Postikorttimaisemassa

 [sovinnaisen realistisesti]

Kyösti Salovaara, 3.6.2021.
Suvannon kylä Kitisen rannalla
kylpee keskiyön auringon hellässä syleilyssä.

Suolla tuulee.

Hiljainen on kylätie.

Rahkasammal aava rannaton.

Metsässä ei liikahda lehtikään.

Suomi saa vapaapotkun.

- Korvaan tarttunutta.

Kitsch tarkoittaa massatuotettua, tavanomaista, huonolla maulla tehtyä, mutta vahvoja tunteita herättävää taideteosta tai esinettä… Ihmiset ostavat kitschiä, koska se herättää myönteisiä ja herkkiä tunteita. Kitsch toistaa samaa muualta otettua kaavaa, siinä ei ole luovuutta. Niinpä kitsch on taiteen klisee.

- Wikipedia.

Toisinaan, ei aina, vanhempaa tallaajaa huvittaa kriitikkojen ja esteetikkojen pakonomainen tarve luokitella taideteoksia. Silloin kun ei huvita, se ärsyttää.

    Kun kriitikko - tai muuten vaan muita parempi ihminen – ”tuomitsee” jonkun maalauksen toritaiteeksi, kitschiksi tai pelkästään sovinnaiseksi postikorttimaisemaksi, niin mitä hän oikeastaan sanoo?

    Toritaide ja postikorttimaisemat ovat yleensä naiivin kauniita, somia ja viehättäviä. Mikä tässä kauneudessa ja lapsellisessa hyvän näkemisessä ja sen toistamisessa ärsyttää kriitikkoa? Eikö hyvät tunteet olekaan sallittuja? Miksi pahaa tunnetta ja ristiriitoja herättävä maalaus on luovaa taidetta mutta hyvää tunnetta esittävä pelkkää kitschiä?

    Vai onko niin, että käydäkseen kriitikosta ja esteetiikan auktoriteetistä ihmisen pitää vetää tiukka raja oman näkemyksen ja massojen naiivin taidekokemuksen väliin?

    Se mikä näyttää kauniilta, ei voi olla taidetta, koska taiteen pitää esittää myös rumuus ja kriittisen taiteen ennen kaikkea hyytävä rumuus. Pitääkö taiteen siis pelästyttää? Luoda mielen sekasortoa?

    Onko tunteen eheys kitschiä?

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturien perusmaisema -
suomalaisuuden idealisoitu maisema?

Pieni ihminen ei kaikkea ymmärrä. Oikeastaan pieni ihminen ei ymmärrä juuri mitään - kunhan on, rakastaa, syö ja nukkuu, kunnes kuolee pois.

    Nykyään jokainen tallaaja on kuitenkin jos ei taiteilija niin toritaiteilija ainakin. Kauniista maisemasta näppäillään digikuvia. Niiden ottamiselle ei ole rajaa. Älypuhelimella näpätty esteettinen huomio viskataan nettiin ystävien, tuttavien ja vieraiden arvioitavaksi.

    Modernin toritaiteen, digitaiteen, yhteisesti sovittuun ideaan kuuluu etsiä maiseman kauneutta, ei rumuutta.

    No, se kyllästyttää. On sovinnaista kuin kahvipaketti.

    Tunturin luontopolulla tulee vastaan toinen tallaaja ja silläkin on kädessään kamera. Moi, se sanoo.

    Moi, minä vastaan ja kohta kamerat sanovat klik klik. Tunturin rinteillä näkyy valkoisia lumilaikkuja. Lämmintä on 25 astetta Celsiusta.

Kyösti Salovaara, 2021.
Aapasuon reunaa Pyhätunturin kainalossa.

Miksi puolustella ”taidetta” joka ei ole taidetta?

    Tyhmää kiukutella kitschin puolesta. Kliseet ovat tärkeitä yhteiskunnallisia viestejä, mutta ei niistä sovi taidetta vääntää.

    ”Sanalla kitsch on kielteinen kaiku, sillä sitä pidetään vain keskinkertaisena tai ala-arvoisena taiteena, tai jonakin aivan muuna kuin taiteena”, kirjoittaa suomalainen Wikipedian avustaja. ”Kitsch on markkinoiden ehdoilla tuotettua esineistöä, jossa on katsottavaa passiivisille silmille. Kitsch ei sisällä syvää sanomaa niin kuin taide. Kitsch ei ole monitulkintaista.”

    Englannikielisessä Wikipediassa postikorttimaisemien taiteeseen hurmaantunutta kohdellaan vielä kaltoimmin - kitschin rakastaja paljastetaan aivottomaksi tunteilijaksi.

    Herman Brochin mielestä kitschin olemus on matkimisessa. Imitoija ei välitä etiikasta. Tarkoituksena on kopioida kauneutta, ei hyvyyttä.

    Brochin maailmassa siis kauneus ei ole hyvää. Rumuus sitä vastoin kantaa eettistä sanomaa, hyvän viestiä. Miksi hyvä ei ole kaunista - ihmettelen.

    Wikipedian englanninkielinen avustaja tiivistää: ”Kitschissä on kysymys enemmän tarkkailijasta kuin siitä mitä tarkkaillaan.” Hän lainaa myös Roger Scrutonia, joka todistaa, että kitsch on valetaidetta, se ilmaisee valetunteita, sen tarkoitus on petkuttaa kuluttaja uskomaan, että hänellä on syvällisiä ja vakavia tunteita.

Kyösti Salovaara, 2021.
Kesäkuun 3. päivänä mittari näytti 25 plussaa.
Lumiläikät Pyhätunturin rinteillä yrittivät sinnitellä kesää vastaan.

Mistä esteettisesti valveutunut kriitikko tietää, mitä muut ihmiset ajattelevat? Mistä hän tietää kenellä on syvällisiä ja vakavavia tunteita ja kenellä ei? Mistä hän tietää millainen maalaus saa toisen ihmisen tuntemaan syvää iloa tai pelottavaa kauhua?

    Kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin yksinkertainen vastaus kuuluu: Ei mistään!

    Ei ole mitään luonnontieteellistä keinoa mitata kahden eri ihmisen tunteiden syvyyttä ja vakavuutta eikä varsinkaan sitä miten tunteiden voimakkuus perustelisi taideteosten universaalia arvottamista, niiden asettamista hierarkiseen arvopuuhuun.

    Kun katselee ihmisten ottamia valokuvia, ja kuuntelee kuinka he innostuvat näkemästään kauneudesta, edellä lainattujen viisastelijoiden puhe kuulostaa falskilta. Ei kai se ole valekritiikkiä?

    Tai voihan olla, että me, suurin osa meistä tavallisella tiellä tallaajista on petkutettu uskomaan siihen mitä näemme, tuntemaan sitä mitä tunnemme, kuvittelemaan kauniiksi sellaisen mikä tosiasissa on rumaa ja vailla eettistä arvoa.

    Sartre kyllä sanoi, että Picasson mestariteos Guernica ei ole saanut yhtäkään sitä katsonutta ihmistä liittymään taisteluun oikean asian puolesta, mutta kenties Sartrekaan ei tajunnut, että kauneus ei ole katsojan silmässä eikä hevosen suussa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturisuon ankaruus, sen kauneus?

Tarvitaanko todellakin näin monta sanaa perustelemaan se, että saan edelleen ottaa valokuvia postikorttimaisemista?

    Ehkä, kenties, luultavasti. Aivan ilmeisesti.

    Mutta voipi olla niinkin, että ajattelen kuten Wikipedia haluaa minun ajattelevan, mutta piruuttani otan tunteettomia ja epäeettisiä maisemakuvia ollakseni edes hieman kapinassa.

    Siis että ryhdyn sovinnaista sovinnaisemmaksi esittääkseni itseni epäsovinnaisena?

    Tärkeää on huomata - ja minä myönnän että niin on - että pakinan koristuksena olevat valokuvat eivät ole taidetta vaan koristuksia, eräänlaista kitschiä, kauneuden imitointia vaan ei hyvän, mitä se hyvä sitten tarkoittaakin. Jos kuvista on tavoittavinaan jonkin tunteen, sitä ei pidä uskoa, koska se on todennäköisesti vääränlainen impressio.

    Aamusella kävelin erään suon poikki rakennetulla sorapolulla. Paikallinen polun rakentaja osoitti hienoa lappilaista sarkasmia nimettyään polun Joutavapoluksi.

    Joutaviahan tässä ollaan, kiireestä kantapäähän.

Kyösti Salovaara, 2021.
Vene Pyhäjärven rannalla.
Taustalla tunturien lumiläikkäiset rinteet.