[mitä
jos?]
| Kyösti Salovaara, 2017. |
Ja
sitten: mitä muutakaan tarinat ovat kuin viiruja ajan poskella?
Jääkauden
naarmut näkyvät kallioriutan kyljessä eivätkä aallot pese niitä
pois, niin kuin ei toistuvasti satunnainen elämäkään pese pois
tarinoiden jälkiä, emmekä silti tiedä mitä niiden takana
ihmisessä on, niin kuin emme tiedä emmekä näe laineiden
kostuttaman kallion sisälle.
Kuljet
suuressa kirjakaupassa ja ihmettelet kuka näitä tarinoita oikein
lukee ja kysyt kuka ne kirjoitti ja miksi.
Siihenkään
ei ole vastausta, paitsi kirjanpidollisessa merkityksessä.
Syksy
käännettiin päälle kuin nappulasta.
Sunnuntaina
luen aamusella lehteä. Radiossa soitetaan Seija Simolaa. Pilvien
alla on vielä hieman hämärää.
Jostakin
välähtää valoa.
Ääreisnäkö
havahduttaa lukijan. Katson ikkunasta. Suuri, ruskeasävyinen lintu
lentää kohti kuistin ikkunaa ja vetää sitten ylös kuin
epätoivoinen lentäjä, joka huomaa liian myöhään eteen ilmestyvän
esteen.
Lintu
katoaa sekunnissa. Verkkokalvolle jää kuva, ehkä siinä oli kaksi
lintua, epämääräiset hahmot.
Keskipäivällä,
kun kuulas syyspäivä aukaisee taivaankannen, menen ulos
haistelemaan ilmaa. Silloin näen maassa, mustaherukan oksien
alla makaavan varpushaukan. Sen vieressä on räkättirastaan
jäännökset, sulkia ja untuvia pitkin nurmikkoa.
Murhenäytelmän
saalistaja ja uhri, molemmat kuolleet. Kuuluuko metsästäjä saalilleen?
Varpushaukka on harmaa sävyltään. Miksi lentävä lintu näytti
ruskealta?
Oliko
kysymys sittenkin triangelidraamasta? Varpushaukka nappasi
räkättirastaan ja sai peräänsä kanahaukan, joka on näillä
kulmilla pelotellut pienempiään.
Varpushaukka
pakeni henkensä edestä. Kanahaukka sai sen kiinni. Saalis päätyi kanahaukan suuhun. Varpushaukka jäi makaamaan nurmikolle pihlajanmarjoilla koristeltuna.
Tarinoiden
ihminen, elämä.
”Hänen
komeilla kasvoillaan on todellakin jotakin yksinäisestä sudesta”,
kirjoitti Philip Kerr The Sunday Timesissä kevällä 1989.
”Jotakin surullista, mutta samaan aikaan valpasta,
voimakaspiirteistä ja hyvin älykästä. Hän vaikuttaa toiselta mantereelta saapuneelta – vaikutelmaa vahvistavat hollantilaiset pikkusikarit, joita hän polttaa loputtomasti, ja hänen
työhuoneensa askeettinen, melkein skandinaavinen sisustus.”
Kerr
haastatteli New Yorkissa Paul Austeria, jonka tuore romaani
Kuun maisemissa oli juuri ilmestynyt. Samana vuonna Kerr itse
julkaisi ensimmäisen Berliini-noirinsa March Violets (suom. Liekit Berliinissä).
Monet
eivät usko, Auster sanoi, mutta elämäni tuntuu koostuvan
sattumista. Luulen että useimpien elämä on sellaista… ja me
todellakin olemme olemassa sattumalta.
Ihmisinä
ahnehdimme tarinoita, Auster perusteli kirjoittamistaan Kerrille.
Samalla tavalla luomme itsestämme itsellemme kertomuksen, jonka
juonta seuraamme päivästä toiseen. Ne, jotka kadottavat
kertomuksensa eivätkä pysty seuraamaan tarinansa lankaa, sairastuvat ja hajoavat moneksi persoonallisuudeksi.
Kerrin
mielestä Austerin proosan saavutus on toteamus siitä kuinka
kirjoittaminen ja kirjojen lukeminen tarkoittaa perimmiltään ajan
kuluttamista keinovalossa, jotta välttäisimme ikävystymisen.
![]() |
| Kyösti Salovaara, 2017. Metsästäjä kuuluu saaliilleen! |
Komein
lause – virke josta ei pääse ikinä eroon – Austerin
ensimmäisessä romaanissa Lasikaupunki kuului: ”New York
oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti
ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.”
Kummallisessa
omaelämäkerrallisessa ja esseemäisessä esikoisteoksessaan The Invention of
Solitude (1982) Auster lainasi Pascalia, jonka mukaan ihmisen
kaikkinainen murhe kumpuaa vain yhdestä asiasta: ”siitä että hän
ei pysty olemaan hiljaa huoneessaan.”
Tuostako tyhjyyden pelosta tarinat syntyvät, kirjoitetaan?
New
York -trilogian kolmannessa romaanissa Lukittu huone Auster
jahtasi ihmisen selittämisen mahdollista mahdottomuutta: ”Olemme
ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä
olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän
jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä
tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä
ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa
selkoa itsestään.”
Kenenkään
elämä ei lopulta ole pelkistettävissä muuhun kuin itseensä,
Auster kirjoitti samassa romaanissa myöhemmin. ”Eli elämässä ei
ole mitään järkeä.”
Ei
mitään järkeä yksilön kannalta; toki siinä on järkeä
ihmislajin kannalta. ”Elämästä oppii lopulta juuri sen, kuinka
omituista se on.”
Tarvitaan
siis omaelämäkerrallisia tarinoita, jotka eivät ole kuitenkaan
oman elämän kertomuksia. Vai tarvitaanko? Onko fiktio muuta kuin
elämästä pakenemista?
Kun
Philip Roth julkaisi ”omaelämäkerrallisen” romaanin
Väärin ymmärretty mies, englantilainen Martin Amis
sanoi siitä: ”Se on omaelämäkerrallinen romaani siitä millaista
on kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja. Kysymys kuuluu:
tarvitsemmeko uudenlaista omaelämäkertaromaania? Olemmehan
näyttäneet pärjäävän aika mukavasti vaikkei sellaista ole
näkynyt maisemissa.”
Paul
Auster aloitti pienimuotoisesti yhdistellen Kafkaa ja
Chandleria ja päätyi lopulta tänä vuonna mammuttimaiseen
romaaniin 4321, aivan kuin jahtaamalla ihmisen päässä uivaa valkoista valasta riittävän kauan syntyisi ”suuri amerikkalainen
romaani”.
Mutta
syntyykö se pelkästään ihmettelemällä minkälainen ”minä”
olen? Kuinka monta kertaa kannattaa kysyä: mitä jos?
Philip
Rothin alter ego, kirjailija Nathan Zuckerman omisti elämänsä
omasta elämästään kirjoittamiseen ja päätyi tietysti umpikujaan
tajutessaan, että oma elämä oli jäänyt elämättä: ”Jos
siirryt pois itsestäsi, et voi olla kirjailija koska juuri
henkilökohtainen aines pistää sinut kirjoittamaan, ja jos roikut
yhtään kauemmin henkilökohtaisessa aineksessa, katoat suoraan
omaan perseeseesi.” (Anatomian oppitunti.)
Roth
keksi Zuckermanille yhä uusia ”elämiä”, vähän niin kuin
Auster nyt keksii mammuttiromaaninsa päähenkilölle Fergusonille
tai sellaiseksi nimetylle.
Yhdellä
ihmisellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoisia elämiä jälkeenpäin
katsottuna. Vaihtoehtoiset tiet suljettiin pois silloin, kun käännyit
eräänä sateisena iltapäivänä tienristetyksessä vasempaan etkä
oikeaan, suoraan eteenpäin kävelemisestä puhumattakaan.
Elämättä
jääneiden elämien muisteleminen tietysti harmittaa. ”Ihmisellä
ei ole vain yhtä ainutta elämää”, sanoi Chateaubriand
jota Auster lainasi romaaninsa Illuusioiden kirja mottona.
”Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa
syy.”
Olen
pikkumaisen tosikko kun huomaan ajattelevani, että Paul Auster on
unohtanut aiemmin kirjoittamansa ja siteeraamansa viisaudet
kirjoittaessaan mahdottoman romaanin 4321.
Ei
ihmisellä ole vaihtoehtoisia elämänpolkuja sen jälkeen kun hän
on elänyt elämänsä. Tästä syystä, tästä havainnosta johtuen
luultavasti jätän Austerin uuden romaanin lukematta. Historiaa voi tulkita, sen voi pettää mutta totuutta ei pääse karkuun.
Ja
kuitenkin… mitä jos?
Varpushaukka
pakeni kangistuvin siivenlyönnein kanahaukkaa, sen sydän läpätti pelosta sen yrittäessä
väistää tiiliseinää ja sen kynsissä räkättirastas tempoilii
kuolemaa odottaen.
Perässä
lentävä kanahaukka tunsi voimansa ja mahtinsa. Sitä melkein
nauratti kun se huomasi, että pakeva lintu lentää ikkunaan, jossa toistui maiseman peilikuva.
”Vitsinä
ei ole se”, Zuckerman pohtii romaanissa Anatomian oppitunti,
”että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla
kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut
kirja.”
Melkein
saman ajatuksen löytää Austerin Lukitusta huoneesta: ”Joku
on sanonut, että tarinat tapahtuvat vain sille, joka pystyy
kertomaan niitä. Samalla tavalla kokemukset ehkä sattuvat sille,
joka pystyy kokemaan ne.”
Jos
näin on, ja kun näin on, asetamme ikiomalle kertomuksellemme ja
pakolle seurata sen ilmaisemaa juonta päivästä toiseen aikamoisia
vaatimuksia, ei vain siksi että osaamme kuvitella kaikenlaista vaan
myös ja nimenomaan siksi, että kertomuksen kertominen itselle
vaatii hienon hienoa kieltä, sen itse-esittämistä ja
itse-ymmärtämistä.
Ehkäpä
juuri tätä itselle kertomisen vaikeutta, melkein mahdottomuutta,
Paul Auster yritti kuvata esikoisteoksessaan:
”Yksinäisyyden
keksiminen.
Hän
haluaa sanoa. Sanoakseen että hän tarkoittaa. Niin kuin ranskassa
’vouloir dire’, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti ’tahtoo sanoa’, mutta mikä tarkoittaa itse asiassa ’tarkoittaa’. Hänen
tarkoituksensa on sanoa mitä haluaa. Hän haluaa sanoa mitä
tarkoittaa. Hän sanoo mitä haluaa tarkoittavansa. Hän tarkoittaa
mitä hän sanoo.”
![]() |
| 4312: takakansi |
///
Paul Auster: Illuusioiden kirja (2002). Suom. Erkki Jukarainen. Tammi, 2002.
Paul Auster: The Invention of Solitude (1982). faber and faber, 1988.
Paul Auster: Lasikaupunki (1985). Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.
Paul Auster: Lukittu huone (1987). Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.
Paul Auster: 4321 (2017). Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2017.
Philip Kerr: Searcher for meaning in the mean streets. The Sunday Times, 16.4.1989.
Philip Roth: Anatomian oppitunti (1983). Suom. Rauno Ekholm. WSOY, 1985.




