Viiruja ajan poskella

[mitä jos?]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Ja sitten: mitä muutakaan tarinat ovat kuin viiruja ajan poskella?

    Jääkauden naarmut näkyvät kallioriutan kyljessä eivätkä aallot pese niitä pois, niin kuin ei toistuvasti satunnainen elämäkään pese pois tarinoiden jälkiä, emmekä silti tiedä mitä niiden takana ihmisessä on, niin kuin emme tiedä emmekä näe laineiden kostuttaman kallion sisälle.

    Kuljet suuressa kirjakaupassa ja ihmettelet kuka näitä tarinoita oikein lukee ja kysyt kuka ne kirjoitti ja miksi.

    Siihenkään ei ole vastausta, paitsi kirjanpidollisessa merkityksessä.

Syksy käännettiin päälle kuin nappulasta.

    Sunnuntaina luen aamusella lehteä. Radiossa soitetaan Seija Simolaa. Pilvien alla on vielä hieman hämärää.

    Jostakin välähtää valoa.

    Ääreisnäkö havahduttaa lukijan. Katson ikkunasta. Suuri, ruskeasävyinen lintu lentää kohti kuistin ikkunaa ja vetää sitten ylös kuin epätoivoinen lentäjä, joka huomaa liian myöhään eteen ilmestyvän esteen.

    Lintu katoaa sekunnissa. Verkkokalvolle jää kuva, ehkä siinä oli kaksi lintua, epämääräiset hahmot.

    Keskipäivällä, kun kuulas syyspäivä aukaisee taivaankannen, menen ulos haistelemaan ilmaa. Silloin näen maassa, mustaherukan oksien alla makaavan varpushaukan. Sen vieressä on räkättirastaan jäännökset, sulkia ja untuvia pitkin nurmikkoa.

    Murhenäytelmän saalistaja ja uhri, molemmat kuolleet. Kuuluuko metsästäjä saalilleen?

    Varpushaukka on harmaa sävyltään. Miksi lentävä lintu näytti ruskealta?

    Oliko kysymys sittenkin triangelidraamasta? Varpushaukka nappasi räkättirastaan ja sai peräänsä kanahaukan, joka on näillä kulmilla pelotellut pienempiään.

    Varpushaukka pakeni henkensä edestä. Kanahaukka sai sen kiinni. Saalis päätyi kanahaukan suuhun. Varpushaukka jäi makaamaan nurmikolle pihlajanmarjoilla koristeltuna.

Tarinoiden ihminen, elämä.

    ”Hänen komeilla kasvoillaan on todellakin jotakin yksinäisestä sudesta”, kirjoitti Philip Kerr The Sunday Timesissä kevällä 1989. ”Jotakin surullista, mutta samaan aikaan valpasta, voimakaspiirteistä ja hyvin älykästä. Hän vaikuttaa toiselta mantereelta saapuneelta – vaikutelmaa vahvistavat hollantilaiset pikkusikarit, joita hän polttaa loputtomasti, ja hänen työhuoneensa askeettinen, melkein skandinaavinen sisustus.”

    Kerr haastatteli New Yorkissa Paul Austeria, jonka tuore romaani Kuun maisemissa oli juuri ilmestynyt. Samana vuonna Kerr itse julkaisi ensimmäisen Berliini-noirinsa March Violets (suom. Liekit Berliinissä).

    Monet eivät usko, Auster sanoi, mutta elämäni tuntuu koostuvan sattumista. Luulen että useimpien elämä on sellaista… ja me todellakin olemme olemassa sattumalta.

    Ihmisinä ahnehdimme tarinoita, Auster perusteli kirjoittamistaan Kerrille. Samalla tavalla luomme itsestämme itsellemme kertomuksen, jonka juonta seuraamme päivästä toiseen. Ne, jotka kadottavat kertomuksensa eivätkä pysty seuraamaan tarinansa lankaa, sairastuvat ja hajoavat moneksi persoonallisuudeksi.

    Kerrin mielestä Austerin proosan saavutus on toteamus siitä kuinka kirjoittaminen ja kirjojen lukeminen tarkoittaa perimmiltään ajan kuluttamista keinovalossa, jotta välttäisimme ikävystymisen.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Metsästäjä kuuluu saaliilleen!

Komein lause – virke josta ei pääse ikinä eroon – Austerin ensimmäisessä romaanissa Lasikaupunki kuului: ”New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.”

    Kummallisessa omaelämäkerrallisessa ja esseemäisessä esikoisteoksessaan The Invention of Solitude (1982) Auster lainasi Pascalia, jonka mukaan ihmisen kaikkinainen murhe kumpuaa vain yhdestä asiasta: ”siitä että hän ei pysty olemaan hiljaa huoneessaan.”

    Tuostako tyhjyyden pelosta tarinat syntyvät, kirjoitetaan?

    New York -trilogian kolmannessa romaanissa Lukittu huone Auster jahtasi ihmisen selittämisen mahdollista mahdottomuutta: ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Kenenkään elämä ei lopulta ole pelkistettävissä muuhun kuin itseensä, Auster kirjoitti samassa romaanissa myöhemmin. ”Eli elämässä ei ole mitään järkeä.”

    Ei mitään järkeä yksilön kannalta; toki siinä on järkeä ihmislajin kannalta. ”Elämästä oppii lopulta juuri sen, kuinka omituista se on.”

    Tarvitaan siis omaelämäkerrallisia tarinoita, jotka eivät ole kuitenkaan oman elämän kertomuksia. Vai tarvitaanko? Onko fiktio muuta kuin elämästä pakenemista?

    Kun Philip Roth julkaisi ”omaelämäkerrallisen” romaanin Väärin ymmärretty mies, englantilainen Martin Amis sanoi siitä: ”Se on omaelämäkerrallinen romaani siitä millaista on kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja. Kysymys kuuluu: tarvitsemmeko uudenlaista omaelämäkertaromaania? Olemmehan näyttäneet pärjäävän aika mukavasti vaikkei sellaista ole näkynyt maisemissa.”

Paul Auster aloitti pienimuotoisesti yhdistellen Kafkaa ja Chandleria ja päätyi lopulta tänä vuonna mammuttimaiseen romaaniin 4321, aivan kuin jahtaamalla ihmisen päässä uivaa valkoista valasta riittävän kauan syntyisi ”suuri amerikkalainen romaani”.

    Mutta syntyykö se pelkästään ihmettelemällä minkälainen ”minä” olen? Kuinka monta kertaa kannattaa kysyä: mitä jos?

    Philip Rothin alter ego, kirjailija Nathan Zuckerman omisti elämänsä omasta elämästään kirjoittamiseen ja päätyi tietysti umpikujaan tajutessaan, että oma elämä oli jäänyt elämättä: ”Jos siirryt pois itsestäsi, et voi olla kirjailija koska juuri henkilökohtainen aines pistää sinut kirjoittamaan, ja jos roikut yhtään kauemmin henkilökohtaisessa aineksessa, katoat suoraan omaan perseeseesi.” (Anatomian oppitunti.)

    Roth keksi Zuckermanille yhä uusia ”elämiä”, vähän niin kuin Auster nyt keksii mammuttiromaaninsa päähenkilölle Fergusonille tai sellaiseksi nimetylle.

    Yhdellä ihmisellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoisia elämiä jälkeenpäin katsottuna. Vaihtoehtoiset tiet suljettiin pois silloin, kun käännyit eräänä sateisena iltapäivänä tienristetyksessä vasempaan etkä oikeaan, suoraan eteenpäin kävelemisestä puhumattakaan.

    Elämättä jääneiden elämien muisteleminen tietysti harmittaa. ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää”, sanoi Chateaubriand jota Auster lainasi romaaninsa Illuusioiden kirja mottona. ”Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”

    Olen pikkumaisen tosikko kun huomaan ajattelevani, että Paul Auster on unohtanut aiemmin kirjoittamansa ja siteeraamansa viisaudet kirjoittaessaan mahdottoman romaanin 4321.

    Ei ihmisellä ole vaihtoehtoisia elämänpolkuja sen jälkeen kun hän on elänyt elämänsä. Tästä syystä, tästä havainnosta johtuen luultavasti jätän Austerin uuden romaanin lukematta. Historiaa voi tulkita, sen voi pettää mutta totuutta ei pääse karkuun.

    Ja kuitenkin… mitä jos?

Varpushaukka pakeni kangistuvin siivenlyönnein kanahaukkaa, sen sydän läpätti pelosta sen yrittäessä väistää tiiliseinää ja sen kynsissä räkättirastas tempoilii kuolemaa odottaen.

    Perässä lentävä kanahaukka tunsi voimansa ja mahtinsa. Sitä melkein nauratti kun se huomasi, että pakeva lintu lentää ikkunaan, jossa toistui maiseman peilikuva.

    ”Vitsinä ei ole se”, Zuckerman pohtii romaanissa Anatomian oppitunti, ”että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.”

    Melkein saman ajatuksen löytää Austerin Lukitusta huoneesta: ”Joku on sanonut, että tarinat tapahtuvat vain sille, joka pystyy kertomaan niitä. Samalla tavalla kokemukset ehkä sattuvat sille, joka pystyy kokemaan ne.”

    Jos näin on, ja kun näin on, asetamme ikiomalle kertomuksellemme ja pakolle seurata sen ilmaisemaa juonta päivästä toiseen aikamoisia vaatimuksia, ei vain siksi että osaamme kuvitella kaikenlaista vaan myös ja nimenomaan siksi, että kertomuksen kertominen itselle vaatii hienon hienoa kieltä, sen itse-esittämistä ja itse-ymmärtämistä.

    Ehkäpä juuri tätä itselle kertomisen vaikeutta, melkein mahdottomuutta, Paul Auster yritti kuvata esikoisteoksessaan:

    ”Yksinäisyyden keksiminen.

    Hän haluaa sanoa. Sanoakseen että hän tarkoittaa. Niin kuin ranskassa ’vouloir dire’, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti ’tahtoo sanoa’, mutta mikä tarkoittaa itse asiassa ’tarkoittaa’. Hänen tarkoituksensa on sanoa mitä haluaa. Hän haluaa sanoa mitä tarkoittaa. Hän sanoo mitä haluaa tarkoittavansa. Hän tarkoittaa mitä hän sanoo.”

4312: takakansi

///

Paul Auster: Illuusioiden kirja (2002). Suom. Erkki Jukarainen. Tammi, 2002.

Paul Auster: The Invention of Solitude (1982). faber and faber, 1988.

Paul Auster: Lasikaupunki (1985). Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.

Paul Auster: Lukittu huone (1987). Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Paul Auster: 4321 (2017). Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2017.

Philip Kerr: Searcher for meaning in the mean streets. The Sunday Times, 16.4.1989.

Philip Roth: Anatomian oppitunti (1983). Suom. Rauno Ekholm. WSOY, 1985.

Puun juurella

[symbolien tuuhea pensaikko]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Rakentelen pakinaa kuin aloitteleva luistelija kirkkaalla jäällä.

    Kaarros sinne, toinen tänne, horjahdus, poski jäätä vasten, kylmä kosketus.

    Elämää puun juurella: aina eletään jonkun puun katveessa, vaikka meri näkyisi ja kallioiden kiviviirut. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, mutta puun juurella herätään yhä uudestaan. Elokuun lopulla maa, multa, nurmi tuoksuvat menneeltä kesältä. Tulevien lämmöstä ei tietoa.

    Pilvet lipuvat taas etelästä pohjoiseen. Hetken lämpenee. Vaahteran lehdet keinuvat leppeässä tuulessa.

    Pitäisi nähdä metsä puilta, sanotaan.

    Kaikenlaista viisasta sanotaan.

    Ymmärtäminen on toinen juttu.

Olen asunut tämän vaahteran juurella pian 14 vuotta. Onko se paljon vai vähän?

    Isäni Osmo istutti omenapuun takapihalle Museokadulla vuonna 1946 mentyään naimisiin äitini Merin kanssa.

    Puu kasvoi korkeutta ja peitti näkymän Sapokkaan, merelle.

    Viimeisinä vuosinaan äitini toivoi pojiltaan, että melkein 70 vuotias omenapuu kaadetaan. Saadaan valoa lisää, hän sanoi. Täällähän on ihan pimeää.

    Pojat eivät kaataneet. Miten sitä nyt noin vanhaa puuta. Meidän ikäistämme.

    Äiti sairastui, kuoli, asunto myytiin. Nyt uudet omistajat ovat kaataneet 70 vuotta vanhan omenapuun. Luultavasti Sapokkaan näkyy hyvin. Onnellinen katsoo kaunista maailmaa.

    Puiden katveessa aluskasvillisuutta kuin symboleja, joita emme ymmärrä.

Mikä muuttuu kun kaikki muuttuu?

    Kaikki?

    Ei mikään?

    Otetaanpa etäisyyttä, unohdetaan nyt-hetki, tartutaan vanhoihin sanoihin; niiden elinvoima hämmästyttää. Ovatko sanat siis vahvempia kuin puut, jotka kasvavat kunnes ne kaadetaan tai kaatuvat omia aikojaan? Vai johtuuko sanojen pitkä ikä siitä, että ne ovat symboleja? Ovat enemmän kuin sanoja? Puut ovat metsä.

    Saadakseni etäisyyttä nyt-hetkestä luen kiinalaisen Po Chü-in runoja. Hän oli virkamies, kirjastonjohtaja, käskynhaltija ja ... runoilija. Po syntyi v. 772 ja kuoli 846.

    Noin 1200 vuotta sitten hän kysyi ystävältään apua vaikeaan probleemaan:

Istutin orkidean, marunaa minä en istuttanut,

mutta kun orkidea kasvoi, kasvoi myös maruna.

Niiden juuret kasvoivat pitkiksi

                    ja punoutuivat toisiinsa,

niiden varret ja lehdet kietoutuivat vehmaina yhteen,

orkidean tuoksuva varsi peittyi

                   marunan haiseviin lehtiin.

Päivät ja yöt ne kasvoivat pituutta ja leveyttä.

Jos kitken marunan pois, pelkään orkidean vahingoittuvan,

kun kastelen orkideaa, pelkään ravitsevani marunaa.

En siis voi kastella orkideaa

enkä kitkeä marunaa.

Vaikka mietin miettimistäni, en tiedä mitä tehdä.

Mitä sinä ehdottaisit?

    Po esittää yksinkertaisen kysymyksen. Ongelma on konkreettinen, ei abstraktinen, ei teoreettinen.

    Mutta mistä johtuu, että luen sen vertauskuvana? Syvällisenä toteamuksena elämän, politiikan, kasvamisen moninaisuudesta – kompromisseista joita ei haluaisi tehdä, mutta jotka pitää tehdä koska marunaa ei voi tappaa vaurioittamatta orkideaa eikä orkideaa ravita auttamatta myös marunaa tukahduttamaan sitä edelleen.

    Puun juurelle ei paista aurinko.

    Lehdet keinuvat tuulessa, vielä ei sada lunta.

    Kompastelen symboleihin kuin aloitteleva luistelija jään pintaan ilmestyneeseen railoon.

                                                        Kyösti Salovaara, 2017.

Tuoreessa pamfletissaan Timothy Snyder opetti meitä vastustamaan tyranniaa, sen syntymistä.

    Kahdeksantena oppilauseena oli kehoitus ”erottautua” porukasta. ”Jonkun täytyy”, Snyder kirjoitti. ”On helppoa seurata muita. Voi tuntua kummalliselta tehdä tai sanoa jotain poikkeavaa. Vapaus kuitenkin edellyttää tyytymättömyyttä. Muista Rosa Parks. Esimerkkisi ansiosta status quon lumous voi murtua ja saat seuraajia.”

    Erottaudu, älä kulje porukan kannoilla, älä piiloudu sakin keskelle ollaksesi turvassa.

    Helpommin sanottu kuin tehty.

    Snyder otti esimerkin 1930-luvun Euroopasta. Eri maiden johtajat tekivät rauhan Adolf Hitlerin Saksan kanssa. Mukauduttiin, ihailtiin – oltiin samassa porukassa.

    Mutta jääkö Snyderilta historiantutkijana jotakin huomaamatta?

    Mitä jos marunaa ja orkideaa ei pysty erottamaan toisistaan tappamatta molempia?

    Suhtautuuko Snyder liian kevyesti historian opetuksiin ja siihen ettei sen opetuksista voi aina oppia?

    Muistetaan miten Heikki Ylikangas luonnehti historian kahtalaisuutta: siinä on aina sekä jotakin toistuvaa että jotakin ainutkertaista eikä kukaan pysty omassa ajassaan, elettävässä hetkessä tietämään mikä on mitäkin. Vasta jälkeenpäin tiedämme, mikä oli ainutkertaista, mikä historian saatossa toisen ja kolmannen kerran tapahtuvaa.

    Kuinka kitkeä maruna, jos ei tiedä kumpi juuri kuuluu orkidealle ja kumpi marunalle? Pitääkö pujoa ravita vaikka se tukehduttaa orkidean ja pilaa sen tuoksun?

Olivatko eurooppalaiset johtajat 1930-luvulla Hitlerille ”hyödyllisiä idiootteja”? Vai olivatko he vain muuten hyvää tahtovia ihmisiä, joita nyt jälkeenpäin pidetään idiootteina?

    Kuka heittää ensimmäisen kiven….?

    Antony Beevor toteaa kirjassaan Toinen maailmansota, että kapitalismin kriisi ensimäisen maailmansodan jälkeen joudutti liberaalien demokratioiden kriisiä. Suhteellinen vaalitapa sirpaloitti ja heikensi valtioita. Jotkut demokratioista eivät kestäneet yhteiskunnallista myllerrystä. ”Hajottavilla vaihtoehdoilla on taipumus nujertaa kompromisseille perustuva demokraattinen maltillisuus”, Beevor sanoo.

    Onko tämä piirre juuri sitä toistuvaa historiaa, ei ainutkertaista? Järjestelmän toimintatapaan liittyvä ”valuvika”?

    Hitler käytti häikäilemättä hyväkseen demokratian heikkouksia.

    Kun demokratiassa tehdään jatkuvasti kompromisseja, on vaikea huomata pelikentälle ilmestynyt toimija, joka ei välitä niistä eikä luota tehtyihin sopimuksiin. Hitlerille ei pistetty hanttiin, koska monet ajattelivat, että Saksaa kohdeltiin epäreilusti Pariisin rauhankonferenssissa. Brittejä ja ranskalaisia kauhistutti ajatus uudesta sodasta. Monet pelkäsivät että kommunistit valtaavat yhteiskunnan: laiha rauha Hitlerin kanssa tuntui paremmalta kuin vallankumous kotimaassa. Ja Itävallassa kansa oli jo vuonna 1918 äänestänyt Saksaan liittymisen puolesta – haittasiko mitään että kaksikymmentä vuotta myöhemmin Hitler kaappasi Itävallan? Sitähän kansa oli siellä halunnut!

    Ainutkertainen ja toistuva! Maruna ja orkidea! Hyvä ja paha! Harmaalla alueella on rauhallista, kukapa sotaa haluaisi?

    Neville Chamberlain oli hallituksineen valmis rinnakkaineloon Hitlerin kanssa. Hän oli Birminghamin entinen pormestari. Vanhanaikainen, suoraselkäinen mies.

    Chamberlainilta puuttui kyky tajuta, että muilla valtiomiehillä ei ollutkaan samanlaiset arvot kuin hänellä. Chamberlain ei ymmärtänyt ulkopolitiikkaa eikä sota-asioita. ”Chamberlain oli”, Beevor vetää yhteen, ”korkeine kauluksineen, edvardiaanisine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuudeen.”

    Myöhemmin Hitler oli vihainen kun Chamberlain ja Ranskan Édouard Daladier antoivat periksi. He ottivat Hitlerilta sodan pois, hän ei päässytkään haluamalleen sotatantereelle. Keväällä Hitler 1939 tuskaili: ”Olen nyt viisikymmentävuotias, tahdon sodan mieluummin nyt kuin viisikymmentäviisi- tai kuusikymmentävuotiaana.”

    Sodan hän sai, sittenkin.

Mistä me tiedämme kannattaako orkidea tappaa, koska marunaa ei pysty kitkemään? Mistä me tiedämme pitääkö orkideaa kastella silläkin uhalla, että maruna kukoistaa ja kenties ennemmin tai myöhemmin vie orkidealta elinvoiman? Mistä me tiedämme, että orkidean tuoksu on arvokkaampaa kuin marunan lehtien haju?

    Mistä me tiedämme mikä on ainutkertaista ja mitä toistuvaa?

    Mistä me tiedämme milloin porukasta pitää lähteä omille poluilleen?

    Mistä me….

Tuulee hieman navakammin, vaahteran oksat taipuvat ja lehdet värisevät.

    Pilvet juoksevat taivaalla pohjoiseen.

    Puun juurella ihminen miettii.

    Isä istutti omenapuun 71 vuotta sitten. Se kasvoi melkein 70 vuotta.

    Po kirjoitti Kiinassa runon 1200 vuotta sitten.

    Muistan omenapuun, nyt jo kaadetun.

    Pon runoa luen kuin nyt-hetken symboleja.

    Kun kaikki muuttuu, muuttuuko mikään?

                                                                              Kyösti Salovaara,  joulukuu, 2013.
Omenapuun kotitalo, Sapokan rannalla Kotkassa.

Antony Beevor: Toinen maailmansota. (The Second World War, 2012.) Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.

Po Chü-i: Kysymys ystävälle. Kokoelmassa Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Timothy Snyder: Tyranniasta. (On Tyranny, 2017.) Suom. Matti Kinnunen. 131 s. Siltala, 2017.

Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 2015.

Suljetun huoneen arvoitus

[luonnollinen mahdottomuus?]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Synkkinä aikoina – lauletaanko silloinkin?

    Lauletaanko, tanssitaanko, nauretaanko?

    Totisina aikoina – ollaanko totisia silloinkin?

    Luetaanko silloinkin liikaa lehtiä? Katsotaan telkkaria? Selataan uutisia? Astutaan maailmasta omaan päähän ja kuvitellaan että siinähän se on.

    No, mikset naura? Ethän sinä ole maailma.

    Täytyy yrittää.

    Aika huvittavaa: tervapääskyt lensivät pois. Eivät löytäneet kesää Suomesta. Eivät tienneet, että täällä kesä on määritelmäkysymys.

    Katsotaan kalenterista.

Suuria asioita, pieniä ihmisiä.

    Isoja ihmisiä, pieniä asioita.

    Kaikki tuntuu osuvan samaan hetkeen, mutta se on subjektiivinen harha. Maailmankaikkeus näyttää kuulemma samannäköiseltä katsoopa sitä miltä kantilta tahansa.

    Vaikea uskoa. Tietääkään ei voi, koska emme pääse universumin kaikille kulmille. Pitää kuvitella mitä näkee. Ei parane nähdä mitä kuvittelee.

    Näin sanat synnyttävät toisia lauseiksi asti eikä vieläkään naurata.

    Tai vähän kuitenkin.

Pentti Linkolasta julkaistiin elämäkerta. Sekin osui tähän aikaan, suurien kysymysten keskelle. Riitta Kylänpään kirjoittaman elämäkerran nimi on Pentti Linkola – ihminen ja legenda.

    Huolettomasti lehtiä selaillen näkee kuinka huolettomasti arvostelijat suhtautuvat Linkolan ajatuksiin – Kylänpään teoksen paneutuvuutta en epäile. Ihminen siis erotetaan ajatuksistaan. Ehkä sekin on hyvä.

    Pekka Sauri kirjoitti Kylänpään kirjasta velton epä-älyllisen kritiikin Helsingin Sanomiin. Onneksi Hesari on pariinkin kertaan ”korjannut” Saurin romanttisen huitaisun. Linkola on todella enemmän kuin ajatuksensa, joita ei pysty puolustelemaan oikeastaan mitenkään.

   Maailma on niin suuri asia, ettei siitä voi puhua pienillä sanoilla, vaikka juuri niillä siitä pitäisi puhua.

    Voiko maapalloa verrata suljettuun huoneeseen?

    Kaukaa haettu ajatus, läheltä poimittu.

    Lueskelin John Dickson Carrin dekkarin Kolme ruumisarkkua loppuun. Tässä romaanissa on kuuluisa esitelmä suljetun huoneen arvoituksista; siitä kuinka salapoliisiromaaneissa käsitellään mahdotonta murhaa suljetussa huoneessa. Kukaan ei pääse huoneesta pois, ei sisälle – silti lukitussa huonessa tapahtuu ”jotakin”.

    Vertautuuko meidän planeettamme tähän? Suljetussa huoneessa ei voi tehdä mitään ilman osallisuutta.

    Ihminen osallistuu, tahtoi tai ei.

Miksi epäilemme kuullessamme selityksen lukitun huoneen arvoitukselle, tohtori Fell kysyy Carrin teoksessa.

    Se ei johdu epäuskosta, Fell jatkaa, vaan jonkinlaisesta pettymyksestä. Samalla tavalla ihminen pettyy kun hänelle kerrotaan miten taikuri teki temppunsa. Sillä kaikessa rationaalisuudessamme haluaisimme uskoa, että yliluonnollisia asioita tapahtuu. Mutta jos arvoituksen ratkaisu perustuu yliluonnolliseen, petymme yhtä lailla kirjoittajaan tai taikuriin.

    Me kaipaamme, Carrin mukaan, maagista selitystä maagiselta näyttävään arvoitukseen. Siksi petymme kun selitys on luonnollinen, realistinen, järjellinen. Taikuutta ei ole. On vain totista olemassaoloa.

    Joskus se ottaa päähän: illuusion luonnollinen mahdottomuus.

Niinpä luulen, että Pentti Linkolan ehdotus pelastaa ihmiskunta tappamalla ihmiskunta, sen paremmat osat, on illuusio, johon ehdotuksen tekijä uskoo kuin harhautunut taikuri. Taikuri kuvittelee tekevänsä tempun, jonka magiaa ei itsekään ymmärrä.

    Hän on ikään kuin väittänyt, että maagiseen arvoitukseen on maaginen ratkaisu.

    En lennä kuitenkaan näin korkealla.

    Maanpinnalla ruoho kasvaa ja muuttavia haukkoja keltaisten peltojen yllä.

    Pentti Linkolan esseekokoelma Toisinajattelijan päiväkirjasta ilmestyi vuonna 1979. Kirjoitin siitä heti tuoreeltaan tiukan kriittisen arvion Suomen Sosialidemokraattiin. Kierrätin tuon arvion tähän blogiin viime vuoden keväällä.

    Pentti Linkola sai Eino Leinon palkinnon keväällä 1983, hieman ennen pääsiäistä. Kirjoitin tuostakin tapahtumasta hyvin kriittisesti Suomen Sosialidemokraattiin. Muutamat lehdet - ilmeisesti ei Helsingin Sanomat - jatkoivat Eino Leinon Seuran kritisoimista ihmetellen miten humanismia korostava seura saattoi antaa palkinnon humanismin kieltäjälle?

    Maarit Niiniluoto lainasi Uudessa Suomessa ”kiivasta” juttuani ja haastatteli Eino Leinon Seuran silmäätekeviä. Palkintolautakunnan puheenjohtaja Matti Suurpää kieltäytyi kommentoimasta palkinnon herättämää kritiikkiä. Palkintolautakunnan jäsenilläkään – Vesa Karosella, Kristiina Alapurolla, Markku Envallilla - ei ollut oikeutta kommentoida kohua.

    Historia vapauttaa tekijänsä.

Kierrätän tähän Demarissa julkaistun puheenvuoroni. Se ilmestyi huhtikuun seitsemäntenä 1983.

    En ajattele, että kirjoitus tuo esille uutta. Kaikkihan on tiedossa - mitä Linkolan ajatuksiin tulee. Maailma muuttuu, mies ei tai ainakaan eivät hänen ajatuksensa. Mitä on kirjoitettu, se kirjoitettiin.

    Linkolan ajatukset ihmisen nujertamisesta maapallon pelastamiseksi herättävät yhä keskustelua. Ehkäpä siksi että todelliseen ongelmaan etsitään epätoivoisesti ratkaisua myös epätoivoisista teoista. Linkola on ja oli ristiriitainen hahmo; se kannattaa muistaa jos haluaa kurkistaa sanojen ja ajatusten taakse, eiliseen asti.

    Jos maapallon kohtalonkysymys on suljetun huoneen arvoitus, me olemme sisällä lukitusssa huonessa, josta emme pääse pois, vaikka olemme katsovinamme huoneeseen ulkopuolelta. Ikkunan takana avara maisema näkyy peilistä.

    Tässä se tulee, kirjoitus vuodelta 1983:

Viimeistä huutoa?

Helsingissä vaikuttava Eino Leinon seura kokoaa ympärilleen keski-ikäisiä intellektuelleja vaalimaan Eino Leinon perinnettä. Se tarkoittaa laajakatseisen humanismin puolustamista ja intomielistä uusien arvojen etsimistä. Leinon perinteen on sanottu ilmentävän liberaalista mielenlaatua, ennakkoluulottomuutta ja suvaitsevaisuutta.

    Kannustaakseen tämän perinteen jatkuvuutta Leinon seura jakaa vuosittain Eino Leinon palkinnon. Pääsiäisen alla palkinto luovutettiin Pentti Linkolalle teoksesta Toisinajattelijan päiväkirjasta. Linkolan esseekokoelma ilmestyi v. 1979, WSOY:n kustantamana.

    Mennen talven tärkein teos, Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma ei saanut Leinon palkintoa. Se myönnetään sille myöhemmin, ehkä vuonna 1985. 1970-luvun merkittävin yhteiskuntafilosofinen teos oli Yrjö Ahmavaaran Yhteiskuntakybernetiikka (1976). Ahmavaaralle Leinon palkintoa ei myönnetty koskaan.

    Mutta Linkolalle se annettiin, koska hänen ajatuksensa ovat viimeistä huutoa. Palkintolautakunta kiitti Linkolan esseetyylin klassista selkeyttä ja liioittelua kaihtamatonta kaunopuheisuutta. Toisinajattelijan päiväkirjaa luonnehdittiin hätähuudoksi,”joka muistuttaa perustavista tosiasioista, toivottavasti ei liian myöhään”.

    Olisi mielenkiintoista tietä mitä tosiasioita Leinon seuran älyköt pitivät muistuttamisen arvoisina.

    Totta on, että Linkolan ”kaunopuheisuus” on ”rapauttavaa”. Linkolan mielestä ”koulutusyhteiskunta ei merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä”. Yhtä vähän hän arvostaa kulttuuria. Sitä on liikaa, tarpeettomasti. ”Ainakin minua”, Linkola kirjoittaa teoksessaan, ”enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämän aikana ehdin syventyä.”

Kaikenlaiset ismit hermostuttavat Linkolaa: ”Ja kun kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolisi varmistin.” Linkolan mielestä on ”erityisen synkkää ja lohdutonta että taloudellisen vallan periytyvyys on katoamassa”. Feodalismi on ainoa ”ismi” jonka nimeen Linkola vannoo: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei.” Linkola huomauttaa, että ”huomattavat epäoikeudenmukaisuudet tulonjaossa pitäisi säilyttää”. Ja hän kiroaa sosialismin, koska ”sosialismi jonka perusperiaatteisiin kuuluu hyvinvoinnin levittäminen kaikille ihmisille ja kaikille kansoille (…) on todellinen nykyajan kuolemanuskonto”.

    Mutta eräät kuolemanuskonnot viehättävät Linkolaa. ”Emmekö voisi viimeisillä voimillamme ainakin potkaista nurkkaan nuo nuhruiset typeränhumaanit vasemmistolaiset ajatuskuviot”, Linkola kysyy, ”koko tuon kansanromantiikan, tuon äitelän vähäväkisten asialla hekumoinnin? Kai meidän on 1970-luvulla jo kyettävä fasisminkin uudelleenarviointiin ja tunnustettava se palvelus, minkä tuo filosofia jo 30 vuotta sitten teki vapauttaessaan maapallon kymmenien miljoonien ylensyövien eurooppalaisten kuormituksesta, niistä kuuden miljoonan lähes ihanteellisen kivuttomalla, elinympäristyöä haittaamattomalla tavalla.”

    Joskus Linkola oli pasifisti. Ei enää; nyt nyyhkypasifismi ällöttää häntä. Linkola pahoittelee sitä, että pasifismi on ”kuorinut säännellyn, institutionalisoidun väkivallan yltä kaiken viehätyksen ja sädekehän”. Linkola luottaa kuitenkin tulevaisuuteen. Tulevaisuuden yhteiskunnassa, Linkola ennustaa, ihmisten ja ihmisryhmien välinen yhteistyö on kiellettyä. Tuossa yhteiskunnassa sosiaalisuuden ja solidaarisuuden harjoittamisesta seuraa kuolemanrangaistus.

Linkola on varma, että tulevaisuuden todellisuudessa tunnustetaan, että ”maailma on kova ja kylmä, että todellinen vaara elämän jatkumiselle piilee pehmeydessä ja hyvinvoinnissa”. Mutta onneksi voimme jo nyt harjoittaa elämistä tuossa tulevassa maailmassa; voimme harjoitella sydämemme jäädyttämistä ja silmien sulkemista. 

    ”Meidän pitää ja me voimme kovettaa mielemme”, Linkola opastaa oppilaitaan, ”kuullessamme Biafran lasten nälkäkuolemista: heidän karsiutumisensa on välttämättömyys, eloon jääminen yhä syvenevän ja auttamattoman katastrofin aihe. Kun Intian valtameren vesijättösärkille ja riutoille työntynyt pakistanilainen ylijäämäväestö huuhtoutuu mereen joka viides tai kymmenes vuosi, säännönmukaisten tulvien myötä, siinä nähdään luonnollinen kannansäätelymekanismi toiminnassa. Punainen Risti huopineen ja telttoineen puuttuu tuosta tulevaisuudesta varmasti.”

    Kaiken tämän tietäen, kaiken tämän jälkeen on herkullisen rapauttavaa odottaa ensi vuoden Leino palkinnon jakoa. Mistä Linkolalle löytyy vertainen? A. Hitlerin ”Taisteluni” taitaa jo olla kilpailusta sivussa. Vai onko?

       (KYÖSTI SALOVAARA, Suomen Sosialidemokraatti 7.4.1983.)

Uusi Suomi, 17.4.1983.

Suuret miehet ajavat suurissa autoissa leveitä katuja myöten.

    Pienet miehet istuvat pienissä autoissa ja haaveilevat.

    Taikuri astuu lavalle ja hymyilee. Taikalaatikossa kuhisee kaikenlaisia otuksia.

    Pikkulintujen yhteysääniä… syksy tulee… niks-naks.

    Suuret miehet käyttävät suuria sanoja. Pienet miehet ymmärtävät vain pieniä sanoja.

    Jykevä puhe saattaa olla ratkaisu, mutta jos sitä ei kukaan kuuntele, isot sanat ja pitkät lauseet valuvat maahan kuin rankkasade, joka huuhtoutuu viemäreihin ja mutaisiin ojiin.

    Illalla kaste houkuttelee etanat ja madot esille.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

-----

Vastine heinäkuussa julkaisemaani  pakinaani Nostalgia:

Leena Korsumäki25. elokuuta 2017 klo 0.47

Tämä tulee vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Helsingin kaupunginkirjasto ja Suomen dekkariseura päättivät vuoden 2015 lopussa, että Kallion kirjaston dekkarikokoelma painottuu jatkossa kotimaiseen ja pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen ja kasvaa näiltä osin tulevina vuosina. Lisäksi kokoelmaan on jätetty esimerkiksi Agatha Christien ja muiden kuuluisimpien dekkaristien käännösteokset. Olemme säilyttäneet myös lahjoituksena saadut vanhat teokset kokoelmassa, mikäli ne ovat lukukelpoisessa kunnossa. Kokoelman painopisteen muutos tehtiin siksi, että dekkarikirjasto alkoi olla jo niin täynnä, että hyllytila ei enää riittänyt kokoelmaan kuuluville kirjoille.

Läpikäynnin myötä kokoelmasta poistetut dekkarit olemme joko 1) siirtäneet Helmet-kirjastojen lainattavaan kokoelmaan tai 2) lähettäneet Kuopion Varastokirjastoon. Mikäli teoksia on jo ollut molemmissa kokoelmissa, olemme laittaneet teoksia myös myyntiin. Vaikka teokset on poistettu Kallion kirjaston dekkarikokoelmasta, ne ovat yhä kirjaston asiakkaiden saatavilla ja lainattavissa.

Lahjoitussopimuksen mukaisesti kaupunginkirjasto oli yhteydessä Suomen dekkariseuran hallitukseen ennen mitään toimenpiteitä. Hallitus antoi kirjastolle luvan alkuperäisen lahjoituskokoelman osittaiseen purkamiseen ohjeistuksella, että poistettavista kirjoista tarkistetaan, että niitä on tarjolla jossain Suomen kirjastossa tai jos ei ole, poistettava teos toimitetaan joko Helsingin kaupunginkirjaston varastoon tai kansalliseen Varastokirjastoon Kuopioon. Ja näin on siis tehtykin, niin kuin yllä on jo mainittu.

Dekkariseuran hallituksella on täysi luottamus Kallion kirjaston henkilökunnan ammattitaitoon kokoelmatyössä ja dekkarikirjaston kokoelman rakentamisessa myös siten, että sinne mahtuu jatkossa myös nykypäivän rikoskirjallisuutta Fennica-aineistoa painottaen.

Taina Pirhonen
palvelupäällikkö, Kallion kirjasto

Leena Korsumäki
hallituksen pj, Suomen dekkariseura ry