Pirunpelto

[kulttuurin pohjakiviä]

Kyösti Salovaara, 2018.
Outisen pirunpelto: viesti jääkaudelta.

Tummavetinen voimakas puro juoksee Sirppisaaren kohdalta Pitkäjärvestä noin kilometrin matkan etelään sijaitsevaan Pajulampeen. Näillä main kumpareiden ja kallioiden juurella kulkee sadan metrin korkeuskäyrä.

    Sattumoisin kävelin puron vartta Sirppisaarelle päin.

    Tai ehkä se ei ollut sattumaa. Autolla ohi ajettaessa oli huomattu Repovesi-Mäntyharju-patikkareitin kyltti. Perjantaiaamu oli viileä, melkein pakkasta. Askeleiden alla sihahteli ikivanha kivikkoinen tanner. Yllättäen saavuin Outisen pirunpellon reunaan.

    Informaatiotaulu kertoi, että vanha kansa sanoi kivisiä röykkiöitä pirunpelloksi, kun taas savimailla kasvoi kaikkivaltiaan vilja. Jos piru Jumalasta välittämättä rakenteli kivisiä peltoja, eikö Jumala ollutkaan kaikkivaltias? Vai tarviiko Jumala sparraajan, ikioman paholaisen agenttinsa?

    Menneisyyteen ei pääse takaisin.

    Pirunpellon reunaa talsiessa askeleiden alta saattoi kuvitella muinaisen Itämeren, Yoldiameren, jonka silloisessa pohjassa jääpeitteen siirtelemät pirunpellon kivet lojuivat. Jääpeitteen vetäydyttyä pohjoiseen noin 11400 vuotta sitten, sen paikalle syntyneen Yoldiameren ranta sijaitsi nykyisen sadan metrin korkeuskäyrän paremmalla puolella.

    Tänään pirunpellon jäkälänpeittämät kivimuhkareet ovat pinnassa, nykyhetkessä.

Viikonloppuna lopettelin Aaron Elkinsin mainion dekkarin Luihin ja ytimiin (1987, suomennos 1989), jonka tapahtumat sijoittuvat Mont-Saint Michelin vuorovesilahdelle Normandiaan. Tuollakin on paikka, jossa saattaisi kokea ikiaikaisen luonnon rajut ilmiöt.

    Mutta Pajulammella aloittelin myös suomalaisen ulkomaankirjeenvaihtajan jännäriä, josta olin kirjoittamassa arvostelua Ruumiin kulttuuri -lehteen.

    Pirunpellolla pariin kertaan käytyä tuli mieleen analogia: dekkarit ja  viihdekirjallisuus ovat kulttuurin pirunpelto, kun taas vakava taide on sivistyksen Yoldiameri monissa sävyissään. Ja vähitellen maanpohja nousee ja jäljelle jäävät vain pirunpellon kivet ja muhkuraiset pinnat.

    Analogiaa ei kannata viedä pidemmälle.

    Mutta siinä mielessä dekkareita uskaltaa pitää pirunpellon kivinä, että vielä jokin aika sitten niitä halveksittiin, pidettiin yhdentekevänä kirjallisuutena tai ei lainkaan kirjallisuutena, jopa ”vaarallisena” ajankuluna.

    Protestanttiseen, kalvinistiseen maailmankuvaan viihtyminen sopii huonosti, varsinkin kevyen kirjallisuuden parissa.

No, ajat muuttuvat. Kohta meillä ei muuta olekaan kuin viihdettä ja viihtymistä. Suomalaiset kirjoittavat enemmän dekkareita kuin koskaan. Luetaanko niitä – en tiedä. Pohjoismainen jännäri ja sinänsä huonosti nimetty nordic noir on käsite. Tosin osittain jo vetovoimansa kadottanut.

    Uusimmassa Parnassossa (5/2018) romanttisia romaaneja kirjoittanut ja aihetta tutkinut Niina Mero kirjoitti mielenkiintoisesti otsikolla Romantiikan puolustus – Kyynisessä maailmassa romanttinen viihdekirjallisuus uskoo ihmiseen, rakkauteen ja onnellisiin loppuihin.

    Voiko Suomessa uskoa onnellisiin loppuihin?

    Ei voi, eikä varsinkaan jos kuuntelee Ylellä alkanutta Emma Taulon esseesarjaa Luuserisankarit. Ensimmäisessä osassa tiistaina Taulo perusteli vetävästi, kuinka Kalevalassa ei ole yhtään positiivista sankaria, joka selviytyisi tulikokeesta ja palaisi kotiin palkinto mukanaan. Sankarityypin menneisyys muualla maailmassa on aivan erilainen.

    Suomalainen romaaniperinne toistaa Kalevalan liikkeelle saattamaa epäonnistumisen kulttuuria. Kirjoitetaan arkirealismia. Onnen hetket ovat kortilla. Onnelliset loput ovat itsepetosta, harhanäky. Jos yhdestä tulikokeesta selviydytään, seuraavaan kompastutaan taatusti.

    Arkirealismin alakulo koskee myös dekkareita, luulen. Jos joku jaksaa kahlata suomalaisen dekkarisadon alusta loppuun, pellon reunasta toiseen, hän saanee sieluunsa sellaisen annoksen synkeää sosiologiaa ettei paremmasta väliä.

Heikki Ahtialan tyylikäs kansi v. 1957.

Vuonna 1982 syntynyt Mero kirjoitti, että ”muun genrekirjallisuuden kuten science fictionin tai dekkarien kirjallista arvoa on viime vuosina alettu nostaa kovaäänisesti esiin, mutta romantiikkaan liittyy edelleen häpeää… Miesdekkaristeilta harvemmin kysytään, koska he aikovat lopettaa viihteen kirjoittamisen ja siirtyä jonkin kunniallisen, korkeakirjallisemman lajityypin pariin.”

    Niina Meron haastavassa jutussa oli muutamia perspektiivivirheitä. Lähelle katsoessa ei näe kauas.

    Mies- ja naisdekkaristeilta on aina kysytty, koska he aikovat kirjoittaa jotakin ”vakavampaa”. Jopa Raymond Chandler sai tämän kysymyksen jatkuvasti eteensä. Tai ajatellaanpa vakoiluromaanin suurmestari John le Carréa: kiitosta saaneiden läpimurtoromaanien jälkeen hän yritti väkisin kirjoittaa ”vakavan romaanin”, joka floppasi (taiteellisesti) täysin. Niinpä hän palasi trillereiden pariin. Sittemmin ei haikaltu vakavan romaanin perään.

    Toinen perspektiiviharha liittyy dekkarigenren historiaan Suomessa ja muualla.

Kun Niina Mero oli kaksivuotias, Orivedellä perustettiin Suomen dekkariseura. Siitä on pian 35 vuotta.

    Seura perustettiin edistämään populaarikulttuuria ja dekkareita. Noina vuosina meillä julkaistiin kenties 20 suomalaista dekkaria vuodessa. Nyt vuodessa saattaa ilmestyä 100 kotimaista dekkaria.

    Mutta dekkariseura ei syntynyt tyhjiössä, noin vaan.

    Populaarikulttuurista tuli älyllisesti hyväksyttyä 1970-luvulla, verevän 60-luvun perintönä. Kirjoittelin silloin Suomen Sosialidemokraattiin, jonka kultuuriosastossa dekkareilla ja populaariviihteellä oli iso rooli. Helsingin Sanomissa dekkareita ja amerikkalaista elokuvaa käsiteltiin tosissaan; olin itsekin mukana (kirjoittajana), kun sekä Raymond Chandlerista että Ross Macdonaldista julkaistiin Hesarin sunnuntainumerossa komeat kokosivun esseet.

    Historia ei kuitenkaan ala 1970-luvulta: dekkarit ilmestyivät Suomeen paljon aikaisemmin.

Vaikka dekkareita, pääosin anglosaksisia mutta myös kotimaisia julkaistiin eri puolilla jo ennen toista maailmansotaa, jopa runsaasti, vuosi 1953 on eräänlainen taitekohta.

    Silloin dekkareiden aarreaitta avautui kertaheitolla.

    WSOY:n SaPo-sarja kahmaisi anglosaksisen dekkarigenren parhaimmat teokset melkein pedanttisella tarkkuudella. Esimerkiksi muut Raymond Chandlerin romaanit  julkaistiin pikaisesti paitsi Syvä uni, joka kelpuutettiin SaPoon vasta 1960-luvun puolivälissä. Se oli kai liian ”pulp” 1950-luvun SaPo-sarjaan, jossa dekkareilta edellytettiin Agatha Christien, Dorothy L. Sayersin, Carter Dicksonin tai Rex Stoutin proosan älyllistä muodon eleganssia.

     Gummeruksen Salamasarja alkoi samana vuonna 1953. Siellä hyväksyttiin rosoa ja sääntöjen rikkominen. Salamasarjassa julkaistiin mm. Quentin Patrickia, Ellery Queenia, Maria Langia, Mary Roberts Rinehartia, Erle Stanley Gardneria, Peter Cheyneytä, Mauri Sariolaa, James Hadley Chasea ja Simon Rattraytä.

    Jälkikäteen tarkastellen SaPon romaanit ovat kestäneet aikaa paremmin kuin Salamasarjan dekkarit. Sitten oli myös lyhytikäisempiä sarjoja, kuten WSOY:n Korppi jossa ilmestyi modernia salapoliisikirjallisuutta, monet nykyään klassikoita.

    Mutta kaikkineen 1950-luvulla suomalainen kustantaja saattoi yhdellä istumalla valita koko anglosaksisen dekkarikirjaston hyllystä parhaat romaanit, joten julkaisuohjelmassa oli helppo noudattaa tiukkoja laaturajoja. SaPo-sarjassa vuonna 1957 numerolla 31 ilmestynyt Michael Innesin Matkaava poika onkin kummallinen poikkeama sarjan alkupään salapoliisiromaaneista. Matkaava poika on hieno trilleri, melkein vakoiluromaani eikä lainkaan perinteinen palapeliarvoitus.

Salapoliisiromaani, dekkarikirjallisuus leimautuu historiassaan urbaaniin länsimaiseen liberalismiin. Totalitaarisissä yhteiskunnissa ei kirjoiteta eikä julkaista jännäreitä.

    Kun miettii suomalaista kirjallisuuden ”pirunpeltoa”, olisiko niin että Suomesta tuli urbaani ja liberaali yhteiskunta vasta 2000-luvun taitteessa? Ja jos niin on, selittääkö se dekkarikirjallisuuden nykyisen mahtiaseman?

    Ross Macdonald (oik. Kenneth Millar) sanoi, ettei populaarikulttuuri ole eikä sen tarvitse olla korkeakulttuurin vastakohta, sen enempää kuin kävelyn rytmi on tanssin vastakohta.

    Macdonaldin mielestä sellainen kirja, jonka kuka tahansa pystyy lukemaan ja joka kuuluu laveaan perinteeseen, joka ymmärretään kaikkialla kaikissa muodoissaan, pitää sivilisaatiota paremmin kasassa kuin mikään muu kulttuurin osa.

    Onko populaarikulttuuri sivilisaation liima-ainetta?

    Juhlallinen ajatus – pirunpellon reunalta!

    Ross Macdonald kirjoitti romaaneissaan yksityisetsivästä, joka yleensä etsii kadonneita ihmisiä, eksyneitä lapsia, unohtuneita isiä. Mutta jos kuvaa laajentaa myös muihin tyypillisiin dekkarigenren ”sankareihin”, kuten toimittajiin, vakoilijoihin ja poliisimiehiin, Macdonaldin seuraava tiivistys jännitysromaanin sankarista selventää ehkä paremmin kuin mikään muu perustelu jännityskirjallisuuden vetovoimaa ja sen mahdollisuutta kuvata yhteiskuntaa monipuolisesti:

    Hyvä yksityisetsivä kaipaa elämää, johon ei riitä yksi elämänrooli eikä yksi paikka. Hän liikkuu mielellään yhteiskunnassa sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti, tutkien ihmisiä kuin antropologi. Ja antropologin tavoin hänellä on taipumus rakastua ainakin vähän tutkimuskohteisiinsa, jopa silloin kun nämä sattuvat olemaan urbaanin viidakon primitiivisimpiä villejä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Matkan pää Sirppisaaren katveessa:
viesti tulevaisuudelle?