Jäähyväiset kirjailijalle

[Pentti Kirstilä 1948-2021]

Kyösti Salovaara, 1984.
Pentti Kirstilä Orivedellä
kesäkuussa 1984
perustamassa Suomen dekkariseuraa.

Pentti Kirstilän ”minä” sanoo: ”Virheeni oli siinä että olin kirjoittanut vuorosanat vain itselleni. Toisten vuorosanat minun piti vain kuvitella.” Pentti Kirstilä on tehnyt dekkarin dekkareista ja kulkenut tämän ties lähes virheittä loppuun – kerralla. Seuraavaksi odotellaan ”vuorosanoja toisille.”

- Mattiesko Hytönen Helsingin Sanomissa 8.7.1977.

Kirstilä on asettanut rimansa korkealle. Ja hyppää kuin muina miehinä, ilmeenkään värähtämättä, riman ali. Vähän paremmin Kirstilä nyt kirjoittaa kuin esikoisessaan ’Jäähyväiset rakkaimmalle'. Ei kylläkään parempaa kirjaa.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 27.5.1978.

Viime vuodet ovat tuoneet esiin muutamia poikkeuksellisen laadukkaita kotimaisia rikosromaaneja, mutta jos tällä hetkellä alan Suomen mestaruudesta kilpailtaisiin, sijoittaisin kyllä Kirstilään.

- Markku Luoto Helsingin Sanomissa 4.6.1978.

Pentti Kirstilä on ollut keskeisellä tavalla luomassa suomalaista jännitysromaania nimenomaan kirjallisuutena. Hän on etevä juonen sommittelija, yllättäjä ja lukijan tietoinen hämääjäkin, ja myös hänen henkilökuvauksissaan on ytimekkyyttä. Hänen kirjoistaan jää vahva visuaalinen jälkikuva, liikuttiinpa sitten Tampereella, kuten hänen alkuaikojen kirjoissaan, tai Kreikassa, kun nyt palkittavassa romaanissa.

- Palkintolautakunta (Eila Pennanen, Risto Hannula, Kyösti Salovaara) perusteluissa palkitessaan Kirstilän romaanin Sinivalkoiset jäähyväiset (1986) dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla 1987.

Joskus elämä on kuin kirjasta, melkein salapoliisiromaanista.

    Viime torstaina sain viestin Risto Raitiolta. Risto on Suomen dekkariseuran lehden Ruumiin kulttuurin pitkäaikainen ex-päätoimittaja ja kääntäjä. Risto oli ”kuullut” jostakin, että Pentti Kirstilä on kuollut keväällä. Myös Wikipediassa tuo kerrottiin; lähteenä Satakunnan Kansassa julkaistu kuolinilmoitus.

    Risto sanoi, ettei asiaa pysty lehdestä todentamaan, koska kuolinilmoitusten lukeminen netissä on maksumuurin takana. Jos, niin nykyään pitää kaikesta maksaa, jopa kuolinuutisten lukemisesta.

    Sitten Risto lähetti kuvan Satakunnan Kansan kuolinuutisesta. En tiedä oliko hän käynyt kirjastossa lukemassa paperilehden vai oliko joku toinen käynyt ottamassa siitä kuvan.

    Omaisten ja ystävien ja tuttujen julkaisemassa kuolinilmoituksessa muistettiin rakasta kirjailijaa koskettavalla runolla: ”Kaiken kerran menetämme / katkesi elon raja, / ahkera käsi raukesi. / Jäljelle jäi muisto elämäntyöstä.”

Pentti Kirstilä syntyi Turussa 26.5.1948. Hän kuoli Helsingissä 24. huhtikuuta kuluvana vuonna. Hänet siunattiin läheisten läsnä ollessa 3.6.2021.

    Kirstilä oli kevään lapsi. Hän julkaisi 22 teosta, dekkareita, jännäreitä, salapoliisiromaaneja. Monet niistä filmattiin. Hän pääsi ylioppilaaksi Porissa, valmistui yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi Tampereella, työskenteli toimittajana Aamulehdessä Tampereella ja muutti Helsinkiin ryhdyttyään ammattikirjailijaksi 1980-luvun alussa.

    On hienotunteista jättää pohtimatta, miksi merkittävän kirjailijan kuolema on jäänyt medialta huomaamatta. Läheisten surua ei pidä kaupallistaa. Hiljaisuus ei ole sensaatio.

    ”Jäljelle jäi muisto elämäntyöstä”. Kirstilän elämäntyö on kirjoissa ja kansissa. Sen muisteleminen lienee asiallista, kunnioittavaa.

Kyösti Salovaara, 1984.
Dekkarikirjailija tauolla - Orivesi 1981.

Viisikymmentäluvulla kävimme isäni kanssa säännöllisesti ”sunnuntaikävelyllä”. Usein piipahdimme Kotkan satamassa katsomassa laivoja. Kävelylenkin lopuksi isäni osti sunnuntain Helsingin Sanomat läheisestä kioskista.

    Sunnuntaikävely keskeytyi monta kertaa. Isäni jäi juttelemaan hetkeksi kohtaamiensa ihmisten kanssa. Kotiin päästyämme äitini kysyi missä viivyimme. Isä vastasi, että piti jutella hyvänpäivän tuttujen kanssa.

    Uskaltaisinko sanoa, että Pentti Kirstilä oli minulle tuollainen hyvänpäivän tuttu?

    En muista koska tapasimme ensimmäisen kerran? Se saattoi olla jossakin Eino Leinon seuran kuukausikokouksessa 1970-luvun lopulla. Pentti istui usein samassa pöydässä Seppo Loposen kanssa. Kirstilä taisi yleensä olla yhtä hiljainen mies kuin minäkin julkisessa tilassa. Emme pyytäneet puheenvuoroa.

    Mutta voi olla, että kohtasin Pentin silmästä silmään vasta vuonna 1981 Tukholmassa suuressa dekkarikonferenssissa. Kirstilä kirjoitti kokouksesta artikkelin Hesariin, minä tein jutun Aamulehteen ja otin kuvia Demariin, mihin Risto Hannula puolestaan kirjoitti Tukholman kokouksen hengestä ja ja aineesta.

    Viimeisen kerran juttelin Kirstilän kanssa pari vuotta sitten dekkariseuran 35-vuotisjuhlassa. Kirstilä sai siellä elämäntyöpalkinnon. Aikaisemmin hän oli saanut kaksi johtolankapalkintoa vuoden parhaasta dekkarista.

    ”No mitäs?” Pentti sanoi kun satuimme vierekkäin noutopöydän äärelle, tai jotakin sinne päin.

    ”Mitäs tässä”, minä vastasin, tai jotakin sinne päin.

Tiedät varmaankin tunteen.

    Kuljet päivittäin jonkin komean ja hieman salaperäisen rakennuksen ohi. Alussa pysähdyt katselemaan sitä. Vuosien mittaan rakennus jää useimmiten huomaamatta. Olet tottunut siihen, luotat vaistomaisesti että siinähän se on, myös tänään niin kuin eilen.

    Sitten rakennus puretaan. Olet kauhuissasi. Miksi kuljin niin monta kertaa välinpitämättönä sen ohitse, edes vilkaisematta?

    Suhteeni Pentti Kirstilään on hieman tuollainen, samanlainen.

    Vaihdoimme tavatessa muutaman sanan. Kirstilä puhui käheällä äänellä hiljaa. Yleensä hänen lauseessaan oli jokin humoristinen kierre. En kuitenkaan muista koskaan kinanneeni Pentin kanssa, vaikka melkein kaikkien kanssa olen kinannut ja väitellyt.

    Minusta tuntuu, että Kirstilä suhtautui minuun suopeasti, vaikka - niin kuin nyt huomaan - teilasin kaksi hänen ensimmäistä romaaniaan kovalla kädellä. Ehkä hän oli meistä fiksumpi.

    Vuosien varrella minulla oli tapana kysyä Risto Raitiolta, kun olimme yhteyksissä, että mitäs Kirstilälle kuuluu. Oliko Risto tavannut häntä? Oliko Kirstilä kirjoittamassa jotakin uutta? Olivatko Kirstilä ja hänen vaimonsa Anja Angel ulkomailla?

    Risto oli ajan tasalla. Huomaan aina puhuneeni Kirstilästä enkä Pentistä. Sillä tavalla hyvänpäivän tutuista kai puhutaan.

Kyösti Salovaara, 2021.
Omat nimet kirjoissa,
kirjankannet kii.

Aikaa on vaikea tavoittaa takaperin.

    Nykylukijoiden on myös mahdoton, niin luulen, tajuta kuinka vähän dekkareita kirjoitettiin ja julkaistiin vielä 1970-luvun lopullakaan; ja kuinka vähän arvostusta ne saivat. Suomen dekkariseura perustettiin kesäkuussa 1984 kohentamaan dekkarikirjallisuuden ”mainetta”. Kirjoittamastani Aamulehden artikkelistani käy ilmi, että 1980-luvun alussa Suomessa julkaistiin vain noin 10 käännösdekkaria vuodessa.

    Tänään melkein kaikki romaanit ovat jonkinlaisia ”dekkareita”. Onkohan mainetta parannettu liiaksikin? Kun olin dekkariseuran alkuvuosina johtolankapalkinnon raadissa, homma oli aika helppo, luettavaa oli vähän. Tänään raatilaisen homma taitaa olla pirullisen työläs.

    On myös vaikea tajuta, kuinka merkittävä kirjailija Pentti Kirstilä oli heti aloitettuaan - vaikka itse suhtauduinkin hänen romaaneihin alussa nuivasti. Tietosanakirjoja selailematta uskallan sanoa, että Kirstilä oli Matti Yrjänä Joensuun (1948-2011) rinnalla yksi sodanjälkeisten suurien ikäluokkien merkittävimmistä kirjailijoista, ja aivan ehdottomasti ns. populaariviihdettä kirjoittavista.

    Aikaa on vaikea tavoittaa muististaan.

    Onneksi on kirjoitettu sana.

    Sanat säilyvät paperilla. Myös digitaalisissa arkistoissa ne säilyvät.

    Koska kunnioitan Pentti Kirstilän elämäntyötä ja muistelen lämmöllä hänen hiljaista, ironista puhettaan, karistelen hienotunteisuutta harteiltani, ja julkaisen tässä uudestaan kaksi kauan sitten kirjoittamaani arvostelua. Ensimmäinen niistä on selvä teilaus, toinen melkein pelkästään suitsutusta.

    Molemmat jutut on julkaistu Suomen Sosiaalidemokraatissa.

Sääntöjen rikkominen

Pentti Kirstilä: Jäähyväiset ilman kyyneleitä. WSOY, 41 mk.

”Jos joku haluaa tietää, millainen sää oli juhannusaattona, menköön lukemaan sanomalehtiä ja uskokoon mitä haluaa.” Ote Pentti Kirstilän toisesta dekkarista paljastaa, että kirjailija taitaa halveksia lukijaansa.

    'Jäähyväiset ilman kyyneliä’ on romaanina muotopuoli; vähän niin kuin Kirstilän henkilöt ovat ihmisen puolia ja mielipuolia. Muotopuoli salapoliisiromaani saattaisi olla myönteinen yllätys alueella, joka luonteeltaan tapaa olla nimenomaan muodollista ja muoto-opillista.

    Kirjailija haluaa sääntöjä rikkoa. Se on hyvä.

    Säännöttömyydestä pitäisi syntyä uusi ”säännöllisyys”, jonka joku toinen sitten voisi rikkoa. Niin pitkälle Kirstilä ei pääse. Hän aloittaa ikään kuin kaksi romaania ja ehtii vain hätäiseen loppuratkaisuun, hätäratkaisuun.

    Kirstilä kokee olla tosissaan kyyninen. Tosissaan esitetty kyynisyys on väsyttävää ja luotaantyöntävää. Jos ihminen on todella kyyninen, miksi vaivautua kirjoittamaan kirja; sehän on myönnytys, petos kyynisyyttä kohtaan.

    Kirstilä on luonut romaaninsa toisen osan minäkertoja Antero Kartanosta uskomattoman vastenmielisen henkilön; sietääkin saada minkä saa. Kirstilän etsiväsankari Hanhivaara on muuttunut (mistä?) huulia jauhavaksi automaatiksi. Hanhivaaran naiivi vitsikkyys jäljittelee Marx-veljesten elokuvien vaudeville dialogia.

    Kyllähän Kirstilä yhteiskuntaakin kommentoi. Mutta sitähän kommentoidaan kaikkialla, yleisönosastoissa ja yleisissä kulkuneuvoissa.

    Kirstilän tyyli kirjoittaa panee lukijan koville. Samalla kun se panee häntä halvalla. Itseään kommentoiva kirjoitustyyli on tietenkin hyvästä kun kirjan mitta on saatava täyteen. Se tuli. Antero Kartanoa lukijan on mahdoton sulattaa: lukija repii kirjan tai hyppää ikkunasta. Kyyniselle piha-asfaltille.

    Viihderomaanilla, niin kuin vakavalla romaanillakin, on oltava muoto. Jostakin syystä suomalaiselta romaanilta, kevyeltä ja vakavalta, kovin usein puuttuu muoto. Keskeneräisyys saattaakin olla analogia meikäläisen henkisen ilmaston keskeneräisyydestä.

    Kirstilä on asettanut rimansa korkealle. Ja hyppää kuin muina miehinä, ilmeenkään värähtämättä, riman ali. Vähän paremmin Kirstilä nyt kirjoittaa kuin esikoisessaan ”Jäähyväiset rakkaimmalle'. Ei kylläkään parempaa kirjaa.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 27.5.1978.

Hermot pinnalla

Pentti Kirstilä: Munthe. WSOY, 86 mk.

Jos suhtautuisin kirjallisuuteen oikein vakavasti, sanoisin, että Pentti Kirstilästä on kehkeytynyt tyylikäs jännärintekijä. Tyylikäs Suomessa, tyylikäs missä tahansa.

    Sanoisin tämän varauksella, että en ole lukenut muutamaa Kirstilän edeltävistä jännäreistä; niitä varhaisemmat kyllä alusta loppuun.

    Mutta en halua ryhtyä vakavamieliseksi. Vakavamielisiä kriitikoita on täällä yllin kyllin, Suomi pullollaan. Sitä paitsi, kuinka kriitikko voisi mestaroida ammattimiehen uraa. Tarkoitan, että kirjojen kirjoittamisessa riittää ammattimiehelle puuhaa muutenkin, minä luulen. Luulen kun en tiedä. Kirstilä on ammattimies. Kirjoittaa kirjoja ammatikseen.

    Kerran, siitä on muutama vuosi, Kirstilä kertoi, ettei hän voi kirjailijana panna kirjoihinsa koko totuutta; koko totuutta itsestään, elämästään ja mielipiteistään. Tämä tapahtui Tukholmassa Bonnierin residenssin vihreällä nurmikolla, missä tarjoiltiin halpaa valkoviiniä. Luulen kuitenkin, että Kirstilä oli tosissaan. Voi olla, että muistan väärin. Ehkäpä Kirstilä jutteli Gore Vidalista, tosissaan.

    Mutta jos leikitään, että muistini ei petä, olen ymmärtävinäni Kirstilän ajatuksen. Jännärin kirjoittajan ei pidä tehdä jännäristä oman elämänsä kuvaa, koska kysymyksessä on eskapistinen kirjallisuus. Eskapistisella tarkoitan myönteisessä mielessä ei-realistista kaunokirjallisuutta. Luulen että tätä Kirstiläkin tarkoitti. Luulen kun en tiedä.

    Ajatellaan vaikkapa Raymond Chandlerin dekkareita. Ensi lukemalta ne ovat silkkaa sentimentoa ja satua. Sisältä, välillisesti, sadun takaa paljastuu mies karvoineen ja tunteineen. Chandlerin kirjat eivät kerro Chandlerin päivittäisestä elämästä, mutta kyyneliin asti Chandlerin unelmista ja pettymyksistä.

    No, tämä Kristilän Munthe on tyylikkäästi kirjoitettu, nokkela ja elävänsorttinen thrilleri. Pinnalta sekään ei näytä jännäriä kummallisemmalta, mutta tarinan taustalla on kuitenkin kuulevinaan Kirstilän ironisen hihityksen ja naurun ties mille. Joskus kuvittelen tavoittavani tekstin läpi Kirstilän itseironian, ikioman itsesäälin pilkan, mutta tiedä häntä. Joskus kuvittelen, en tiedä.

    Munthessa matkaillaan Suomessa, Thaimaassa ja Espanjassa. Dekkarin juoni on taitava, on se. Sen henkilöt, rapistuvat mannekiinit ja tuhruiset likasankojournalistit, ovat sopivasti vinksahtaneita ja perverssejä, niin että niistä uskoo melkein mitä vain. Kirstilän romaanihenkilöt ovat usein tämmöisiä, vähän negatiivisia ja särkyneitä ihmisiä. Joku sanoisi heitä sairaiksi, joku toinen tavallista persoonallisemmiksi ihmisiksi. Ehkäpä Kirstilän tyypit ovat molempia. Kukapa meistä ei olisi sen verran kieroon kasvanut, että Kirstilän tapainen kirjailija ei saisi naulituksi häntä toisesta jalasta lattiaan. Juokse siinä sitten ympyrää!

    Kirstilä on siis löytänyt kirjailijaäänensä. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että hän osaa kirjoittaa romaanin. Tarinan takaa lukija vaistoaa kummallisen värinän, psykoottisen jännityksen, ihmisen romahtamisen, ihan kuin John Cassavetesin filmeissä. Niitä ei ole aina hauska katsoa ja kokea.

    Kirstilän etsiväsankari, huumepoliisi Kaistila tuo muuten mieleenin Janwillem van de Weteringin amsterdamilaispoliisin de Gierin. Farkkupukuinen Kaistila on de Gierin sukulaishahmo, mutta ei kuitenkaan yhtä persoonallinen ja mielenkiintoinen kuin de Gier. Kaistilan (tai Kirstilän) pitäisi lukea enemmän Zeniä.

    Kirstilän harrastama kaupunkirakentamisen kritiikki ei oikein istu tähän romaaniin. Sitä paitsi se on niin kovin muodikasta. Pitääkö Kaistilankin olla tietoinen tästä asiasta? Miksei joku suomalainen romaanisankari voi joskus asua Jakomäessä tai Martinlaaksossa tai Leppävaarassa? Niissä kylissä asuu nimittäin oikeita ihmisiä, terveitä ja pulskia suomalaisia.

    Itse asiassa minä odotan kuin karamellia sitä suomalaista romaania, jossa autenttista elämää on muuallakin kuin Töölössä tai Kaivopuistossa. Kriitikko jaksaa odottaa. Kriitikon aika ei käy pitkäksi. Jos käy, se alkaa katsella videoelokuvia.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 24.11.1984.

Kyösti Salovaara, 1981.
Dekkarivieraita Bonnierin suvun residenssissä Tuholmassa
kesäkuussa 1981.
Vasemmalta: Pentti Kirstilä, Risto Hannula, Desmond Bagley, Risto Karlsson.

No, miksi suhtauduin alussa Kirstilän romaaneihin niin nuivasti?

    Tätä on vaikea muistaa, tietää, määritellä.

    Mutta voin yrittää kuvitella olemassaolevien johtolankojen perusteella, että minusta tuntui kuin Kirstilä olisi ”pettänyt” kirjalliset esikuvansa, Raymond Chandlerin ja Ross Macdonaldin. Kirstilä kirjoitti kuin Chandler mutta ”pilasi” kertomuksen täysin vääristyneillä ihmiskuvillaan.

    Tiesin, niin kuin kaikki tiesivät, että Kirstilä on amerikkalaisen kirjallisuuden tuntija ja ihailija. Mutta sitä en tiennyt - tai tajunnut - että Kirstilällä oli muitakin esikuvia kuin Chandler tai Macdonald tai, kuten arvostelussani vihjaistaan Gore Vidal. Viittaako Vidal jo vähän vinksahtaneempiin ihmiskuviin?

    Kun Margaret Millarin (Ross Macdonaldin eli Kenneth Millarin puolison) syntymästä tuli kuluneeksi v. 2015 sata vuotta, luin Millarin suomennetut teokset ja havaitsin, että hänen psykologisissa, yllättävissä tarinoissaan, saattoikin olla osa Kirstilän romaanien mielenmaisemaa; että kenties juuri Margaret Millar (minun sitä tajuamatta) oli vaikuttanut Kirstilän ensimmäisten romaanien henkeen. Niinpä huomautin tässä puolesta, kun kirjoitin Ruumiin kulttuuriin pienen esseen Millarin satavuotispäivän kunniaksi. Sanoin siinä näin:

”Lukemistani Millarin romaaneista Saalis näkyvissä, Kuin enkeli, Tappava ilma ja Kysykää minua huomenna yllättävät erilaisuudellaan, vaikka niissä jokaisessa perheen ulkopuolinen toimija yrittää selvittää mysteeriä; usein joku on kadonnut ja hänet pitää löytää. Millarille tyypillistä on, ettei lukija voi olla varma päähenkilöiden ”kunnollisuudesta”; arvoitusta selvittävä lakimies, yksityisetsivä tai perhetuttava saattaa olla rikollinen tai syyllinen tai huijari, kukaties.

    On sanottu, että romaanin Saalis näkyvissä juoni oli liian shokeeraava ja ainutlaatuinen; Millar huijaa romaanissa häikäilemättä lukijaa eikä temppu unohdu. Romaanin ideaa jäljiteltiin muualla niin monasti, että idean alkuperäinen toteutus haalistui. Saalis näkyvissä saattaa olla esimerkiksi Pentti Kirstilän ensimmäisen dekkarin Jäähyväiset rakkaimmalle innoittaja.”

Oliko Kirstilä ironinen, itseironinen ja huumorintajuinen mies myös arkipäivässä eikä vain romaaneissaan? Hyvänpäivän tutun äänenpainolla vastaan, että kyllä oli. Taatusti.

    Meitä yhdisti Chandler – hänen romanttinen sarkasminsa, ironiansa ja kielen tyyli. Tämä kuulostaa pateettiselta mutta entä sitten?

    Pentti Kirstilä kirjoitti suhteestaan Chandleriin esseekokoelmassa Liian pitkät jäähyväiset, jonka toimitin Hannu Waaralan kanssa (Like, 1994.) Kirstilän esseen otsikko kuului: ”Elämä pikkusiskon kanssa”.

    Pikkusisko viittasi Raymond Chandlerin romaaniin, jonka Kirstilä kertoi lukevansa kerran vuodessa. Esseessä hän kävi läpi Chandlerin tavan rakentaa tarinan kohtaukset niin, että niissä kerrallaan kaksi ihmistä keskustelee. Kirstilä sanoi, että hänen esikoisromaaninsa on kirjoitettu samalla reseptillä.

    Kirstilä siis opetteli Chandleria lukemalla kuinka dialogia ja ihmisten välisiä kohtaamisia kirjoitetaan.

    ”Luultavasti Chandler opetti minulle myös jotakin tyylistä, mutta tyyli on paljon vaikeampi määritellä”, Kirstilä tunnustaa Pikkusisko-esseessään. ”Ironia ja understatement ovat kuitenkin sen piiriin kuuluvia tapoja ilmaista asioita. Chandler viljeli ironiaa. Minäkin olen mokomaan sortunut. Silläkin uhalla, että erään suuren sanomalehden päätoimittaja kielsi aloittelevaa paikinoitsijaa koskaan käyttämästä ironiaa, koska ’Suomen kansa ei sitä ymmärrä’. Mutta en minä sitä välttämättä ole Chandlerilta oppinut, luinhan joskus nuoruudessa sentään muutakin.”

Tukholma kesäkuussa 1981. Kansainvälinen ”salapoliisikirjailijoiden” konferenssi. Nimekkäitä nimiä. Esitelmiä Grand Hôtellissa. Kesäretki Bonnierin suvun huvilalle. Valkoviiniä nurmikolla.

    ”Bonnierin kustantajaperheen residenssin nurmikolla englantilainen, meilläkin hyvin tunnettu Peter Lovesey hämmensi Risto Karlssonin ja Pentti Kirstilän tietämällä lähes kaiken suomalaisista pitkänmatkan juoksijoista”, kirjoitin Aamulehdessä 28.6.1981. Erkka Lehtola antoi katsaukselleni ja ottamilleni valokuville kokonaisen sunnuntailehden sivun. ”Risto Karlsson sanoi olevansa pettynyt kuultuaan Julian Symonsilta, kirjailijalta ja alan pätevimmältä historioitsijalta, että myös Englannissa kirjailijat luokitellaan sen kirjallisuudenlajin mukaan, jota kirjoittavat.”

    Bonnierin virkistäviltä niityiltä siirryttiin historialliseen Södra-teatteriin. Siellä tilaisuus karkasi esitelmien väliajalla järjestäjien käsistä. Kukaan ei palannut luentosaliin vaan kaikki jäivät drinkkien äärelle juttelemaan. Minä rohkaistuin ja otin kuvia H.R.F Keatingistä ja sain häneltä pienen haastattelun.

    ”Ja olimmehan siellä mekin”, kirjoitti Pentti Kirstilä samaisena sunnuntaina omassa dekkarikongressin matkaraportissaan Helsingin Sanomiin. ”Suomesta mukana oli vain kuusi ihmistä, ehkä siksi että matka oli pitkä. Risto Karlsson, jännärien tekijä ja lehtimies lähti kotiin suurin piirtein kun tila tuli paikatuksi toisella Ristolla, Hannulan Ristolla, kriitikolla ja dekkareiden intohimoisella lukijalla. Kyösti Salovaara on kriitikko hänkin, mukana hänellä oli vaimo Raili, joka suostui lainaamaan minulle 500 kruunua, joten näytti minulla olevan syytä kadehtia häntäkin. Ja Anja ja minä.”

    Kirstilän kaunis Anja Angel (1939-2020), jonka kanssa Kirstilä sittemmin julkaisi nimellä Ursula Auer kolme dekkaria, otti valokuvia ja kertoi myöhemmin luulleensa minua ruotsalaiseksi seisoessamme Grand Hôtellin edessä kadulla Pentin lainatessa 500 kruunua vaimoltani.

    Ehkä se johtui siitä että en puhunut mitään; tai siitä että minulla oli todella hieno ruskea mokkableiseri ylläni.

Kyösti Salovaara, 1981.
33 vuotias Pena
Tukholman dekkarikonferessissa 1981.

Armottomat

[mielen maisemia, maisemien mieli]

Kyösti Salovaara, 2021.
Kaunis mutta karu maisema voisi olla Lapista.
Se on Pyhtäältä, Kotkan naapurista.
Valkmusa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Vuoren seinään kaiverrettu pikkukaupunki
Andalusian sydänmailla. Onko tiivis arkkitehtuuri
turvallisuuden kaipuun vai pragmaattisen rakentamisen seurausta?
Setenil de las Bodegas.

Onnelliset kristityt. He ovat varanneet armon itselleen ja jättäneet meille lähimmäisenrakkauden.

...

Kristityt sijoittavat Ilmestyksen historian alkuun, marxilaiset sen loppuun. Kaksi uskontoa.

...

Lenin väittää (marxismin vastaisesti), että politiikka on tärkeämpi kuin talouselämä.

...

Pakanuus itselle ja kristillisyys toisille - siinä jokaisen ihmisen vaistomainen toive.

    - Albert Camus: Otteita jälkeenjääneistä muistiinpanoista. Kapinoiva ihminen, Otava, 1971.

If you’re going to San Francisco

Be sure to wear some flowers in your hair…

    - Scott McKenzie säveltämässään ja sanoittamassaan laulussa v. 1967.

Käyttäkää pistimiänne. Jos vastassa on pehmeää, edetkää, jos terästä,

peräytykää.

    - Lenin

Heräsin kuudelta. Aurinkoi paistoi vastapäisen hirsitalon kattoon. Muuten sen varhaiset säteet jäivät vaahteroiden ja pihlajien lehvistöön.

    Tuttu maisema.

    Nyt sataa.

    Kirjoitan lyhyitä lauseita. Ei pitkästy.

    Entä ajatus?

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

    Mikä se sellainen kuva on?

    Paasilinna pisti paremmaksi. Sanoi että kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

    Kun sanan irrottaa lauseesta, sen merkitys katoaa. Sama käy kuvalle, vaikkei sen ympärillä olekaan lauseita.

    Viisastelen lämpimikseni. Kierrän asiaa. Asia ei katoa unohtamalla.

Luin pari juttua.

    Toisen kirjoitti Turun piispa ja toisen matkailutoimittaja.

    Tuli mieleen että nuorehkot naiset ovat armottomia. Aivan kuin taistelua käytäisiin kaikilla rintamilla, myös kotona. Armoa ei anneta eikä pyydetä. Identiteettiä varjellaan Leninin ohjetta noudattaen.

    Ovelaa on kirjoituksien päälle vispattu suvaitsevuuden kerma.

    Senkin panee merkille, että kirjoittajat tietävät olevansa oikeassa. He eivät ainoastaan vaadi muita ihmisiä noudattamaan antamiaan ohjeita. He edellyttävät sitä.

    Kun Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen vaatii kohtuutta elämään ja käyttää me-muotoa, hälytyskellot soivat.

    Kenestä ”meistä” piispa kirjoittaa?

    Ei kai myös minusta?

    Jos, niin mistä piispa tietää mikä on Kyöstille kohtuullista? Leppänen kävi soutelemassa huvilansa "pyhillä" vesillä. Minä en voi, koska minulla ei ole venettä eikä kesämökkiä.

Ehkä piispa Mari Leppänen on mielipidekirjoituksessaan (Helsingin Sanomat, 27.7) puoliksi oikeassa sanoessaan, että ”epätoivo herättää pelastamaan maailmaa”.

    Mutta epätoivo voi johtaa myös toivottomiin tekoihin.

    Eikö kirkolle enää riitä ihmisen pelastaminen? Pitääkö koko maailma pelastaa? Vai onko maailman pelastaminen tärkeämpää kuin ihmisen pelastaminen? Sielut ovat abstrakteja, luonto konkreettinen.

    Turun piispa vaatii pyhittämään luonnon. Miksi?

    Jos luonnon pyhittää, siihen ei saa koskea. Mitä sitten tapahtuu, kun luontoon ei kosketa? Ainakin ihminen jää pelastamatta, mutta ehkei se olekaan tarpeellista. Armoton ei jakele armoa. Hän vetäytyy pyhyytensä suojaan. Mokoma.

    Leppänen sanoo: ”Vaikealta tuntuvaa tyhjyyttä olemme oppineet pakenemaan kuluttamalla.”

    Mistä Leppänen tietää mitä muut ihmiset ajattelevat ja tuntevat ostaessaan sapuskaa, vaatteita, telkkarin, 3 banaania ja kirjan yöpöydälle? Mistä hän päättelee, että muiden ihmisten elämä on tyhjää? Kuka paljasti miljoonien ihmisten mielenliikkeet Turun piispalle? Vai kuvitteleeko hän muuten vaan tietävänsä ihmiskunnan ihmisten ajatukset?

    Luonnon pyhittäminen ei ole uusi ilmiö. Se kelpasi aikanaan natsien ja fasistien älymystölle. Kiivailtiin maallistumista vastaan, yritettiin yhdistää panteismi ja kristinusko. "Saksalainen metsä" oli pyhän alkuvoiman keskus.

    Suuria sanoja. Vähän merkityksiä.

    Turun piispa saattaa olla kohtuullisesti oikeassa. Tai sitten hän yrittää johdatella karitsansa väärille niityille.

Kyösti Salovaara, 2021.
Perhosteleeko kalastaja Lapissa?
Ei vaan Vantaalla.
Vantaankoski.

Matkailutoimittaja Kati Kelola paheksui Ylen kolumnissa (30.7) tavallisten ihmisten matkustelua paikkoihin, joihin kaikki tavalliset ihmiset matkustavat.

    ”Viime vuonna Kolille tehtiin yli 230 000 käyntiä”, Kelola sanoi. ”Jos ottaa huomioon, kuinka pitkään Kolille on matkailtu ennen lapsuudenkuvani ottamista ja sen jälkeen, suomalaisten kotien albumeissa, puhelimissa, pilvissä ja kovalevyillä täytyy olla vähintään miljoonia vastaavia kuvia. Täsmälleen samalta kohdalta, samoilla ilmeillä ja asetelmilla… Matkailun ytimessä on paradoksi: tavoittelemme ainutlaatuista kokemusta matkustamalla paikkoihin, joissa kaikki muutkin käyvät.”

    Suvaitsematon matkailutoimittaja ei ymmärrä, että miksi muiden pitäisi matkustaa sinne minne hän on itse matkustanut aikaisemmin? Eikö muille, siis taviksille, riitä että katselevat netistä kuvia tai videoita Kolilta? Miksi sinne pitää ängetä itsekin kokemaan jotakin mitä Kelolan mukaan ei tarvitse kokea? Eikö riitä että Kelola on kokenut… jotakin?

    Armottomien aikana haikaillaan entistä.

    Kohta kaikki nautitaan edustajien kautta - pieni eliitti saa matkustaa, syödä hyvin, nauttia uuden kokemisesta. Suuri enemmistö pysyköön kotinurkilla, koska suuren enemmistön liikkuminen rasittaa ei vain maapallon kestokykyä mutta myös eliitin sietokykyä.

    Paradoksi on siinä, ettei matkailutoimittaja ymmärrä miksi ihminen matkustaa kotoaan jonnekin. Joskus kauas, toisinaan lähelle. Paradoksia vaarallisempaa on, että ymmärtämätön haluaa määrätä mitä muut saavat tehdä.

Kyösti Salovaara, 2021.
Etelä-Suomen sydänmailla:
Artjärvi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tekojärvi Zahara de la Sierran kaupungin vieressä, 
andalusialaisen Grazaleman luonnonpuiston pohjoispäässä.

Ei ole mitään yhtä (hyvää eikä huonoa) syytä matkustaa toisaalle.

    Jokainen ihminen, yksilö kokee matkustamisen vieraaseen paikkaan omalla tavallaan ja perustelee sen omilla tunteillaan. Yleensä sitä ei tarvitse perustella. Ja voi olla ettei sitä edes pysty perustelemaan.

    Kun minä istun Pariisissa samalle terassille missä Sartre, Beauvoir, Hemingway tai Fitzgerald ovat istuneet ja keskustelleet oman aikansa ihmisten kanssa oman aikansa tunteista, niin kokemusta ei pysty analysoimaan järkevästi. Kysymys ei ole kulttuurin kohtaamisesta, ei em. kirjailijoiden tuotannon ymmärtämisestä eikä minkäänlaisen pyhän kokemisesta.

    Kysymys on, jos sen osaa kuvitella, mielen maisemien ja ja maisemien mielen kohtaamisesta. Vain minä tiedän miltä minusta tuntuu kun istun samalla terassilla kuin Hemingway tai Sartre - Turun piispa ei sitä tiedä eikä Ylelle kolumnia kirjoittava matkailutoimittaja.

    Eikä minun tarvitse perustella "pakoani" Pariisiin Turun piispalle eikä kenellekään. Onko tunteeni kohtuuton? Kulutanko liikaa? Jos niin mitä? Aikaani? Luonnonvaroja? Elämäni aikana ansaittuja markkoja ja euroja?

    Maisemieni maisema mielessäni…

Yritän olla olematta armoton.

    Hyvä että Turun piispalla on mielipiteitä. Hyvä että matkailutoimittaja keksii paradoksin. Harmi että häneltä jää oivaltamatta mitä paradoksi merkitsee – sitä että jokainen ihminen on yksilö jolla on omat kokemuksensa ja tunteensa, joita ei voi eikä pidä kollektivisoida.

    Sekin on harmillista, että suuri enemmistö joutuu ehdottomien identiteettien keskustelussa Leninin pistimien kohteeksi.

    No, liioittelen kun en muuta keksi.

    Mitä enemmän tunteita, sitä vähemmän sävyjä.

Olen pakinoissani monta kertaa lainannut Albert Camusia.

    Se johtuu Camusista.

    Hän on aina ajankohtainen, niin kuin muuan New Yorkerin kirjoittaja sanoi. Hän puhuu historian yli samaa kieltä kuin me puhumme tänään. Tai hänen ajatuksensa ymmärtää perehtymättä Camusin omaan aikaan, toisin kuin vaikkapa Sartren jonka ajatusten kanssa pitää ponnistella.

    Vuonna 1936 Camus kirjoitti muistikirjaansa matkustamisesta. Hän oli edellisenä kesänä vieraillut Baleaareilla. Hänen äitinsä suku oli kotoisin Menorcalta.

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon”, Camus kirjoitti. ”Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.”

    Tuollaisena hetkenä ihminen on kuin kuumeessa, pehmeä ja huokoinen. Tuollaisena hetkenä pieninkin töytäisy järkyttää ihmisolentoa perustuksia myöten: ”Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon.”

    Sitten Camus löytää ajatuksensa oleellisen keskipisteen:

    ”Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

Ihminen on matkalla.

    Kotiin ei voi palata, sanoi Wolfe.

    Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.

    Paradoksi on siinä, että ”huvikseen” tehdyllä matkalla ihminen palaa askeesin hetkellä itsensä luo.

Kyösti Salovaara, 2021.
Rockia Keravalla, sadetta Suomessa:
Metallinkova Brother Firetribe.

Kyösti Salovaara, 2021.
Illan tullen miehet kantavat pöydän ja tuolit rantakadulle
ja ryhtyvät pelaamaan dominoa.  

Tyhjät tynnyrit kolisee eniten

 [Pascal Mercierin komea floppi]

Hiekka, johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista, ja kun kyseenalaistamisen on tultava toimeen sanoilla, mieleen tulee - siirtyäkseni yhdestä mielikuvasta toiseen – räpiköiden vajoava ihminen, joka uppoaa sitä varmemmin, mitä enemmän hän rimpuilee. Sanoissa ja niiden muodostamissa labyrinteissa, niiden mahdollisten lamaannuttavassa rajattomuudessa ja niiden vääjäämättömässä petollisuudessa, on tosiaan jotain juoksuhiekan kaltaista. Emme voi pelastautua tästä hiekasta, ellei meille ojenneta jonkinlaista köyttä. Sanat imevät elämämme lähes kuiviin… Kuitenkin meissä alati elää mykkä, salainen, käsittämätön osa. Tämä osa on sanojen eli diskurssin tietämättömissä… Näille sisäisille tiloille ei voi löytää mitään määrittävissä olevaa syytä, samaan tapaan kuin on vaikea löytää syytä kokemukselle taivaan puhtaudesta tai huoneen tuoksusta… Sisäisten tilojen kohdalla kieli onkin avuton, se ei kykene sanomaan mitään, ja se voi vain yrittää viedä huomion näistä tiloista muualle, minkä niiden epämääräisyys tekee helpoksi.

- Georges Bataille: Sisäinen kokemus. Gaudeamus, 2020.

”Mitä kaikkea en tiedäkään!” hän sanoi. Kirjailijoiden elämäkertojakin hän luki: Proustin, Rilken, Faulknerin. ”Mitä kaikkea menettääkään, kun laahustaa aina vain sairaalan käytäviä!” hän huudahti.

- Pascal Mercier: Sanojen paino. Tammi, 2021.

Huh!

    Sateet tulivat ja olen ymmällä tämän romaanin suhteen. Pakinan otsikot kertovat tunteistani. Pascal Mercierin romaani Sanojen paino on komea floppi, loistava kirjallinen epäonnistuminen, tyhjien tynnyrien kolinaa - ristiriitainen teos.

    Mutta mihin tunteeni perustuu?

    Jos Mercierin romaanijärkäle - 570 sivua - julkaistaan Suomessakin laadukkaassa Keltaisen kirjaston sarjassa eihän se voi olla floppi eikä pelkästään tyhjien tynnyrien meteliä. Sitä paitsi sveitsiläinen kustantaja on katsonut romaanin kustantamisen arvoiseksi. Ja kenties odottanut siitä samanlaista bestselleriä kuin Mercierin romaanista Yöjuna Lissaboniin (2004) – niin että mistä minä tiedän onko myös Sanojen paino bestseller vai ei? En mistään.

    Jokin Mercierin tavassa henkistää (älyllistää) kaikki ihmisen kokemukset viehättää lukijaa, joka etsii ihmistä syvintä olemusta yksilön tekojen takaa, niiden välistä, niistä huolimatta, vaikka lukija kallistuisikin lopulta puolikyyniseen johtopäätökseen: ihminen on sittenkin vain tekoja eikä mitään sisäistä olemusta, sisäistä kokemusta ole olemassa, ei sellaista jota ei voisi projisoida sanoilla ulkoapäin.

    Myös tässä kirjassa, kuten Yöjunassa Lissaboniin, Mercier heittelee ammattifilosofin taitavuudella elämänviisauksia, omia ja lainattuja, oikeilta kirjailijoilta ja keksityiltä. Esimerkiksi Yöjunassa Lissaboniin: ”Elämä ei ole sitä mitä me elämme; se on sitä mitä me kuvittelemme elävämme.” Tai Sanojen painon motossa: ”Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä. Mutta sillä saadaan aikaan selkeyttä ja ymmärtämistä. Tai ainakin vaikutelma niistä. Ja kun sanojen kanssa käy tuuri, on kuin havahtuisi itsensä äärelle, ja niin saa alkunsa uudenlainen aika: runouden tämänhetkisyys.”

    Sanat, aika, runous - siinäkö kaikki?

Sveitsiläinen Peter Bieri (s. 1944) tutki väitöskirjassaan (1971) aikaa kaiketi filosofisena eikä matemaattisfyysisenä ”ilmiönä”. Hän opetti eri yliopistoissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa kunnes kyllästyi akateemisiin piireihin ja ryhtyi kirjailijaksi Pascal Mercierinä.

    Tämä tausta näkyy hyvässä ja pahassa myös Sanojen painossa. Mercier ikään kuin yrittää muotoilla kirjoittamisesta, kaunokirjallisuuden kääntämisestä ja runoudesta luonnontieteellisen kokoelman aksioomia, mutta ei kuitenkaan perustele eikä todista niitä empiirisillä eikä loogisilla argumenteilla vaan romantisoiden niitä ja yrittäen olla syvällinen olematta lainkaan konkreettinen.

    Mercierin romaanin ihmiset ovat yliromantisoituja taiteilijahahmoja. Mercier näkee taiteessa ja kielessä sellaista mitä tavallinen ihminen ei näe, ja kun Mercier yrittää selittää näkemänsä, hän mystifioi, pakenee konkreettisia selityksiä. Tässä mystiikassa Mericier muistuttaa välillä Herman Hesseä. Hän kiihottaa lukijan uteliaisuutta, mutta ei lopulta pysty selittämään selittämätöntä.

    En tiedä onko Mercier/Bieri lukenut Georges Bataillea. Jos on, hän on tainnut ymmärtää lukemansa väärin, koska yrittää juuri sitä, minkä Bataille toteaa mahdottomaksi: ihmisen sisäisen kokemuksen kuvaamisen ulkoisen maailman sanoilla. Tai voihan olla että Mercier lukee (jos lukee) Bataillea oikein: ehkä runous on mystisellä tavalla ihmisen sisäisen tilan kuva, jotakin mikä irrottautuu ajasta ja on aika sinänsä.

    Ehkä Mercier ajattelee, että kun sanoista kirjoittaa yhä uusia sanoja, eräänlainen totuus paljastuu. Koska lukija, minä, etsii sellaisia sanoja ja selityksiä jotka hän ymmärtää, Mercierin Sanojen paino putoaa maahan höyhenen kevyenä sanaleikkinä.

Tietenkin on perusvirhe ryhtyä väittelemään fiktiosta. Sehän on jotakin mikä ei ole mitään. ”Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä.” Mitä sillä sitten luodaan? Jos fiktiossa ei ole uusia ihmisiä, onko siinä uusia ajatuksiakaan, väitteitä tästä maailmasta fiktion tällä puolen?

    Sekin on perusvirhe, että minun tekee mieli väitellä romaanin henkilöiden kanssa. Eihän se ole järkevää, koska heitä ei ole olemassakaan. Mutta jos sanon väitteleväni kirjailijan kanssa, hän vastaa etteivät romaanin henkilöt edusta hänen omia mielipiteitään vaan romaanin sisäisessä todellisuudessa elävien ihmisten mielipiteitä. Siis niiden joita ei ole olemassa tämän puolisessa maailmassa.

    No, väittelen silti vaikka en tiedä kenen kanssa.

    Mercierin romaanin ihmiset ovat erittäin hyviä ihmisiä, tavallaan liian hyviä ihmiseksi. Päähenkilö Simon Leyland on italialais-englantilainen kosmopoliitti, kääntäjä ja kustantaja, ja lopulta (tietysti) romaanikirjailija. Heti tarinan alussa käy ilmi, että Leyland on saanut väärän diagnoosin. Hänellä ei olekaan aivokasvainta. Väärän diagnoosin takia Leyland kuitenkin ehtii myydä Triestessä sijaitsevan kustantamonsa ja kun hän sitten perii sedältään hienon talon Lontoossa, hän muuttaa henkiseen ”kotiinsa” Englantiin.

    Romaani kertoo siitä kuinka Leyland kertoo itselleen kirjoittamalla kirjeitä kuolleelle vaimolleen väärän diagnoosin aiheuttamasta henkisestä järkytyksestä ja sen vaikutuksesta hänen elämäänsä ja ajatteluunsa. Romaanissa kaikki kerrotaan vähintään kahdesti.

    Mercier kasaa Leylandin ympärille eksoottisia ihmisiä, jotka kaikki ”pakenevat” arkipäivän työelämää, olivatpa lääkäreitä, juristeja, kirjailijoita, apteekkareita, kääntäjiä jne. Ainoa romaanin ihminen joka pysyttelee arkityössään on kriitikko, joka on haukkunut Leylandin käännöksiä - kriitikon ihmishahmo on romaanin ainoa henkilö, jonka Leyland/Mercier kuvaa fyysisesti rumaksi ihmiseksi (koska tämä on Leylandin mielestä huono ihminen).

    Tänällään romaanin liian hyvät ihmiset saattaisivat olla satiirinen kuvaus taiteilijaelämän romantisoimisesta, mutta ne eivät ole, koska Mercier torjuu melkein hampaita kiristellen tavallisen elämän ja tavalliset ammatit. Kun Leylandin tytär valmistuu lääkäriksi, tämä ei halua vaeltaa sairaalan käytävillä vaan lukee mieluummin klassikoita (isänsä rahoilla). Hänen poikansa valmistuu juristiksi, mutta ei halua oikeusaliin ammattiaan hoitamaan. Mercier käyttää ilmaisua ”valkea kasti” ja ”musta kasti” kuvaamaan lääkärien ja lakimiesten ”korruptoitunutta” ylivaltaa. Terveydenhoitojärjestelmän ylimalkainen ja totaalinen tuomitseminen täysin turhaksi instituutioksi tuntuu varsinkin korona-ajassa käsittämättömältä.

    Eikö Mercier ole romaania viimeistellessään huomannut romaaninsa ihmisten yksioikoisuutta? Eikö hänelle ole juolahtunut mieleen, että romaanissa tarvittaisiin myös rosoisempia ihmisiä, sellaisia jotka joskus myös erehtyvät, eivät ole aina oikeassa, eivät ole taiteilijapyhimyksiä vaan tavallisia arkipäivän ”paskiaisia”?

    Sitäkin ihmettelen, että eikö edes sveitsiläinen kustannustoimittaja ole pannut merkille romaanin vinoa todellisuuskuvaa.

Olenko joutunut taitavan kirjailijan virittämään ansaan? En voi vastustaa Mercierin lukemista, koska hän tuntuu viettelevillä lauseillaan johdattavan minua äärimmäisten totuuksien luo, sanojen ja kielen graalin maljan tykö - ja samalla minua melkein ällöttää Mercierin tapa romantisoida ja mystifioida niinkin arkinen ja selkeä asia kuin kirjoittaminen ja kaunokirjallisuuden kääntäminen kielestä toiseen.

    Vai onko kirjoittaminen arkista puuhaa? Ja lieneekö kääntäminen ihan pyhää?

    Mercierin Leylandille kääntäminen on pyhä toimitus, jossa kääntäjä yrittää kloonata itsensä kirjailijan sisäisen olemuksen vastinkappaleeksi. Hän yrittää ahmaista kirjailijan sisäisen kokemuksen itselleen, vaikka sen ahmiseen ei olekaan mitään kieltä, sanoja ja lauseita.

    Sinänsä Leyland/Mercier pohtii tosissaan mitä kääntämisessä tapahtuu: ”Sanotaan, että käännettäessä sama tarina kerrotaan uudelleen toisella kielellä. Mutta miten se voi olla sama tarina, jos sanat ovat toiset?”

    Sitten Leyland pohtii miten kääntäjän pitäisi ottaa huomioon sanojen ”musiikki”. Onko kielen soinnilla vastine toisessa kielessä? Ja jos on, niin käykö kääntämisessä näin: ”Ja kaikki tämä vastaa kysymykseen, jonka minulle esititte jos kertomus on teille maailman tapahtumia, joita voi ilmaista sanojen sisällöllisten merkityksien kautta, silloin kertomukset säilyttävät identtisyytensä eri kielissä, koska kyse on sisällöllisen merkityksen identtisyydestä. Mutta jos yhdistätte kertomuksen sen sanojen musikaaliseen merkitykseen - jos kertomusta ei ole ilman sitä - silloin siitä tulee käännettäessä vääjäämättä toinen. Molemmat yhdessä, niin sen näkisin, selittävät epäröiviä tuntemuksia käännöstä lukiessa tai kuunnellessa: teksti on yhtä aikaa tuttu ja vieras, nimittäin sisällöltään tuttu ja musiikillisesti vieras.”

    En tiedä, en osaa sanoa, mihin Mercierin ajatuskulku johtaa. Pohtiiko hän itse asiassa kirjoitetun tekstin tyylin suhdetta sanojen ja lauseiden merkitykseen? Voiko merkityksen irrottaa tyylistä? Vai puhuuko hän jostakin enemmästä? Pitäisikö tässä ”enemmässä mielessä” Tuulia Tipan suomentamassa Sanojen painossa jotenkin sointua tai ”soida” alkuteoksen saksankielisten lauseiden ja sanojen klangi? Ja jos pitäisi, ja jos se voisi soida, niin millä tavalla tekstin merkitykset muuttuisivat ja puhkeaisivat kukkaan?

Muuan Sanojen painon kirjailija sanoo, että ”kirjallisuus on kapinointia, vastarintaa tyhjille sananparsille, jotka sumensivat kokemukset niiden paljastamisen sijaan.”

    Mercier yrittää (ehkä) romaanillaan tehdä vastarintaa arkipäivän elämän tyhjyydelle. Hän kapinoi romantisoimalla kirjoitetun kielen, mystifioimalla sanojen merkityksen.

    Ehkä parasta tässä romaanissa onkin sen alkuun kirjoitettu motto: Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä.

    Kaunokirjallisuudella, romaanilla kerrotaan tiedossa oleva, jotakin minkä voi ymmärtää. Eikä lukija kaiketi ymmärrä kirjailijaa paremmin sitä minkä kirjailija on lauseiksi kirjoittanut, vaikka hän ymmärtäisi muuten maailmaa kuinka hyvin tahansa. Luulenkin että koska Mercier ei ymmärrä kaikkea mistä kirjoittaa, kuinka minäkään sitä ymmärtäisin?

Pascal Mercier: Sanojen paino.
Das Gewicht Der Worte, 2020.
Suom. Tuulia Tipa.
Päällys Markko Taina.
Tammi, 2021.