torstai 6. huhtikuuta 2017

Yksityiskohtia

[ja niiden välisiä suhteita]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Liejukana, Puerto Banús.


Kirjoitan pakinaa hiekkarannalla, kuulakärkikynällä ruutuvihkoon.
    Vihkoni alla on Yrsa Steniuksen muistelmateos.
    Mainingit huokailevat kun murtuvat hiekkaan.
    Aaltojen harjalla rantaan livahtaa viileitä henkäyksiä. Ei oikein tiedä onko kuuma ilma vai kylmä vai jotakin siltä väliltä. Ilmeisesti jotakin siltä väliltä; niin lienee osuvinta sanoa.
    Steniuksen muistelmat eivät ole tässä yhteydessä merkittävä tieto.
    Merkittävää ovat teoksen kovat kannet. Niitä vasten on hyvä kirjoittaa. Alusta ei taivu kynän painosta.
    Näkyvissä ei ole yhtään purjetta.


Maailma rakennetaan yksityiskohdista, mutta yksityiskohdista ei voi päätellä maailman rakennetta. Merkityksiä pitää etsiä suhteista.
    Asioiden ja esineiden, eläimien ja ihmisten suhde toisiinsa on merkittävää. Tämä pätee mikromaailmaan ja isoon universumiin. Paljon on näkyvissä. Monet asiat ovat piilossa. Kun haluaa korostaa jonkin seikan merkitystä, myös sillä on vaikutus mikä jää sanomatta, mikä rajataan pois. Pois rajattu on kuitenkin olemassa. Se täytyy ymmärtää.
    Tämä pätee myös tarinoihin. Myös se vaikuttaa mitä ei kerrota. Ainakin näin väitetään.
    Väittävät ne jotka tietävät.
    Kummallista on, ettei ihminen näe koskaan koko maisemaa vaan yhden kohdan kerrallaan. Katseen voi tarkentaa vain yhteen pisteeseen. Ja sitten toiseen. Ei molempiin yhtä aikaa.
    Siksipä epäilen ettei robottiauto selviä koskaan liikenteen moninaisessa ympäristössä. Ei riitä, että robotti ”näkee” kaiken. Sen pitäisi nähdä oleellinen, maisemasta rajattu merkittävä kohde. Yksityiskohtien välisissä suhteissa esineellä tai oliolla on merkittävämpi rooli kuin toisella.
    Elokuvaajat innostuivat takavuosina syvätarkasta kuvasta. Valkokankaalle ei heijastettu ohjaajan eikä kuvaajan valitsemaa yksityiskohtaa vaan ”näyttämö”, jossa kuvan kaikilla osilla oli sama painoarvo.
    Koska ihminen ei kuitenkaan näe koko kuvaa kerrallaan, katsojan piti valita se mitä halusi katsoa. Jotakin tärkeää saattoi jäädä näkemättä.
    Ehkä se olikin tarkoitus.
    Mitä jos dekkarin sanat sekoittaisi sattumanvaraisesti. Olisiko yksittäisistä sanoista luettavissa kuka murhattiin ja miksi, siitä puhumattakaan kuka murhan teki?
    Tuskinpa. Suhteistaan irroitetut sanat eivät kerro tarinaa.
    Kirjoitetun tekstin merkitys perustuu suhteisiin, ei yksittäisiin sanoihin. Suhteet ilmenevät lauseissa ja lauseiden suhteissa toisiinsa. 


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Räystäspääskyset Guadalquivirin päällä.
Marmolejo
.


Liitän huhtikuiseen pakinaan kuvia linnuista.
    Kuvat eivät ole alkuperäisessä muodossaan, koossaan. Jos olisivat, ei lintuja juuri näkyisi, koska ne olisivat mitättömiä yksityiskohtia, joita katse ei tavoita.
    Olen rajannut oleellisen esille. Sen mukaan mitä haluan kuvan esittävän. Joku toinen rajaus olisi mahdollinen.
    Kuvat eivät kuitenkaan ole ”fiktiota”, sillä pois rajattu on olemassa, vaikuttaa asiaan, siihen mitä näkyy. Sekin mikä jää pois, vaikuttaa, koska kysymys on suhteista.
    Koska en jaksa kuljettaa mukana järjestelmäkameraa raskaine objektiiveineen (eikä minulla enää sellaista olekaan) otan kuvia kohtuullisen hyvälaatuisella digipokkarilla, joka ei tietenkään sovi yksittäisten lintujen kuvaamiseen. Digikamerani ”zoom” yltää vain 100 mm:n kinovastaavuuteen.
    Tällaisella kameralla ei kuvata kaukana olevia pieniä kohteita, vaan pelkästään maisemia ja lähellä olevia kasveja ja taloja ja jopa ihmisiä. Ihmisiä jos uskaltaa mennä viereen.
    Oheisissa kuvissa on kuitenkin pääosassa lintu maisemassa. Kuvaa on rajattu rankasti, niin että voisi kuvitella, että lintu on kuvattu sellaisenaan. Mutta kuvaa ottaessani tuskin näin kameran etsimestä mitä kuvasin; lintu hukkui maisemaan olemattoman pienenä pisteenä.
    Onneksi valoa piisasi ja kennossa on pikseleitä, joten rajaus mahdollistaa yksityiskohdan poimimisen lopulliseen kuvaan.
    Eiväthän nämä ole lintukuvia, tiedän toki, mutta kuvia linnuista kuitenkin.
    Lintumaisemia?


                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Merimetso pakenee Guadalquiviria pitkin alavirtaan.
Cordoba.


Kaksi matkustajakonetta lentää taivaan laella, kohtaavat toisensa kohteliaan etäisyyden päässä. Piirtävät valkeita viivoja siniseen.
    Mainingit huokailevat, meri värjyy vihreän ja sinisen sävyissä.
    Yksi purje on ilmestynyt horisonttiin.
    Käytin digikameraa ensimmäisen kerran Roomassa kesällä 2003. Siihen asti piti matkoilla laskea oliko varaa ottaa kaksi vai kolme rullaa värifilmejä.
    Sitten Roomassa oli toisin. Nyt maailmassa kaikki on toisin.
    Roomassa oli mukana lainakamera, kennossa jotain 3 megapikseliä.
    Rooman helteisessä kesässä luin Dan Brownin Enkeleitä ja demoneja -romaania, ja ostin pokkarina juuri silloin ilmestyneen Da Vinci -koodin. Koska Dan Brown tuntui kiinnostavalta kirjailijalta ja tarinat kiehtovilta, kiertelin pienen digikameran kanssa Enkeleitä ja demoneja -romaanin tapahtumapaikoilla ottaen niistä valokuvia, siltä varalta että teen jossain välissä jutun Dan Brownista.
    Esseen Dan Brownista kirjoitin Ruumiin kulttuuri -lehteen sitten kun Da Vinci -koodi suomennettiin. Essee koristeltiin Roomasta ottamillani valokuvilla. 
    Tuolloisenkin digipokkarin tekninen laatu oli riittävä kohtuullisen kunnollisiin lehtikuviin.
    Kuvien sisällöstä voi tietenkin keskustella.
    Ainahan siitä voi.


                                                                                                      Kyösti Salovaara, 2017.
Harmaahaikara Guadalquivirissa.
Cordoba.


Harmaahaikara seisoo keskellä Guadalquiviria. Ei ihan polvia myöten virrassa.
    Katson haikaraa roomalaisten rakentamalta sillalta. Matkaa lienee 70-100 metriä.
    Suuntaan kameran joen keskelle, sinne missä kuvittelen haikaran seisovan. Tietenkään en voimakkaassa auringonpaisteessa pysty olemaan varma osuuko haikara kuvaan, mutta... todennäköisyys on suuri koska lintu seisoo paikallaan.
    Hetkeä myöhemmin merimetso hypähtää rantakiveltä lentoon. Yritän saada senkin kuvaan. Luulen onnistuneeni.
    Kun sitten otan haikaran kuvan esille läppärissä, saan voimakkaalla rajauksella haikaran tyypilliseen asentoon maisemassaan. Vesi virtaa ja haikara seisoo elinpiirissään, myös pois rajattu on läsnä. Toisessa kuvassa merimetso liihoittelee pois kuvasta. Sekin onnistuu rajaamalla, lennon tunnelma. Tunnelmaa kannattaa tavoiteilla. Impressioita.
    Seuraavana päivänä ylempänä Guadalquivir-joella, lähellä Marmojelon pikkukaupunkia, Jaénin provinsissa, 1500-luvulla rakennetun sillan vieressä valtavan innokas räystäspääskysten parvi ruokailee joen pinnassa, ja etsii ehkä tarvikkeita rakenteilla oleviin pesiin.
    Pääskysparvi näyttää mahtavalta veden pintaa vasten.
    Suuntaan kameran sinne. Tietenkään ei ole mitään yksittäistä kohdetta johon voisi tarkentaa.
    Klix.
    Tietokoneella pääskysparvi erottuu Guadalquivirin virtaavaa vettä vasten. Lentävien lintujen suhde toisiinsa paljastuu rajaamalla kuvaa, rennosti, jopa rohkeasti.
    Etsitään yksityiskohtia. Löydetään kokonainen maisema.


                                                                                                    Jaakko Salovaara, 2017.
Järjestelmäkameran teleobjektiivilla otettua kuvaa ei tarvitse paljon rajata.
Räystäspääskysten pesiä 1500-luvulla rakennetun sillan kaaressa.
Marmojelo.


Mainingit huokailevat murtuessaan rannan hiekkaan.
    Purjevene katosi horistontin taakse.
    Siellä on siis jotakin.
    Valkoinen haikara lentää rantaviivaa seuraten Malagaan päin.
    Sinisellä taivaalla hentoinen hattara. Suihkoneet ovat tiessään. Ihmiset matkalla jonnekin – tullen jostakin.
    En ota puhelimella kuvaa aalloista. Puhelimeen puhun tai kirjoitan tekstiviestin.
    Katson puhelimesta kelloa.
    Se on 15:06.
    Eräänä päivänä, huhtikuussa, kuluvana vuonna 2017, jolloin otin valokuvia linnuista ja niiden maisemasta.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Merimetso ja Välimeri.
Kuva otettu n. 100 metrin päästä merimetsosta.
Carvajal.
________________________

Vihje: kun klikkaat kuvaa, saat sen koko ruudun kokoiseksi. Tosin kaikissa selaimissa ja käyttöjärjestelmissä tämä ei toimi.

13 kommenttia:

  1. Guadalquivir! Mitähän se sana tarkoittaa? Tiedätkö?

    Muistan vieläkin hyvin kun meillä oli keskikoulussa maantiedon, kasviopin (ne kasvienkeruukesät!) ja semmoisen opettajana nuorimies, joka tuli välillä yhteiskoulun opettajaksi, kun rahat opintoihin loppuivat. Oli jatkamassa tohtoriksi. Hän lausui joen nimen hitaasti ja jotenkin aivan hirveän runollisesti ja rupesin harjoittelemaan sen sanomista. Tykkäsin sen ihmisen opettamisesta paljon. Siitä näki että se piti oikeasti kasveista ja sammalista ja kivistä ja kaikesta semmoisesta.

    En ole koskaan käynyt Espanjassa. Lähinnä on kyse siitä, että en osaa olla turisti. Minulla pitäisi olla vähintään apuraha tai muuten vain rahaa mennä jonnekin muuten vain, mutta en osaisi kyllä sitäkään. Kirjoittaa matkakirja! Voisin osata, mutta lukevatko turistit matkakirjoja?

    Kirjoita sinä! Tykkäsin noista lintujen kuvista ihan hirveästi. Merimetson kuva on otettu paikassa nimeltä Carvajal. Muistaakseni Mika Waltarin kirjassa Mikael Karvajalasta tuli Carvajal. Se tuskin tarkoittaa karvajalkaa, vai mitä?

    VastaaPoista
  2. Hola!

    En tietenkään ihan tarkasti muistanut - joten piti tsekata. Guadalquivir on muslimiajan peruja, tarkoittaa "isoa jokea". Tuohon Malagan lähelle laskee Guadalhorce-joki ja se tarkoittaa "hiljaista jokea".

    Kulttuurien ja aikakausien sekoitelma tämä Espanja. Niin kuin paella, jota kenenkään maha ei sulata kunnolla.

    Pari vuotta sitten istuin paikallisjunalla matkalla kohti Malagaa. Lähellä istui suomalainen pariskunta, nainen vaikutti opettajalta. Hän sanoi miehelleen, kun juna tuli Carvajaliin, että Mika Waltari sai tästä idean päähenkilöönsä.

    Hieman myöhemmin luin Panu Rajalan hienon Waltari-elämäkerran eikä siitä käy mitenkään ilmi että Waltari olisi matkaillut näillä main, siis Malagan seudulla. Tosin, Waltarilla oli humalapäissään tapa matkustaa ex-tempore minne tahansa - ja siksi hän pitikin passiaan pankkilokerossa ettei syöksyisi minne sattuu milloin sattuu. Joten ehkä... tosin, jos muistan oikein, Madridissakin on Carvajal niminen esikaupunki. Ja nykyään on sen nimisiä mainioita jalkapalloilijoita. Mikan jalkkapallointoilusta en tiedä.

    Netti tuhoaa matkakirjat, sehän on selvää.

    Mutta kaipa niitä yhä luetaan. Olen itse tukeutunut, ja tukeudun yhä, englantilaiseen Rough Guide - sarjaan. Sääli etteivät hekään enää pysty tekemään ravintola-arvioita. Netissä on niin paljon huuhaata, että pahaa tekee. Eilen syötiin (yritettiin) yhdessä cordoblaisessa paikallisessa raflassa, jonka piti olla huippuluokkaa (melkein micheliniä) nettiin kirjoitettujen arvioiden perusteella. Toinen sapuska oli syöntikelvotonta - tosin ravintola antoi sen sitten ilmaiseksi.

    Toimitettu kirja ei erehdy koskaan moiseen soopaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En malta olta kommentoimatta tuota huomiota pullollaan huuhaata olevasta netistä. Se on totta, niin paljon kuin nettiä hehkutetaankin. Emme (mukamas) enää tarvitse tietokirjoa, kun kaikki löytyy netistä.

      Netissä on valtavasti hyviä puolia ja sieltä löytyy paljon sellaista hyödyllistä tietoa, jota en aikaisemmin löytänyt mistään. Silti sieltä myös puuttuu paljon tietoa ja siellä oleva tieto ei ole aina kovin luotettavaa. Nettiä on osattava tulkita ja käyttää.

      Poista
    2. Niinpä - ja netistä puuttuu "toimituspäällikkö", siis se joka panee asiat suhteisiinsa, etsii esille merkitykset ja panee pieneen tilaan sen joka on ehkä kiinnostavaa mutta sinänsä olematonta.

      Tähän voisi tietysti joku kritisoida, että eikö ole lukijan asia pistää asiat suhteisiinsa. Ehkä olisi jos lukija sen osaisi tehdä. Usein ei osaa. Ja siksi maailma tuntuu kummallisemmalta kuin se onkaan.

      Poista
    3. Eikös kuitenkin ole niin että ihmisenä, kansalaisena joudun valitsemaan sen seuran jossa viihdyn? Tuolla ulkonahan on loputon määrä porukoita joihin en halua. Toimin, itse kukin toimimme, sitä juuri ajattelematta, "toimituspäällikkönä", vaihtelevalla menestyksellä. Huuhaata riittää reaalimaailmassakin. Heidät jätämme omiin oloihinsa tai sanomme kohteliaasti päivää ja jatkamme matkaa.

      Olisiko kyse vain asian uutuudesta ettemme vielä osaa, reaalimaailman tavoin, ohittaa netin 'cornucopiaa' vaan sorrumme ahmimaan ja saatu maistuukin pahalta?
      Ulkopuolista "Toimituspäällikköä" kavahdan.

      Onnekasta vaalipäivää toivottaen, hh

      Poista
    4. Tai sitten sekä... että. Siis että ainahan ei voi ohittaa kun etsii ihan oikeasti jotakin tietoa ja se pitäisi löytää ja kun on löytävinään, pitää vielä varmistaa että mitä tuli löydetyksi. Vanhanajan tietokirjassa "toimituspäällikkö kumppaneineen" oli tiedon tarkistanut.

      Mutta tiedon meressä porskuttamista rakastavalle, tämä uusi uljas maailma tietysti on ihana.

      Vaalit ja Santa Semana - suuria asioita, pienelle ihmiselle!

      Poista
    5. Kaikkein pahinta on se, että digihurmiossa lapsillekaan ei "toimiteta" tietoa, vaan lykätään tabletti käteen, etsi sieltä.
      Oppikirjan tekijät ovat suorittaneet seulonnan ja keränneet ytimen, mutta nyt se ei kelpaa. Annetaan aihe ja tabletit, se on jostain syystä parempaa. Uskon, että siinä projektien purkuvaiheessa on opettajalla kova työ - ja aikaa kuluu puolet enemmän kuin silloin jos olisi heti lähdetty oikeasta tiedosta. On hyvä vaihdella metodeja, mutta jos koko päivä on tätä, niin kyllä siinä digiloikassa väsyy sekä opettaja että oppilas.

      Olen kuullut sellaisenkin mielipiteen, että jonkun äidin mielestä hänen lapsensa ei tarvitse englannin opetusta, koska hän Sex in the City, Sinkkuelämää -boxin katsottuaan (äiti ostanut lahjaksi) osaa enemmän kuin ope. Tämä muutama vuosi sitten, kun vielä ostettiin videoita esineinä. Eräs tuoreemmpi mielipide oli kotiopetusta lapselleen antavalta äidiltä, joka sanoi, että englannin voi unohtaa, koska poika keskustelee englanniksi somessa ja katsoo youtube-videoita.

      Poista
    6. Onkohan käymässä niin, että kun tietoon (sanoihin ja niiden merkitykseen) ei enää suhtauduta yhtä vakavasti kuin aikaisemmin, ei niitä sanoja oikein edes haluta kohdatakaan?

      Tässä on se ristiriita, että nimenomaan nykyään sanoihin ja merkityksiin pitäisi suhtautua tosissaan. (Saa toki nauraa naurettaville sanoille.)

      Poista
  3. Juu, Lockheed Super Constellation jostain Kummisedän versiosta jäi kummittelemaan!! Nyt sen saa kaartamaan pitkää lähestymislentoansa haluamassansa configuraatiossa, any time! hh

    VastaaPoista
  4. En missään nimessä halua tämän ihan just alkamassa olevan kevään taivaalle yhtäkään sotalentokonetta. Aivan tarpeeksi olen jo ehtinyt kuvitella inhimillisen kärsimyksen Syyriassa. Ja vielä kaasua. Ja kuolleita lapsia. Hannu mikä se oli tuo Lockheed ja missä Kummisedässä? Joku sotapeli vai?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ripsa, pakko nauraa :-) Tämä on "poikien" juttuja. Lockheed Consellation oli eka suuri, Atlantin ylitykseen pystyvä matkustajakone. Se teki aikoinaan 4-50-luvuilla suuren vaikutuksen yleisöön erikoisen ulkonäkönsä, kauniin liikehdintänsä ja glamourin tähden. "Tähdet" sitä vain pystyivät käyttämäänkin eiväkä lennot siis eivät olleet halpalentoja :-) Lennoilla koettiin myös traagisia hetkiä, tunnettu on Edith Piafin suuren rakkauden, nyrkkeilijä Marcel Cerdanin kuolema Atlantiin päätyneessä lento-onnettomuudessa.
      Kummisetä oli Francis Coppolan kulttifilmiksi kasvanut, mm Brandon tähdittämä mafiaelokuva.

      Minua nämä lentämisasiat ovat aina kiinnostaneet, Malmin vieressä kun asun ja setäni jopa kuului alan pioneereihin. Mutta juu, Lockheed on nykyisin suuri ja varmaan häikäilemätön asevalmistaja. Hannu

      Poista
  5. Muistan kyllä että pojat tekivät lentokoneiden pienoismalleja. Myös lapseni ja hänen isänsä. Niitä roikkuu vieläkin keittiön kaappien nauloista.

    Mikähän siinä on, että tytöt eivät innostuneet noista pienoismalleista? Kyllä minä lintuja olen katsellut aina. Sain meidän perheen pienoismalliväkertäjiltä kerran syntymäpäivälahjaksi lintukiikarit. Käytin niitä viimeksi eilen, kun halusin nähdä mitkä linnut touhuavat pihan Terijoen salavissa. Pikkuiset siniset linnut osoittautuivat sinitiaisiksi. Saattavat olla pariskunta, kun yhdessä lensivät siihen puuhun ja siitä pois.

    Lentokoneet eivät leiki, linnut leikkivät. Minun linnuillani saattaa olla kyllä totinen homma, pesänrakennus, edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, Ripsa, sisäeritysjuttu. Poikia kiinnostaa systeemiajattelu ja lentokoneet, tyttöjä pesänrakennus ja, no … tulipa mieleeni: silloin kauan sitten, ennen sotia tuo aiemmin mainittu setäni yritti tehdä vaikutuksen neitoiässä olevaan äitiini rakentamalla sen hetken hienoimman lennokin mitä Suomesta löytyi. Sen sai lentämään tässä tuvassamme 7 kierrosta ennen kuin veto loppui. Äidille se oli kuitenkin liikaa. Toivolla oli turhan kovat kierrokset! Isälläni oli pehmeämmät konstit ja niinpä olen nyt tässä kertomassa tapauksesta.

      Sama taisto, (ei leikki), käy tosiaan pienessä puutarhassamme, kierroksilla sielläkin. hh

      Poista