torstai 2. tammikuuta 2014

Veden muoto, elämän jälki





                                                                   Jaakko Salovaara 2013.


Ihailen kahden ”teoksen” nimeä. 
     Kunpa minä olisin keksinyt ainakin toisen niistä.
     Sekä Andrea Camillerin Montalbano-romaani (ja tv-elokuva) Veden muoto että Penjami Lehdon blogi Jäljen ääni kertovat yksinkertaisen ”asian”, mutta tarkemmin ajatellen ne ovat täynnä mystiikkaa ja vertauskuvallisuutta.
     Veden muoto on ilmeisesti elämän vertauskuva; se, vesi on kaikkialla, mutta ei voi mennä mihin tahansa. Se muuttuu, pysyy paikallaan, valtaa alueita joita sen ei haluta valtaavan. Veden muodon tavoittaminen on yhtä vaikeaa kuin elämän ja elämän muodon tavoittaminen. Sitä voi yrittää, mutta jo aloittaessaan tietää epäonnistuvansa, saavansa paperille vain likiarvoja, aavistuksia. Ja kun riittävän kauan yrittää, vesi on valunut pois, kuivassa maassa näkyy ehkä sen jälki, ei muuta.
     Penjami Lehdon Jäljen ääni lähestyy elämää toisesta suunnasta. Kokemuksesta käsin – tai oikeastaan kokemuksen kokemuksesta, sillä sanoohan blogin kirjoittaja, että kun kirjan lukeminen jättää jäljen lukijaansa, niin siitä kirjoittava ihminen pyrkii sitten antamaan lukukokemukselle äänen, ainutkertaisen äänen jollaisista ihmisten kulttuuri syntyy, on olemassa.
     Elämällä on jälkensä, niin kuin vedellä muotonsa.


Vettä voi kauhaista kouraansa, mutta ei se siinä pysy.
     Katselen kuin pisarat valuvat sormien välistä. Maa kastuu.
     Joki virtaa merelle päin, mereen. Viisaat sanovat ettei samaan jokeen voi astua kahta kertaa. Jotkut kuitenkin yrittävät ja väittävät onnistuneensa.
     Enpä tiedä.


Kirjailijakin kertoo mitä joen varrella tapahtui. Hän elää joen mukana ja virta vie merelle. Siiheen suuntaan. Tarinaa akanvirrassa.
     Koska hän on kirjailija, hän tekee taikatempun. Hän kirjoittaa romaanin tai runon, ja se on ikään kuin pysäytetty kuva joesta, elämästä, kuiviin valuvasta kouraisusta.
     Koska romaanin voi lukea yhä uudestaan, yhä uudet ihmiset, jopa sukupolvet voivat lukea saman romaanin (toki kukin omalla tavallaan), syntyy illuusio että samaan jokeen voi sittenkin astua toisen kerran, jopa kolmannen.
     Tämä on hauska ajatus Herakleitoksen kumoamiseksi.


Kun raapaisee kepillä hiekkamaata, ääni kuuluu. Raapaisun ääni, häiriö tasapainossa.
     Kun lukee kirjan, se jättää jäljen lukijaansa, sanoi Penjami Lehto.
     Mutta onko sillä jo silloin ääni, vai vasta sitten kun lukemisen kokemus kerrotaan muille?
     Eikö lukija, jokainen meistä, käy sisäistä dialogia itsensä kanssa, äänessä äänettömänä?
     Mutta onko äänetön ääni sittenkään olemassa?
     Tuleeko siitä ”ääni” vasta kun kerron sinulle miltä elämäni tuntuu?
     Jos niin on, mitä se sitten on kun keskustelen itseni kanssa?



Vedellä on muoto, elämällä jälki, jäljellä ääni.

8 kommenttia:

  1. Kiitos kirjoituksestasi! - Toivottavasti en pilaa oman blogini nimen aiheuttamaa viehätystä paljastamalla, että se on syntynyt hyvin kiireessä, samana päivänä kun avasin blogini. Pohdiskelin eri vaihtoehtoja muistaakseni tuntitolkulla, haravoin nettiä ja yritin hakea englanninkielisiltä sivuiltakin vinkkiä. Lopulta päädyin "Jäljen ääneen", tosin hieman epävarmana sen toimivuudesta, mutta mietin, että ainahan sen voi vaihtaa jälkeenpäin. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, että ei blogin nimeä noin vain vaihdella - se vakiintuu nopeasti.

    Nimeä keksiessäni yritin saada aikaiseksi sellaista, joka sisältää jonkinlaisen tulkinnallisuutta herättävän ristiriidan. Mallia hain runouden termistä oksymoron, jossa kaksi ristiriitaista tai toisilleen vastakkaista asiaa yhdistetään. Jälki on eräänlainen kuva, mutta kun "kuvan" vaihtaakin "ääneksi" (jota jäljestä ei todellakaan kuulu), niin syntyy sopivalla tavalla hämmentävä ajatus. Samantyylisiä pienin vaihdoksin tehtyjä sanapareja kehittelin muitakin, mutta tuo sopi parhaiten ajatukseen lukemisesta ja siihen, että kirja jättää jälkensä lukijaan.

    Kirjan jättämä jälki ei ehkä niinkään ole suoraan kirjan painama vaan lukukokemuksessa syntynyt painauma - tai kohouma, roso, särö, halkema, eheymä, täyttymä tms.

    Mutta siihen, mikä tuo lopullinen ajatus "jäljen äänestä" on, en edelleenkään kaikkien blogivuosien jälkeen osaa vastata. Missä määrin ääni on suoraan kirjan synnyttämää (jolloin toimin vain välittäjänä), missä määrin lukukokemuksen synnyttämää ääntä (jolloin se voi edelleenkin olla ääntä jostakin lukijalle itselleen vähemmän tietoisesta tapahtumasta tai sitten tiedostettua tulkintaa), missä määrin siihen sekoituu blogikirjoittajan oma ääni, hänen elämänsä elämän äänet - ja missä määrin kirjoittaja itse sovittaa ääntään/ääniään mahdollisten lukijoiden mukaan.

    Jälkiä, ääniä - jäljen ääniä, äänijälkiä … menee pää pyörälle, kun näitä termejä tuumailee ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Penjami - etkä tietenkään "selittämällä" pilaa blogisin nimen viehättävyyttä tai mystisyyttä.

      Eiköhän moni kirjailija esimerkiksi usein kummastele mitä kaikkea vertauskuvallisuutta kriitikot ja tutkijat löytävät jostakin hänen kirjoittamastaan tarinasta, joka kirjoittajan omasta mielestä on vain jotakin todellisuudesta kumpuavaa, jotakin mitä kirjailijan mieleen "sattui" tulemaan.

      Ehkä sinullakin oli, tietämättäsi, intuitio syvemmistä virroista kun keksit pikaiseen tarpeeseen blogille nimen. Ja vaikka ei olisikaan ollut, ulkopuolinen kokee keksimäsi nimen vertauskuvana - jollekin, mitä tuskin osaa itse ihan tarkasti sanoa.

      Ehkäpä kaiken takana on, että me ihmiset haluamme nähdä lainalaisuuksia ja säännönmukaisuutta (=tarkoitusta) kaikessa ympärillä olevassa ja meille tapahtuvassa. Se antaa sattumanvaraiselta näyttävälle elämälle mielen.

      Poista
  2. Minustakin tuo sanapari "jäljen ääni" on upea! Etkö Penjami olenkaan ajatellut tavanomaista "järjen ääni", miten se tuo hienon rinnakkaisparin tuolle keksimällesi sanaparille?

    Kiitos Kyösti sinulle hienosta tulkinnasta ja Penjamille lisäyksestä, joka toi vielä lisää sävyä tähän hienoon runokuvaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio Majatta!

      Kun muistelen taaksepäin, luulen että luinkin joskus Penjamin blogin nimen "väärin" eli Järjen ääneksi.

      Poista
    2. Ällävikainen "Järjen ääni"-vivahde taisi olla sellainen tiedostettu sivutuote. Ironinen toki: melkoista potkua pitäisi teksteissä olla, jos itseään tituleeraisi järjen ääneksi. Vähän niin kuin Pravda: eikös se tarkoittanut "totuutta". (Ja kaiketi monien lukijoidenkin mielestä nimenomaan lainausmerkeissä …)

      Poista
    3. No, onhan siinä älliä r-lläkin.

      Poista
  3. Minä olen aina ajatellut Penjamin blogia lukiessani sitä vanhaa dilemmaa että kun puu kaatuu kenenkään kuulematta, syntyykö siitä ääni.

    Tosin oletan että tähän kysymykseen on järjellinen vastaus. Aika kulkee kuin humahdus ja kysymyskin on vissiin peräti kiinalainen tai japanilainen. Voisi olla koan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin että onko maailma olemassa, jos ei ole ihmistä sitä tarkkailemassa?

      On ja ei - ihmisen näkökulmasta ei. Eikä ihminen oikeastaan voi olla kiinnostunut kuin omasta näkökulmastaan; siitä miten todellisuuden tulkitsee. (Ei tietenkään tarkoita etteikö esim. luonnolla olisi arvonsa ilman ihmisen läsnäoloa, mutta sellainen todellisuus on ihmisen kannalta olematon.)

      Hauskaa miten mystinen blogin nimi johdattelee ajattelemaan ihan kummallisiakin ajatuksia!

      Poista