torstai 25. toukokuuta 2017

Pikkutikka ja rentukka, ruosteessa

[arkipäivän estetiikkaa]


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.



Hyvää huomenta Eurooppa!
    Kuinka sujuu?
    Paistaako aurinko? Vai peittävätkö lasten itku kadun äänet, virran kohinan ja merten pauhun? Uskallatko enää avata ikkunaa maailmalle?
    Paluu tulevaisuudesta onnistuu vain elokuvissa. Paluu arkeen on välttämätöntä, teko.    
    Englannissa Chelsea voitti Valioliigan, Espanjassa Real Madrid La Ligan. Saksassa voittaja tiedettiin hyvissä ajoin: München rulettaa. Monaco Ranskan liigassa, Juventus Italiassa - mestareita nekin.
    Valioita yhtä kaikki, suurella rahalla pystytettyjä apparaatteja.
    Suomessa kaksi miljoonaa ihmistä katsoi lauantaina jääkiekko-ottelua. Minä en. Katsoin pyöräilyä Italiasta ja sunnuntaina futista Englannista.
    Sunnuntaina näin Vanhankaupungin Pornaistenniemen rantametsikössä elämäni ensimmäisen pikkutikan. Kaksi miljoonaa ei nähnyt. Yleinen ja yksityinen kokemus ovat yhtä ja erillistä.
    Espanjassa sosialistit (PSOE) valitsivat uudestaan puheenjohtajakseen jo kerran syrjäytetyn Pedro Sánchezin, tiukan demagogin joka viivytti demokratian toteutumista viimevuotisten vaalien jälkeen. Hän on huono häviäjä, jyrkkä vasemmistopopulisti. Madridilaislehti El País puhuukin nyt PSOE:n ”brexitistä”. Irtaannutaan parlamentaarisesta poliitiikanteosta.
    Pitkin Eurooppaa vasemmiston jääräpäät paljastavat, että eivät osaa lukea peliä. Sääliksi käy.
    Jalkapallo on estetiikkaa.


Rentukka kasvaa Pornaistenniemen rantametsikön ruostevetisissä lammikoissa. Jos ottaa kuvan, se on kaunis, mutta kauniin pinnan alla lymyää saastunut maa.
    Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.
    1970-luvulla kuuntelin Porthaniassa yleisölle avoimia ympäristöestetiikan luentoja. Ne taisivat olla uran aukaisemista Suomessa. Esitelmöitsijöistä on mieleen jäänyt Yrjö Sepänmaa.
    Itse aiheet eivät kantaneet pitkälle, koska syvälle on vaikea nähdä.
    Muutamaa vuotta aikaisemmin kirjoitin ensimmäisiä juttujani Eteenpäin-lehteen kauniista Kymijoesta, jonka viettelevän pinnan alla saasteet kulkivat mereen. Linnut ja kasvit eivät välittäneet upean pinnan alla kuohuvista myrkyistä. Kalat välittivät, ne kuolleet ainakin.
    Helsinki päätti, nyt, vuonna 2017, että Tehtaanpuiston tekonurmi kudotaan Saksassa, jotta siitä saadaan sopivan ruskea, rakennettuun ympäristöön istuvaVauraassa Suomessa rahaa riittää jopa nurmikentän estetiikkaan!
    Tiedossa ei ole suunnitteleeko Helsinki vaihtavansa Tehtaanpuiston vihreän kasviston ruskeaan. Voiko lehtivihreän korvata ruskealla?
    Jos estetiikalla tarkoitetaan pelkästään kaunista pintaa, vasta puolet on sanottu.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.


Pinnallisesta Olavi Paavolaisesta tulee mieleen tämän päivän esteettinen todellisuus. Onko jossakin nykyaika minkä luo ”Paavolainen” pitää lähettää kertomaan siitä meille? Onko toisaalla jotakin uutta mitä me emme vielä tiedä täällä?
    Tekee mieli väittää, että ei ole.
    Kun väitän, puhun länsimaisesta kulttuurista. En muista kulttuureista, jos semmoisia on. Ja miksei olisi.
    Länsimaisesta puhun koska olen sitä. En ole muuta, vaikka tiedän että länsimainen on monen kulttuurin sekasotku. Tässä sekasotkussa kirjoitan siitä mitä ymmärrän. Jos olisin fiksumpi, tarttuisin siihen mitä en ymmärrä.
    Länsimainen kulttuuri on eräällä tavalla valmis, kaikki on nähty, luettu, kuultu. Uusia sävyjä toki syntyy, niitä sekoitetaan vanhoista aineksista, mutta uudenväristä maalia ei ole saatavilla. Se on mahdottomuus.
    Leikkisästi sanon, että taiteilijat pilasivat tulevaisuuden tekemällä ratkaisevat esteettiset vallankumoukset viime vuosisadalla. Kun vanha valta on kumottu, vallankumousta ei voi tehdä toista kertaa, paitsi palaamalla takaisinpäin, mutta sekin on mahdotonta. Heittihän Albert Einstein, niin kerrotaan, penaalinsa kynät lattialle ja sanoi että tällaista on ajan riento: se mikä menee palasiksi ei itsestään palaudu, edes penaaliin. Aika ja historia kulkevat vain yhteen suuntaan, samaan.
    Stephen Hawking käytti esimerkkinä kahvikuppia, joka putoaa lattialle ja särkyy. Sirpaleet eivät palaudu koskaan itsekseen ehjäksi kupiksi.
    Nyt eksyin sanan helinään.


Jos taiteilijat olisivat olleet ennalta viisaita, he olisivat pysähtyneet vallankumouksen reunalle, jättäneet sen odottamaan.
    Mutta ihminen ei ole liika viisas.
    Kun nykymusiikissa luovuttiin tonaalisuudesta, kun maalaustaide hajotti maiseman ja pirstaloitui abstraktiseen väriin, kun moderni romaani taittoi tarinalta niskan ja päätteli, että kokemuksen sirpaleet kuvaavat sattumanvaraista todellisuutta parhaiten, tehtiin vallankumous jonka jälkeen uusien tekeminen on mahdotonta.
    Uutta ”Paavolaista” ei tarvita etsimään nykyaikaa, koska sitä ei ole enää (taiteen muodoissa) olemassa. On vain menneisyys, joka toistuu rituaalina. Siihen on mukavan uskaliasta heittäytyä, kuin virran pyörteisiin, ajan pisarat otsaa vilvoittaen.
    Entropian jälkeen ei tule mitään – ei ainakaan mitään sellaista jolla olisi uutisarvoa.
    ”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta”, mietti Franz Kafka.
    ”Tämä piste on saavutettavissa.”


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.


Esteettinen pinta väreilee, putoaa mereen kuin valon pisarat ajan virrassa.
    Ryhdyin lukemaan Amos Ozin romaania Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.
    Oz on tyylikäs kirjoittaja, monisanainen taituri, ironinen myös ja vähän kuin amerikanjuutalainen proosa (Bellow, Malamud,Roth) mutta muilla mailla kuin Yhdysvalloissa. Ei niin paljon juutalaisessa omatunnossa kieriskelyä, ja enemmän maisemaa kuin itsesyövyttävää mieltä.
    En vielä tiedä jaksanko lukea romaanin loppuun. On niin paljon sanoja.
    Tarinan alkupuolella Oz kertoo uskovansa kirjoihin.
    Ihmiset tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat, mutta kirjat pysyvät.
    ”Pienenä hartain toiveeni oli, että minusta tulisi aikuisena kirja”, Oz muistelee lapsuuttaan. ”Ei kirjailija vaan kirja. Ihmisiä voi listiä kuin muurahaisia, eikä kirjailijaakaan ole vaikea saada hengiltä. Mutta kirjat ovat eri asia: yrittipä kirjan tuhota miten järjestelmällisesti tahansa, aina on mahdollista että muutama kappale sitä säilyy ja jatkaa unohdettuna hiljaiseloaan jonkin syrjäisen kirjaston hyllyllä vaikkapa Reykjavikissa, Valladolidissa tai Vancouverissa.”
    Ozin romaani ilmestyi 2002. Juuri ennen internetin vallankumousta.
    Entäpä sitten kun kaikki kirjat sijaitsevat pilvessä ja kirjastot on muutettu suksivarastoiksi ja leikkihuoneiksi? Miten kirjan käy, jos sen pystyy tuhoamaan kaikkialta yhdellä Deleten painalluksella?
    Pinnan alla on paljon mitä kukaan meistä ei näe.


Ostin lauantaina marketista espressopapuja.
    ”Päätit sitten tukea Degenkolbin palkanmaksua”, Jaakko sanoi katsellessaan Segafredo-pakettia.
    ”No en kai sentään… tai mistä sitä tietää”, vastasin.
    Mistä sitä tietää mitä alitajunnassa tapahtuu, pinnan alla.
    Niille jotka keskittyvät jääkiekkoon ja pesäpalloon, täytyy kertoa että John Degenkolb on saksalainen ammattipyöräilijä, joka ajaa Trek-Segafredo -tallissa, tyypiltään sprintteri, vaativien loppukirietappien ja yhden päivän klassikoiden voimamies.
    Viime vuonna Degenkolb loukkaantui vakavasti, kun muuan englantilainen eläkeläisnainen ajoi Espanjassa maantien väärää puolta ja jyräsi kokonaisen pyöräilyjoukkueen tieltään ojaan.
    Urheilu on vakavaa bisnestä.
    Kun Chelsea kruunattiin sunnuntaina Valioliigan mestariksi, katsomossa hymyili seuran omistaja, venäläinen miljonääri ja oligarkki Roman Abramovitš.
    Koska Englannin Valioliigan voittaminen vaatii tolkuttomasti rahaa, vaivannäköä ja maailman parhaita jalkapalloilijoita, heräsi Abramovitšin riemua katsellessa ajatus, että jos Venäjän ja Ukrainan oligarkit päättäisivät lopettaa Ukrainan sodan, se onnistuisi nopeammin ja helpommin kuin Valioliigan voittaminen.
    Mutta eivät he halua.
    Pinnan alla täytyy olla jotakin, mitä me emme näe tai ymmärrä.


Hyvää huomenta Eurooppa!
    Joko kesä koittaa? Mitä tulee surun jälkeen?
    Täällä pohjoisessa tekee tiukkaa. Tervapääskytkin arkailevat.
    Pikkutikan näkee kerran elämässään. Likaisia lammikoita ei tarvitse kauan etsiä.    
    Kuinka monta romaania ehdit lukea elämäsi aikana?
    Ne muodostavat esteettisen pinnan, jonka läpi putoat jonakin päivänä todellisuuteen.
    Muotoja on monta. Jokainen niistä tekee kipeää.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________________

13 kommenttia:

  1. Minäkään en katsonut lauantaina jääkiekkoa. Laji on ikävä eikä kiinnosta. En sinänsä vierasta urheilua, ja yleisurheilua ja jalkapalloa katson mielihyvällä.

    Populismista tulee mieleen toiveikas ajatus, Espanjan sosialistien valinnoista huolimatta, että josko ajan vääjäämätön pyörä olisi taas liikahtanut? Josko populismin aalto alkaisi laskea? Olisivatko ne ihmiset, jotka ovat nykymenoon tyytymättömiä, huomanneet että brexitin ja Trumpin kaltaiset näpäytykset poliittiselle eliitille tuovat sittenkin enemmän arvaamattomuutta kuin tulosta? Itävallan, Hollannin ja Ranskan vaalit ovat tämän ajatuksen herättäneet.

    En muuten usko, että länsimainen kulttuuri olisi valmis. Sen enempää kuin historiakaan oli loppu.

    Rentukat ovat minullekin jokakeväinen ilo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelen lähinnä isoja muotoja, kaikkialla tällaisessa yhteiskunnassa missä elämme. Isojen muotojen osalta maailma näyttää olevan ”valmis”; tietenkin elämä jatkuu, historia kehkeytyy, mutta vähän samalla tavalla kuin muurahaispesissä, niissäkin on eroja jos tarkasti katsoo, mutta vähemmän etäältä katsottuna. Liike jatkuu, koska se ei voi loppuakaan.

      Fukuyamaa on paljon kritisoitu kun epäili että historia on valmis, että liberaali demokratia on ”voittanut” muut järjestelmätyypit, ja F. on itsekin kritisoinut tätä aikaisempaa tulkintaansa. Mutta, oliko hän väärässä? Ehkä ei kuitenkaan. Äskettäin Hesarissa Juha Rahkonen päätyi samaan tulkintaan.

      Taiteen osalta asiaa kuvastaa hyvin Jokken ajatus, jokin aikan sitten, kirjanurkassaan, että Knausgardin Taisteluni ensimmäisessä kirjassa ei ole ”mitään mullistavaa kerronnallisesti” eikä tapahtumista mikään ole ainutlaatuinen eikä erikoinen. Niinpä Jokke ihmetteli miksi kirja on herättänyt sellaista kohua.

      Nykyään tavallinen on epätavallista, uusi vanhaa, vanha uutta, moneen kertaan koettua, siis muotojen osalta.

      Kun Helsinki kalibroi jotakin hemmetin puistoa epäluonnonmukaiseksi (ruskeaksi) vain siksi että nurmikko olisi talojen seinien värinen, ollaan juuri siinä mitä ajattelen: (melkein) valmiissa maailmassa missä näpertelylle on tilaa kun ei isompia rakenteita enää tarvitse rustata.

      Poista
    2. Totta on, että kaikki perustarinat on jo kerrottu, kaikki huumori on vain muutaman perusidean variointia, ja niin edelleen. Silti kulttuuri varioinee näitä perusideoita loputtomasti, ainakin hahmotettavissa olevassa ajassa, aina vain uudella ja kiinnostavalla tavalla.

      Aina kasvaa myös uusia sukupolvia, jotka kokevat tämän kaiken ensimmäistä kertaa, klassikoiden ja ennen kaikkea oman aikansa versioiden kautta. Klassikothan ovat ikään kuin ajan esiin suodattamia mestariteoksia.

      Tulee mieleen J.K. Rowling, jota kritisoitiin siitä, ettei hän tuonut Harry Potter
      -kirjoillaan fantasiakirjallisuuden lajityyppiin mitään uutta. Kaikki oli tehty kuulemma ennenkin, ja paremmin. Rowling teki kuitenkin jotain ennen näkemätöntä: loi vanhojen kaavojen pohjalta niin tehokkaan kokonaisuuden, että sai sillä jopa tämän päivän pojankoltiaiset innostumaan.

      Nyt Rowling kokeilee samaa dekkareissa. Hänen Robert Galbraithin nimellä kirjoittamansa dekkarit ovat perinteiseen kaavaan kirjoitettu, mutta hengeltään täysin tätä päivää. Yhdistelmä toimii, koska kirjat on kirjoitettu hyvin. (Tosin muistelen, että Kyösti suhtautui Ruumiin kulttuurin arviossaan aika nuivasti Galbraithiin, mutta sen voinee lukea makuasiaksi?).

      Poista
    3. Vielä tuosta Fukuyamasta. Kuulun niihin keskustelijoihin, jotka ovat varsin paljon kritisoineet demokratian huonoja puolia, sen ansiot kuitenkin myöntäen. Viime aikoina liberaalia demokratiaa on haastettu yhä enemmän, jopa Euroopassa, sekä autoritaarisesti (Venäjä, Turkki, Unkari, Puola) että räyhähenkisesti (populistit).

      En ole ollenkaan vakuuttunut liberaalin demokratian voittokulun jatkumisesta, varsinkaan nykypäivänä, jolloin sen menestyksen reunaehdot ovat muuttuneet useillakin tavoilla (ympäristöongelmat ja väestönkasvu niistä seuraavine jännitteineen, kolmannen maailman oikeutettu nousu jne).

      Kaikki tämä on saanut liberaalin demokratian (ja siis minut) puolustuskannalle. Totta vie toivon, että se kuitenkin kestää.

      Poista
    4. Joo, en mitenkään yritän väittää etteikö uusia tarinoita syntyisi ja etteikö niitä tarvittaisia; uusia tarinoita, jännittäviä, koskettavia, kiehtovia ja toisinaan realistisia ja naturalistisia.

      Aina tulee uusia ihmisiä, tuoden uusia tarinoita ja hyödyntäen vanhoja, jo kerrottuja mutta unohdettuja. Tulee uusia lukijoita ja kokijoita.


      Välillä tuntuu että nykyajan ihmisiet eivät niinkään välitä menneestä, ei niin kuin me aikanaan jolloin mennyt oli lähempänä ja oikeastaan ainoa suunta josta löytyi tuoretta luettavaa.

      Katselin muuten Galbraith-juttuani koneelta, Ruumiin kulttuuri-lehteä ei ole täällä viikonloppureissulla saatavilla. Ei tuota arvostelua oikeastaan nuivaksi voi sanoa, melkein päinvastoin.

      Kirjoitin siinä, siis kaiketi vuoden 2016 alussa:

      "Kun J.K. Rowling ryhtyi kirjoittamaan dekkareita, suhtauduin uutiseen äärimmäisen skeptisesti, ja melkein vastoin tahtoani luin ensimmäisen Strike-jutun. Vastakarvasta huolimatta totesin, että taitava kirjailija osaa työnsä eikä Cormoran Strikestä voinut olla pitämättä, niin kuin ei voi olla pitämättä rosoisesta Lontoon kuvasta kaikkine pubeineen, katuineen ja varjossa lymyilevine ihmisineen.

      ...

      Pahan polun loppusanoissa Rowling sanoo: 'Robert Galbraith on aina tuntunut jonkinlaiselta ikiomalta leikkikentältäni, eikä hän tuottanut pettymystä tälläkään kertaa.'

      Mitä tuosta pitäisi ajatella?

      Että kirjailija ei ole aivan tosissaan kirjoittaessaan dekkareita vai että hän on erittäin tosissaan päästessään kokeilemaan missä kirjoittamisen rajat kulkevat?"

      Poista
    5. Voi hyvin olla, että muistikuvani tuosta Kyöstin Galbraith-jutusta on väärä. Täällä mökillä minulla ei ole käsillä kyseistä lehteä, joten kirjoitin ihan vanhan mielikuvan pohjalta. Ehkäpä kyse oli vain siitä, että Kyösti ei ollut Galbraithista yhtä innostunut kuin minä, ja siitä tuo käsitys.

      Toisaalta täällä mökillä on aikaa surffailla internetin ihmeellisessä maailmassa ja häiriköidä toisten blogeissa yli kohtuullisen tarpeen...

      Poista
    6. Hah, hah - mökeillä on aikaa surffailla muuallakin kuin kylmillä vesillä. Mutta eipä tuo häiritsemiseltä tunnu, Pekka. Kunhan vain täällä päässä osaa keksiä kunnollisia vastauksia kommenteihin.

      Poista
  2. Ihmisessä arvostetaan kai kokemusta, ainakin jonkin verran. Miksi ei sitten kahvikupissakin, jos se kokoon liimaamalla yhä kahvia pitää. Ei se sama esine ole kuin ennen mutta tarvitseeko ollakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä tietenkään, mutta tuotahan nämä viisaatovat kovasti miettineet: miksi aika oikeassa todellisuudessa kulkee vain yhteen suuntaan, samaan kuin se missä kahvikuppi särkyy.

      Entropia lisääntyy, mutta kuten sanot, liimaamalla kahvikupin luot uuden järjestyksen saarekkeen (tosin liimauskin aiheuttaa lisää entropiaa muualla).

      Poista
  3. Kyösti! Tulit ratkaisseeksi meidän perheen kaksi vuotta vanhan arvoituksen. Mies oli mökillä yksin ja siellä oli tikka. Katsoja oli hirveän horjuva selityksissään, ajattelin että jos on ollut se vihertikka vai miksi sitä kutsutaan. Mutta nyt näytin tätä kuvaa: se on ilmeisesti ollut pikkutikka sekin. Pienen, umpeenkasvavan järven rannalla, paikassa jossa kaikki kasvaa.

    Mitä: että sekö on sitten harvinainen? Mökkimme ympäristöstä ovat lähteneet ihmiset pois. Pienviljelys on loppunut. Ja kun ihmiset lähtevät, eläimet tulevat takaisin. Se on kyllä aivan puhdasta iloa se. Toivon että pääsen sinne maiseman sisään uudestaan tämän vuoden kesällä.

    Kun olin pieni, siinä paikassa oli siipioravia niin kuin on nytkin, kanahaukkoja ja kotkia, jotka nekin ovat tulleet takaisin. Viime kesänä minulla ei ollut lintukiikareita mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pentti Koskimiehen uuden lintuoppaan mukaan Pikkutikka on "melko harvinainen", pesiviä pareja n 5000- 10 000. Kanta taantuu. Kun taas valkoselkätikka on tosi harvainen ("erittäin"); niitä pesii vain 200-280 paria Suomessa. Käpytikka joka on yleinen, pesii jopa 200 000 - 500 000 parina.

      Poista
  4. Valkoselkätikka on ehkä levinneisyytensä rajalla Suomessa, mutta muuten niiden määrästä ei tarvitse olla huolissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yep. Eikä luonnossa tapahtuvaa (silloin kun se on ihmisestä riippumatonta) kannata liiaksi ryhtyä ohjailemaan. Ilmeisesti näin lauantaina Polvijärvellä sinisuohaukan, vaikka sitä ei tuolla päin ehkä noin vaan pitäisikään nähdä. Jos näin, eka bongaus sekin.

      Poista