.2015.


Ihmisoikeussopimuksen 10. artiklassa todetaan, että sananvapauteen kuuluu vapaus vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.
    Toteuttaako Hesari tässä mielessä arvostamaansa vapautta? Tämän yhden esimerkin valossa.
    Jos kotimaisen jalkapallon joukkueita ei ole olemassa – lehden palstoilla – muuten kuin silloin kun ne pelavat Helsingissä tai kun helsinkiläiset matkustavat Kehä kolmosen taakse kohtaamaan jonkun ei-helsinkiläisen joukkueen, jota ei väliaikoina ole olemassakaan, niin toteutuuko lukijan sananvapaus saada tietoja?
    Kafkamaisessa tieteisromaanissa tämä tietenkin olisi kiinnostava asetelma: jossakin on joukkueita ja pelaajia jotka osallistuvat johonkin kokonaisuuteen, josta ei näy muuta kuin pari Helsingissä nähtyä pilkahdusta ja silti puhutaan Veikkausliigasta ja sarjasijoituksista ikään kuin muuallakin tapahtuisi jotakin vaikka kukaan ei tiedä siitä mitään. Muu Suomi siis vaikuttaa helsinkiläisten elämään vaikka siitä, tuosta Suomesta vaietaan eikä sitä ole olemassa.
    Niinpä tämän viikon maanantaina Hesari hehkutti, että HJK siirtyi Veikkausliigan piikkipaikalle, mutta onko se iso uutinen, jos ko. liigassa ei ole muita joukkueita kuin HJK ja HIFK? Mimmoinen piikkipaikka se oikeastaan on?
    Vakavampi kysymys kuuluu: olisiko Helsingin Sanomilla ei pelkästään oikeus vaan nimenomaan velvollisuus pyrkiä käsittelemään koko totuutta eikä vain sen pientä osaa?


Eduskuntavaalien jälkeen paljastui, että helsinkiläinen punavihreä (vihreänpunainen) taiteilijaeliitti elää kuplassa, joka ylettyy korttelikapakasta – oltiinpa sitten Punavuoressa, Kalliossa, Töölössä, Eirassa tai Katajanokalla – aina korttelin reunalle asti. Sen jälkeen alkaa tuntematon Suomi.
    Rehellisesti täytyy tietenkin tunnustaa, että jokainen meistä elää omassa kuplassaan. Miten sitä muuten pysyisi kuivana? Sekin on ilmeistä, että kuplan paikkaa voi hetkellisesti siirtää sen rikkoutumatta.
    Mutta saako ja voiko vastuuntuntoinen julkaisu elää samanlaisessa, muutaman korttelin laajuisessa kuplassa? Jos Suomi näyttää Elielinaukion tuntumasta katseltuna loppuvan totaalisesti Kehä ykköselle, niin onko vikaa näkijässä vai kokijassa? Sanoman lähettäjässä vai sen vastaanottajassa?
    Ironia on siinä, että me voimme olla samaa tai eri mieltä sanomasta, joka meille kerrotaan, välitetään ja levitetään, mutta miten suhtautua niihin ”sanomiin” joita ei ole sanottu, kirjoitettu eikä levitetty?
    Sanallapa kysyn: voiko sanomattomasta sanasta reklamoida?
    Edelleen, onko sanomaton sana sanatonta vallankäyttöä?
    ”Harvaan asutussa maassa ihmisiä voidaan valvoa kadottamalla heidät näköpiiristä”, kirjoitti Erno Paasilinna.
    Kehä ykkösen takaisen Suomen sanallinen unohtaminen on joko tarkoituksellista vallankäyttöä tai pelkkää itsekeskeistä tyhmyyttä.



                                              Kyösti Salovaara 2015.
Veikkausliigakenttä toisaalla:
Arto Tolsa areena, Kotka.
Maanantaina 4.5 uusi "nurmikko" odotti vielä
ensimmäistä peliä.


10 kommenttia:

  1. En ymmärrä paljon mitään urheilusta, mutta olen kuullut miehen ja kumppaneittensa pohtivan samaa asiaa. Muistan myös, kun kerran aamuseitsemältä kuuntelimme vielä sängyssä radiota ja mies ärähti, kun kuuli uutisen, miten Olli Jokinen on saanut pisteitä pohjoisamerikkalaisessa jääkiekkojoukueessa. Tiedotusvälineissä kerrotaan siis suuren maailman urheilusta ja Helsingin seudun urheilusta.

    Otin joskus omassa blogissani esiin sen, miten HS unohtaa maakunnat, kun kulttuuritoimittajan kirjoittamassa jutussa puhuttiin KOM-teatterin Romeo vs Julia ensi-illasta, vaikka Helsingin esitystä edelsi pitkä kiertue eri kaupunkien teattereissa. Jutussa ei sanottu Helsingin ensi-ilta, vaan pelkkä ensi-ilta, ja kyseltiin konkarinäyttelijöiltä, jännittääkö nyt kauheasti ensi-illan alla. Maakuntien paariaa ei sitten ilmeisesti tarvinnut toimittajan mielestä jännittää, ei edes noteerata. No, muutama kommentoija oli täysin sitä mieltä, että HS on Helsingin lehti. Minä yritin vängätä, että mitäs varten ne aluetoimittajat sitten ovat!

    Vähän asiasta toiseen, mutta kuitenkin sen vierestä. Työpaikalla Inkeroisissa kerran eräs opettaja alkoi pauhata suureen ääneen, että hän ei menisi mihinkään Lahden yläpuolelle töihin ja että sinne menee ne joilla on huonot paperit. Minä olen tehnyt parhaat vuoteni töitä Kainuussa, sitä ennen Pohjois-Karjalassa. En saanut sanotuksi, että lähdimme miehen kanssa hyvin paperein kolmesta syystä: halvat virka-asunnot, mies kiinnostunut kuvaamaan syrjäseutuja ja 'pioneerihenki', halu lähteä osallistumaan kulttuurin kehittämiseen sinne, missä ei ole paljon. En siis sanonut mitään, katsoin vain paasaajaa paremmintietävin ilmein. Nuorempana olisin alkanut kohkata, mutta nyt näin, että tuollaista asennetta ei muuta mikään. Olin juuri suositellut eräälle pätkätöitä tekevälle, pysyvästi kotikaupunkiin jumittuneelle, sinkulle vielä, että lähtisi vaikka Korvatunturin yläkouluun katsomaan miten muualla ollaan ja hakemaan elämyksiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä pointteja, Marjatta.

      No, vaikka HS olisi helsinkiläisten ja Helsingin lehti, niin miten siitä seuraisi ettei helsinkiläisen täytyisi tietää myös muun maailman asioista jotakin? Ei kai Helsinki mikään Impivaara ole? Ainakin se yrittää olla jotakin muuta, ihan kansainvälinen paikka.

      Onhan Hesarissa (hyvä) ulkomaantoimituskin, miksei urheilulta voisi vaatia samaa?

      Ymmärrän kyllä että maailma on muuttunut, siitä on todella tullut (informaation kannalta) yhteinen kylä, jolloin uutiskriteeritkin muuttuvat. Ollakseni rehellinen: kyllä minäkin tunnen Barcelonan, Chelsean tai Bayernin pelaajat nimeltä paljon paremmin kuin vaikkapa Ropsin tai VPS:n pelaajat. Sama koskee joitakin museoita joissa on käynyt muualla, ei Suomessa.

      Mutta tämä ei päästä hyvää journalismia pälkähästä. Paikallinen on aina ja lopulta kaiken alku; se että sen merkitys ja topologinen sisältö koko ajan laajenee, on toinen juttu. Mielenkiintoinen sinänsä.

      Poista
    2. Kun asuu Etelä-Suomessa ja kesämökki on Pohjois-Suomessa tulee vähintään kerran vuodessa ajelluksi melkein Suomen poikki pituussuuntaan. Aika hyvin piirtyy mieleen läpileikkaus Suomesta.

      Havaintoja tulee tehtyä myös ihmisistä matkan varrella, ja elämästä yleensä. Väillä kuljemme läntistä reittiä, välillä itäistä mutta myös Keski-Suomi on tullut tutuksi (varsinkin kun on siellä syntynyt).

      Yleensä kiinnitämme huomiota kulttuurin määrään ja laatuun eri paikossa. Kokemukset on hyviä. Kemissä on valtavan hieno kulttuuritalo, joka sisältää kirjaston, musiikkisalin, teatterin ja näyttelypaikan. Kaikki hyvä saman katon alla. Samanlaisia paikkoja on myös Kajaanissa, Nurmeksessa, Kuusankoskella, Kouvolassa, paikkoja jossa on käyty useammin kuin kerran. Muissa kaupungeissa on usein teatteri, taidemuseo ja kirjasto omissa taloissaan. Esim. Lahdessa on Taidemuseo, Konserttitalo, Sibeliustalo, Teatteri ja joukko muita museoita ja esityspaikkoja; ja Helsinki on sitten oma lukunsa runsaine taide- ja kulttuuripaikkoineen. Kovasti odotan Helsingin Keskuskirjastoa, joka puheiden mukaan on mannaa täysi. Valmistuu 2017. Musiikkitalo Helsingissä on eräs eniten käyttämämme virkistyspaikka ja taidemuseoita sekä gallerioita se on vilisemällä täynnä.

      Tuntuu etttä ihmiset jotka tekevät taidetta asuvat mieluiten juuri Helsingissä. Se on paikka jossa on laajin kirjo kaikkien taiteenlajien edustajia ja myös yleisöä, joitten iloksi taidetta tehdään. Urheilusta en tiedä paljon mitään.

      Poista
    3. Suurin piirtein ja pienin kaartein näin varmasti on, Liisu..

      Mutta jos urbaani yhteisö, siis kaupunki, missä ylipäätään kaikenlainen kehitys on tapahtunut historian sivu, muuttuu kuplaksi joka luulee ettei mitään ole missään muualla, sitten pitää huolestua.

      Kaupunkilaisuus on aina edustanut ajatusten moninaisuutta, mahdollisuuksien erilaisuutta, suvaitsemisen kaikenlaista kirjoa. Nyt kuitenkin on aavistettavissa että kaupunkiin (siis Suomessa, Helsingissä) on kasvamassa sukupolvi joka luulee että maailma loppuu kehäkolmosella ja siitä voi huolestua. Eihän Helsingissä tietääkseni tehdä yhtään tavaraa joista Suomi saa vientituloja (joiden varassa Suomi elää). Helsinki elää muun Suomen teollisen rakenteen varassa ja on olevinaan muuta Suomea parempi ja tärkeämpi. Toki täällä maksetaan enemmän veroja joita sitten voidaan jakaa muualle Suomeen.

      Olen tosin miettynyt tänään, kun istuin tuolla pihalla ja join espresson brandyn kera, että pitäisikö tässä jonakin viikkona kirjoittaa ikiomasta kuplastaan ja miten sen olemusta itselleen perustelee. Tässä kun kun on tietävinään jotakin muiden elämästä sanomatta omastaan juuri mitään. Ja... ristiriitojan omassakin riittää.

      Poista
    4. Helsingin kulttuuripaikat ovat vanhoja ja perinteisiä verrattuna maakuntien vastaaviin. Kajaanin Kaukametsä rakennettiin 80-luvun lopussa ja Kuhmo-talo 90-luvun alussa, mutta näissä paikoissa on ollut rikasta kulttuuria jo ennen näitä laitoksia, mitä Helsingin kuplaväki ei tiedä. Ihmiset ovat tehneet paljon itse. On perustettu kuoroja ja kulttuuriseuroja ja esim. Kajaanin teatteri on mielestäni aivan huippu, vaikka toimii vanhassa puuröttelössä.

      Kyösti, kirjoitapa omasta kuplastasi. Minäkin olen muuten ajatellut monesti samaa. Joskus kun tapaan ihan muunlaisia ihmisiä, esim. sukulaisiani, niin huomaan, että olen ajatellut heistä todella yksipuolisesti.

      Poista
    5. Joo, varmaankin pitäisi, mutta riittääkö rohkeus? Siis: tässä olen enkä muuta voi!

      Poista
  2. No, minähän en nykyään lue Hesaria, minulla on journalistisia standardeja.

    Kun jokin aika sitten tuli pohdittua sananvapautta loogis-moraalisena ongelmana (ja siis lainsäädännön yli), aika pahasti se ajautui paradoksiksi.
    Tiedotusvälineiltä pitäisi vaatia ehdotonta objektiivisuutta, mikä reaalimaailmassa ei toteudu eivätkä mahdollisuudet saada esille oma näkökulma, tai joskus myös totuus, jakaudu tasaisesti.
    Samalla on myös huomioitava, että viestillä on paitsi lähettäjä myös vastaanottaja, ja sananvapaus asettaa myös ehdottomat vaatimukset vastaanottajalle ottaa vastaan kaikenlaisia viestejä, myös sellaisia jotka eivät satu miellyttämään, ja suhtautumaan niihin samalla tavalla täydellisen objektiivisesti punniten niitä vain niiden totuusarvon mukaan. Tämäkään ei reaalimaailmassa toteudu.

    Proudhon totesi aikoinaan että kaikki omaisuus on varkautta. Samalla tavalla jokainen lähetetty signaali vie elintilaa (s.o. vastaanottomahdollisuuksia) kaikilta muilta signaaleilta, eli kaikki sanominen on sananvapauden vastaista.

    Ergo, todellista sananvapautta ei voi olla olemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis että vain täydellinen hiljaisuus ei loukkaa kenenkään oikeutta saada täydellistä kuvaa "totuudesta", mutta toisaalta hiljaisuus ei anna siihen mahdollisuutta koska kuvan saaminen totuudesta edellyttää viestejä jotka rikkovat hiljaisuuden?

      Eli jäljelle jää pragmaattinen asenne viesteihin ja totuuteen - jotakin sinne päin, tietoa sieltä sun täältä?

      Poista
    2. Niin, viestintä, erityisesti joukkoviestintä on lähtökohtaisesti epätäydellistä ja se mihin suuntaan se poikkeaa mahdottomasta ideaalista heijastaa yleensä poliittista, taloudellista ja mielipidevaltaa. Ja keinot rajoittaa sananvapautta eroavat myös, Orwellin dystopia on erilainen kuin Huxleyn dystopia.

      Poista
    3. Yrjö Ahmavaara aikoinaan kirjoitti - ja kaiketi todisti niin paljon kuin tämmöistä voi todistaa - ettei kenelläkään toimijalla voi olla täydellistä tietoa yhteiskuntatodellisuudesta. Eikä kukaan voi satavarmasti kertoa tietävänsä mitä siinä tai tässä tilanteessa pitäisi ehdottomasti tehdä maailman paremmaksi tehdäkseen.

      Joten... pitää tyytyä epätäydelliseen tietoon ja puutteellisiin viesteihin. Mikä ei tarkoita etteikö viestit saattaisi lähestyä ideaalista, hyvin oikeaa kuvaa ympärillä olevasta. (Optimistin ajatus.)

      Poista