torstai 24. marraskuuta 2016

Sammakkoperspektiivi

[uintiliikkeitä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Haloo, maailma!
    Ei minulla ole mitään asiaa sinulle.
    Onko sinulla minulle?
    Huutelen tässä kun en muuta keksi. Otsikkoni on tänään absurdi, mutta piti sommitella jotain sanottavaa lumeen juuttuneen ”sammakon” ympärille.
    Sitten sateet tulivat ja lumi suli.
    Uintiliikkeitä kuivalla maalla, Eurooppa ihmettelee.


Kohtuuttomia vaatimuksia. Todellisuus pitäisi nähdä todellisuuden ulkopuolelta. Helikopterista näkee maiseman muodot. On jopa vaadittu, että sieltä heiteltäisiin rahaa maan matosille.
    Se elvyttäisi.
    Yhtä aikaa kaukana ja lähellä, ilmassa ja ihan maan pinnassa, poski sitä vasten, kylmää piisaa.
    Korostetaan luovuutta, uudenlaista ajattelua. Vaaditaan että tutkijan tai taiteilijan pitää pystyä hyppäämään ”laatikon ulkopuolelle”. Mutta jos pystyy, halutaanko hänet takaisin? Että hyppää takaisin laatikkoon?
    Kaivataan uusia ajatuksia ja tukeudutaan vanhaan. Haikaillaan entistä, jota ei ollut olemassa. Sammakkoperspektiivistä tajuaa yksilön mittakaavan, ruohonjuuritasolla heinänkorret kutittavat korvaa. Kuuluuko mitään?
    Kafka opastaa miten ruohonjuuritasolla käyttäydytään : ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”


Leonard Cohenin kuolemasta tuli mieleen monta asiaa.
    Tai ainakin yksi: nuoruus.
    Melkein esimmäiseksi ajattelin Robert Altmanin elokuvaa McCabe & Mrs. Miller. Näin sen Helsingissä marraskuussa 1971. Filmi oli täynnä Leonard Cohenin musiikkia. Se jäi mieleen.
Leonard Cohenin esikoisalbumi julkaistiin 1967.
    Altmanin filmi ei teattereissa pitkään pyörinyt. Ehkä se häipyi ohjelmistosta kahden viikon päästä. Näin muistelen, en tiedä. Tilastojen mukaan filmin näki Suomessa syksyllä 1971 alle 8000 katsojaa, joten ehkä muistan oikein. Hyväkään elokuva ei aina kiehdo katsojia. Ei kiehtonut silloin, myöhemmin kyllä. 
    Altmanin filmi iski minuun kuin vasara ja kirjoitin muistikirjaani elokuvasta pakahduttavan, jos kohta kummallisen "luokkatietoisen" runon.
    Ei siitä sen enempää, mutta luultavasti kuulin Cohenia ensimmäisen kerran juuri Altmanin filmin soundtrackilta. Se musiikki jäi maagisena soimaan päässäni. Altman valitsi elokuvaansa kolme laulua Cohenin esikoisalbumilta. The Stranger Song avaa elokuvan.
    Seuraavana kesänä menin vakituiseen palkkatyöhön ja syksyllä naimisiin.
    Nuoren perheen kodissa sitten soi Cohen, Moustaki, Adamo, Keith Jarrett, MJQ, Artie Shaw, blues ja Agit Prop, Kaj Chydeniuksen musiikki ja vanhat työväenlaulut.
    Oliko tuo 60-lukulaisuutta?


Ei oikeastaan.
    Oikeastaan myöhästyin vähän. Kun Vanhaa vallattiin marraskuussa 1968 olin katsomassa Heimolan talossa amerikkalaista elokuvaa Vihreät baretit.
    Tämä kuulostaa pahalta, mutta ei ole sitä.
    Olin kyllä menossa johonkin ”valtauskokoukseen” mutta sinne ei mahtunut. Joten menin elokuviin. Kontrasti näyttää hurjalta: John Wayne vs. vuoden 1968 opiskelijaradikalismi.
    Sieluun ei jäänyt vammaa, ei ainakaan tuosta kontrastista.
    Sammakko tietää mihin lampeen kannattaa pulahtaa.
    Kun olin pikkupoika rintauintia sanottiin ”sammakoksi”. Sen jos osasi, pidettiin uimataitoisena. ”Koiran” uiminen ei ollut paljon mistään. Räpiköintiä.
    Koska aikuistuin 1970-luvulla, olen kai sittenkin 70-lukulainen. Sitä vuosikymmentä ei pidetä minään, pelkkänä politiikkana ja suomettumisena, mutta eihän se niinkään mennyt. Ei yksilön kannalta, sammakkoperspektiivistä.
    Kirjoitin parhaat kirjoitukseni, tai ainakin kirjoitin enemmän kuin koskaan, noin kymmenen vuoden aikana 1975-1987. Olisin hupsu, jos ryhtyisin moittimaan noita vuosia mitättömiksi.
    Mitättömyys on katseeni.


Kalle Haatanen haastatteli viime lauantaina Yle Ykkösen toimittajaa Olli Seuria, joka on tehnyt väitöskirjan siitä miten 60-luku näkyi Helsingin Sanomissa vuosina 2008 ja 2013.
    Seurin väitöskirjan otsikko kuuluu: Historian journalistinen esittäminen. 1960-luku Helsingin Sanomissa 2008 ja 2013.
    Kuulostaa kiinnostavalta.
    Radiohaastattelussa Seuri totesi kuinka 1960-luvusta on tullut melkein myyttinen vuosikymmen. Sitä pidetään optimismin vuosikymmenenä. Silloin alettiin rakentaa hyvinvointivaltiota kaikissa ulottuvuuksissaan.
    Oikeastaan on kummallista, että 70-lukuun ja 80-lukuun liitetään niin monia negatiivisia muistikuvia, vaikka juuri silloin Suomi vaurastui, silloin se hyvinvointivaltio todella rakennettiin ja silloin, lopulta, Suomi ryhtyi avautumaan maailmaan.
    Historia on myös tunteita.
    Ne selittävät myytin, ne muistavat optimismin.


Eurooppa kiemurtelee tulevaisuuden edessä. Peili on asetettu. Kuka kehtaa tarkistaa siitä kuvansa?
    Näyttää että Ranskassa äänestetään ensi vuonna siitä kumpi konservatiivi sopii kansan mielestä paremmin hyydyttämään eurooppalaisuuden. Rajat kiinni! Valtiot kunniaan! Sammakkoperspektiivi etusijalle! Mars, mars ruohonjuuritasolle!
    Vielä yksi huutomerkki ja nauran hysteerisesti.
    Liioittelu kuuluu poliitiikkaan, näyttämölle ja taiteeseen.
    Albert Camus lainaa teoksessaan Kapinoiva ihminen Lazare Bickeliä, jonka mielestä älykkyys on kyky, joka estää ihmisiä tekemästä ajattelussaan äärimmäisiä johtopäätöksiä. Vain sillä tavalla voi uskoa todellisuuteen.
    Jonkinmoisen kohtuuden etsiminen oli myös Camusin omien mietteiden keskiössä, kun hän vuonna 1951 pohti, että moraalissakin pitää muistaa realismi. ”Puhdas hyve on tuhoisaa”, Camus kirjoitti. ”Kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan.”
    Älykkyys on keino välttää äärimmäiset johtopäätökset.
    ”Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen”, Camus jatkoi, ”hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä.”


Sammakko hyppää lammikkoon.
    Ihminen laittaa oven kiinni.
    ”Laatikon ulkopuolelta” kuuluu rapinaa. Nobelin saanut tutkija miettii.
    Peruskallio kastuu mutta ei mene rikki.
    Kello käy.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

13 kommenttia:

  1. Kyösti! Mahdoitko nähdä eilen illalla Chris Markerin leffan, semmoinen pitkä elokuvaessee? Sen nimi on Vailla aurinkoa ja se on nähtävissä Ylen Areenassa. Siinä on vähän samaa kuin tuossa sinun postauksessasi, tosin elokuva on semmoinen väline että tekijöitä on väistämättä paljon, joten näkökulmiakin on.

    Minä löysin 1960-luvulla Tricontin ja Sadankomitean, ne ovat ne kaksi tärkeintä maailmanhahmotusjuttua. Tricont oli lehti joka ilmestyi Hesassa ja Sadankomitea oli rauhanliike, jota tarvittiin. Vuoteen 1965 mennessä Vietnamin sota oli uudestaan käynnissä.

    Chris Marker kutsui 1960-lukua käänteentekeväksi, hän katsoi sitä Japanin ja Guinea Bissaun näkövinkkeleistä. Muistan että keskikoulussa Afrikassakin oli vielä n.k. valkoisia läikkiä, eli eurooppalaiset eivät olleet tehneet vielä karttojaan. Guinea Bissau ja Cap Verde aloittivat joskus silloin vapaustaistelun Portugalin siirtomaaherruutta vastaan.

    Markerin leffassa vapaussodan kulku kerrotaan. Siinä ei käynyt hyvin. Vaikka tuli vapaus tuli sen myötä uudenlainen herruus. Vapaustaistelijat tapettiin. Juju onkin siinä, että kuitenkin oli se lyhyt leimahdus: toisinkin voi olla.

    Minulla on sellainen tunne että kyllä se kipinä säilyy. Eihän meilläkään demokratia ole mitenkään varma asia. Ainakin se pitää jatkuvasti varmistaa ettei se ala liukua mielivallan suuntaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, en huomannut katsoa tuota filmiä.

      Afrikan kysymys on kaikkineen näitä kummallisia yhteiskunnallisia prosesseja joiden lopputulosta on vaikea ymmärtää. Vaikea ymmärtää kuinka vaikeaa demokratian ja edes jossain määrin toimivan markkinatalouden yhdistäminen on.

      Jotenkin tuo toteamus, ettei demokratia ole mikään kirkossa kuulutettu asia joka pysyy ennallaan vaikka mitä tapahtuisi, on kaikista oleellisin. Demokratiahan on prosessi joka tarvitsee koko ajan "ylläpitoa" ja "kehittämistä".

      Eräällä tavalla demokratia on vain "säädyllinen" sopimus, monen eri suuntaan vetävän ryhmän (siis myös isojen yritysten) etujen kompromissi. Jos tuo sopimus raukeaa, voi vain kuvitella mitä erilaiset intressiryhmät tekevät jos saavat vapaasti temmeltää ja kompromissit unohtaa.

      Poista
  2. Hmm, tulee mieleen erilaisia hajamietteitä, vailla erityistä suuntaa tai yhtenäisyyttä.

    Itse täysi-ikäistyin 70-luvulla (aikuistumisesta en arvaa puhua), joten 60-luku on minulle enemmän historiaa kuin itse koettua. Niinpä elin varsinaisesti vain tuon maineikkaan "myyttisyyden" jäykistymisvaiheen. Liekö suhteeni 60-lukulaisuuteen jäänyt siksi vähän etäiseksi?

    Kuulostaa komealta tuo "älykkyys on keino välttää äärimmäiset johtopäätökset". Näin tekisi mieli ajatella, mutta sitten tulevat mieleen ne tavattoman älykkäät ihmiset, jotka suorastaan piehtaroivat äärimmäisissä johtopäätöksissä.

    Erittäin tärkeä ajatus on, että demokratia vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Ja varsinkin näinä aikoina, kun kaikki demokratian tuoma hyvä otetaan itsestäänselvyytenä, mutta samalla haastetaan sitä sen "pelisäännöistä" piittaamattomalla populismilla.

    En oikein tiedä miksi, mutta Chris Marker on jäänyt minulle vieraaksi. Olen toki enemmän kirja- kuin elokuva-ihminen, mutta oli minullakin nuoruudessani elokuvavaiheeni. Taisi olla parikin. Silti noteerasin Markerin vähän paremmin vasta viime vuonna lukiessani hänestä Peter von Baghin muistelmista. En silti katsonut eilistä elokuvaa, kun Helsingin Sanomatkin väitti ettei aika ole kohdellut sitä hyvin.

    VastaaPoista
  3. Kyösti, Pekka: katsokaa nyt ihmeessä! Jotenkin näinä aikoina on ennemminkin niin, että jos Hesari haukkuu niin juttu on hyvä. Toista oli Fräntin ja Kajavan aikoihin. En oikein ymmärrä Hesarin arviota.

    Mutta ainakin minun päässäni tuo elokuvaessee, jossa kuljettiin eniten kyllä Japanissa, mutta myös muuallakin Afrikassa kuin Portugalin siirtomaissa ja sitten hypättiin vielä San Franciscoon.

    On tuo 60-luku myyttistä aikaa, mutta minä elin täyttä päätä ihan omaa nuoruuttani. Varmaan myyttisyys johtuu osin siitä, että meitä oli niin tuhottoman paljon, silloista nuorisoa. Minä olen syntynyt 1945, ihan oikeaan aikaan siis. Siinä oli varmaan myös päätäpahkaisuutta, mutta ilman sitä ei ois ollut sitten lasten päivähoitoa, oikeutta erota kirkosta (siis joka kuului valtioon vähän tiiviimmin kuin nyt), oikeutta siviilipalvelukseen, ehkä myös jotain pientä naisten ja miesten tasa-arvon suhteen (?). Sitten tuli lisää yliopistoja ja opiskelemaan pääsi helpommin. Sosiologiaa ruvettiin opiskelemaan ja taideaineita.

    Kyösti, muuten sen toimittajan nimi taitaa olla Kalle Haatanen, luulisin. Vuosikymmenten mukaan meitä taidetaan yleensä nimittää, sen nuoruuden kymmenluvun mukaan, Haatanen taitaa olla aika nuori.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä onkin Haatajen, mistä sitten tuon Haatajan vetäisinkään; korjasin oikeaksi. Kiitos, Ripsa!

      Poista
  4. P.o. Mutta ainakin minun päässäni tuo *on* elokuvaessee,--- Sori!

    VastaaPoista
  5. Kyösti, siirtäisitkö sieltä muistikirjasta sen runosi tuonne kirjoituksen loppuun, kiitos!

    Cohenin musiikki on ollut minullekin tärkeää, vaikka tutustuin häneen sinua myöhemmin.

    Tietenkin alkoi kiinnostaa sekä Altmanin elokuva että Ripsan mainitsema Chris Marker -leffa, mutta kun ei ehdi muuta kuin sen minkä ehtii.

    Minä olen kyllä pitänyt 70-lukua, ainakin sen alkupuolta, 60-luvun hyvänä jatkona. Kaikki 60-luvulla aloittaneet liikkeet jatkoivat ja kehittyivät.
    Ripsa, sinun listaasi pitää vielä lisätä ainakin Claes Andersonin aloittama mielisairaiden inhimillistäminen ja Vappu ja Ilkka Taipaleen monenlaiset sosiaaliset projektit. Ehkäisypilleri, valtion takaama opintolaina... Opintolaina on peruskoulun ohella tärkeimpiä asioita opiskelun demokratisoimisessa. Ilman sitä, minustakin olisi tullut tyytymätön ihminen, joka olisi loppuelämänsä hokenut, ettei päässyt opiskelemaan. Heitä on vanhemmassa polvessa.

    Kyöstin vanhan valtaamismuisto tuo mieleeni Tampereen yliopiston lakon hallintoa vastaan ja miten siihen itse suhtauduin. Istuin ensimmäisen vuoden opiskelijana muiden mukana vallatussa luentosalissa enkä ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse. Olin haaveissani ihan muualla, jossain amerikkalaisella kampuksella laulamassa rauhanlauluja. Sinne sitten lähdinkin ja vaihdoin palattuani Helsingin yliopistoon. Silloin oli noussut pintaan yksi ainoa ideologia: olisi pitänyt palvoa vanhaa rumaa miestä Taistoa ja tykätä Neuvostoliitosta. Minä en ymmärtänyt miksi. Pidin hippiliikettä ja sen ideoita maailmanrauhaa, luonnonmukaisuutta ja lempeyttä paljon parempina aatteina ja sen idoleja ominani. Jouduin oikein epäillyksi ja seuratuksi USA:n vuoteni takia, mistä onneksi kuulin vasta jälkeenpäin.
    Oi oi niitä aikoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, katselen aamusella laitanko runon tuonne jutun perään. Ehkä, ja ilmottaudun olemaan eri mieltä runon sanomasta. Tai en ehkä eri mutta kritisoin sen yksipiippuista maailmantulkintaa. Itseään ei kai voi kokonaan dumpata?

      Poista
    2. Aamusella: katselin elokuvamuistikirjaa (=kierrekansiolehtiö, johon liimasin kaikkien elokuvien Hesarista leikatut mainokset filmit nähtyäni, vuosina 1969-74) ja ehkäpä teen oman jutun noista filmimainosten reunaan kirjoittamistani runoista. Ei runouden vuoksi vaan älyttömän idean yrittää runolla kuvata elokuvia!

      Poista
  6. Elokuvista: tänään tulee TV5:ltä leffa Her, jossa eräs kaveri rakastuu tekoälykäyttöjärjestelmään. Näin tämän pari vuotta sitten Berliinissä ja silloin se vaikutti minuun. Osa lumosta saattoi kyllä johtua vieraasta paikasta. Laitoin sen nyt tallennukseen. Paikallislehti antaa 5 tähteä,

    VastaaPoista
  7. Kyösti, Marjatta,

    Eilen tuli telkkarista yksi mielielokuvistani, Michelangelo Antonionin Ammatti: Reportteri, jossa on elokuvahistorian mestarillisin lopetus kautta aikojen. Hirveän pitkä, jännittävä ja tuskallinen.

    En kerro sitä. Hankalaa näissä leffoissa on se, että kaikkia ei saa nähdäkseen uudestaan Areenalla. Antonionin leffa on vuodelta 1975, mutta ehkä Carlo Pontin tuottama elokuva ei sitten ole menettänyt tekijänoikeuksiaan minnekään toistaiseksi. Mutta ei Antonionin kuolemastakaan ihan hirveän kauan ole.

    Sen sijaan Buster Keatonit ovat varmaan kaikki katsottavissa. Loistavia leffoja!

    VastaaPoista
  8. Minulla jäi viimeksi virke kesken: Paikallislehti antaa 5 tähteä, HS ei tainnut huomata ollenkaan.

    Ripsa, olen nähnyt mainitsemasi Antonionin elokuvan. Se on hyvä.

    Kyösti, sinähän olet ollut yhtä intoutunut elokuvien katsoja kuin Peter von Bagh.

    VastaaPoista
  9. Jäi tuo Reportteri nauhoittamatta, vaikka oli tarkoitus. Olen sen kyllä aikoinaan nähnyt tuoreeltaan ja muistikuva on että oli jotensakin pitkästyttävä. Teoreettinen. Mutta eiköhän kaikki Antonionin filmit olleet kliinisen teoreettisia.

    No, paljohan opiskeluaikoina tuli elokuvia katsotuksi - opintolaina meni niihin, pieneltä osin tietty koska en siihen aikaan hillunut kapakoissa yms. Luultavasti von Bagh katsoi silti tuplasti filmejä kuin minä. Mutta, olihan se yksinäisen nuoren miehen elämää, joka ilta elokuvissa ja parhaimpina iltoina kahden tai kolmen filmin pauloissa.

    VastaaPoista