Liebster Award - kirjaelämää

[vastauksia, kysymyksiä, haasteita]

Monenlaista elämää voi viettää, mutta koska yhdellä kantilla oikeasti ja toisella filosofisesti elän kirjahyllyn varjossa, yritän vastata Taikan lähettämään Liebster Award haasteeseen ja kiitän tunnustuksesta, joka löytyy Taikan Kirjasfääri-blogista täältä.

Liebster Award-tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.

2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.

3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

Ensin vastauksia Taikan esittämiin kysymyksiin

1. Kuinka monta hyllymetriä kirjoja omistat?

Olisikohan noita jotain 50 hyllymetriä. Vaikea laskea kun kirjoja on myös kaapeissa ja verkkokomerossa. Joka tapauksessa matkan varrella 2/3 ”kirjastostani” on päätynyt muihin hyllyihin.

2. Mitä kirjahyllyissäsi on kirjojen lisäksi?

Ei juuri mitään, paitsi elokuvia ja blu-ray soitin ja digiboxi, ja pieni kello ja lahjaksi saatu pehmolelu.

3. Nauratko ääneen lukiessasi?

Joskus, viimeksi Fred Vargasia lukiessa.

4. Itketkö lukiessasi?

Niinkin joskus tapahtuu.

5. Minkä kirjan luit viimeksi yhdeltä istumalta?

En muista, siitä on kauan. Ja oikein kauan sitten, teini-iässä oli tapana lukea jouluyönä joku lahjaksi saatu jännäri – kuten Ian Flemingin Pallosalama – yhtä soittoa aamuun asti (suklaata samalla napostellen). Tietysti voisin ottaa lukemista odottavan uuden Dan Brownin (Inferno) urheilumielessä yhden istunnon haasteeksi (se kuulemma onnistuu helposti). Huomasin muuten netistä, että eräs romaanini 2112 lukija oli lukenut sen yhdellä istumalla - sehän oli kiva kuulla. 

6. Millaisen kirjan kirjoittaisit?

Runollisen realistisen jännärin (jossa ei olisi murhia).

7. Mitkä ovat hyvän kirjan kolme tärkeintä ominaisuutta?

Ainakin vähän romanttinen sankari, ainakin vähän filosofinen maailman hallinta, riittävän uskottava tarina joka on ainakin kolme metriä arkipäivän pinnan yläpuolella.

8. Mitä sanoit tavatessasi lempikirjailijasi (tai toivoisit sanovasi, jos näin ei ole käynyt)?

Noin kolmekymmentä vuotta sitten olin päättänyt Matti Yrjänä Joensuuta haastattelemaan mennessä, että ahdistan hänet seinää vasten hänen hieman lapsellisesta yhteiskuntanäkemyksestään. Kysymykset jäivät kysymättä kun Joensuu oli niin sympaattinen ja tosissaan sitä mieltä mitä oli.

Matkan varrella olen sittemmin oppinut ettei minusta ole ”revolverihaastattelijaksi”.

9. Mikä on lempirunosi?

Yleisesti ottaen en juuri muista ulkoa runoja, en omia enkä muiden kirjoittamia. Kerran istuin seurueessa missä oli mukana lausuja Yrjö Jyrinkoski ja valittelin hänelle etten muista paljon mitään täsmällistä kirjoittamistani jutuista tai runoista (niitäkin joskus yritin kirjoittaa). Jyrinkoski lohdutti etteivät kuuluisat runoilijatkaan muista runojaan ulkoa.

Yksi suosikkirunoni on Charles Baudelairen runo Ohi kulkeneelle naiselle (kokoelmassa Pahan kukkia); sen runon tunnehetken olen joskus kuvitellut eläneeni itsekin.

Mutta ehkä suosikiksi pitää laittaa kiinalaisen Po Chü-i:n runon Ruoan jälkeen, koska olen sitä niin usein lainannut jutuissani. Tällainen se on Pertti Niemisen suomennoksena (Korotan ääneni ja laulan. Otava 1975):

”Ruoan jälkeen torkahdan hetkeksi,

herättyäni juon pari kuppia teetä.

Kun nostan pääni, auringon säteet

sattuvat silmiin jo viistoina lounaasta.

Onnelliset ihmiset valittavat päivien karkua,

onnettomia harmittaa vuosien vitkainen meno.

Ne, jotka eivät tiedä onnesta eivätkä onnettomuudesta,

eivät sure, pitävät vain huolen asioistaan.”

10. Mittailetko tuttaviesi kirjahyllyjä salaa vai avoimesti?

Ehdottomasti avoimesti, ja vieraittenkin, esimerkiksi iltakävelyllä jos valaistusta ikkunasta näkyy kirjahylly.

11. Minkä kirjan haluaisit lukea alkuperäiskielellä, jos osaisit?

Melkein jokaisen käännösromaanin. Toisaalta hyvä suomennos saattaa tuoda kirjaan jotain lisääkin.

Jos yksi pitää sanoa, se voisi olla Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz.

Sitten minun kysymykseni uusille tunnustuksen saajille&haastetuille (ja jokaiselle jota listat kiinnostavat)

1. Jos jostain kummallisesta syystä tarvitset yksityisetsivän palveluksia, palkkaatko Philip Marlowen, Hercule Poirotin vai Kinsey Millhonen?

2. Onko joku kirjallisuudenlaji tai alaheimo (dekkarit, trillerit, sci-fi, kauhu, romanttinen, goottinen jne) johon et koske kolmen metrin kepilläkään?

3. Luetko tietokirjoja huviksesi?

4. Pitääkö romaanissa olla jokin sanoma?

5. Luetko romaania koskaan eräänlaisena matkakirjana, miljöön ja paikallisen kulttuurin ilmentäjänä?

6. Oletko koskaan matkustanut johonkin kaupunkiin tai kylään siksi että olet lukenut siitä kertovan romaanin?

7. Saako kymmenvuotias lapsi lukea kaiken mitä kirjakaupasta löytyy?

8. Joidenkin mielestä romaani alkaa muuttua taiteeksi vasta kun kirjailija kuvaa päähenkilönsä vastenmielisessä ja luotaantyöntävässä valossa. Onko näin vai saako päähenkilössä olla myös ripaus romanttista sankaruutta?

9. Pidätkö kirjoista joissa tarina, ihmisten kohtalo jää auki, selittämättä?

10. Kun valitset romaania luettavaksi (kaupassa, kirjastossa, kaverin hyllystä), tartutko teokseen jossa on alle 144 sivua?

11. Romaaneista on tehty monenlaisia filmatisointeja. Tuleeko mieleesi joku erittäinen onnistunut tai mahdottoman huono elokuvasovitus?

Ja hyväntahtoisesti vastauksia keväisten kiireiden keskellä kyselen Liebster Awardin hengessä näiltä mielenkiintoisilta bloggaajilta:

Taas yksi kirjablogi - Mika Kukkonen

Hyönteisdokumentti - Hdcanis

Kirjoista - Merenhuiske

Assyriologinlife-style blogi - Elämän krestomatia

Lukuneuvoja – Lukuneuvoja

1001kirjaa ja yksi pieni elämä - Marile

Kirjankera - Pekka Vartiainen

Poplaari - Pekka

Vielä palaa lukulamppu - Olli Seppälä

Mistäinnostuin tänään - Jari Järvelä

Kanervala - Outi/Kanervala

                                       Hyllyni millimetrejä. KS 2013

Ihminen pitkästyy viihtyäkseen

[Mihin todellisuutta voi paeta?]

Viime perjantaina Patricia Kaasin lauluilta Finlandiatalossa jätti kolean tunteen. Edith Piafin viihdyttävistä ja koskettavista lauluista oli tuotettu viileää ”taidetta”; tunne oli vieraannutettu melkein Brechtmäisesti.

    Hieno konsertti, kirjoitti lauantaina Helsingin Sanomat.

    Niin se varmasti olikin, mutta ei sille, joka odotti viihdyttäviä ja tuttuja lauluja.

    Tässä tuli esille viihteen tekemisen yksi puoli. Viihteen pitää olla yhtä aikaa tuttua ja uutta. Sopivassa suhteessa. Ei ole laulajan eikä kirjailijan vika, jos kuuntelija tai lukija pettyy odotuksissaan. Joskus kuuntelija vain on väärässä paikassa tai lukija valitsee väärän kirjan.

    Yhtä kaikki, melko mukavasti kakstituntinen kului musiikkia kuunnellessa. Ennemmin Kaasia kuunteli (ja varsinkin katseli) kuin selkäänsä otti.

    Mutta...

Samana iltana, konsertin jälkeen yömyöhällä satuin lukemaan Tommi Melenderin Antiaikalainen blogia, joka oli kirjoitettu vappuna.

    Siitäkin jäi outo maku, vieras ja kylmäkiskoinen.

    Melender kirjoitti halustaan (joskus) viihtyä.

    ”Janoan kirjaa, joka olisi alusta loppuun silkkaa nautintoa, suloista todellisuuspakoa”, Melender kirjoitti. Mutta tuollaista kirjaa Melender ei löydä, koska viihdyttävät kirjat ovat liian viihdyttäviä, vietteleviä, ennalta arvattavia. Luetusta viihteestä jää maksetun mielihyvän olo, Melender sanoi.

    Synnillinenkö?

    Melender epäili viihteen tekijöiden moraalisia tarkoitusperiä: ”Tällaisiin kepeisiin kohtaamisiin soveltuvaa lukemista ei ole helppo löytää. Monesti käy niin, että (dekkareiden, trillereiden) lajityypilliset kliseet ja maneerit paistavat häiritsevästi läpi. Syntyy samanlainen vaikutelma kuin ylituotettua musiikkia kuunnellessa: laskelmoitu, eloton, muovinen. On vaikea nauttia tekstistä, jos tuntuu, että kirjailija pyrkii vain manipuloimaan eikä kommunikoimaan. Rahastamaan nautinnolla.”

    Koska muita ja myös itseään ruoskiva kirjoittaja tuntui asettavan viihtymiselle turhan korkeita laatuvaatimuksia, heitin Antiaikalaiseen kommentin, johon Melender vastasi tiukasti ja tinkimättömästi: ”... aidosti viihdyttävän tekstin kirjoittaminen onkin todella vaikea laji. Flaubertin kirjeiden lukeminen viihdyttää minua aina, ja lohduttaa, ja ilostuttaa. ”

    Vai että Flaubertilla viihdytään.

    Minä punastuin.

Melender on taatusti oikeassa.

    Hänen viihtymistään tässä maailmassa ei määrittele kukaan muu kuin Melender itse. Jos se on Flaubertin referentti, siihen ei muilla ole nokan koputtamista.

    Mutta siinä Melender on uskoakseni täysin väärässä, että viihdettä (dekkareita, jännäreitä, romantiikkaa, scifiä ja ties mitä) kirjoittavat ihmiset (ei-flaubertit) pyrkisivät vain huijaamaan ja rahastamaan. Suurin osa kirjailijoista (siitä on riittävästi esimerkkejä) kirjoittaa ”viihdettä” yhtä tosissaan ja yhtä kunnianhimoisesti kuin ns. vakavia romaaneja tai runoja kirjoittavat ihmiset. Jos Melender lukisi älykkäitä kirjeitä, joita Raymond Chandler kirjoitti yksinäisinä öinä melkein tuntemattomille kanssaihmisilleen, hän saattaisi ihastua niihin (ja kirjailijan tinkimättömyyteen) yhtä paljon kuin Flaubertin kirjeisiin – siitä riippumatta mitä Melender ajattelee Chandlerin romaaneista. Tai ajatteleeko mitään.

    Sitäkään en ymmärrä miksei kirjailija saisi ”vietellä” lukijaa tarinansa pariin. Mitä pahaa sujuvasti kirjoitetussa romaanissa on? Miksi vaikea virke ja epäselvä ajatus olisi parempi vaihtoehto?

    Enkä ymmärrä puhetta manipulaatiosta. Eikö jokainen kirjoittaja, jopa intellektuelli Melender, pyri ”manipuloimaan” lukijaansa? Saamaan hänet kirjoittajan omien ajatusten tykö, jopa niiden vangiksi. Uskomaan että kirjailijaa kannattaa uskoa enemmän kuin itseään, minua lukijaa.

    Jos kirjailija sitä vastoin pyrkii lauseisiin ja tarinaan, joka karkottaa lukijan ja säilyttää kirjailijan absoluuttisen itsenäisyyden (ja täydellisen yksinäisyyden), miksi vaivautua ylipäänsä kirjoittamaan mitään? Jos et ole referenssissä mihinkään, mistä kirjoitat?

    Jos haluaa pysytellä piilossa maailmalta, eikö silloin kannata jättää ensimmäinenkin sana kirjoittamatta?

Lienee mahdollista paeta maailmaa kahdella tavalla: kauas tai lähelle. Kauas ja lähelle.

    Viihdekulttuuri yrittää molempia ja joskus onnistuu.

    Monet kulttuurin tarkoitukset ja ilmentymät palautuvat ihmiseläimen evoluutiohistoriaan. Ehkä myös viihde.

    Jotkut tutkijat sanovat, että ihminen erkaantui muista eläimistä keksiessään työkalujen valmistamisen ja käytön. Toisten mielestä ihmislauman sosiaalisuus selittää sekä puheen että älyn kehittymisen. Muuan tutkija väittää, että lämmitetyn ruoan valmistaminen mahdollisti ja ehdollisti kulttuurieläimen kehittymisen. Kun ei tarvinnut märehtiä sapuskaa koko päivää, jäi aikaa muuhun. Kenties liian paljon aikaa.

    Jospa kaikki johtuukin pitkästymisestä?

    Kun alkuihminen pitkästyi, hän ryhtyi hölöttämään ja sepittämään kaikenlaista ja askartelemaan käsillään ja ryhtyi lopulta kirjoittamaan dekkareita ja romanttisia juttuja, koska elämä maistui niin yksitoikkoiselta.

    Mistä muuten olisivat syntyneet kulttuurin korkeimmat saavutukset, niin kuin tosi-tv-ohjelmat, euroviisut ja jääkiekkopeli missä topatut miehet tökkivät kepeillä mustaa kumipalaa ja toisiaan?

    Pitkästymisestä, minä väitän. Pitkästymisestä.

    Sillä jos tiikerit ja antiloopit ja kissat ja karhut ja sudet olisivat pitkästyneet, niin kaipa nekin nyt laulaisivat poppia englanniksi ja parhaat niistä (ainakin sudet ja karhut) pyrkisivät jonkin hooellän seuraan kiekkoilemaan ja valpas lehdistö seuraisi niiden pyrkimyksiä vesi kielellä.

    Mutta ihmistä lukuunottamatta mikään toinen eläinlaji ei pitkästy eikä tarvitse eskapismia kestääkseen todellisuuttaan. Ne ovat ihmistä täydellisempiä, eikö vaan?

    Aitoja eksistentialisteja.

    Niitä ei Jumala karkottanut paratiisista.

Palatakseni Gustave Flaubertiin.

    Muistan ja muistutan, että Melender puhui Flaubertin kirjeistä eikä romaaneista, mutta katsotaan silti Flaubertia toisestakin näkökulmasta.

    Ihan piruuttaan.

    Teoksessa Mitä kirjallisuus on? Jean-Paul Sartre lukee Flaubertin romaanit kirjallisuuteen, jonka ääripiste ja syvin olemus on tyhjyys. Sartre sanoo ettei Flaubertin (ja hänen kaltaistensa) uusi henkisyys sisällä mitään posiitiivista, sillä se kieltää ajallisen.

    ”Maailma täytyy kieltää tai kuluttaa”, Sartre sanoo. ”Kieltää ja kuluttaa. Flaubert kirjoittaa päästäkseen eroon ihmisistä ja asioista. Hänen lauseensa saartaa kohteensa, ottaa sen kiinni, jähmettää paikoilleen ja riistää siltä toimintakyvyn, se vangitsee sen sisälleen, muuttuu kiveksi ja kivettää samalla kohteensa. Se on sokea ja mykkä, se ei syki, siinä ei ole elämän hiventäkään, syvä hiljaisuus erottaa sen seuraavasta lauseesta; se vajoaa tyhjyyteen ikuisiksi ajoiksi ja vetää saaliinsa mukanaan tähän loputtomaan kuiluun.”

    Kaikesta päätellen Flaubert oli Sartren mielestä aikamoinen käänteinen eskapisti. Kuolettavan proosan mestari.

Todellisuuteen voi suhtautua myös näin:

    ”Seurasin useita päiviä tätä suoraa etelään vievää tietä eläen viikunoilla ja vehnätähkillä. Toisinaan pakenin aurinkoa tienvarren poppelien alle, makasin kasvot maassa ja katselin muurahaisia. Mitään kiirettä ei ollut. En ollut matkalla mihinkään. En minnekään muualle kuin missä olin.”

    Näin kirjoitti englantilainen runoilija Laurie Lee muistelmateoksessaan Niin minä lähdin maailmalle keskikesän aamuna (1969). Siinä Lee muistelee vuonna 1935 Vigosta Malagan seudulle tekemäänsä patikkamatkaa, joka kesti vuoden verran ja päättyi Espanjan sisällissodan syttymiseen.

    Voisiko Leen ajatuksesta muotoilla myös kulttuurin ja viihteen metaforan?

    Viihtyä ei missään muualla kuin missä on viihdettä!

    Onko ihminen parhaimmillaan keskeyttäessään hösäämisen ja antautuessaan eskapismillle tässä ja nyt?

    Me pakenemme maailmaa iloitaksemme siitä, vaikka juuri päinvastainen saattaisi lohduttaa meitä enemmän.

[Lisäys 10.5.2013

Hannu Waarala 1954-2013

Keskiviikkoiltana sain tekstiviestin: Hannu Waarala on kuollut pitkään sairastettuaan.

Hannu Waarala oli taitava ja syvällinen kriitikko, joka löysi arvosteluissaan teoksen ytimen, koruttomasti ja kuitenkin intellektisti.

Seurasin Hannun kirjoituksia Suomen Sosialidemokraatista (nykyään Demokraatti), mutta hän kirjoitti ahkerasti myös Keskisuomalaiseen ja Savon Sanomiin. Jos jostakin Hannu Waaralan juttuja kadehdin, niin se oli rauhallinen ja tyyni filosofinen ja kirjallistaiteellinen ote. Waarala tunsi teoreetikot läpikohtaisesti, mutta hän ei snobbailut tietämyksellään.

En oikeastaan tuntenut Hannua lainkaan. Tapasin hänet vain kerran, muutama vuosi sitten Sodankylän elokuvajuhlilla, missä erästä iltaa istuttiin lasin äärellä ja puhuttiin filosofiasta. Siinä oli yrittämistä kun koetin pysytellä keskustelun kärryillä.

Näennäisestä vieraudestamme huolimatta toimitimme yhdessä vuonna 1994 esseekokoelman Liian pitkät jäähyväiset Raymon Chandlerista. Silloin muistaakseni puhuimme kerran tai kaksi puhelimessa. Koska minulla siihen maailman aikaan oli viikottaisia käyntejä tiimimme luona Jyväskylässä, ehdotin että voisimme tavata esseekokoelman tiimoilta, mutta siitä ei koskaan tullut mitään.

Liian pitkien jäähyväisten ironia on, että minun osuuteni työssä oli suunnilleen siinä, että toimitin käsikirjoitusnipun Liken toimistoon Kruunuhakaan.

Vähällä sain siis krediittejä, mutta koska Like ei maksanut teoksen toimittajille eikä kirjoittajille penniäkään, ei "urakasta" huonoa omaatuntoa jäänyt.

Sodankylän jälkeen vaihdoimme Hannun kanssa muutamia sähköpostiviestejä. Hannu kehui aina kirjoittamiani elokuvajuttuja, mikä tuntui hieman nololta, koska hänen omat juttunsa olivat niin ylivertaisia.

Jäähyväiset ovat pitkät ja koskettavat.]

Kauas vai lähelle? Kauas ja lähelle. Tie Espanjassa. Kyösti Salovaara 2011.

30 vuotta

[kevyesti matkailusta ja neilikkaruno yhteiselle Euroopalle]

                                                                           Välimeri 2013. KS.

Muutama päivä sitten istuessani Granadan katedraalin tuntumassa Bib-Rambla aukiolla, haistellessani kahvin ja brandyn tuoksua ja seuratessani perheitä, jotka etsivät viihtyisää kahvilaa, tutkivat torimyyjien kirjavalikoimia tai vahtivat aukiolla leikkiviä lapsiaan ja kuunnellessani helteisen päivän jälkeen tervapääskyjen kirkunaa illan jo hämärtyessä, oivalsin kaksi asiaa.

    Ensinnäkin vahvistui käsitys, että Espanjassa (ja muuallakin Etelä-Euroopassa) kokonaiset perheet valtaavat julkisen tilan, toisin kuin Suomessa missä nuoret ja vanhat, lapset ja aikuiset kulkevat aina erillään, omia polkujaan.  Julkinen tila Espanjassa, aukiot, kävelykadut ja kahvilat ja ravintolat täyttyvät perheistä vielä iltamyöhään.

    Tästä päätyy helposti ajatukseen, että perheet pitävät myös yhteiskuntaa koossa eri tavalla kuin Suomessa ja pohjolassa. Tässä meikäläisessä hyvinvointivaltiossa ihmisten yhteen sitominen on annettu valtion ja kuntien toimeksi.

    Suomalaisten yhteiskuntatätien moralismi alkaa tietysti tuntua etelä-eurooppalaisesta näkökulmasta (vaikka tämä huomio olisi kuinka pinnallinen tahansa) melkein koomiselta kun täällä meillä halutaan alkoholimainokset kieltää jopa bussipysäkeiltä ettei vaan viinipullon kuva sattuisi ohikulkevan viattoman lapsen silmään.

    Granadassa nyt, ja vuosi sitten vapun tietämissä Cadizissa oli mukava seurata ravintoloiden ja kahviloiden reunustamilla aukioilla, kun läheisestä koulusta tai päiväkodista ”vapautuneet” lapset kirmailivat aukiolla pallojen perässä ja heitä noutamaan tulleet äidit tai isät istuskelivat juttelemassa viinilasin tai kahvikupin äärellä markiisikankaiden suojassa.

    Suomalainen yhteiskuntatäti saisi hermoromahduksen moista "moraalittomuutta" katsellessa eikä toipuisi siitä ikinä.

    Luulen.

Mutta toiseksi tajusin, että ensimmäisestä varsinaisesta ulkomaanmatkastani – kun Ruotsinmatkaa ei lueta mukaan – on nyt kulunut täsmälleen 30 vuotta.

    Kuinka paljon matkustaminen onkaan tänä aikana muuttunut!

     Yhtä paljon kuin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen 30-vuotisjuhlanumerossa kuvaama suomalainen yhteiskunta vuoteen 1983 verrattuna. Ja viime vuosikymmenten valtavasta vaurauden ja hyvinvoinnin lisääntymisestä huolimatta suomalaiset jaksavat yhä valittaa ja hermoilla ja pelätä ja sen ohessa vaatia itselleen yhä lisää oikeuksia ja julkisen vallan palveluita.

    ”Jostain syystä pessimismi tuntuu aina käyvän kaupaksi”, Ilkka Malmberg kirjoitti Kuukausiliitteen juhlanumerossa, ”eritoten silloin kun aineelliset olosuhteet ovat hyvät. Tuomiopäivän profeetat saavat näkyvyyttä, koska ihmisen on ikiajoista lähtien pitänyt kiinnittää ensisijaisesti huomiota varoittaviin signaaleihin.”

    Vuonna 1983 ei ollut kännyköitä eikä nettiä eikä talvella syöty ulkomailta tuotuja tomaatteja tai kurkkuja, koska niiden tuominen oli kiellettyä. Jos silloin eksyit tuntemattomassa kaupungissa, sinun piti kysyä vastaantulijoilta neuvoa.

    Nykyään jos eksyt matkalla kumppanistasi, soitat vain kännykällä.

    "Hei, mä oon eksyny!"

     "Minne?"

     "Minnekö? En mä tiedä. Yhen kaupan luokse."

     "Mikä sen nimi on?"

     "En mä tiedä... hei, ootas. Tossahan se lukee isolla. Rebajas! Tuu hakemaan minut Rebajaksen kulmalta."

    Tekniikka pelastaa. Vai?

Matkalle lähteminen oli vuonna 1983 toki helppoa, jos kohta jännittävää, mutta päästäkseen jonnekin piti käydä matkatoimistossa.

    Keväällä 1983 me kävimme matkatoimistossa Tapiolassa tai Helsingin keskustassa ja varasimme matkan Nizzaan.

    Pirullisen talven, jonka aikana olin maannut reporankana melkein kymmenen viikkoa iskiaksen takia, jälkeen aurinkoinen Nizza tuntui hellältä taivaalta kukkatoreineen, mahtavine kävelykatuineen ja pastisilta tuoksuvine kahviloineen.

    Ei ihme että Nizzasta tuli suosikkikaupunkini, samoin kuin Palmasta Mallorcalla missä kävimme monena talvena tapaamassa vanhempiani jotka ns. eläkeläisten pitkillä matkoilla pakenivat kylmän pohjoisen tuulia etelän lämpöön.

    Poikani Jaakko oli noin viiden kuukauden vanha ensimmäisellä Nizzan-matkallaan vuonna 1984 ja yksitoistakuukautinen ensimmäisellä Mallorcan-matkallaan seuraavana vuonna. Hän tiedosti elämänsä ensimmäisen vihreän nurmikon istuessaan Palmassa maaliskuussa 1985 Plaza Gomilan likeisessä puistikossa ja hypistellessään heinätukkoja.

    Vuonna 1984 syntyneille suomalaisille matkustaminen ulkomaille on rutiinijuttu, toisin kuin meille jotka aloitimme matkustamisen vasta keski-iässä.

En väitä enkä vaadi, että jokaisen pitäisi yhtenään matkustella sinne ja tänne.

    Kotikulmillakin saa pysytellä ja nauttia siitä, kunhan muistaa (älyllään) että pihapiirin takana on maailma missä on erilaisia ihmisiä ja kulttuureja ja että omaan napaan takertuminen saattaa jossakin tilanteessa käydä vaaralliseksi, niin mukava kuin omaa napaa onkin kaivella.

    Itse matkustelun saa tehdä haluamallaan tavalla, sillä olisi snobbailua vaatia että mennään vain junalla tai että seuramatkoja (jos sellaisia vielä on) pitää kartella koska ne on tarkoitettu tietämättömille tolloille.

    Joku tykkää vuorista, toinen laaksoista, yksi innostuu vanhasta taiteesta toinen ultramodernista abstraktiosta, yhtä kiehtoo sapuskat, toista viini ja laulu, yksi katselee kirkkoja, toinen modernia arkkitehtuuria ja kolmas tyttösten sääriä ja hyvä niin.

    T.S.Eliot on sanonut että ”oikean ajattelun ensimmäinen ehto on oikea tunteminen” ja että ”vieraan maan ymmärtämisen ensimmäinen ehto on sen haistaminen”.

    Nyt kun katselen taaksepäin, ensimmäisiin ulkomaanmatkoihin ja sieltä takaisin sitten ihan viimeisiin, jopa äskeiseen, uskallan sanoa, että olen noudattanut Eliotin ideaa hiemaa soveltaen eli kävelemällä satoja kilometrejä vieraissa paikoissa tunteakseni paikan ja sen kulttuurin jalkapohjieni kautta. Yleensä vieraassa kaupungissa kuljen aina paikasta toiseen jalkaisin, en käytä edes julkisia kulkuneuvoja kuin pakosta, silloin kun kaupunki on niin suuri, niin kuin joku Pariisi on, ettei kävelemällä kerta kaikkiaan ehdi päivän kuluessa sinne minne haluaa.

    Tämä tarkoittaa että monet taidemuseot ja palatsit on jäänyt kokematta, mutta sitäkin useammat kadut ja torit ja kahvilat ovat kirjautuneet kantapäiden kautta mielen sopukoihin.

    Tämä nyt sillä varauksella sanottuna etten minä sentään mikään Laurie Lee ole.

Matkustamisesta vapun tunnelmiin.

    Onhan vappu työläisten ja ylioppilaiden päivä, vaikka Yleisradio tulkitsikin päivän teemat lähettämällä ylioppilaiden ja työläisten kunniaksi päiväelokuvana Pekka Puupään.

    Nyt kun yleisradioyhtiö on päässyt katsojien imartelusta eroon (se voi saamillaan verovaroilla lähettää ihan mitä haluaa) se pystyy ilkeilemään työläisille ja talonpojille ja valkolakkiköyhälistölle vertaamalle kansaa Pekka Puupäähän.

    Hieno homma!

    Minä suhtaudun tänäiseen vappuun hieman vakavammin vaikken halua puhua politiikkaa, en työläisille enkä ylioppilaille.

    Siksi pistän esille keväällä 1975 vaimoni Railin kanssa suomentamamme runon Portugalista, jossa vuotta aikaisemmin, huhtikuun 25. päivänä nuoret upseerit olivat tehneet vallankaappauksen.

     Sitä kutsuttiin neilikkavallankumoukseksi. Siitä alkoi Portugalin demokratisoituminen. Espanja seurasi perässä hieman myöhemmin, Francon kuoltua.

    Laitan tähän nyt vapun kunniaksi kotkalaisessa Eteenpäin-lehdessä (minun, Markku Luodon ja vaimoni toimittamalla kulttuurimakasiinisivulla) toukuussa 1975 julkaistun käännöksemme brasialaisen Chico Buarquen ja kreikkalais-egyptiläis-ranskalaisen Georges Moustakin laulusta Portugali.

    Raili osasi ranskaa, joten hän teki Moustakin sykähdyttävästä laulusta – jota nytkin kuunnellessani, kun sen löysin YouTubesta, kyyneleet valuvat valtoimenaan poskille - raakakäännöksen jota minä sitten hioin mieleni mukaiseksi.

    Pari huomautusta pitää liittää runoon ja suomennokseen.

    Runossa puhutaan huhtikuun 21. päivästä eikä 25. eikä se ole käännösvirhe. En tiedä mitä runon kirjoittaja tuolla päivämäärällä tarkoittaa ja mihin tapahtumaan se liittyy. Buarque eli 70-luvun alussa maanpaossa Euroopassa, joten ehkä hän rinnastaa jonkin kotimaansa Brasilian tapahtuman Portugalin neilikkavallankumoukseen.

    Toiseksi täytyy ihmetellä miksi olen rikkonut alkuperäisen runon säerakenteen ja pilkkonut säkeitä useiksi riveiksi.

    Miksi? 

    En tiedä.

    Tyhmä Kyösti!

Joku voisi ihmetellä miksi matkustelen pääosin Etelä-Euroopassa enkä esimerkiksi Lontoossa tai New Yorkissa vaikka etupäässä luen anglosaksista kirjallisuutta.

    En osaa tätä kunnolla selittää, mutta paremman selityksen puutteessa sanon, että anglosaksinen kirjallisuus vetoaa järkiminääni ja eteläeurooppalainen kulttuuri ja miljöö tunteisiini.

    Matkustan mieluummin tunteiden kuin järjen opastamana.

    Siinä mielessä haluan nyt vappuna olla ”poliittinen”, että julkaisen Buarquen ja Moustakin hienon runon kertoakseni kaiken maailman timosoineille, että eurooppalainen kulttuuri on yhteinen arvo, yhteinen kokemus, yhteinen matka kohti demokratiaa ja vapautumista, samalla korostaen että timosoineja Suomessa on paljon tiheämmässä kuin Iivisniemessä.

Portugali

Ah toverini runotar

pikku maanpakolainen

ja kaikki arpesi

huhtikuun 21.

Mutta älä ole ankara

niille jotka sinut pettivät

ei voitu mitään tehdä

eikä koskaan tietää.

Heille jota eivät enää jaksaneet uskoa unelmiinsa

Sano heille että punainen neilikka kukkii Portugalissa.

Ristiinnaulittu Espanja

kidutettu Chile,

Vietnamin sota

jatkuu unohdettuna.

Neljällä maailman kolkalla

veljiensä vihamiehet

tappelevat pommeilla

raivolla ja melulla.

Ah kumppani runotar

eikö mitään ole odotettavissa

kaikille noille tovereille:

takaa-ajetuille kaupungeissa

stadionien ahdistetuille

saarien siirtovangeille

”Minkä minä näen tulevaisuuden

kirkastuvan lippuna”?

Avaa pullo

tartu haitariin

lennätä laulusi

huulilta huulille!

Sillä vihdoinkin

aurinko lämmittää

tuhansien purppurakukkien terälehdet

Portugalin huhtikuussa.

Ja tämä uusi

kukka Portugalissa

ehkä merkitsee loppua

siirtomaaherruudelle.

(Georges Moustaki – Chico Buarque – Ray Guerra, 1974.)

Kuuntele Moustakin tulkinta esimerkiksi täältä.

                         Eteenpäin 17.5.1975. Piirros Raili Salovaara.

On haavikossa markkinat

[vuosien varjot pitkiä]

”On legenda, tehdään legenda”, kirjoitin Paavo Haavikkoa pieksevän runoni ensimmäisiksi sanoiksi syksyllä 1977.

     En pysty muistamaan miksi Haavikko ärsytti (ja ilmeisesti myös kiehtoi) juuri tuohon aikaan.

     Vuotta aikaisemmin olin kirjoittanut ja julkaissut Eteenpäin-lehden kirjallisuusliitteessä Haavikon tyylillä kirjoitetun runon Harmaat kuvat ovat harhakuvia, joka oli ollakseen vasemmistolainen; siis joka yritteli todistaa että Haavikon ”oikeistolaisen” virkkeen voi kääntää nurin ja koukata sillä tavoin Haavikon edustamaan poliittiseen näkemykseen sivultapäin.

     Oliko Haavikko sitten oikeistolaisen sanan tuoja?

     En osaa sanoa. Ehkä oli, ehkä ei.

     Minua kiehtoi aivan varmasti Haavikon komea ja kyyninen, viileästi inhorealistinen runous. Mutta samalla kun se kiehtoi, hänen näkyvä asemansa kansakunnan kaapin päällä ärsytti ja jopa inhotti.

     Luulen että ärsytti ja inhotti silloin.

     Nyt siis arvailen, tänään, huhtikuussa 2013.

     Ehkäpä, ja taas arvailen, minua ärsytti se että Haavikon runous löysi myötäjuoksijoita sekä oikealta että vasemmalta; siis se että näkyvät vasemmiston kellokkaat kiittelivät Haavikkoa kun tämä pilkkasi tavallista keskiluokkaa ja tavallisia palkansaajia, joilta puuttui Haavikon maallinen vauraus ja erinomainen lahjakkuus muotoilla suomenkielellä myrkyllisiä ja ivallisia lauseita.

     Älyä ja rahaa yhdessä miehessä turhan paljon, ajattelin.

     Siis arvailen, en tiedä, en muista

     Ehkä olin myös kateellinen. Minäkin olisin halunnut kirjoittaa kuin pirullinen enkeli ja katsella kartanoni ikkunasta leppoista maisemaa. Mutta se ei käynyt päinsä 47 neliömetrin kerrotaloasunnossa Perkkaalla, Leppävaarassa. Aamuisin piti mennä töihin Otaniemeen.

     Miehet menevät ja tulevat – kauniit lauseet jäävät.

Koska olen maininnut pilkkarunoni Haavikosta useampaan otteeseen, kierrätän sen viikon pakinaksi.

     Jääköön se hetkeksi bittimereen kellumaan kuin yksin jätetty poiju, sillä seuraavan kerran pakinoin Vapun tienoilla, jos kaikki menee niin kuin mennä kuuluu. Jos aurinko paistaa ja Välimeren laine sihisee hiekkaan.

     Niin kuin sanoin, en muista miksi kirjoitin runon juuri syksyllä 1977. Mitä silloin tapahtui? Oliko Haavikko erityisesti näkösällä? Sanoiko hän jotakin jossakin vai paljon monessakin paikassa?

     Joka tapauksessa kirjoitin runon ja vein sen Suomen Sosialidemokraatin kulttuuritoimittajalle Risto Hannulalle. Toimitus oli siihen aikaan Hakaniemessä Paasivuorenkadulla.

Risto ei suostunut julkaisemaan runoa.

     Demarin ulkomaantoimittaja Jaakko Lensu jakoi Riston kanssa ison työhuoneen. Kaikkitietävät herrat Risto ja Jaakko (ja sitähän he todella olivat, myönteisessä mielessä) miettivät yhdessä runoani. He eivät pitäneet sitä riittävän hyvänä tai sitten sen pilkka ei ollut riittävän perusteltua.

     Herrat asiaa pohtivat ja minä kuuntelin.

     Kuuntelin mutta en uskonut. Ottanut opiksi. Palannut kotiin häpeämään.

     Lähetin runon Kotkaan Jorma Savikolle, joka toimitti Eteenpäin-lehden kirjallisuusliitettä. Sana ja taide julkaisi runon 17.12.1977. Seppo Vakkari piirsi runon kylkeen hauskan kuvan, josta, nyt kun sitä katselen, löytyy myös pilkkaamani runoilijan kasvot:

On haavikossa markkinat

On legenda, tehdään legenda,

tehdään kirjailijasta liikemies,

tehdään markkinataloudesta runoutta.

Suomalainen Myytti syntyy: seisahtuma.

Maailma, rahanmuotoinen ikkuna, tupa ja maa, omaisuus.

Lama, metsäkaupat juuttuvat, kirves teroitetaan

ja lyödään kiveen.

Merkitykset punnitaan, maailma unohtuu, kadotetaan.

Haavikko, Super ja Market, leveät hyllyt täytetään,

arvoista löytyy hinta ja hupi.

Tavara kaupataan, vaihtoarvo paljastuu, on,

ja kestää kunnes vaihdetaan.

Haavikossa havisevassa käydään kauppaa,

tingitään ja huijataan.

Käyttöarvot, mittaamattomat, käyttöön

kelpaamattomat unohtuvat ja haudataan.

Eivät muutu rahaksi, raudaksi,

elämäksi eivät.

Maailma hajoaa, estetiikka pelastaa,

legenda värjätään, totuus kirjoitetaan valheeksi.

Valkoinen Suomi, valkoinen Suomi.

Markkinatalous estetisoidaan, vulgarisoidaan,

pelastetaan, Suomi nousee: sittenkin

Syntyy suomalainen Myytti: seisahtuma.

                      Eteenpäin, Sana ja taide 17.12.1977.
                      Piirros Seppo Vakkari.

Väline on viesti

[Ihanko totta?]

Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan, jota kutsuttiin sähkökulttuuriin Spengleriksi, hätkähdytti 1960-luvulla aikalaisia sanomalla, että väline on itsessään viesti, ei niinkään se mitä (tiedotus)välineet yrittävät välittää.

     McLuhan puhui tv-ajan sukupolvesta, maailmankylästä ja viileästä televisiosta joka pakottaa ihmiset osallistumaan, olemaan tunteillaan läsnä, toisin kuin esimerkiksi kirjojen lukija, joka yrittää järjellään vastaanottaa kirjaan kirjoitetun ”viestin”.

     McLuhan väitti ettei sisällöllä ole enää väliä, merkitystä; ei merkitse mitä kirjoitetaan tai mihin matkustetaan; tärkeämpää on auton, junan tai tv-apparaatin kokemus sinänsä. Välineet vaikuttavat enemmän kuin se mitä niillä yritetään kertoa, mihin niillä yritetään päästä, saavuttaa saavuttamaton. Aistit laajenevat, syleilevät yksityiskohtien yli koko maailmaa.

     Tärkeää ei ole tieto, tulipa se telkkarista tai tietokoneesta; tärkeää on itse laite ja sen luoma kokemisen taikapiiri.

     ”Nykyajan nuori kasvaa elektronisten välineiden jäsentämään maailmaan”, McLuhan kirjoitti kulttiteoksessaan Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man, 1964). ”Se ei ole pyörien vaan virtapiirien maailma, ei irrallisten osien vaan ehjien kokonaisuuksien maailma. Koululainen elää nykyisin myyttisesti, kokonaisesti... Eräs IBM:n virkailija on sanonut: 'Kouluikään tullessaan lapseni olivat jo eläneet monta elämää isovanhempiinsa verrattuna'. ”

     McLuhan sanoi ettei tv sovi taustaksi. Se vie katsojan kokonaan mukaansa. ”Sen kanssa on oltava.” Television mosaiikkikuva valloittaa nuorten ihmisten elämän, joka muuttuu kokonaisosallistumiseksi kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen.

     Väline ei ole pelkästään viesti vaan myös hierontaa. Elämän hierontaa.

Nyt, viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, McLuhanista ei juuri kuule puhuttavan, vaikka elämäämme kyllästävä informaatiomaailma telkkareineen, kännyköineen ja internetin ihmeellisine läsnäolon rituaaleineen on kuin McLuhanin kuvittelema sähkökulttuuri kymmenenteen potenssiin korotettuna.

     Suosion vuosina McLuhan raahattiin näytille jopa Woody Allenin Annie Halliin. Siitäkin on jo melkein neljäkymmentä vuotta.

     Ehkä unohdus johtuu siitä, että McLuhanin kirjoitukset olivat sittenkin vain osa sekavaa 60-luvun popkulttuuria tai sitten siitä, mistä Anto Leikola muistuttaa lainatessaan suomalaisen laitoksen (WSOY, 1969) esipuheessa jotakuta kriitikkoa sanomalla, että McLuhanin ajatukset olivat triviaalia pötyä, jossa järkeä oli vain epäpuhtautena.

     Mutta mcluhanismin häivyttäminen saattaa johtua myös siitä, että hän oli niin oikeassa ennusteissaan; että hän osui niin inhottavan tarkasti modernin (vai pitääkö sanoa postmodernin) elämäntavan älylliseen tyhjyyteen. Tai ehkä McLuhan pitikin viileää, eläytymistä vaativaa sähkökulttuuria pelkästään ihmistä täydentävänä laajennuksena, vailla negatiivisia etumerkkejä.

     Ehkäpä McLuhan suhtautui liian myönteisesti maailmankylän ja sähkökulttuurin visioon.

     Ironia tietysti on läsnä omassa hetkessämme: elämämme, nykyhetkemme on niin täynnä (joukkotiedotus)välineitä, niin tulvillaan niissä näkyviä ja kuuluvia viestejä, ettei viestien sisältöä ole oikeastaan enää olemassa. Viestit ovat kaikki, enemmän kuin kaikki. Siis koko todellisuus jota viestit yrittävät epätoivoisesti hahmottaa.

     Luulisi että tällaisessa viestien ja viestivälineiden ylenpalttisuudessa me tietäisimme kaiken tarvittavan, mutta silti tuntuu ettemme tiedä juuri mitään. Viestejä katsellaan, ei  lueta, ymmärretä.

     McLuhania lainaten päättelen, että moderni elämä on pelkästään tämänhetkisyyttä, pintaa kuvan pinnassa ja ajatuksia ajatusten päällä, kanssaoloa ilman yhteisyyttä, yhteisyyttä ilman tarkoitusta. 

     McLuhan taisi olla väärässä kuvitellessaan, että uusi sähkökulttuuri antaa yksilöille paremman kokonaiskuvan maailmasta.

     Ironisessa katsannossa verkottunut yhteisyys on välineellistettyä egoismia.

Jos jostain hyvin kaukaa, jostakin korkeasta älyllisestä kulttuurista eksyisi satunnainen matkailija maapallolle ja joutuisi pariksi kuukaudeksi Suomeen tavallisen perheen vieraaksi, niin hän kirjoittaisi lopuksi etäiselle kotiseudulleen ällistyttävän raportin kansakunnasta, joka julkisilta ja kaupallisilta tv-kanavilta seuraa illasta toiseen tyhmänsalskeita tosi-tv-ohjelmia, missä julkkikset leikkivät keittiömestareita, missä laulajaksi haluavat nuoret näyttelevät laulajiksi haluavia nuoria, missä ääliöillä asutetaan taloja ja tiloja, missä tähdet ja rahvas viedään tanssimaan suoraan lähetykseen ja missä illasta toiseen tv-kamera seuraa kun joku porukka leikkii jotakin yhdentekevää elämysleikkiä, jonka ei luulisi kiinnostavan Erkkiäkään.

     Kaiken tämän nähtyään, ja nähtyään vielä enemmän, kaukainen vierailija kysyisi - tutustuttuaan suomalaisen yhteiskunnan korkeaan ”sivistystasoon”, perehdyttyään koululaitoksen demokraattisiin periaatteisiin, yliopistojen ja korkeakoulujen korkeatasoisiin kursseihin ja laajaan oppilasjoukkoon – kaiken tämän nähtyään ja kuultuaan vierailija kysyy: "Miksi nämä suomalaiset panostavat niin paljon koulutukseen, kun vähemmälläkin näitä tosi-tv-ohjelmia pystyisi katsomaan?"

     Kysymyksen kuultuaan suomalainen isäntäväki punastuu.

     He ovat äimän käkenä.

     He katsovat toisiaan, vierastaan, toisiaan ja älypuhelimen ruutua, läppärin kuvaa, teräväpiirron heijastusta silmässä.

     He eivät osaa vastata, sillä vastausta ole olemassa. Kaiken selitys ei selitä mitään. Totaalinen osallisuus kaikkeen peittää näköalan muualle, henkisempään ja syvällisempään olemiseen.

     Olla syvällisempi – mitä hupsutusta!

     Teeskennellä tähteä, teeskennellä laulajaa, teeskennellä ihmistä, teeskennellä suomalaista, teeskennellä teeskentelyä – so what?

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten Teemu Mäki yritti tehdä itsestään ”taiteilijan” kuvaamalla itsensä tappamassa tylsällä kirveellä kissaansa.

     Mäki ajatteli (toivoi) että hirvittävä fakta muuttuu fiktioksi.

     Mutta ei se muuttunut. Mäki paljasti itsestään pedon, häijyn ja ilkeän ihmisen. Sellainen epäihminen ei saa koskaan anteeksi, ei maan päällä, eikä ehkä muuallakaan.

     Tosi-tv-elämää katsoessa mieleen tulee Mäen yritys, faktan ja fiktion sekaannus.

     Onko tosi-tv:n tanssiohjelmalla ja kissantappovideolla lopulta mitään periaatteellista eroa? Onko nöyryytys, häpeä, kopea ihmisyys yhtä samaa häijyn epäihmisen uhoa?

     Onko kulttuuri niin mcluhanistunut ettei ”oikean” fiktion tekeminen ja kokeminen ole enää edes mahdollista? On vain osallistumista, fiktiota faktan valepuvussa ja päinvastoin; on vain tämänhetkisyyttä ja sitäkin vain yhteisen häpeäntunteen karkottamiseksi. Mielihyvää josta jää jäljelle nolous, tyhjä tila.

Väline on viesti.

     Väline on narsistisen mielihyvän hierontaa.

     Väline on väline on väline.

                Kyösti Salovaara 2010. Tekniikan museo Münchenissä.